maanantai 31. tammikuuta 2011

Helmikuu koittaa!

Talven selkä on saatu jo taitetuksi, nyt mennään jo vauhdilla kohti valoisampia aikoja. Oikein hyvin sen huomaa aamulla, kahdeksan maissa ei kirkkaalla ilmalla enää lamppua tarvitse aamutoimiin, ja iltaisin pärjäilee luonnonvalolla jo yli neljän. Viime viikolla huomasin, että valkoisen taivaan tilalle oli saatu pilviharson takia vaaleankeltainen ja parina päivänä on nähty jo sinistäkin!

Etualan piirakkavati ei sisällä syötävää, vaan on keramiikkainen tuikku-alusta.
 Kun kaupoissa on aika edullisia hyvälaatuisia egyptiläisappelsiineja, tuntuu ihan ylelliseltä syödä niitä sinisessä huoneessa, kun värit ovat niin hyvät. No tuo oikeanpuoleisin, linssilude, on kyllä kurpitsa viime syksyltä, mutta kaikki taiteen puolesta! Kynttilänpäivään on vielä aikaa, siksi joulukynttilätkin vielä asemissaan.

Rapulta katsellessa tielle päin näkyy tien uppoaminen lumikanjoniin, kun molemmin puolin on yli metrin korkuinen kinos. Kuva on viime viikon lopulta, iltapäivältä, aurinko on vielä taivaanrannan yläpuolella pari tuntia.
Pihalumia on  kertynyt jo niin paljon, että katajat kätkeytyvät, vaikka heitänkin lapioidun lumen niiden taakse. Tuon heittopenkan korkeus läheni tänään jo kahta metriä!
 Muusta kevääksi kääntymistä ei juuri huomaa. No toki oli kuulevinani tänä aamuna talitiaisen titityyn? Aamuisin on tehtävä tulet alakerran uuneihin, ja melkeinpä poikkeuksetta päivä on saatu hyvin vauhtiin lumien lapiomisella. Mistä sitä oikein piisaakin! Sunnuntaiaamuna yrittäessäni pihalle saikin työntää ovea oikein kunnolla, sillä yön ja aamun valllinnut tuiskutuuli oli kinostanut oven taakse ja rapulle lähes 30 cm:n napakat lumet. Kaikki polut olivat kaventuneet puoleen entisestään.

Olen tänä talvena tehnyt linturuokintaa myös ripottamalla osan siemenistä suoraan polulle. Syy on hieman outo: kun auringonkukan siemenistä jää aika iso kuorikasa laudan lähelle, ajattelin, että kuoret voisivat siinä aikansa kuluksi toimia myös hiekoituksen tuuraajina.
 Taas on Suomessa harrastettu talvilintalaskentaa, kuten aina ennenkin. Linnut ovat olleetkin liikkuvampia ja käyneet ahkerasti syömässä, niin ne tekevät, kun ilmat hieman lauhtuvat. Pikkuvarpusten parvi on aika runsas, ne tuntuvat tulevan ensin. Vasta myöhemmin on tiaisten vuoro, jotka osaavat kaivella nokallaan lintulaudan alaosassa olevaa aukkoa siemeniä saadakseen, varpuset taas eivät, joten jos molemmat lintulajit ovat syömässä yhtaikaa, varpuset ovat maassa odottamassa tiaisten hommia laudalla. Pikkuvarpuset ovat myös oppineet syömään talipalloista ja -makkarasta, se ei ole ihme, kun varsinkin palloissa on niin paljon auringonkukan siementä.

Tienvarren papulanruusuaidanteessa ylimmät latvat ovat noin 170 cm korkeita, joten niiden tyvellä lumi on hyvinkin 130 cm korkealla, kun linkoamalla työnnetty tielumi pakkautuu tiheiden oksien ja piikkien väliin. Tämän ruusun kiulukat eivät houkuta jänistä ollenkaan niin paljon kuin punalehtiruusun. Iina-naapurini sanoi kuvassa, joka meni Face-bookin profiilikuvaksikin, olevan talvisia kukkia! Hienosti huomattu.
Ruusupensaissakin käy ruokailijoita, niihin johtaa jäniksen jälkien polkuja. Erityisen suosittu on punalehtiruusu Rosa glauca. Sen hedelmät ovat kyllä aika korkealla, mutta varsi taipuu luokille lumen painosta, ja kun nyt maassa on jo yli puolen metrin lumivaippa, jänis ulottuu aika korkealle.

Tässä kuva vuoden takaa, 24.2, ja kuvan kohteena maata viistävä punalehtiruusu. Viime vuonna lumet saavuttivat nykyisen korkeuden vasta helmikuun lopulla.
Muuten ovat päivät kuluneet autotallin tyhjentämisen kanssa askarrellessa, ulkopuolelle on tullut jo 4 pressuun käärittyä kekoa odottamaan pääsyä takaisin, ja perjantaina sain sen siihen kuntoon, että voi ottaa jo loput harjaamalla. Odotettavissa on katonkorjaajien vierailu tällä uudella viikolla. Autotalli saakin oikein hienon 20-vuotislahjan, kun tulee uusi sisäkatto, ja jospa ehtisi sähkömieskin sitten töihin.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Valkoinen maailma

Koiraseurue matkusti lauantaina takaisin kotiinsa, joten tupa on nyt nurkkia myöten tyhjä. Aika on kulunut lähes joka päivä lumilapiota heiluttaessa, muuten sukankutimen parissa. Kansalaisopiston kurssitkin alkoivat tosissaan, eli olin mukana kummallakin oppitunnilla, sekä keramiikassa että ompelussa.

Etupihan kukkapenkin irlanninkatajat taipuvat lumessa, niitä ei kohta näykään, mutta tienvarren tuijat vielä kestävät .
 Lunta on tullut niin paljon, että kaikki vanha vettynyt osa on saanut paksun pumpulipeiton ylleen, ollaan jo yli puolen metrin tällä tontilla. Mikä parasta, myös puiden oksille on riittänyt lunta ja huurretta. Valkoinen heijastaa valonsäteitä edestakaisin, eikä varjojakaan juuri näy, kun taivas on pilvessä.


Sekä maa ja taivas näyttävät samalta valkoiselta mereltä. Horisontti on häipynyt valkoisen valtaan. Yllä oleva näkymä on eilen keskipäivällä makuuhuoneen ikkunasta.

Parkkipaikan laidasta alkava arboretumin yläpolku eilisessä aamupäivän hämärässä, joten ripaus sinistä mukana.
On vielä lisäksi täydenkuun aika, ja yöt ovat ohuemman pilviharson aikaan lähes yhtä valoisia kuin joulukuun lopulla aamuisin.

Polun yli alapihan puolella kurkottava kriikunanoksa kantaa hyvin lunta, koska kasvusuunta on lähes vaakasuora. Onneksi se on sen verran korkealla, etteivät oksankärjet osu, muuten tulisi koko kuorma niskaan. Tätä oksaa muotoillaankin saksilla lähes joka kesä!
 Ylenpalttinen valkoinen tuo mieleen rauhan, tuntuu ettei ole oikein ryhtyä raahaamaan autotallitavaraa johonkin muuhun tilapäiskätköön. Se menee siis mañana- osastoon.

Tontillani ei juuri ole tasaista maata, joten lumien poistamisen jälkeen on pantava mursketta pahimpiin jyrkänteisiin. Tämä polun osa on tullut kovin tutuksi, kun autotallista tilapäisesti pois siirrettävä tavara kulkee puutarhakärryillä talon alakerran varastoon.
 Mutta viimeistään pian sen on oltava tyhjillään, koska katonkorjaajat arvelivat ehtivänsä tammikuun aikana. Minua ahkerampia ovat kylällä johtotöissä häärivät työporukat, jotka jo muutaman päivän ovat möyrineet ikkunaani vastapäätä olevassa männikössä kaivurin kanssa ja perkailleet paksuja aurauslumen penkkoja päästäkseen käsiksi kohteisiinsa. Mitähän mahtavat puuhata, kun on valittu noin hankala lumiaika työn tekemiseen?

Huomenillalla meillä on juhlia tiedossa, sillä menemme kirjanjulkistamiskutsuille. Ei ole syysmasennukseen taipuvainen se tuttavani, joka pakertaa kirjaa tummimman syksyn aikaan! Onnea Iina!

perjantai 14. tammikuuta 2011

Tammikuu jo puolessa

Joulukaktus on parhaimmillaan. Tänään oli valoisampaa kuin aikoihin, kun pilviverho oheni.
 Vietän tämän viikon aikaa koiraseurueen kanssa, joiden mielestä ainoa kelvollinen asema on noin karvan etäisyys minusta. On hauskaa olla näin suosittu! Päivät kuluvat paijaillessa, ruokaa jakaessa ja ulkoilua harrastaessa, Tella yksin ja muut koirat Wilma ja Tiitu, pääosin kahdestaan talutusnaruissaan. Välillä aiheuttaa sydämentykytystä milloin jäniksen haju karhunvattupensaan lähellä, milloin löytynyt satunnainen papana polulla, milloin naapurin vapaana kulkevan Siru-koiran äkillinen visiitti. Pääosin kuitenkin löydetään omia tassunjälkiä, jotka nekin on tarkastettava, jäniksenjäljet ovat huomattavasti vähenneet arboretumissa.

Tella yritti toteuttaa polulta hyppämistapojaan, mutta uimiseksi meni. Koira upposi selkäänsä myöten hankeen, ja kymmenen metrin kahlailu oli aivan riittävästi.
 Lunta on nyt niin paksulti, että koirien on pakko tehdä tarpeensa polun laitaan, vaikka niiden mielestä normaalisti kuuluisi hypätä muutama loikka tieltä poispäin ennen asiointia. Tänään kuultiin myös naapurikoirien Sillan ja toisesta naapurista Nattan ilmoittavan reviireistään, jonne päin ei ole soveliasta tulla. Onneksi arboretumissa on tilaa. Tänä vuonna onkin ollut iso lumisade sekä ennen joulua, ennen uuttavuotta ja ennen loppiaista! Ja tämä eilinen nyt sitten nuutinpäiväksi. Alkuviikon +keli pudotti hankien korkeutta onneksi hieman, että taas mahtuu heittelemään.

Näethän, että olemme valmiina ulkoiluun! Mikään hetki ei ole näiden mielestä siihen huono, vaikka olisi juuri tultu pihalta! Wilma ei kyllä tykkää kuvaamisesta, vaan lähtee pian pöydän tai tuolin alle piiloon.
 Polut on tehty puutarhalle lumisateiden jäljiltä monen kertaan, on mitä kävellä, vaikka tosin eilen aamulla sain tehdä isomman urakan kuin koskaan aikaisemmin tänä talvena. Koiratkin jo sisällä pitkästyivät, kun viivyin niin kauan, mutta kyllähän ne hyvin lapion äänen kuulevat sisälle. Wilma päätti ryhtyä omatoimiseksi ja järsi sillä välin isä-Tatun huilukoteloa (1920-luvulta) ja naapurista tullutta joulutervehdystä kynttiläpakkausta, ja jälkiruoaksi vielä eilisiä talous- ja leivinpaperin jämiä paperiroskiksesta. Kun hänellä on lääkitys, se aiheuttaa suurta ruokahalua.
Näistä on tulossa tuikkulyhtyjä, pitää kuivatella muovien sisällä, ettei työ halkea liian nopean kuivumisen takia. Talot ovat alhaalta kokonaan auki, ja pannaan alustalle, jossa on tuikunmentävä kuppi.
Olen askarrellut tällä viikolla kotona savitöitä, kun en oikein pikku vieraiden takia voinut lähteä kansalaisopiston tunnille. Pahaksi onneksi savipaketeista useimmat olivat saaneet joulukuun alkupuolella osakseen pakkasta eteisvarastossani, joten siinä on kova muokkaaminen. Valitsin ensin työtavaksi kaulimisen, koska siinä noita pieniä ilmahuokosia tulee parhaiten litistettyä kasaan.

Kävyt pantuna ruukkuihin pintaosiin, päälle sitten hieman multaa ja muovipussi tai kelmu päälle odottamaan itämistä. Tavallisesti teen tämän helmikuun alussa, joten tammikuu on kokeilua. Jos sitten muistaisi lisäyksetkin aikanaan!
Alkuviikosta muistin etsiä viime syksyiset mustanmerenruusujen ruukut, ja kumosin mullat pöydälle, jotta saisin esiin kävyt. Nehän ovat kyllä ihan pinnassa. Olin tehnyt elokuun alussa kokeilun, jossa taitoin vesijuurrutukseen muutamia kasvin latvoja, ja hyvin ne juurtuivatkin. Hellekesän tohinassa vain unohtui istuttaa niitä heti, tein sen vasta juuri elokuun lopussa. Nyt huomasin, että siinä ruukussa ei ollut yhtään käpyä. Kun aiemmissa kokeiluissa oli heinäkuussa tehdyistä pistokkaista niitä tullut aivan mahtavan paljon, niin pettymys oli tietysti mielessä. Ensi kesänä pitää muistaa toimia jo heinäkuussa!

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Vuosi 2011 alussa

Joulukaktus on vähän myöhässä, kun se alkaa kukkia vasta nyt, kuva on tältä aamulta. Kaktuksen lehtien lomasta näkyy Ludisia-orkidean pitkä kukinto, alimmat, ensi auenneet kukatkaan eivät ole kuihtuneet, vaikka kukintaa on kestänyt jo kohta kaksi kuukautta. Viimeinen nuppu ylhäällä aukeaa kai tänään.
 Uusi vuosi otettiin vastaan, kuten niin monet aiemmatkin, melkoisessa pakkasessa. Lisäksi oli satanut taas edeltävinä päivinä lähes parikymmentä senttiä höytylunta, niin että uuden vuoden siivoilu vaihtui lumitöihin pihalla. Sepä sopii, kun suklaiden syönti on jouluna toistuvaa, ja entisiin vaatteisiin pitäisi mahtua. Kinokset ovat mahtavammat kuin viime vuonna näihin aikoihin. Ja lisää tulee parin päivän päästä. Jokohan sitten pakkasjakso päättyy? Ainakin on ennustettu niin. Sitä on jo kestetty yli 50 päivää yhteen menoon.

Nyt kun tiukkojakin pakkasilmoja on lähimuistissa, ei nykyinen -10 astetta tunnu miltään. Sellaista kuitenkin on ollut, jos lauhemmaksi on mennyt niin korkeintaan -8 asteeseen. Tilastotieteilijät ovat selvitelleet lehdissä, miten kylmää oikein olikaan joulukuussa: Huolimatta superkuumasta kesästä koko vuoden keskiarvo jää niin matalaksi, täytyy mennä vuoteen 1987, että löytyy voittaja. Myös talvikausi 1965-66 on ollut kylmä, joskaan siitä minulla ei ole mielikuvaa, muistan vain yleisesti, että 60-luvun lopun talvia leimasi pitkä kylmä kausi, jolloin ei tarjennut hiihtää, ja sitten hiihtolomasta alkoivat loskakelit, eikä voinut hiihtää. Biologian opintoni olivat loppusuoralla, sisätöitä riitti niin, ettei ulos olisi oikein ehtinytkään. Asuttiin Tikkurilassa ja Vuosaaressa tuolloin. Vanhin tytär oli esikouluiässä.

Leo tuli katsomaan, olisiko pöydällä jotakin pureskeltavaa. Silmälasit olivat siinä ensisijaisena kohteena. Leo on ocicat-rotua, kuten muutkin perheen kissat, niille on ominaista pilkullinen turkki, jota lisäksi on koristeltu vauhtiviivoin. Leo on hopeasuklaatäplikäs.
Uutta vuotta vietettiin tontillani kehräillen, sillä toisen tyttären perhe tuli kyläilemään ja kaikki kisulit, Ansa, Nasu ja Leo tulivat mukaan. Aikamoista on matkustus kissojen kanssa, kun isot kuljetuskopat ja vessat pitää saada autoon mahtumaan. Kisulit voivat oikein hyvin matkalla, mutta kuulemma ovat tarkkoja vauhdista. Kahdeksankympin ajelu on mieleen, mutta jos hiemankin kaasujalka alkaa painaa, niin kyllä tulee neuvoja kovaan ääneen pikku matkalaisilta.

Tyttökissojen ehdoton lempipaikka päivätorkkujen kohteeksi oli vanha musta nahkatuoli, siihen olisi mahtunut kyllä Leokin. Jotta tuoli olisi vielä mukavampi, otettiin tyynyiksi kaikki lattialle jätetyt villasukat.
Kissojen iloa oli ravata portaita yläkertaan ja löytää sieltä mukava nukkumapaikka perheen yhteisessä vuoteessa! Se oli niin mieleen, ettei öisin edes käyty katsomassa, miten mummi keskikerroksessa makoilee. Lisäksi eräästä huoneesta löytyi salaatiksi kelpaavia rönsyliljoja, joiden parissa viihdyttiin pitkään!

Pöydän kulmalle mahtui vain kaksi, Ansa ja Nasu ovat niin saman näköisiä, että pitää vain arvata, kumpi on vasemmalla. Kissat seurasivat ikkunoista näkyviä lintuja ahkerasti, varsinkin vierashuoneen pöytä oli suosittu, koska siitä näki lintulautaliikenteen. Uuden vuoden kunniaksi tulivat nimittäin punatulkut syömään. Leon mielestä begoniakin kelpasi salaatiksi.
 Lauantaina eli uudenvuodenpäivänä lämmitettiin sauna kylpykuntoon, ja silloin kissat pääsivät tutustumaan myös pohjakerroksen nurkkiin. Olin ottanut opikseni aiemmasta Hilman ja Lyylin (Emmin kissaneidit) vierailusta ja korjannut pois tuhka-astian, joten sitä ei käyty pöllyttämässä. Sen sijaan tutkittiin jokainen klapi, koska niiden hajut olivat erilaiset kuin kotona. Alakerran ikkunalle viedyt pelargonit eivät juuri kiinnostaneet, niissähän lehdet ovat pääosin ruskeita ja rapisevia.

Leon päivätorkut menivät aina saman kaavan mukaan: Kissa etsi ensin, mihin olikaan pantu hänen makuupussinsa, ja sitten sinne peppu! Leon hunajanväriset silmät tuovat mieleen takavuosieni dekkariasuosikin, Maria Langin, jonka kirjoissa esiintyi samanväriset silmät omistava hovilaulajatar Camilla.
 Myös saunaa lämmitettiin yhteisvoimin. Täällä ei tosin menty lauteille kylvyn aikana, niinkuin kotona tehdään, vaan jäätiin makoilemaan alakerran lämpimille betonirappusille, jotka ottavat itseensä lämpöä saunan uuneja lämmitettäessä. Lisäksi rappujen sivuista löytyi sananmukaisesti catwalk eli kapea, kissankäveltävä betonireunus, jonne kaikki kolme menivät peräkkäin innoissaan, mutta pois pääsy olikin hankala, kun ei juuri mahtunut kääntymään. Siinä sitten neuvoteltiin, ja lopulta peruutus onnistui. Asiaa ei kuitenkaan jätetty silleen, vaan harjoiteltiin uudelleen!

Tässä kuvassa näyttäisi Ansa olevan etualalla, se on jossain valaistuksessa hieman ruskehtavampi kuin Nasu. Ruokatapoihin kissamaailmassa kuuluu, että ruokapala nostetaan kupista luistamattomalle alustalle, kuten matolle ja siinä purraan.
Ruokailuhetkiä oli kissoilla päivässä kaksi, sekä aamulla että illalla. Silloin jaettiin paloiteltua porsaansydäntä, joka saattoi koko häntäniekka-katraan hiljaisena nakertamaan, kunnes kupit ovat tyhjät. Mutta edeltävä hetki oli tosi vilkas, kissat kimpoilivat pöydän ja lattian väliä, yhtenään äännellen, että olis nyt sopivaa, että panisit tuulemaan! Yötä vasten pantiin vielä kuppeihin kissanmuroja, jotka kävivät varsinkin Nasulle hyvin kaupaksi.

Lähtökahvien hetki, Ansa ja Leo näkyvillä, Nasu tuolilla, jotta äiti-kontakti säilyisi paremmin. Leon takana näkyy kukkiva orkidea, Ludisia, jonka lehdet osoittautuivat myös kovin mieleisiksi välipaloiksi.

Suunnitteilla on kohta tehdä rönsylilja-pistokkaita, jotta kullekin kissalle tulisi oma salaattipöytä. Nythän on kohta muutenkin aika alkaa ajatella kevättä. Kukkien multaa voi vaihtaa, kun ei vielä ole kasvukausi, ja kohta voi alkaa taas kasvattaa mustamerenruusun uusia varsia. Viimekesäinen ruukku on kuivillaan yläkerrassa.