Talossa 1980-luvun puolivälin tienoilta

Olin päättänyt 1982 äidin kuolinvuoteen äärellä, että mikäli kukaan muu ei halua jäädä kanssani tätä taloa hoitamaan, otan sen yksin harteilleni. Niin myös kävi, että yhteisratkaisua ei tullut, ja aloin lunastella sisarosuuksia, jota hommaa sitten kestikin lähes koko sen vuosikymmenen. Meitä oli kuusi perijää, joten perintöni oli 1/6. Perintöön kuului myös vähäinen metsä Kausalantien varressa, mutta se jaettiin kolmelle muulle sisarukselle, nimittäin Marja-Leenalle, jolla oli jo mökkinsä yhdellä metsän kalliolla, ja molemmille pojille, jotka ehdottomasti halusivat metsämaata. Seuraavat kuvat ovat vuoden 1986 albumistani.

Kuva on otettu äitienpäivänä 1986, se oli 11 05. Vaahtera ja mustaherukat kukkivat.

Minulle jäi siis talo, josta vanhempi veljeni, uudehkossa modernissa talossaan asuva, totesi, että järkevintä olisi hommata katepillari ja tehdä uusi tilalle, ainakin se tulisi halvemmaksi aikaa myöten. Talon ulkonäkökin saattoi vaikuttaa lausahdukseen, sillä kyläläiset pitivät taloamme yleisesti "ei niin kauniina", olihan se pula-aikana tehty, ja vielä oman isän arkkitehtuurilla, kun muuhun ei varaa ollut. Kuvassa näkyy talon silloinen ilme, en ollut vielä tehnyt mitään ulkopuolen suhteen. Se aika koitti vasta vuonna 2000.
Taustalla näkyy 1991 tiensä päähän tullut navetta-lato-puusee-yhdistelmä, jonka tilalla nyt on autotalli. Tuossa asussa se ei alunperin kylläkään ollut, vaan on madallettu, sen jälkeen kun lehmien pito loppui. Heinälatoa ei enää tarvittu ja se tila muutettiin puu- ja tarvikevajaksi. Tatun auto Pobeda sai jonkinlaisen tallin idänpuoleista seinää vasten tehdyllä rakennelmalla. (Myöhemmät Angliat saivat tulla talon alakertaan, jonne puhkaistiin ovi.) Pertti teki joitain muutostöitä, ainakin maalasi keltaisen värin ja laittoi huopakaton.

Talon edessä on muutama hontelo koivu ja pari.kolme vaahteraa. Koivut kaadettiin ensin 2000-luvulla, viimeksi tuo vasemmanpuoleinen, jonka kanto on vieläkin olemassa, runsaasti yli puoli metriä halkaisijaltaan. Vaahterat poistuivat pari vuotta sitten.

Sain Ullalta äitienpäivää juhlistamaan voikukkaseppeleen! Etualalla näkyy mansikkamaamme kulmaus, siinä oli rimakehikko, jonka päälle verkot sai viritettyä. Taustalla on ensimmäinen oma autoni 1980-luvun alussa hankittu Toyota Tercel. Kriikunapuut on uusittu pariinkin otteeseen näinä kuluneina aikoina.

Ulkorakennuksen puoli on kuvattu 04 10 1986, siinä näkyy katon alkava notkahtaminen, joka ei koskaan merkitse hyvää... Tatun autotalli on purettu oikealta seinältä jo aiemmin. Pieni vihreä pensas vasemmassa nurkassa on pihajasmike, joka kasvaa edelleen samassa paikassa, mutta nyt se sijaitsee autotallin ikkunarivistön keskellä, talon puolella. Elsan istuttaman suomentatar-pensaan alku on ollut tuossa oikealla nurkalla. Koska hiekkaiset pihanurmet kuivuivat karrelle kesäisin, olin tilannut traktorikuorman savimultaa, jolla seuraavina vuosina elvyttelin ruohon kasvua levittämällä sitä parin sentin vahvuudelta.

Jotain merkittävää oli kuitenkin tapahtunut juuri makuuhuoneiden ikkunain alla, sillä olin raivannut ensi töikseni siitä viidakoksi pursuneen syreenimajan pois, että tulisi valoa kamareihin ja saatiin paikka pihakeinulle. Se oli siihen asti seissyt etupihalla, melkein tiessä kiinni. Syreenien tynkien päälle kasasin multaa kukkapenkiksi tuosta kuormasta, ja aika pian ne sai nostella pois maatuneina. Seinää vasten oli vielä iso pihajasmikekin, sen kävivät auton vetokoukulla kiskaisemassa mukaansa serkkuni Kaarina miehineen Pyhtäältä.

Tällä puolen taloa oli lisäksi kaksi vaahteraa, toinen kallellaan taloa päin, ja sen lehdet jäivätkin pudottuaan täyttämään vesiränniä. Siitähän seurasi, että katon rakenteet alkoivat siltä paikalta kohta pehmetä. Saatiinkin nuohoojalta terveiset, että katto pitää olla korjattuna, kun hän seuraavan kerran sinne kiipeää.

Talon sisäpuolella oli tapahtunut enemmän, koska seinien remontointi on yksinkertaisempaa. Tuolloin olikin vuorossa jo toinen maalauskerta, silloin päädyin harmahtaviin seiniin, jotka saatiin maalaamalla tapetit. Tapetti puolestaan oli hirsiseinien päälle viritetylle pinkopahville liimattu, ensimmäinen tapetointi oli isä-Tatun 50-juhlakesänä 1952. Olimme Maurin kanssa maalaamassa 1972 silloista tapettia vaaleanvihreäksi, kun Tatulla oli 70-vuotisjuhlat tulossa. Silloin maalattiin paljon muutakin, kuten katto ja huonekaluja.

Nykyinen sohvanpaikka vakiintui aika pian juuri tähän kulmaan tupaa. Tuo sohva on Vuosaaren asumisaikoina hankittu Finno-kalusteen sohva, joka matkusti energiajätteeksi 2010. Takana on Tatun arkistokaappi, sen päällä radio ja televisio, seinällä Pertin tekemät puiset koristeet. Etualan nojatuoli on parhaillaan kunnostettavana.

Tuvan eteläpäädyssä oli alkovina toiminut syvennys, siihen juuri ja juuri mahtui vuodesohva. Liinavaatekaappina toimiva senkki hallitsi seinää siinä.

Päädyin keltaisiin keittiönkaappeihin, koska puut varjostivat aika lailla, ja sisällä oli hämärää. Ensimmäinen Askon kaappien maalaus oli sinisen sadepilven väriselle pinnalle, ja siinähän keltainen näyttikin hieman vihertävältä, joten uusi maalauskerta tuli aika pian! Meillä oli niihin aikoihin puuhella, jota ei juuri käytetty. Varsinainen keittäminen tapahtui tiskipöydän vasemmalla puolen olleella pienellä apuliedellä, joka otti virran pistorasiasta.

Keltainen maalipurkki oli riittoisa, maalia riitti vielä kulman takana makuuhuoneessa olleelle astiakaapillekin. Se oli Tatun rakentama. Yhtenä yönä heräsimme kovaan rämähdykseen, kun hyllylle oli tullut liikaa painoa, ja vaneripohja taipui. Ihme kyllä, vain yksi jalallinen lasinen kakkuvati meni rikki. Tuohon aikaan toinen piironki oli tässä huoneessa, se oli ostettu kylällä olleesta huutokaupasta, ja oli tummanpunainen niihin aikoihin. Nykyisin se on valkoinen ja sijaitsee kerrosta ylempänä. Seppo oli kiinnittänyt Turengista tuomani vaatenaulakon tuohon vasemmalle puolelle, kun siihen aikaan vaatekaapit olivat lähes olemattoman pienet.

Talossa oli vilkasta sinä vuonna, sillä täällä oli juhannuksen aikoihin kesän vietossa Helena, Seppo ja Osku, joka kuvassa virkistäytyy haaleassa vedessä. Punainen allas on suurin piirtein nykyisen parkkipaikan tienoilla. Hiekkakasakin piti hommata. Seppo puolestaan pääsi katonpaikkaushommiin.
Olin hankkinut pyörivän pyykkitelineen, joka saikin tehdä töitä aika usein! Vauvanpyykki pestiin nyrkkipyykkinä, suurimman osan muusta pyykistä pesin Turengissa, ja saatoin tuoda märät pyykit kassissa tänne kuivumaan, siihen asti, kun tänne hankittiin pesukone.
Lisäksi Petroskoin pappa, enoni Bernhard Nurmi oli tullut asumaan perheeseeni muutama kuukausi aiemmin. Pappa sai asuakseen nykyisen alakerran vierashuoneen.

Aika usein matka suuntautui Urajärvelle, jossa käytiin uimassa tai onkimassa. Vuorion Mari oli tällä reisulla mukana, kun rannassa oli kova tuuli. Mahdettiinkohan tarjeta uida? Keskimäärin ottaen tietysti tehtiin maatöitä, sillä talon istutukset olivat päässeet hieman retuperälle vanhempien viimeisinä elinvuosina.

Lisää pöllyttelyä ylisillä

Ylävintin kaivelu jatkui neljänä päivänä, mutta tämän arkeologisen projektin "määrärahat" olivat kovin rajalliset (= ei sitten yhtään huvita, kun siellä ei voi olla suorassa ja pölyää). Maanantain tutkimukset eivät tuottaneet muita tuloksia kuin tavallisen laudan palasia. Niinpä päädyin tuota pikaa lopettamaan, kun toinen kaivatuista tuolin osista tiistaina putkahti esille. Olin pussittamassa jätesäkkiin matonresua aiemmin tutkimaltani alueelta, ja matto toi tullessaan tämän kappaleen ennen pussiin solahtamistaan!

Se on selkänojan keskilauta, ja kun tuolinraatoja on kaksi, niin molemmilta puuttuivat nämä, se sunnuntaina löydetty että tämä eilinen löydös. Olin alustavasti keväällä kysellyt taitavalta puun käsittelijä Pertulta, josko hän tekisi puuttuvia osia, ja ainakin nyt se on helpompaa, kun molempien malliesineet ovat olemassa mitattavaksi.

Kävin maanantaina Pahalahden Marjan huonekaluentistämössä, jossa ne viipurilaistuolien muut osat ovat olleet odottamassa, ja tarkistin vielä, että vain näitä osia on kateissa. Nyt voin sitten ryhtyä tiedustelemaan paremmin toisten kappaleiden teettämistä, kun ongelman laajuus on selvillä. No, taitaa niistä tuoleista olla kateissa myös varsinainen istuin, mutta se on helppo homma. Ainakin luulen.
Vein mennessä ylävintin "säilytyksestä" kunnostukseen myös kaksi pienintä nojatuolia, hankittu 1940- tai 1950-luvulla, joiden huonoin puoli on ollut alkuperäinen verhoilukangas, joka muuttuu murusiksi, olisiko peräti paperinarusta tehtyä kangasta? Niissä on mukava istua käsityötä tehdessä, kun käsinojat eivät ole topatut, ja ovat minulle sopivan lyhyitä istuimestaan.

Jouduin siinä siirtämään myös varastoon pantuja laatikoita ja kasseja, ja kun mietin, että ne eivät enää sinne nouse, vaan menevät analyysin kautta jätteeksi, alkoikin löytyä yllättäviä asioita. Lasten legolaatikosta, joka oli avoimena kerännyt paljon pölyä väleihinsä, löytyi myös muuta rekvisiittaa. Ylemmässä kuvassa puhdistettu legomassa, jonka aion nyt säilyttää kassissa, ettei enää menisi pölyä. Alemmassa kuvassa lasten viime vuosisadalla ollutta muotia, varsikampa ja aurinkolasit ja hyppynaru ja jojo.

Yhdessä laatikossa oli massa kangasta, jotka saavat nyt tuulettua! Vasemmalla on vaatteen vuorikankaaksi aiottua flanellia, sitten pari miesten housukankaan kappaletta, ja vaaleanruskea on paksua huopamaista päällystakkikangasta. Nuo housukankaat sisältävät harsinlangan pätkiä, joten ne ovat varmaan tehtaan hylkypaloja, ehkä Hyvinkäältä, poikain vaatteiksi aiottuja.

Eräs kassi sisälsi sekä silppua että ehjää, nimittäin vuosien varrella tehdyt pääsiäismunamaalaukset eivät olleet kaikki säilyneet! Vasemmapuolisessa on vuosiluku 1985. Ylemmässä kuvassa on Ullan askartelemia pääsiäisnoitia ja jollain kurssilla suurella vaivalla koottu pajunkissoin työstetty muna.

Yhdessä laatikossa oli paitsi kukkaruukkuja, myös kipsilautasia, pieni taulu metsosta ja lovileikkaustyönä alettua kynttilänpidintä. Se on sillä lailla kesken, ettei kiinnitystä seinään ole ajateltu vielä.

Erikoisin löydös oli violetinpunainen pahvilaatikko, jossa oli sisällä tyhjiä pieniä rikkihappopulloja ja pikku rasioita. Pitkulaisen rasian sisältä löytyi luultavimmin Tatun sodanaikaisia mitaleita, hänen kauluslaattansa ja kaulassa kannettava kompassi. Myös rautasormus ja sen vieressä on Aura-yhtiön jokin ansiomerkki, jollaisen muistan olleen Tatun rintapielessä puvun takissa.
Alempi kuva on n. 10 cm korkeasta ikonista. Se makasi laatikon pohjalla ihan roskan keskellä. Onkohan joku ns. sotasaalis, vai kuinka joutunut meidän säilytykseen?
Kierrätykseen meni liuta äitini suosimia päällystettyjä peltipurkkeja. Muuta jätettä tuli 6 säkillistä ja omasta autotallistakin tässä yhteydessä kolme säkillistä, jotta sinne tulisi tilaa.

Päädyin nimittäin siirtämään pois vintiltä kaikki kiusoina olleet laudanpalat, joita vuosien saatossa oli projekteista jäänyt tähteeksi, ja olikin se varsinainen show, sillä talon sisällä niitä piti siirtää kohdastaan toiseen kolme eri kertaa, jotta päästiin parvekkeen oven tuntumaan alemmissa kerroksissa. Siitä sitten parvekkeen ovi auki, ja puunpalat heittäen pihalle, josta ne sitten kuskailin autotalliin, jossa muutakin polttamisen tuotetta säilytetään. Meteli oli sellainen, että molemmat naapurini huolestuivat!
Tämän päivän projekti asian tiimoilta on ollut imurointi työkohteessa, lukuisia rikkoutuneita ampiaispesiä ja kärpäsenraatoja varsinaisen paperi-ym. silpun ohella. Ai kun tuntuu olo hyödylliseltä, mutta tällaisia projekteja on edessä vielä monta! (Kun tie naapureihin menee aivan talon vierestä, jokainen ohi kulkeva auto nostaa ilmoille kivipölyä, joka kulkeutuu taloon sisälle. Mitä isommalla vauhdilla mennään, sen suurempi on kertymä.)

"Arkeologisia kaivauksia" kesällä

En puhu nyt kotiin perjantaina palanneesta puutarhapöydästä, jota tarvittiin kesäteatterin aikaan lainaksi useamman viikon ajan. Enkä puhu koiran uusimmasta aluevaltauksesta samaisena iltana, kun se ensimmäisen kerran oli poissa ollessani noussut ikkunapöytää vasten etsimään itselleen syötävää kuivaleipäastiasta. Enkä puhu Lahden kaupungin keskellä olevasta torista, jossa myllätään ja tehdään kiinnostavia löytöjä, vaan oman talon uumenissa tehdyistä löydöistä.

Kerron kahdesta esineestä, joiden olemassaolon kyllä olin tiennyt koko ajan. Ensimmäinen on pikkutuolin kunnostamiseen tarvittava puuttuva selkänojan ylin osa, jonka kävin tänään penkomassa ylimmän vintin lattialta kutterinlastujen joukosta. Sitä tarvittaisiin vanhempieni viipurilaiskalustoon kuuluvan tuolin korjaamisessa. Muistelin 2010 nähneeni ylävinttiä ikkunaremonttia varten siivotessani, että jotain muutakin puista kuin laudan kappaleita siellä olisi. Nyt en kyllä ole varma, tuliko kaikki löydettyä, kun tutkin vain pari neliötä. Mutta tämä yläosa oli aivan oleellinen.

Toinen on muuttotavaroitteni mukana tähän taloon kulkeutunut enoni jäämistö-matkalaukku, jonka itse olin pakannut enon muuttaessa vanhusten vuokratalosta Janakkalan sairaalan pitkäaikaispotilaiden vuodeosastoon syksyllä 1991. Hän kuoli helmikuussa 1992. Muita perillisiä ei ilmaantunut, vaikka kunnan oikeusapu-asiamies niitä etsiskeli useamman kuukauden. Perittävä olikin pääasiassa hoitolaskuja ja hautauskuluja, kukapa niistä olisi ollutkaan kiinnostunut. Lisäksi oli vähäinen irtaimisto ja hänelle hankittuja käytettyjä kotitaloustavaroita.

Varsinaiseksi löydöksi tuo matkalaukku paljastui perheen sukututkija Mikolle. Olin maininnut hänelle taannoin että sellainen on seissyt 2005 alkaen tämän talon pohjakerroksen non-food-kellarissa, mutta en ollut ehtinyt siihen katsahtaakaan sen jälkeen. Siis 22 vuotta kiinni ollut jäämistö. Laukku haettiin alakerrasta torstaina, ja todettiin, että viime hetkellä, sillä säilöpaikan ilma on kosteaa eikä siellä ole lämmitystä, joten se haisi homeelle ja varsinkin pieni mitalirasia oli alkanut kasvaa valkoista hometta pintaansa. Siinä lienee käytetty luuliimaa tai vastaavaa orgaanista materiaalia kovettamisessa, ennenhän tehtiin maidostakin kaikenlaista, kuten nappeja.
Paperiset ja muoviset tuotteet olivat onneksi melko hyvin vielä säilyneitä, sillä valokuviakin, varsinainen aarre, oli useampi kansio, joista osa lähes sadan vuoden takaa. Lisäksi oli kasa muistiinpanoja vihkoina, joita hän itse oli tehnyt ja joita tänne tultuaan sai kaupasta. Olinkin pyytänyt häntä aina kirjoittamaan muistojaan, jos aika tuntuisi pitkältä. Hän oli nimittäin kirjoitellut metsästystarinoita petroskoilaiseen lehteen aiemmin. Laukku lähti Mikon matkaan tarkempaan tutkimukseen ja skannaukseen. Onneksi niin, sillä minulta se olisi varmaan jäänyt tuntemattomaksi ajaksi edelleen sille hyllyn alle. En vaan muistanut kameran olemassaoloa sinä päivänä!

Laukku on ollut varsinainen maailmanmatkaaja. En ole ihan varma, oliko sitä olemassa vielä 1920-luvulla, jolloin eno vaimoineen muutti siirtolaiseksi Kanadaan. Monia suvun jäseniä oli sinne mennyt jo heitä ennen. Mielestäni sellaisia laukkuja ei täällä oltu valmistettu. Niinpä se arvelujeni mukaan on ostettu uusilla ansioilla Kanadasta 1930-luvulla, kun pariskunta päätti lähteä Karjalan rakentajiksi. Laukku kulkeutui siksi enoni tavarat sisällään laivalla Pietariin ja sieltä Petroskoihin.

Laukku joutui pian isäntäperheensä mukana karkoitetuksi Siperiaan Stalinin vainojen aikana. Mukana seurasivat ainakin tärkeät aarteet, äidin ja isän (eli Henrika ja Mikko Vihtori Janssonin) iso valokuva, joka oli pahvisena teetetty Kanadassa ja oli sopiva välipohja laukkuun, erikoisen hyvät työkalut vasara ja kirvesmiehen saha, ja vaimon virkkaama iso pitsipeitto ja virkkuukoukkuja. Tietysti oli myös kalastusvälineitä ja ase, koska silloin kaikki kävivät luonnossa ruoka-aineita hankkimassa

Ensimmäinen vuosi oli vaikein, koska pakkomuutto oli loppukesällä, jolloin enää ei voinut alkaa viljelystä, vaikka osoitetussa asuinpaikassa olikin peltotilkku viljeltäväksi. Niinpä virkkaaja-Lempi olikin ensimmäisenä tienaamassa, sillä sen talven aikana hän purki ison pitsipeiton, ja teki langasta pieniä pöytäliinoja, joita eno kulki kauppaamassa, ja ne olivatkin haluttuja ollessaan uutuuksia silloisessa asuinpaikassa.
Mikä se paikka oli, ei minulle koskaan selvinnyt, mutta sen verran sain tietää, että eno kulki rataa pitkin löytääkseen uusia myyntityönsä kohteita, joten asunto oli radan tuntumassa. Paluumatkalla saattoi sitten olla mukana myös ruoka-aineita kuten jauhoja. Ase oli tarpeen, sillä eno kertoi, että yksinäinen matka rataa myöten sujui joskus susien seuratessa... Löytyi myös kalastukseen sopivia jokipaikkoja.
Nälkää nähtiin sinä ensimmäisenä vuonna, eihän yksi peitto pitkälle elätä. Eno sai keväällä työtä talon rakennustöissä, ja hän olikin siinä taitava. Myös ovien ja ikkunoiden karmien ja pokien valmistus oli hallussa, joten tuli kunnon taloja alusta loppuun. Keväällä voitiin sitten alkaa perunan- ym. ruoka-aineiden viljely.

Sekä laukku että perhe selvisivät sieltä parinkymmenen vuoden jälkeen takaisin Petroskoihin. Eno sanoi kirjoittaneensa Petroskoin kaupunginjohtajalle kirjeen, että koskas Karjalaa aletaan rakentamaan, kun alan jo vanhentua (ikää silloin lähes 70) ja kovasti haluaisin tehdä sitä, minkä takia tultiin. Petroskoissa alkoi siis rakentajan aika, mies meni valmistamaan autokoreja vanerista linja-auto-tehtaaseen ja vaimo lämmittämään kolhoosin kasvihuoneita, joka oli kovaa työtä, kun polttoaine oli metrisiä halkoja. Aurora-mitalissa on merkintä 1945-75, mutta en tiedä, mitä sen aikana on tapahtunut. Eno sanoi olleensa niin kauan Siperian reisulla, että aikaisintaan 1950-luvulla olisivat palanneet. Ehkä se selviää Mikon tutkimuksista.

Tulin tietämään enoni elossaolosta siirryttyäni tämän talon omistajaksi äidin kuoltua 1982 syksyllä. Äidille tuli tietysti pitkään postia, pääasiassa sesonkikortteja jouluksi ja pääsiäiseksi ystäviltä ja tutuilta. Niinpä sitten kirjoittelin, mikäli osoite oli tiedossa, kortin lähettäjälle Elsan poismenosta. En ihan varmaan muista, minä vuonna enon osoitteella varustettu kortti tuli, mutta siitä kuitenkin aika pian seurasi, että kun Suomi-seura järjesti ensimmäisen seuramatkan Petroskoihin 1985, menimme Ullan kanssa sille mukaan, ja tapasimme sekä enon että hänen silloisen vaimonsa Emma Kettusen.

He elivät korkean kerrostalon pikku kaksiossa enon niukan eläkkeen turvin. Autotehtaan työ oli loppunut 1975 Aurora-mitaliin. Niihin aikoihin oli myös muutto tähän taloon aiemmasta pikkutalosta, joka oli ollut kasvihuoneiden lähellä. Ensimmäinen vaimo Lempi oli kuollut aiemmin. Eno kävi edelleen kalassa ja metsällä. Emma oli alavartaloltaan halvaantunut, mutta kehui pystyvänsä vielä ruokaa keittämään, kunhan eno hänet nosti hellan viereen istumaan tuolille. Maito oli harvinaista herkkua, enkä tiedä, kuinka tuoretta se mahtoi olla, ei tainnut mennä tytön mahaan asti, mutta erikoisuutena se esiteltiin.

Laukkua tarvittiin sitten 1986, kun eno oli jäänyt leskeksi toisen kerran ja oli silloin iältään noin 93 vuotta. Olin kutsunut hänet asumaan Suomeen, koska omia sukulaisia siellä toisessa maassa ei ollut, ja edessä olisi ollut muutto vanhainkotiin. Muistaakseni hän sanoi, että matka olisi Kontupohjaan, ja tuon ikäisillä oli suuri pelko yhteiskunnan tarjoamaan hoitoon, vaivaistalohistoriasta johtuen. Niinpä hiihtolomalla 1986 olin Kouvolan asemalla vastassa idän pikajunaa, josta tuli vanha pappa matkalaukku kädessään ja reppu ja samovaari olkapäillään.

Ensimmäinen asuinpaikka oli hiihtoloman aikana siis tämä talo. Pian matkustimme sitten Turenkiin, jossa eno rupesi toistaiseksi asumaan meidän olohuoneessamme, jonne hankin hänelle sängyn. Kesti kuitenkin ihan vuoden, ennenkuin sain hänelle järjestymään oman asunnon seurakunnan rivitaloista Kinttupolulla, jossa oli vanhuksille tarkoitettuja yksiöitä.
Suomeen tulon ensimmäinen vuosi oli tarkoitukseltaan asumisen vakiinnuttaminen. Kutsujan oli sitouduttava vastaamaan sen aikana kaikista kustannuksista. Mutta kohta alettiin myös panna vireille kansalaisuuden hakemista. Silloin todettiin, että Hyvinkään seurakunta oli hänet muutama vuosi aiemmin päättänyt julistaa kuolleeksi, kun 50 vuoteen ei hänestä oltu mitään ilmoitettu. Nyt hänet siis "herätettiin henkiin". Kanadan valtiolta sain haettuani hänelle pienen eläkkeen, jolla hoidettiin hänen taskurahan tarpeensa ja pikku toivomukset.

Näkymä keittiöni ikkunasta Turengissa 2005, uusia taloja juuri valmistumassa tuomipuun taakse.

Kesti  kauan ja oli lukuisia byrokratiakuvioita, että kansalaisuus saatiin ja kansaneläke Suomesta. Siihen asti hän oli yksin asuessaan saanut sosiaalilautakunnasta toimeentulotukea vuokran ja peruspalvelujen osalta. Nimittäin ruoka ja siivous tulivat kunnan avohuollon kautta, ja itse kävin vielä päivittäin kyselemässä toivomukset ja kuulumiset ja tuomassa jääkaappiin tarvikkeita. Enon toivomuksista tärkeimpiä olivat maito, kerma ja appelsiinit, ja kesäisin jäätelö.
Päivittäisrutiineihin oli vakiintunut kirjaston lehtisalissa käynti, jossa lehtiä lukien kului pitkä aika päivästä. Sinne oli Kinttupolulta hieman pidempi matka, joten varusteiksi hankittiin vielä pyöräpotkuri, jossa voi istuksia, jos alkoi väsyttää.

Eno eli vielä Janakkalaan saapumisensa jälkeen kuusi vuotta, mutta yksinäistä se elämä oli, kun seutu oli vierasta, ja hänen kuulonsa oli kovin huono. Useimmat käynnit olivat lääkärin- tai sairaalareisuja. Niitähän riittää sen ikäiselle. Minäkään en joutanut matkustelemaan hänen kanssaan, vanhoja tuttavia olisi ollut ympäri Suomen. Onneksi muutamat uudet miestutut kävivät joskus tapaamassa. Hankin hänelle myös runsaasti kirjoitustarvikkeita, jotta postiyhteydet toimisivat. Televisiokin saatiin, kun eräs ystäväni vaihtoi uudempaan ja entinen oli vielä toimiva.
Aika alkoi kuitenkin kulua yhä enemmän pitkällään, nukkuen. Niinpä puolitoista viimeistä vuotta kävimme enemmän kirjeenvaihtoa, sekä minä että kodinhoitajat tai sairaanhoitaja kirjoittivat siniseen vihkoon terveisensä ja eno asioitaan, jos oli nukkunut vieraiden käydessä.

Ullan suunnittelema maailmanmatkaajan risti.

Maalaisromantiikkaa...

Eletään keskikesän aikaa, ja tähän mennessä kesälämpimät ovat suorastaan ylittäneet odotukset, kun jo noin 2,5 kk on ollut kesäsäitä. Eipä siis ihme, että kaikki kasvaa ja joutuin! Ruohonleikkuuta piisaa nyt joka viikolle, ja kukkapenkit pullistelevat kitkemistarpeitaan vuohenputkijuurakoiden tuottaessa aina vaan uutta naattia. Talouspaperirulla poikineen on kulunut hien pyyhkimisiin työn aikana, kun lämpöä on runsaasti.

Melkein kaikki kukat ovat jo ehtineet alkaa kukintansa, paras aika on ensimmäisen kuvan harjaneilikoilla, joiden talvehtiminen ja siementäminen ovat olleet suotuisassa tuulessa. Perheniemestä viime vuonna saatu punainen väriminttu on myös kotiutunut, ensimmäinen kukka on muita korkeampi yläpihan penkissä.

Talon alanurkan tienoissa oleva vanhempieni aikuinen talouskomposti on nyt tällainen lännestä päin. Sillä on ryhtinä muutama kartiotuija ja oikean laidan heisiangervo, välissä harmaamalvikkeja ja alinna vuorenkilpiä.

Perennojen varret kasvavat kokoa, ukonhatut ja harmaamalvikit jo metrisiä, ja isolla sateella tulee taipumista tai suorastaan polvistumista maahan. Malvikki jo kukkiikin. Tänä vuonna olen investoinut kukan tukiin, sillä monet lajit tarvitsevat metrin korkuisia kaaria eivätkä oikein suostu keppitukiin..

Mustikatkin ovat jo kypsähköjä, keskiviikkoinen sade varmaan nyt kasvattaa niiden kokoa, niin että piirakan tekoon on asiaa. Omallakin tontilla Grand Canyonin syrjässä kasvaa perinteisesti mustikkaa noin neliömetrin alalla maakiven vieressä. Mansikanmyyjä Kausalan S-marketin kulmalla myi tänään enää vattua ja kirsikkaa herneiden lisäksi, nyt siis taitaa sekin sesonki jo lähetä loppuaan.

Tänä vuonna lähes kaikki kesäkukat kasvavat ruukuissa, kuten etupihan, alatien ja alapihan kulmilta voi huomata. Tämä siksi, että kasteleminen veisi vähemmän vettä, maaperähän meillä muuten on hiekkaa, joka nielee nopeasti kaiken, mitä kaadetaan. Olenkin päässyt selvästi helpommalla vedenkannossa!

Jotta syys- ja kevättyöt ruukku- ja multasäkkihommissa sujuisivat myös vaivattomammin, päädyin tilaamaan Agrimarketin kuvastoista pienemmän kokoluokan nokkakärryt, joilla saa siirrettyä taakkoja noin 90 kg:n asti. No niin isoa en kuitenkaan siirrä, jo yhdeksänkiloinenkin on tarpeeksi! Ne ovat hyvät, kun alla on isohkot pyörät. Sain tuotteen torstaina, mutta niinhän siinä kävi, ettei niitä vieläkään ole, vaan vasta ensi torstaina.

Nimittäin kyläyhdistyksen hentoiset naisvoimat ilahtuivat torstai-illan teatterikahvitalkoissa kovin nähdessään kyytimisvälineen autoni takapaksissa museonmäellä. Neuvottelujen tuloksena ne siirtyivätkin kyläyhdistyksen omaisuudeksi limsakorien ja muun tavaran roudaamiseen kioskiltamme myyntitiskeille. Museon alue on pehmeää rantahiekkaa, ja isopyöräinen kevyt väline on omiaan tuohon kymmenien metrien matkan kuskailuun ennen ja jälkeen kahvittelujen.

Aiemmin alkukesällä olin myös tehnyt löytöjä Agrimarketin kätköistä kyläyhdistykselle, jonka roskisastiat olivat uusimisen tarpeessa, kun meillä oli tähän tarkoitukseen vain kaatopaikkaroinan luokkaa olevia muovisaavien hylkyjä. Nyt on siistit metalliset lankakorit saavin muotoa, ja niihin mahtuu pienikokoisin jätesäkki sisuksiin.

Tella saapui kolmeksi viikoksi lomailemaan, ja aivan kuin olisi hyvinkin ymmärtänyt kesän merkityksen, meni emäntänsä perässä Lammaskallion rannassa ihan viiden sentin syvyiseen veteen! Tämä koira ei ole koskaan uinut, ja muuten sen mielestä järvi on vain tavallista isompi juoma-astia, kun siellä käydään. Ensi viikolla odotetaan lisää nuorempaa sukupolvea kyläilemään.

Kahvitus-taksvärkki puolessa välissä...

Eivät tienneet kirkonkylän kyläyhdistyksen jäsenet kauan aikaa sitten talkoisiin mennessään, miten suuresti se tapahtuma muuttaisi heidän kesärytmiään. Siitä on jo yli neljännesvuosisata, kun päätettiin rakentaa Makasiininmäelle, sen Urajärvelle viettävälle ylärinteelle kesäteatterikatsomo, ja teatterilaisten työpiste eli näyttämö rakennettiin paikalla olleelle tasamaalle, nimittäin vanhalle rantaan vievälle tiepohjalle. Mäen ylimmälle tasolle tuli lipunmyyntikioski.  Makasiinikin oli muutettu museoksi jo aikaa sitten. Siitä pitäen kyläyhdistys keitti kahvit ja taikoi tarjottavat vuosikausia yksinään. Viimeisinä kolmena vuonna on sentään saatu yhteistyökumppanikin urakkaa jakamaan.
Ylähautausmaan parkkipaikka on tupaten täynnä autoja teatteri-iltoina. Sinne nouseva Kappelintie on vain perin kapoinen sivuutteluun ja näkyvyys aivan olematon Ruuskasen pitotalon nurkalla. Mutta sinne vain tulla jyrräävät myös tilauslinja-autoilla muualta tulevat katsojat. Parkkipaikka oli ennen kolmen sorakuopan kohta, kuoppia muotoiltiin kappelin rakentamisen aikaan 1958. Monessa kohdin kuoppien reunat vielä ovat näkyvissä. Yhden sorakuopan sijalle tuli museolle siirretty iso riihirakennus, aivan makasiinirakennuksen tuntumaan.

Tämä metsikkö parkkipaikan ja museon välillä on täyttömaalla, ja sillä on ollut aikaa muuttua metsämaaksi  runsaat puoli vuosisataa. Varpuja ei vielä ole, mutta kangas- ja metsämaitikat ovat vallanneet alueen. Puustoa on jo päästy hieman harventamaankin.

Paljon on tuo paikka sen jälkeen nähnyt, muun muassa valtaisa rajuilma, johon liittyi trombi tai syöksyvirtaus, tuli kerran 1990-luvun lopulla esityksen aikaan nousten Urajärveltä ja kaatoi parissa minuutissa suuret määrät isoja puita rannasta ja kylältä. Niitä meni aivan siitä katsomon syrjistäkin, ihme ettei kellekään sattunut mitään. Laskeskelin, että puita oli nurin ainakin viitisen sataa, mutta vasta myöhemmin näin, että Lyöttiläntien varressakin oli syntynyt selvää jälkeä pitkät kaistaleet. Melkein joka tontilta kylällä pirstoutui puita.

Vasta parin viikon päästä koittaa tavallinen kesä askareineen, sillä kesäteatterin kahvittajavuoro vaihtuu ensi viikosta. Taideseura on tehnyt alkupuolen teatteriesityksistä (tukkilaisromantiikkaa tihkuva "Me tulemme taas") ja huomenna on niistä laitimmainen. Kirkonkylän-Radansuun kyläyhdistys tulee puolestaan nyt remmiin. Esityksiä on neljä viikossa. Viimeinen teatteriesitys on heinäkuun puolivälin jälkeen eli 19. 07. Sitten saadaan siirtää kyläyhdistyksen omaisuus takaisin kyläntuvalle säilöön. Minulla on työvuoroja molemmissa puoliskoissa, kun kuulun molempiin yhdistyksiin.

Kahvittelu sitoo talkoolaisia 7-10 henkeä kerrallaan, ja siihen menee kerrallaan noin runsas neljä tuntia. Kahvit keitetään kesäkahvilan talon länsisiivessä, kyläntuvan keittiössä, ja se alkaa viimeistään kaksi tuntia ennen esitystä. Kahvi- ja teevesitermarit ovat valmiina noin tuntia ennen esitystä, ja teatterillehan ne sitten kyyditään. Sillä aikaa kokoontuu teatteripaikalle muita työmyyriä, jotka roudaavat tarvittavat kamppeet alakioskin ja autojen uumenista. Myyntipöydät ja grilli kunnostetaan ja katetaan valmiiksi kahvin ja virvokkeiden myyntiä varten. Moni teatterin asiakas onkin kaavaillut juovansa kahvit jo ennen esitystä, niinpä ostajia alkaa olla pian, kun kahvitermarit nousevat auton takakontista.

Paksussa puvussa tulee kuuma, joten välillä on jäniksen tankattava! Tämä ja seuraava kuva ovat kesän 2011 antia.

Varsinkin lämpiminä iltoina menee kaupaksi myös jäätelöä, jota joku talkoolainen kulkee myymässä alueella ennen esitystä. Taideseuralaisilla on tähän hommaan pestattu Jäätelö-Jänis (Vilma, jolla on keltainen jäniksen roolipuku päällään), joka herättää ansaittua ihailua nuorempien katsojien joukossa. Joku toinen myy teatterin sisäänkäynnin suulla ennakkolippuja kahvia ja pullaa tai makkaraa varten, sillä lippuja käyttäen annoksen saaminen väliajalla nopeutuu merkittävästi, kun rahastelut jäävät pois.

Esityksen aikana pitää kahvilaväen tietysti jo olla hiljaa, vain makkaraingrillaajat puuhaavat museorakennuksen takana, sieltä eivät äänet kuulu. Vähän ennen väliaikaa sipsuttavat hakemassa antimensa näyttelijöiden ja järjestysväen edustajat. Hiljainen olo keskeytyy väliaikaan, jolloin koko yleisö vyöryy hakemaan virvokkeitaan ja välipalojaan, se on ohi 15-20 minuutissa. Siinä ajassa jaetaan kullekin sopiva annos kahvia, teetä, mehua tai limsaa, ja asiakkaat myös ehtivät saamansa myös nauttia! Mikäli katsojia on yli kahdensadan, väliaikaa pidennetään hieman, vaikka jakopisteitä onkin silloin useampia kuin kaksi.

Kun ollaan museon nurkissa, monet kahvinjuojat etsiytyvät ison katoksen alle penkeille tai pöytien viereen seisomaan, ja varsinkin kosteilla ilmoilla ollaan siellä aivan rinta rinnan. Katoksen alla (korkealla katon rajassa) on muualta Iitistä rahdattu iso ratas, hevoskierto, jolla ennen vanhaan saatiin puimakoneelle vauhtia, kun heppa kulki ympyrää. Siellä on myös polttomoottorilla toimiva Vikströmmi, kone, joka myöhemmin korvasi hevosen.

Katsojien häivyttyä istumaan superlontyynyilleen katsomoon kahvittajat korjailevat pois kaiken mahdollisimman hissuksiin. Grillikin ehtii jäähtyä sen verran, että sekin voidaan panna sisätiloihin. Tiskattavat astiat ja kylmässä säilytettävät tuotteet omissa kuljetuslaatikoissaan ja kylmäkallein varustettuina siirtyvät autojen takakontteihin kyläntuvalle, jossa tulee sitten työrupeaman loppuselvittelyt. Ryhmän johtaja selvittelee varastotilanteen, jotta tiedetään, mitä pitää olla seuraavalla kerralla lisää ja kuinka paljon.

Meni vuosia, että katsojat saivat miettiä, mitä tehdä, jos tuntui väliajalla olevan vessan tarvetta. Museon tontilla on pikkuruinen puusee-käymälä, mutta se ei sovi niin ison väen palvelemiseen. Miehenpuoliset varmaan etsivät metsiköstä katvepaikkaa... Lähin mahdollinen on ylähautausmaan länsipuolella oleva seurakunnan huoltorakennus, jota sai käyttää. Sinne jos lähdit, niin väliaika siihen hupenikin! Ihan viimeisinä vuosina on teatteriyhdistys on toiminut niin, että museoalueen laitaan ilmestynyt kaksi sinistä Bajamaja-huussia, pojille ja tytöille omansa, ne tuodaan tänne Kotkasta. Mutta käsienpesujutut melkein saa olla omasta takaa mukana.
Nyt kun vielä saataisiin katsomo ja näyttämökin katetuksi. Katsojat toki voivat istuksia sadetakeissaan ja varjojensa alla, mutta näyttelijät kirmaavat avotaivaan alla, satoi tai paistoi. Ne naapurikuntien kesäteatterit, joissa on katettu katsomo, saavat suurempia katsojalukuja.