Talven aattona

Joillekin tämä tietysti on Halloween-aatto, ennen vanhaan puhuttiin kekristä. Kellot vaihdetaan viikon päättyessä talviaikaa raksuttamaan, joten kalenterin mukaan syyssesonki on sitten ohi. Onneksi ilmanhaltijalla on eri kalenteri, tänään oli lähes 8 asteen lämmöt mittarissa, lähiaikoina on odotettavissa myös lämpimähköjä öitä.

Katsellaan maantieltä, kirkon kulmalta arboretumiin. Ruoho kasvaa niin, että voisi siinä jonkinmoinen hanhilauma syödä! Etualan punainen pläjäys on pääosin verikurjenpolvea, siihen siirsin myös japaninhappomarjan, mutta sitä ei juuri  näy.

Marja on tulossa lauantaina kyläilemään, siksi viikkosiivous muuttuikin sesonkisiivoukseksi, eli vaihdoin verhoja ja sohvan päällisiä, ja istutin etupihan kukkapenkkeihin tuijan oksia ja muuta piristettä. Tuo tietysti merkitsi myös ulkoilua tontilla, joka on hauskaa, joskin siinä näkee aina alkamattomia ja ehdottoman kiireellisiä projekteja. Niitä on mukava mietiskellä sisällä lämpimässä, ainakin silloin, jos reisu ajoittuu hämärän seutuun eikä kannata alkaa ulkopuuhailua.

Tuijat takalaidassa, jotta eteen jää vielä tilaa, mikäli sulat kelit jatkuvat, joulutähtisesonkia varten.

Kävelin tietysti myös hautausmaalla traditiotoimissa, eli lyhty kynttilöineen siirtyi taas talveksi haudan kulmaan. Hautausmaareisun aikana aurinkokin pilkahti muutaman kerran, ja kun ei tuullut, niin tuntui oikein lämpimältä.

Hopealehtien kasvukausi vielä jatkuu. Niiden seurana on kanervia ja kuusenoksia, sekä amerikantuliaiskasveja, mm. vaaleanpunakukkainen Verbena tuossa keskellä. Joitain lumimarjan oksiakin! Kiven takaa pilkottaa viereisen haudan ruusujen punaa. Etelän puolella ne menestyvät. Lehtiä oli tullut haudalle tuulen tuomana niin paljon, että piti kuskata kärryllä, kuten tarkkavainen katsoja kuvasta huomaa!

Kirkon katonkorjaus on jo loppusuoralla. Viimeaikaisten tiedotteiden mukaan työ valmistuu marraskuun puoliväliin, mutta huppu on yhä verhona. Kuten tapulin ulkomuodosta näkee, on komea näky pian odotettavissa. Aiemmat kattopaanut olivat betoniset, mutta kehitys on tähän korjaukseen tuonut lasikuitua mukaan, joten uudet paanut ovat ohuemmat eivätkä siis paina niin paljon kuin entiset. Se on kirkkovanhukselle varmaan mieleen.

Kirkkomaalla on tapahtunut muutakin edistystä, sinne on saatu aikaan roskisaitaukset, joissa laatikot ja ehkä jokunen harava ja kärryt odottavat käyttäjää. Pohjaksi on pantu betonilaatoitus. Aiemmin piti noita työkaluja etsiskellä tapulin alakerrasta, mutta varmaankin tapulin remontti, jossa huppu tuli moneksi kuukaudeksi päälle, sai liikkeelle tämän uudistuksen. Tosi siistiä!

Muuten on viikko edennyt ompeluiden ja mattotöiden merkeissä, ja mausteeksi tuli vielä punaisen kinnasparin teko, kun Emmi vieraili viikko sitten. Puutarhan talvitöitäkin on hieman tehty, eli kompostia kasvatettu. Jänisverkot vielä odottelevat asemointia. Puita on kärrätty autotallista useampikin kerta, koska yläkerran mattopuilla on paljon mukavampaa, kun alhaalta huokuu lämmintä ilmaa parin tunnin ajan. Tämän talven eräs tavoite on autotallipuiden vähentäminen. Sitten kun sisältö on vähissä, voisi  parikymmentä vuotta odoteltu sisäkaton uudelleen pinnoitus lautakatoksi tapahtua. Siis suunnittelen sitä ensi kesäksi. Ja uusien puiden kaatoa arboretum-koivikosta.

Lintujen seuraaminen on mukava ajanviete, kiinnostavuudessa voittaa helposti esim. lehden selailun. Ruokintapisteen vieraina on ollut tali- ja sinitiaisia, pikkuvarpusia, vihervarpusia, jokunen mustarastas ja närhi, sekä tietenkin harakat ja varikset. Naakat ovat jostain syystä paljon harvemmin nähtyjä kuin esim. 10 vuotta sitten, mikä sitten liekin syynä.

Lintuja käy ihailemassa minun lisäkseni pari kissaa, Vili idän puoleisesta kodista ja Mirri pohjoispuolisesta. Mirri on uusi kylällä, se elää ensi vuottaan ja on aivan musta. Vili on siihen nähden vanhus, mutta tummanharmaa väri sillä on ollut aina.Tuossa alapihan kukkapenkissä kasvaa yllä mainittujen nelijalkojen suosikkia, kissanminttua, se näytti olevan vielä aivan freesiä, joten kissat varmaan ensin käyvät minttubaarissa ja sitten vasta seuraamaan lintuja.

Kurpitsajuhlan kunniaksi tein tänään ruoaksi uunissa paahdettua kurpitsaa sekä paistinpannulla keon pintaan vielä paahdettuja kurpitsansiemeniä. Tämä kurpitsalajike on hyvin ohutkuorinen, joten pihvit ovat ihan kunnollisen kokoisia.

Vuodet vierivät, elämäntavat muuttuvat

Olen katsellut Ylen Teema-kanavalta syksyn mittaan joitakin ohjelmia, joissa tarkastellaan kotien käytössä olevien laitteiden tai innovaatioiden ilmaantumista ja niiden käytön yleistymistä. Tuntuu aivan uskomattomalta ajatella, että toimeen tultiin eikä juuri paremmasta edes haaveiltu.
Kun jokin uusi asia tulee tietoon, se noudattaa innovaatioiden leviämisen yleisiä lainalaisuuksia, eli ensin tärkeimpiin asutuspisteisiin ja sieltä seuraaviin. Sitten näiden ympäristöihin ja taas hieman vähempiarvoisiin keskuksiin. Lopulta, pikku hiljaa, koko valtion alue on täynnä sekä informaatiota että tämän uuden asian käyttöönottoa. Kun kylläisyydenaste saavutetaan, alkavat, jos tuote on ostettava, alennusmyynnit. Lopulta asia tai tuote tulee vanhanaikaiseksi ja korvautuu taas uudella, ja osa joutuu museovaiheeseen.
(Useimmat taudit muuten leviävät samalla tavoin, kuin innovaatioina, ja jos tauti on vaarallista laatua, pitää turvautua rokotuksiin tai jopa järeämpiinkin keinoihin, kuten kotieläinsairauksien yhteydessä on tehty.) 

Omat muistikuvani ulottuvat jonnekin 1940-luvun alkuun. Tuolloin oli sota- ja sitä seuraava pula-aika, ja suurin osa innovaatioista keskittyi kierrättämisen teemoihin. Hyödykkeille keksittiin uusia käyttöjä, vanhoista tavaroista värkättiin uusia. Luonnosta löytyi uusia aineksia materiaaleiksi, mieleeni on erityisesti jäänyt mustikanvarvuista tehty patasuti, eli apuväline pinttyneen kattilan tai padan puhdistukseen. Vaatteita valmistettiin entisistä saumat purkamalla ja silittämällä saatu kangas suoraksi. Omat leikkivälineeni olivat itse tehtyjä, lähinnä kankaan jäännöstilkuista askartelemalla tehtyjä mininukkeja, joiden vaatteiksi riitti hyvin alle 10 cm mittainen kankaansuikale. Muistan hellineeni pitkään äidin valkoisesta satiinikauluksesta jäänyttä kankaanpalaa, se oli jäänyt Viipurin aikaisesta kangasostosta jäänteeksi, ja oli tosi pieni, tuskin viittä senttiä. Siitä taisi tulla tyynyn päällinen tulitikkuaskin laatikko-osaan tehtyyn nuken sänkyyn. Muistaakseni ompelin sen reunoihin pykäpistoa koristeeksi.  Suurin hyöty tuosta ajasta on mielestäni se, että se kehitti luovaa ajattelua. Sehän on lapsille ominaista, ja tuo suurta tyydytystä, kun jotakin oivaltaa.

Niitä keinoja tarvitaan nykyisinkin, maapallo on rajallinen, kuten iskulause kuuluu. On oikein hankkia vähemmän tavaroita, kun säilytystilat ovat entiset, mutta nuo alet ja mahtialet! Pakko ostaa kuin "Sulo Vilen, kun halvalla saa". Useimmat meistä sortuvat päätöksistään huolimatta. Tavaroiden haaliminen lienee aivan geeneissä asti, sen verran hamsterin vikaa meissä kaikissa. Varmuusvarastojako? (Epäilen muuten, että sohva-buumi elää lopun aikoja, kun se on joutunut tuohon alerumbaan. Sohvassahan on melkein aina huono istua, siinä pitää kenottaa. Kiinnostaa odottaa, mitä niiden tilalle?)

Radio oli 1940- ja 50-luvuilla kunniapaikalla kotonani, se avattiin arkipäivinä aina päiväruokailun aikaan, hieman ennen puoli yhtä, koska silloin tulivat sanomalehtikatsaus ja STT:n uutiset. Nuo asiat jäivät mieleeni muistipakettina, jossa tiedonvälitys kietoutuu yhteen keitetyistä perunoista ja läskikastikkeesta tulevien hajujen kanssa. Mielleyhtymä on ollut niin vahva, että toisen aistiessaan sai helpolla mieleen sen toisenkin, ja sitä kautta edelleen jompaankumpaan liittyviin asioihin.
Meidän radio oli Viipurista ostettu musta n. 40 x 40 x 30 cm suuruinen Telefunken. Sen aikainen kone avaamisen jälkeen ensin lämpeni, ennenkuin lähetystä voi alkaa seurata. Johtui ns. radioputkista. 1960-luvulla ostetuissa radioissa oli vihreä merkkivalo, josta voi seurata lämpenemisen kulun. Radion ulkonäkö myös muuttui, siitä tuli yleensä kapeahko, matalampi, mutta pitkänomainen, ja aika usein jalopuinen laatikko. Myöhemmin tulivat transistoriradiot, joita ei tarvinnut odotella. Puhekielessä radio pantiin soimaan, kun se avattiin.

Kun aloittelin uraani 1955, 19-vuotiaana aikuisena, oli ensimmäinen työpaikkani Pohjois-Savossa, lähellä Oulun läänin rajaa olevassa sivukylässä. Sinne ei sähköverkko vielä yltänyt, joten oli opeteltava niihin oloihin kehitettyjen laitteiden käyttö. Tyypillistä oli yhden valopisteen käyttö talossa, sjoituspaikka oli yleensä yhteinen olohuone eli tupa. Siellä oli kaasulamppu, lempinimeltä hasakki, (lienee muunnos lampun ulkomaisesta tyyppinimestä). Se suhisi hiljalleen riippuessaan katosta ja valaisi varmaan 300 watin teholla. Patterikäyttöinen taskulamppu oli hyvä apuväline pimeän aikana ulos mennessä. Patterit olivat yleensä litteähköjä, noin kämmenelle mahtuvan kokoisia, joten lamput sen mukaan. Pyöreitä pattereita ei silloin vielä 1950-luvulla valmistettu.
Kaasuvaloa ei pidetty pihalamppuna, siihen se ei soveltunut, mutta sisätiloissa se oli monta kertaa parempi kuin joku kynttilä tai öljylamppu, joita käytettiin sähköllisissä talouksissa katkosten aikana. Mutta kyllä oli totuttelemista täältä etelä-Suomesta lähteneellä! Ei toki sähköllisissä kodeissakaan ollut kuin yksi valopiste, kattolamppu, huonetta kohti. (Kun rakensimme 1970-luvun alussa omaa taloa, sähkösuunnittelija huomasi ehdottaa joka seinälle pistorasiaa ja useampiakin katkaisijoita samalle kattolampulle. Pidimme sitä yksimielisesti täysin yliampuvana juttuna, mutta eipä kestänyt montakaan vuotta, kun jatkojohtoja alkoi kiemurrella lattian rajoissa.)

Mitään nykyisin käytettäviä sähkölaitteita ei olisi tuollaisessa sähköttömässä talossa voinut edes ajatella käyttää. Ei siis ollut pyykinpesukonetta, imuria tai sähkösilitysrautaa. Oli vain pyykkilauta, rikkalapio ja harja ja hellan kulmalla lämpiävä ns. luotirauta. Vaatteita oli kuitenkin tapana aina silittää, ja koska ne olivat pääosin luonnonkuituja, raudan kuumuusaste ei ollut kovin merkitsevä. Tavallisesti viikkopyykki käsitti vain alusvaatteita.
Ainoa hyödyke, jonka hankin ensimmäisenä työvuotena, oli matkaradio. Siihen tarpeeseen myytiin akkuradioita. Omani oli vaaleanruskean nahan värinen, ja painoa akkuineen 4-5 kg. Akku taas tyhjeni varsinkin viileässä aika pian, ja sen voi ladata sähköllä, mutta jos ei ollut pistorasiaa... Radio tuli ostettua hiihtoloman tienoilla, joten se ladattiin sitten seuraavan kerran kotikäynnillä pääsiäisenä. Muuna aikana se oli siis todella vain status-symboli!
Radio oli merkittävä väline, kun sillä voi seurata tietyiltä osin myös muiden maiden lähettämää ohjelmaa, koska siinä oli erikseen pitkien, keskipitkien ja lyhyiden radioaaltojen hakukanavat. Tärkeintä ohjelmaa muista maista oli tietysti musiikki. Kuuntelua hieman häiritsi aseman toiminnasta johtuva äänen vaihtuminen välillä kohinaan tai sihinään, jolloin piti alkaa virittää asemaa uudelleen.

Kun televisiot saapuivat Suomeen, se aiheutti paljon vierailuja, koska noita koneita oli ensin harvassa, ja kokoonnuttiin kuin kirkkoon katsomaan TV:n ohjelmia. Pulakausi oli jo onneksi takana päin, joten emännillä riitti ainakin jotakin tarjottavaa, vaikkakin naapureiden kesken kestitseminen ei ole aina tarpeellista. Televisioon tutustuin mieheni kotona ensi kerran. Siitä on kulunut 50 vuotta tänä jouluna, kun heidän talouteensa hankittiin TV-laite. Koska olin tuore miniä, olin sen joululoman aikana aika lailla keittiön puolella jouluvalmisteluja puuhaamassa, katsojat eli koko muu perhe taas kulman takana eri huoneessa. Keittiöpuuhat keskeytyivät tuon tuostakin, kun muuten pimeästä kamarista kuului anopin kutsu, että nyt Terttu katsomaan! Garmisch-Partenkirchenin mäkihyppy ja näytelmä Rikottu ruukku jäivät ensi ohjelmista mieleen. Säätiedotuksia saatiin jo aivan ensi ajoista. Esittävällä meteorologilla oli karttakeppinään piipunvarsi! (Joitakin vuosia myöhemmin huomasin, että lasten oli varsin helppo omaksua säätiedotuksen lukeminen yhdeksi leikikseen, kuten myös lyhyet mainospalat, joita he värkkäsivät oman mielikuvituksensa mukaan. Näissä leikeissä oli aina olennaista, että joidenkin tuli esittää katsojaa.)

Nythän TV:n katselu alkaa jo laantua, kun tilalle on saatu netti. TV-ruudut kyllä suurenevat ja kanavat llisääntyvät, mutta toiminnallisesti TV on aika tylsä keksintö, kun siinä vaan tuijotetaan. No, kyllä joku voi sen kanssa seurustellakin, esim. vastaamalla ääneen, kun uutistenlukija toivottaa joko hyvää huomenta tai iltaa. Tietokone tuottaa paljon enemmän askaretta, sen ääreen ei juuri nukuta, kuten käy monelle TV-tuolissa istujalle. Ehkäpä sohvaryhmät ja TV:n katselu vanhenevat yhdessä pois markkinoilta aikanaan?

Anopilla oli toinenkin innovaatio, nimittäin sähkötoiminen ompelukone. Sen kirjo-ompelun avulla syntyi, kuin hetkessä, tulevan vauvan paidan kaulusröyhelöön polvekekuviota. Kyllä oli näppärää! Sähköompelukoneet yleistyivät nopeasti 1960-luvulla. Vanhoja polkukoneita alettiin pitää muinaismuistoina tai kukkapöytinä, mutta uusikaan kone ei painon puolesta juuri eronnut vanhasta, vaati suurta voimaa saada raskas laite pöydälle töihin.
Elsa-äidilläni oli Viipurista 1930-luvulla hankittu pöytämallinen polku-Singer, joka kytkeytyi minun arkipäiviini, tarkemmin ottaen lauantaipäiviin niin, että tehtäväni oli pyyhkiä siihen viikon mittaan kertynyt pöly. Kun koneessa oli kauniita monivärisiä koristekuvioita, pidin tehtävää yleensä mieluisana, mutta vauhtipyörän suojana oleva monilokeroinen rautaverkko oli kyllä aika hankala puhdistaa. On tietysti selvää, että tuollaisesta koneesta ei niin vain luovuta, niinpä se on täällä edelleenkin, vaikkei sillä ommella. Viimeisen remontin yhteydessä se eteni pois lähtevien osastoon eli autotalliin. Saapa nähdä, kuinka kauan siellä viipyy. Käytöstä poistuneet hella ja jääkaappi asuivat autotallissa viitisen vuotta.

Joulua päin mennään

Jo vuosia sitten huomasin, että kun vuosi kääntyy lähelle joulua, tulee aloitettua enemmän käsitöitä kuin ehtii tehdä! Nytkin on useampi sukka- ja yksi kinnaspari vireillä, ompeluksia ainakin 5 kohdetta, kun tuo fleecetakki-hulluus vielä pääsi yllättämään, eikä essujentekoperiodi ole lopussa. Syyskuussa kudottujen saalien pino kiltisti odottaa viimeistelyjään. Ja vielä mattojen kudonta ja näpräys savella.

Vuosien ajan olen myös pannut merkille, että jos käsityö ei valmistu alle 2 kuukaudessa, se ei valmistu koskaan. Siksipä minulla on varmaan hautaan asti kaappien pohjilla epämääräisiä, nuppineuloissaan olevia kangaspusseja tai keskeneräisiä neuleita, joita pyrin välttelemään.

Tässä ryhdistäytymistä, eli suoritin 25.10. loppuun 3 essun ompelut, jotka olivat jääneet viittä vaille. Vapautui peräti puolisensataa nuppineulaa, hukattavaksi uusiin piiloihin. Keskimmäinen kangas on Elsan jäämistöä, löytyi vintin laatikoita siivotessa, reunimmaiset ulkoilukankaan jämä löytölaatikosta Kausalan kangaskaupasta. Töiden armonaika 2 kk, alkoi jo uhkaavasti huveta, se olisi ollut loppuviikosta jo käsillä. Palakassissa ei ole nyt yhtään nuppineulaa!

1980-luvulla, kun olin muuttanut kaksioon ja säilytystilat olivat vähissä, kävin läpi alettujen kutomuksien pusseja, ja kun silloin oli "Tee peitto Äiti Teresalle"- buumi meneillään, ryhdyin hommiin, ja katselin sillä silmällä aloitettuja puseroita ja kaulahuiveja. Sopimaton osa purettiin kerälle takaisin, mutta neliömäiset ja suorakaidepalat otettiin hyödyksi. Niiden ympärille kudoin sen talven aikana pikku hiljaa edestakaisin-neuleella eri kokoisia neliöitä, Elsan perintölangatkin pääsivät näihin töihin. Kas kummaa, kun seuraava kevät koitti, olin saanut n. 1,5-metrisiä peittoja ihan useampiakin! Ja kassit hieman vähenivät. Tuo aika oli ennenkuin menin kangaspuukerhoon, senjälkeen langoille on ollut muunkinlaisia tekniikoita.

Vain yhdestä juuttuneesta ompelutyöstä olen tehnyt leikkaamalla matonkudetta. Ilmeisesti olen perusluonteeltani optimisti, kun luulen, että aloitetut työt sieltä kassin pohjalta vielä valmistuvat. Sellainen kangasmateriaalin säilöntä, jossa käytetään ilmat poistavaa pussia, että se vie vähemmän tilaa, ei sovi, jos on jäänyt yksikin nuppineula.

En muuten ymmärrä, kuinka tulisin toimeen ilman muovikasseja. Sellaiset ovat hyviä, joiden kantimet saa helpolla solmuun, niin että sisältö ei vieri, ja kestävät useita eri käyttöönottoja. Ja jos vielä ulkopinnassa on niin vaaleaa muovia, että sisällöstä kertova kirjoitus näkyy! On turha puhua kertakäyttökassista. Minulla ainakin on matonkudevarastoissa yli kahdenkymmenen vuoden takaisia kasseja, jotka hyvin vielä palvelevat. Aniharva on kylmässä vinttitilassakaan alkanut rappeutua. Lopuksi kassi joutuu roskiskassiksi, mutta ei kai koskaan pian, jos vain kantimet ovat kunnossa. Kassi on myös siitä hyvä, että siinä ei varastoida juurikaan tyhjää tilaa, kuten jos käyttäisi laatikoita tms. vakiomuotoisia tarvikkeita.

Asiasta toisen viereen: huomaat varmaan, että kuvassa on sukkahousuja? Tätä konstia ei Pirkkakaan tiedä, että sääriin voi panna väriainetta, esim. madder eli värimatara tai joku muu kuituihin helposti takertuva materiaali. Kun tällaiset jötkylät ensin keittelee saadakseen värilientä, ei tarvitse siivilöidä, eikä lankavärjäyksen jälkeen epätoivoisesti puhdistaa lankoja kokkareista. Lopputuloksena saadaan vielä "tilataidetta". Nämä sukkikset ovat tehneet värjäystyötään vuosi sitten, ja pakkasten alettua, kun liemet piti ottaa pois ulkona olevista astioista, saivat mennä maakiven päälle, johon jäivät sitten talveksi. Maamyyrät varmaan ihailivat, kun niiden metro-työmaa oli juuri siinä vieressä. Tämä sukkiskäyttö ei ole omaa keksintöä, vaan kuulin siitä, mistäs muualta kuin naapurista, tuosta innovaatioiden ehtymättömästä arkusta.

Savityökin taas onnistuu kotona! Löysin yllättäen keramiikkatyövälineiden laatikon, vaikken sitä juuri silloin etsinytkään, vaan etsin TV-pöytää, jonka olin siirtänyt vaatehuoneeseen pois jaloista, syksyn sukulaisvierailun siivouksia tehdessä. Onneksi vierailulla oli Emmi, jonka kanssa pohdimme, muuten vaan, käyttämättömiä huonekaluja. Luulenpa, että sinne TV-pöydän alatasolle, verhon taakse ei olisi aikoihin tullut kurkistettua! Täytyypä tarkistaa se alue vielä uudelleen, ehkäpä talvinilkkurin kadonnut pari on sekin hypännyt ujouksissaan sille kulmalle.

Yllä olevasta harrasteiden määrästä varmaan huomaa, että olen onnistunut rationalisoimaan loistavasti pois ruoanlaittoon tai siivoukseen käytettävän ajan! Kun ei ole kotieläimiä, enkä itsekään ole enää kirmailu-iässä, eivät matot mene kasaan eikä pöly lennä. Ja kun syöjiä ei ole yhtä enempää, niin kerta viikkoon valmistus hyvin riittää, ja senjälkeen suoritetaan kaivauksia pakastimessa tai käydään jääkaappia läpi eri hyllyiltä. Nyt kun ei ole kesä, on käytössä vain yksi jääkaappi, joten kaapin sisällöstä pysyy suhteellisen helposti ajan tasalla.

Shoppailu ei ole oikein harrasteeni, siihenkään ei siis juuri aikaa hupene. Olen onnistunut sitä aika lailla ulkoistamaan, kas kun naapurini tietää tarpeistani ja harrasteistani enemmän kuin luulenkaan. Ja hän ostoksilla ollessaan muistaa, että tuota siltä ehkä puuttuu. Mm.eilen tuli Haminasta 2 säkillistä sopivia matonkuteita, kuten vierestä näkyy vierassängyn vallanneina.
Näin loistavasta ehtoopuolen elämästä voi moni vain haaveilla!

Syksy laskeutuu pehmeästi

Matonkudeaskaretta ei mitenkään voi kauan harrastaa, se alkaa tuntua liikana rasituksena sormissa. No onneksi täällä maalla on yksinkertaista,  senkun suunnistaa metsäpolulle hengähtämään. Ja mikäs on mennessä, kun kotikylän mäellä metsäkin tuoksuu makealta, kuin mustikalta. Siispä kävelin tutun lenkin, ensin Verkkorantaan ja sieltä Lammaskalliolle ja sieltä kotitanhuville. Kamera mukaan, kun ruskasta on vielä rippeitä jäljellä.

Verkkorannan polulta Kappelille päin, maasto nousee kallioportaina monelle tasolle. Tästähän ne kesän ensi mustikat yleensä...

Viime yönä oli ollut aika reipas pakkanen, kun nyt iltapäivällä lätäköiden reunoilla oli vielä jääsirpaleita ja sammal kahahteli jalan alla, sekin hieman kohmeisena, kuten sienetkin. Mutta pitäähän polulta poiketa sammalten lähitarkasteluun, varsinkin kerrossammalet ovat kovin rehevän näköisiä tähän aikaan.

Ranta on aina vaikuttava, ennenkaikkea kilpikaarnamäntyjen takia, ne ovat kuin menneiltä ajoilta säilyneitä jättejä. Vesi taas antaa kontrastia kaikkien aistien kautta: ilma liikkuu, vesi liikkuu ja ääntelee, tuoksuu. Mutta metsä ei ole pelkkää puuta, koska on kallioinen maastonpohja näkyvissä paikoin, suuria ja pieniä siirtolohkareita (osa rapakiveäkin) ja tietysti jään muotoama rantaviiva, johon viime talven aikana kehittyi uusi lähes metrin korkuinen valli. Ja suuret määrät varpuja.

Tämä kuva on Verkkorannan ja Lammaskallion välistä ns. Pyykkirannasta, jonne tuotiin korkeat pyykkisoikot ja rautapadatkin, ja pesu saattoi kestää parikin päivää. Näidenkin mäntyjen tehtävä on ollut kannatella pyykkinaruja! Tuomiset oli tavattoman hankalat saada rantaan jyrkän mäen takia, ja raskasta oli pois raahaaminenkin, ylämäkeen. Lammaskallio herättää monia muistoja. Siellähän koko kylänväki vietti yhteistä juhannusta kokkoa polttaen ja viihdytti itseään piirileikein ja lauluin. Kaikilla aikuisilla, jotka vain kynnelle kykenivät, oli kansallispuku yllään. Lammaskallio oli tärkein matonpesupaikka aiemmin, koska mattoa voi melko helpolla hangata laakeiden kalliopintojen päällä. Pesuvesi tietysti ämpärissä, mutta huuhtominen tapahtui niin, että piti kahlata liukkaita kallioita pitkin syvemmälle veteen, ettei pohjakasvillisuus tarttuisi mukaan. Joku onnekas sai maton huuhtojaksi veneellisen poikia, jotka soutivat aikansa, ja matto ui veneen perässä.

Lammaskallio oli ensi sijassa aikuisten uimaranta, nuoriso harrasti Verkkorantaa. Viltti alle ja pitkälleen! Joskus oli mukana evästäkin, tosin ei meillä kylän lapsilla, kun kotiin oli niin vähän matkaa. Verkkorannasta löytyy myös isojen kivien alue, jossa siirtolohkareet kököttävät kallion päällä. Kuumasta kalliosta tuli hyvin kiehtova, ehkä vähän rikkiä muistuttava haju, joka sitoutui alitajuntaan vahvaksi kesän merkiksi.
Vanhemmilla lapsilla "erityisoikeus" kanniskella nuorempia sisaruksia reppuselässä, kun eivät jaksaneet palata isompien kanssa muuten.

Erikoisen kiinnostavaksi minulle Lammaskallio tuli sitten, kun sain oppia enemmän kasveista, ja nuotiopaikka osoittautui kasvistollisesti kiinnostavaksi, mm. kalliokohokki kasvoi siinä. Urajärvi oli suhteellisen puhdas järvi lapsuudessani, sen tunnisti siitä, että Verkkorannan ja Lammaskallion matalassa vedessä kasvoi nuottaruohoa.

Verkkorannan niemeke Pyykkirannalta päin, isot kivet keskellä. Veden korkeusvaihtelut olivat aiemmin suurempia, ja niemekkeen jatkona olevalle Lehmäkalliolle voi joskus kävellä lähes kuivaa maata myöten, mutta usein se oli soudettavan etäällä. Sitä edempänä olevalle seuraavalle karille, Kaijakalliolle, uitiin hiekkarannalta päin.

Verkkorannassa kasvoi myös järviruokoa, kansankielellä kaislikkoa, ja hiekkapohja ulottui suurin piirtein siihen syvyyteen, missä ruokokin kasvoi. Verkkorannassa on hyvin kehittynyt äkkisyvä, siinä pohja alkaa viettää jyrkästi. Uimisen oppi aika nopeasti, kun tavalllisena vesileikkinä oli: Uskallatkos mennä äkkisyvälle? No jos sinne meni, niin pakokauhu valtasi, kun jalka ei enää yltänytkään pohjaan asti, ja oli ihan pakko räpiköidä koiranuinnilla sieltä nopsaan matalammalle. Mutta uimataidon kehittyessä uitiin pitkälle rannasta poispäin. Uinnin lopuksi "vesikampaus", eli tukka suoraksi taaksepäin käymällä kokonaan veden alla ja tulemalla nenä edellä nopeasti ylös.
Muistoista nykyhetkeen:

Kotiin palattua piti vielä käydä tarkistamassa, miten tammilapsukaiset jaksavat. Ne ovat tulleet Turun sukulaisten mukana heinäkuussa 2008 pikkutaimina ja istutettu sitten isompiin ruukkuihin 2009. Nämä kaunottarenalut ovat Ruissalosta ja syksyllä hyvin näkyy, että punatammista on kyse! Tässä niiden kasvuseurana on maa-artisokkaa, joka antoi hyvin varjoa kesällä, ja talveksi niiden varaan toivottavasti tulee hyvä lumipeite. Ehkä jo ensi kesänä heidät sijoitetaan kasvupaikoilleen tähän arboretumiin. Isoin kolmesta kasvaa jo omalla pysyvällä paikallaan kriikunalehdossa, mutta sen paikka on niin varjoinen, ettei ruskan punaa juuri huomannut.

Vanhempieni aikaan, 1930-70-luvuilla, suurin osa tontista oli viljelymaata tai lammaslaidunta, mutta viimeisten 25 vuoden aikana sitä on kehitetty arboretum-suuntaan. Aluksi, 1980-luvulla, se oli vähän niinkuin sattumaa, kun ylälaidalla kasvoi vahva nokkos- ja vattupöheikkö, joka piti saada jollain lailla kuriin. Istutimme sinne mansikkamaan rivien väleihin ilmaantuneita koivuntaimia, myöhemmin myös joulukuusenkävyistä saaduista siemenistä tuotettuja kuusentaimia. 1990-luvun alussa sain suuren määrän puuvartisia pikkutaimia, jotka olivat peräisin Lepaalta, Helsingin yliopiston siemenkeruumatkalta Mantsuriaan, mutta eivät mahtuneet Lepaan maihin kaikki. Niinpä nyt arboretumissa on jo hyvän kokoisia risteymälehtikuusia, wolfinsyreeneitä ja kivikoivuja. Tietysti on käyty Mustilassa täydennysreisuilla, mm. purppurakuusia (Abies amabilis) ja rhodoja.

Purppurakuusia on kolme, tässä on lyhin, joka n. 1,5 m. Rhodo on punakukkainen lajike 'Nova Zembla', johon näyttäisi ensi kesänäkin olevan tulossa runsaasti kukkia.

Leikkuuta urakalla

Sade alkoi jo varhain eilen, ja sitä on jatkunut lähes koko päivän. Iltaan mennessä kuitenkin on pilviverho ohentunut niin, että kuu näkyy aika ajoin, vanhojen venäläisten maisemamaalarien kuvaamaan tapaan.

Kirjava ja tummansininen kude halkaisun kohteina

Mustan mattoloimen suunnittelu on edennyt niin, että saksi leikkaa ahkerasti. Havaitsin, että lähes kaikki aikomani kuteet ovat liian paksuja siihen kudontamalliin, jonka olen puihin saattanut, joten ei auta kuin ohentaa. Valmis trikookude on aika helppo kyllä siihen hommaan, senkuin vaan osoitat saksilla suurin piirtein keskikohtaa ja leikkaat. Onhan minulla sellainenkin erikoistyökalu kuin sähkösakset, mutta se ei oikein sovi, kun samalla kudetta pitää avata rullalta, joksi se kääriytyy, kun on trikoota. Silloin on vaara, että avaava sormi on liian lähellä sähkövehkeen teriä.
Toisaalta, aikaahan on, ja se on eläkeläisellä ehtymätön resurssi ja ilonaihe. Jos ei tänään ole valmista, niin ehkä muutaman päivän päästä!

Kuteiden halkaisu on tuttua puuhaa, joskus on leikattu syntyneet puoliskot vielä uudestaan halki, eli yhdestä suikaleesta neljäksi. Näin tein mm. silloin (viime vuosituhannen puolella!), kun kudoin koirankestäviä sängynpeittoja, ja poppanakude oli liian kallis ostaa niin suuriksi määriksi. Hyvinhän se halkaistu siinäkin työssä on kestänyt. Ainoa haittapuoli on, että parisängynpeite ei mahdu pesukoneeseen (ei kyllä mahtuisi popppanallakaan kudottu), joten pesu menee kesällä mattopyykkialtaille.
Joskus kuteen halkaisu on vain siitäkin kiinni, että toivotun väristä kudetta on liian vähän, ja ne ripaukset, joita just tiettyyn mattoon tarvitsen, tulevat siten autetuiksi.

Puolet päivästä kului fleece-aamutakin rakentelussa. Olin piirtänyt käsityölehdestä kaavat, ja oikoilin eilen iltamyöhällä kankaat pöydälle ja leikkelin. Tuli valkoinen takki, keltaisin terein ja vöin. Tänään sitten tein parin tunnin ajan apuompeleita kotona, jotta illan käsityötuntien saumurointi onnistuisi. No, muuten meni kaikki hyvin, paitsi että lähikatselun lasit jäivät pöydälle kotiin, joten ompelin käsivaralla! Takki on nyt lähes valmis. Elämä on kiinnostavaa!
Kun kylmät vuodenajat ovat käsillä, on mukava ajatella, että valmistunut takki lämmittää palelevaa vierastani, jolle minun huonelämpötilani on liian vähän.

Kun aina pitää olla jokin kiinnostava sukankudinkin vireillä, päädyin viime viikolla hankkimaan kerän pätkävärjättyä Sinisorsa-nimistä Seitsemän veljestä-lankaa. Siinä on mahtavan kaunis yhdistelmä ruskeita, sinisiä ja vihreitä kohtia, joten sen kanssa sopii mainiosti kutoa entisestä varastosta nutrianruskeaa Maijaa.

Tuulee

On ollut jo joitakin tuulisia päiviä, eikä tämäkään ole poikkeus. Mukamas lämmin ilma, +5 astetta, tunkee suoraan kaula-aukosta ja hytisyttää. Siksi tuumailen vielä ulkoaskareita. Kaipa sinne on mentävä, kaulahuivin kanssa.

Hevoskastanjan lehdet ovat tulleet lähes kokonaan alas. Katselin viimevuotista kuvaa 30 lokakuuta, tuossa yläpuolella nyt todisteena, se näyttää kesäisemmältä kuin tänään, pihasyreenin lehdet vihreämpiä ja lehtikuusetkin aivan keltaisina, neulasissaan ylös asti. Ja huom. Kirkossa ei ole huppua!

Muuten, krysanteemit eivät vielä olleetkaan paleltuneet, joten jäivät ruukkuihin pihalle toistaiseksi. No kukkia tuskin tulee lisää, mutta vihreäkin on syksyllä kaunista! Viime viikkoista lunta on aivan ripaus vielä jäljellä, mausteena värisinfonialle.
Niinpä kipittelin aamulla kangaspuille askartelemaan. Se on niin kiehtovaa! Päijänne-matto on rullalla, ja loimi katkaistuna. Uusia haasteita?


Vedinkin aaltotoimikasniisinnät pois töistä ja tein suoran niisinnän, sillä saa ainakin kolmea eri variaatiota helposti, eikä ehkä muuta nyt mattoon tarvitsekaan. Mielessäni on viime kesäinen raesidos, jolla tein Kesäniitty-, Mansikka- ja Aamukahvimatot niitä odottaviin koteihin. Niistä tuo kuva. Matot ovat ns. leveitä, ja laitoin niitä kaksinkerroin ja päällekkäin, jotta mahtuivat kuvaan sopivasti.
Nyt on edessä puiden alle pujottautuminen ja polkusten sitominen. Ei saa järin paljon paisua vyötäröltä, että sen mahtuu tekemään, kun nuo puut eivät kasva kokoa ja ikäkin jo verottaa notkeutta. Siinäpä päämäärä: onnistua sinne menemään ja tulemaan vielä poiskin!

Jatkoa illansuussa: rohkaistuin koko iltapäiväksi ulkohommiin! Huomenna pitäisi sataa, joten vaihtoehdot olivat vähissä. Tuli kärrättyä puita autotallista, laitettua aurausmerkit alatien varteen ja haravan avulla lehtisotaa vaahteranlehtien kanssa. Avokompostilla oli tilaa, niitä siis sinne, mutta ensin piti nostaa kohtalaisen runsas maa-artisokkasato talteen. Ovatkin aivan valkoisia pulmusia siellä vanhojen lehtien lomassa kasvaessaan! Ei kun vähän vettä ja suoraan kattilaan muuttumaan gourmet-keitoksi!

Tietenkin löytyi vielä kaksi koristekurpitsaakin, jo kaksi aiempaa korjuukertaa ovat olleet ehdottomasti viimeiset, ei siellä mitään enää voi olla, mutta annas olla, kun menen katsomaan jonkun päivän päästä, niin taas löytyy. Luultavasti tämä kerta on viimeinen, koska tyhjensin kurpitsain kasvatussäkit lehtien joukkoon.

Yllä on kuva kurpitsavalikoimista syyskuun puolivälissä: Tuota katseenvangitsijaa lukuunottamatta kaikki muut ovat koristekurpitsoita, ihan takimmainen on keramiikkatyö viime syksyltä.
Kuuman kesän jälkeen oli satanut aika roimasti, ja nuo pyöreät keltaiset halkesivat lähes kaikki, kun "nahka" ei enää venynyt kasvun tahtiin.

Talvi tulossa?

Sampon Heikiltä ostetut punalehtiset kesäbegoniat ja pelakuut jaksavat joka vuosi! Nyt pelakuut jo sisätiloissa talvehtimassa.

Tänään on kaivettu narsissien sipuleita multaan, tyhjennetty begoniaruukut kompostiin, lisätty runsaat annokset linnunruokia ja lopultakin istutettu kanervat postilaatikko-standiin ja piharuukkuihin. Syksy on nimittäin edennyt vauhdilla, lunta on saatu ja yöpakkasia koettu. Ei juuri parempaa ole tiedossakaan, joten enää ei voi kauaa ajatella manana- tyylillä.
Kaikki tämä (kahden tunnin) puutarhatyö on ollut mahdollista sen jälkeen, kun eilen oli rakupoltto Perheniemessä ja edelliset päivät, oikeastaan koko viime viikon, pakersin sinistä mattoa, jonka nimeksi tuli Päijänne, kun se on niin pitkä.

 

Ja nuo hommat veivät sen verran puhtia, ettei ulkotyö oikein innostanut. Ja ilmat olivat epäsopivat.
No kun taas alkaa sataa (huomenna), niin hiippaillaan yläkertaan jatkamaan loimen käsittelyä.
Ehkä huomenna aamusta laitan vielä aurauskepit ja jotain pientä maatyötä lisäksi.

Ja kun jostain vielä tulisi vastaan tuo savityökalujen laatikko! Olen tehnyt järjestelmällistä siivousta kaikenmaailman varastoissa sen löytämiseksi, mutta ei ole vielä onnistanut. Siis arvattavissa on, että on siivottu pohjakerros nonfoodia myöten, ja koko asuinkerros. Ja eteisen kylmätilat. Pari vaatekaappia olisi vielä katsomatta, ja koko yläkerta?!

Toinen yritys kuvakoosteeksi

Kuvia puutarhani juhannuksesta 2009. Viileä päivä ja pilvistä, mutta illakko hehkuu violettina, vasemmalla ja papulanruusuaita hempeän vaaleanpunaisena, oikealla. Keskellä on punaisten lehtien kallionauhus ja ripsialpi somistamassa lipputangon tyven kukkapenkkiä.

Kuvakooste1

Tämä on koneenmuistista kaivettu ja työstetty kovakooste 11.10.10

Tämä on Pulsatillan vierailusta Iittiin noukittu kovakooste, kuvat Katilta 26.7.2008

Kurssilla on tänään opiskeltu kuvankäsittelyä, joka on mulle ihka outo asia, ja aivan peruskuvat.

Puutarhassa

Tänään tein oikean urotyön, kun kaivoin talon vierelle istutetun japaninhappomarjan pois (se alkoi kasvaa lamoamalla) ja siirsin sen tontin alakulman kukkapenkkiin, viewpointille, joka oli tullut esille tieltä päin, kun aitavaahterat saivat kesällä kyytiä (kiitos J+U!). 2 multasäkkiä kului, osa tietysti alapuutarhan penkkeihin.
Aurinko paistoi ja oli mukavaa. Saapa nähdä, alkaako kasvaa, koska juuret menivät aika ronskisti poikki. Loppupäivällä istutin isossa ruukussa patiolla majailleen pensaskärhön talveksi etupihan kukkapenkkiin. Sillä olikin aivan mahdottoman kookas juuripaakku! En ainakaan saanut sitä kärhönistutusohjeiden syvyyteen, hyvä kun edes upposi mullan alle. Toiselle puolelle ovea olevaan penkkiin istuivat oransseja kukintoja tuottavat Rhodiolat, joita oli alunperin 1 mutta lohkoin 3 osaan, kun se paakku oli niin valtava.
Lopuksi pikku haravointia, kun vaahteranlehtisade on aika railakasta.

Tervetuloa tontille!

Heippati kaikki. Nyt alkoi uusi informaatiotulva Tertun tontilta. Amurinviini Vitis amurensis saa pysähtymään lähelleen joka päivä syksyisin, kun sen ruska on niin uskomaton!

Tuo tulva on ymmärrettävissä kaikin mahdollisin tavoin, eli kirjoitan ja laitan kuvia miten miellyttää. Joko eka kertaa kirjoittaessa tai sitten myöhemmin, jos siltä tuntuu. Parannusehdotuksia otetaan toki vastaan.

Jutut ja kuvat on tarkoitettu vain lähipiiriläisille, jotka näkevät, vieläkö henki pihisee ja kone raksuttaa.
Virikkeenä on tietysti maanmainio kansalaisopistomme, joka tarjoaa kurssin blogin tekemisestä..