lauantai 28. tammikuuta 2012

Pakkasen aikaa


Täytyy vielä tunnelmoida kuvilla, kun lumi tänäänkin oli niin kaunista selkeän päivän runsaassa valossa. Talon seinustalla kasvanut timanttituija olikin kasvattanut useampia alhaalta lähteviä pystyhaaroja, jotka näyttivät ennen lumisateita yhtenäiseltä latvukselta, mutta lumen painaessa haarat ovat taipuneet. Ehkä pitää keväällä viritellä jonkinlaisia haltijalankoja?


Vaikka kuvat on otettu suurin piirtein samaan kellon aikaan kuin edellisenkin blogin, valoa suorastaan tulvehti vielä maisemassa. Autotallin katolta näkyy, että lunta on satanut noin 35 cm:n peitoksi asti. Kevät on tulossa, vaikka pakkaskaudelle ei kuulemma ole nähtävissä loppua. Ensi viikolla tahti sen kun paranee, mennään -20 asteen kylmemmälle puolelle. Talvinen korkeapaine voi olla viikkoja, jopa pari kuukautta yhteen menoon.


Tontilla on etupäässä jäniksen jälkiä, jopa aivan etupihallakin, niillä näyttää olevan  aika siirtyä puutarhakasvien kimppuun. Runsas vuosi sitten, joulukuussa 2010 kaadetun omenapuun kannosta versonut vesaikko, kuvassa vasemmalla, on kaluttu jokaista kortta myöten, ja punalehtiruusun kiulukoita jälkiruoaksi! Sehän on selvää, että talviopenkki Elsa-kuusen juurella on tutkittu jo aikaa sitten! Jäniksen papanat kelpaavat ruoaksi paitsi toisille jäniksille myös koirille, tulee mieleen Wilman talviharrastukset.


Linnut saivat erilaista ruokaa kuin mihin ovat tottuneet, vein niille nimittäin kaksi turbaanikurpitsaa, joissa oli hiirten aloittamia ruokailureikiä. Lisäksi saivat auringonkukan siemeniä suoraan maahan, joka on selvästi mukavampi syömäpaikkana kuin tuo ruokintalauta. Talipallot keinun kaareen naruissaan kiepautettuina täydensivät tarjoilun.
Olin pakkaskauden alkaessa, pari viikkoa sitten kuljettanut kurpitsat ulko-oven viereisestä kylmävarastosta pohjakerroksen Non-food-osastoon, kun arvelin, ettei sinne pakkanen mene. Hiiriähän talossa ei oltu todettu vuosiin. Tarkoitus kurpitsoiden suhteen oli alkaa hyödyntää niitä pikapuoleen, mutta jäin toiseksi. Hiiri tai hiiret olivat oitis alkaneet jyystää kivikovaa kuorta ja todenneet sen helpoksi vastukseksi, sillä toisessa kurpitsassa oli jo pohjaan asti ulottuvia muutaman sentin onkaloita parikin, toisessa vain yksi. Nyt on hiirten kyllä helppo jatkaa myös pihalla, kun ei tarvitse kävellä lumessa! Sisällä taas odottaa rusina....

Alakuvassa talvinen näkymä postilaatikoilta, joihin, kiitos sähköisen viestinnän kehittymisen, ei tällä kertaa ole tullut juuri minkäänlaisia vaalimainoksia. Säästyy luonnonvaroja. Netissä säkenet, kehut ja pilkat lentävät. Ehdokkaat itse ovat erittäin maltillisia, mutta samaa ei voi sanoa kannattajista verkossa! Ihan niin kuin katsottaisiin huvipuistoissa käytetyillä vääristävillä laseilla sen ominaisuuksia, jota itse ei suosita. Ei käy kateeksi ehdokkaiden asema.

torstai 26. tammikuuta 2012

Päivää paavalista


 Tammikuu on tehnyt talven, paavalinpäivä 25.01 taas on entisten suomalaisten merkkipäivä arvioitaessa kaamosajan poistumista. Eilen yritinkin moneen otteeseen päästä kirjoittamaan blogia, mutta taivaalliset sähköilmiöt eivät sitä sallineet. Niinpä käytin omaa energiaa viemällä matot lumihankeen tekeytymään, jossa niiden sähköinen varaus poistuu ja sen mukana niihin kiinnittyneet pölyhiukkaset. Tämän blogin kaikki kuvat on otettu eilen iltapäivällä noin klo 15. Aurinko oli painumassa jo mailleen, mutta valoisuus viipyi vielä tunnin. Kun entisten lumien päälle oli edellisyönä tullut yli 10 cm höytylunta, maa kylpi punertavaan vivahtavassa valkoisuudessaan. Taivas selkeni idästä, joten pakkasta oli päälle -10 asteen. Illalla oli keramiikkakerhon työhetki klo 17.30-20.


Voihan nettiyhteyksien pätkimisen syitä tietysti olla muitakin, mutta juuri on päättymässä mahtavan plasmapilven vaikutus maapallolla, joka tuntuu varsinkin napa-alueilla ja joka näkyy ensi sijassa revontulina. Siinä auringosta peräisin olevia varautuneita hiukkasia törmää maapallon ilmakehään, ja tästä vapautuu energiaa, joka saa revontulen värejä aikaan. Kun maapallon kaasukehä korkeammalla on järjestynyt eri kaasujen kerroksiin, vety ylimpänä, revontulen väristä voidaan tietää, mihin kaasuun ionipilvi kohdistuu, vetyyn, happeen vai typpeen.

Paitsi komeita taivasnäkymiä kyseinen plasmapurkaus aiheuttaa häiriöitä ilmakehässä eteneville muille aalloille, kuten radio- ja satelliittiliikenteen viestintään. Voi tulla myös kompassihäiriöitä. Niinpä napa-alueiden kautta kulkevia lentoreittejä siirretään turvallisempiin leveyksiin. Katselin Ilmatieteen laitoksen diagrammeja tästä purkauksesta Auroras Now-sivulta, niissä näkyi 24. tammikuuta kovin "pommitus", mutta myös 25. päivältä oli runsaita havaintoja.

Ollaan siirtymässä auringon 11-vuotisrytmissä energisempään ja pilkkuisempaan vaiheeseen. Se tarkoittaa, että auringossa käynnistyy ydinreaktion luonteisia purkauksia, jotka näkyvät leimahtaessaan valtaisan kirkkaina kohtina, ja reaktion hiipuessa tummina pilkkuina. Näistä kohdista lentää avaruuteen tavallista enemmän energiaa ja protoneja ja elektroneja, ja jos maapallo sattuu olemaan pilven kulkuradalla, myös toimintaa maan kaasukehässä.


Toivottavasti entisaikojen seuraukset eivät toimi nykyaikana. Silloin sanottiin runsaiden auringonpilkkujen tuottavan maapallolla sotia ja nälänhätiä ilmastollisten epävarmuuksien takia. Nykyisen viestinnän aikana tiedämme sotia puhkeavan muulloinkin, ja ruokasatojen heikkeneminen löytää lukuisia eri syitä, mm. merivirtojen oman rytmin, josta seuraa tuulivirtauksien ja sateiden muuttumista. Viljelytekniikatkin vaikuttavat! Mitä tuollaiset magneettimyrskyt vaikuttavat ihmisen aivoissa, on perin vaikea tutkia, koska muita muuttuvia tekijöitä on liikaa.


Vierailin viikonvaihteessa Hämeessä tapaamassa entisiä tuttuja. Tavattiin sekä murheellisissa että iloisissa merkeissä, kun yksi työtoverimme siunattiin päivällä haudan lepoon ja toinen kutsui illaksi juhlimaan ikääntymistään. Entiset työtoverit ovat kuin avioliittokumppanit, tunnemme toisemme luonteenpiirteet ja tavat aika hyvin ja haluamme pitää heidät jatkuvasti lähiystävinä. Mikäs on halutessa, sillä vanhemmiten itse kukin hieman viisastuu ja osaa arvostaa toistaan enemmän. Parhaat kiitokset ihanalle tiilitalon emännälle leppoisasta petipaikasta: Bed, breakfast and care!


Tapasin myös toisenlaisen tutun, kasvikerhoystävän, jonka koti on Kalvolassa, mutta juuret Karjalan kannaksella Sakkolassa. Hänen ryhmänsä kanssa kävin ikimuistoisen retken kannaksen maisemissa kesällä 2001, kun pääsin mukaan lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkin uudelleenvihkiäisiin Sakkolan Hovinkylään.
Vaikka se päivä oli mahdollisimman huono kasviretkeilyyn, kun ukonkuurot seurasivat toistaan, ainoa harmi oli, että muistiinpanovihkon sivuille ei tullut kirjoitettua tarpeeksi! Nyt meillä on yhteinen harrastus tuon retken seurauksena, tuottaa julkaistavaan kirjaan tietoa kylän kasvistollisista piirteistä ennen ja 2000-luvulla.

Tuon asian tiimoilta olen viipyillyt nettisivuilla tavallista useammin, ja kas kummaa, löysinkin kannaksen entisiä kuntia katsellessa samalla erään "Pandoran lippaan", tiedot, joihin en jostakin syystä koskaan ollut kajonnut, nimittäin syntymäkuntani Johanneksen sivustot. Niistä pitää tehdä joskus blogia, oli se niin kiinnostavaa! Pirttihommia lienee itse kullakin tiedossa, sillä pakkaset kiristyvät jatkossa, ensi viikolle näkyy olevan odotettavissa yli -20 asteenkin lukemia.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Taisikin tulla lumiviikot!

Muutama päivä sitten mietiskelin härkäviikkoja, mutta nykyaika on toista. Muuhun ei ehdi kuin lumitöihin, ja sekin on tosi nihkeää, kun sataa mereisen ilmaston puolimärkää materiaalia, joka takertuu lapioon kuin tarra. Puhumattakaan nyt siitä, miltä puut ja pensaat kauniissa kylässämme tienvarsilta katsoen näyttävät. Siispä tässä kuvasarjaa aamukierrokselta. Ensin oman pihan ilmettä.

Omasta etupihasta katsottuna vaikuttaa vain lumi-idylliltä. Kolmen päivän aikana on saatu painavaa lunta kolata ehtimiseen, ja pienten havupuiden latvukset on pudisteltu puhtaiksi moneen kertaan. Kaikki ilmajohdot riippuvat niin matalalla kuin myöten antaa.

Kävely pihatietä tuottaa hurjemmat näkymät. Jokainen punalehtiruusu ja piha- ja koreansyreeni taipunut maahan asti, kuvassa pihasyreenin kohtalo. 

Kovin lohdulliselta ei näytä pienten puidenkaan osa, tämä luokki on Varjomorelli-kirsikka, samanlaisesti kävi omenapuulle siinä rivissä.

Varsinkin vaahteroista on tullut oksia, tässä alapihaan vievällä polulla oli niin iso oksa, että sitä riitti siivota polun kahta puolta.

Tiuhin ryteikkö tontillani on kriikunapensaikko, näitä alaoksia on kopisteltu jo kahtena päivänä, mutta tunnelilta tuo matka kompostorille vaikuttaa.
Naapurin kanssa muisteltiin, että 1990-luvun lopulla lokakuulla tullut sankka lumisade oli tukkinut ajotien tonteillemme lähes kokonaan. Silloin toisen naapurin isot hernepensaat taipuivat peittämään koko tien, ja sahaa käyttäen sai tietä raivata ennenkuin pääsi matkaan edemmäs. Nyt tienvarsipensaat ovat matalammat eikä ongelmaa siis ollut.

Oikeassa laidassa matalaa hernepensasaitaa, mutta taustan kirsikkametsä saa totisesti kyytiä raivaussahalla jatkossa, niin mahtavana ryteikkönä se nyt esiintyy.

Pihasyreenin rakenne ja kasvutapa on otollinen lumituhoille. Puuaines on melko haurasta ja latvus kasvaa tiheäksi.
Kun siirryin maantienvarteen, näkymät olivat tosi erilaiset aiempiin päiviin verrattuna. Suuret määrät kookkaita pihasyreeneitä aidan takaa oli taipunut tielle. Samalta kohtaa katseltuna tien toiselle puolen näkyi katkenneita mäntyjä ja taipuneita koivuja, nämä kaksi seuraavaa kuvaa.



Maantieltä koreansyreenin kohdalta katsoen, ei hyvältä näytä senkään pensaan kohtalo. Toinen vieressä kasvanut taipuili viime talven aikana niin, että jokainen iso runko oli katkaistava. Tästäkin on otettu jo iso murtunut oksa ensi lumien seurauksena. Loput keväällä. Tienvarren syreeniaidanne sensijaan on täysin kunnossa, mutta se onkin aika nuori, ja vastikään kavensin koko aitaa kapeammaksi,  puoleen entisestään.
Hautausmaan aidan vieressä kasvavat isot koivut olivat levittäneet oksansa niin laajalle kuin kykenivät. Ennakoiden tästä puistosta on kyllä syksyn kuluessa poistettu huonokuntoisempia puita. Kylän lumitöistä huolehtiva Teemu sanoi jo eilen aamulla, että tehtävästä kapeilla pihateillä selviytyminen edellyttää, että traktorin etuvarustus on nostettava ylös kopistelemaan puiden lumikuormaa vähemmäksi. Muuten ei näy koko tietä.


 Ylähautausmaalla kulkiessamme Tellan kanssa oli vastassa runsaasti samanlaisia näkymiä, varsinkin tuhoja oli ylätasanteella museon ja parkkipaikan välissä, jossa nuori männikkö kasvaa ylen tiheänä.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Suomessa 1955

Äitini kirjekätkössä oli toinenkin kirje, jonka olin ottanut erilleen muista ja pannut sen kynttiläkaapin pohjalle. Se oli oma kirjoittamani 07 10 1955. Kuori on kirjoitettu ns. varsimustekynää käyttäen Kotamäen kylässä, Pielavedellä Pohjois-Savossa, ja lähin postitoimipaikka oli Säviä, jonka 11 10 55 leima on kuoren etupuolella. Kirje piti viedä ensin kävellen parin kilometrin päässä olevaan lähikauppaan, (sieltä myös hain postini) josta ohikulkeva linja-auto ne kuljetti Säviälle. Kirjattu kirje on myös punnittu, se on painanut 16 g, mutta olivatko postimerkit (2kpl 25:n arvoista on tarvittu) markkoja vai pennejä, en osaa sanoa, sitä ollut katsottu tarpeelliseksi kirjoittaa merkin teksteihin. Kääntöpuolelta käy ilmi, että kirje oli leimattu saapuneeksi Iittiin seuraavana päivänä 12 10 55. Posti kulki siis nopeasti! Itse kirjeen kirjoittaminen on tehty lyijykynällä, ja ruudulliselle paperille. Postinumeroita ei käytetty.


Kirkonkylän postitoimisto oli tuolloin Salolla, talossa, jossa nykyisin on Ruuskasen hautajaistalo, siinä kappelintien alkupäässä. Postin ovi ja huone oli sisäpihalla, tienpuolinen ovi johti Salon leipomo-kahvilaan, joka oli perin tarpeellinen paikka bussien odotteluun. (Vasta kansakoulun sulkemisen 1960-luvulla jälkeen posti muutti Salolta koululle, mutta pianhan posti sielläkin sulki ovensa, ja Holopaisen Marjatta rupesi kulkemaan töissä Kausalan postissa.) Salon paikka oli ollut aiemmin kestikievarina, sen kohdalla, maantien laidassa oli riittoisa kaivo, josta oli saatu vettä ohikulkevien hevosille.

Postijakolokerikko, joka oli käytössä postin sijaitessa kesäkahvilan eli koulumme tiloissa. Salon tiloissa oli kapealokeroinen ja tummempi, mihin se lie joutunut. Tämän osti äitini huutokaupasta, joka pidettiin, kun postitoimisto lakkasi Iitin kirkolla. Nimilappujakin vielä jäljellä, vaikka muutenhan se palvelee kudontatarvikkeiden varastona. Osa lapuista lienee pudonnut, kun pesin hyllykön pohjakerroksesta vanhempieni jäljiltä, heillä siinä oli ns. miesten työkaluja.
Kun olin ollut jonain seuraavana kesänä töissä kirkonkylän postissa, muistan, että kirjepostisäkki ja sanomalehtinyytit tulivat  klo 11:n maissa kulkevalla Mikkeli-Helsinki postiautolla, ja sitten saapunut posti käsiteltiin ja jaettiin lokeroihin. Postin aukioloajat olivat aamulla klo 8-10, jolloin postia tuotiin lähtemään, ja klo 14:n jälkeen, jolloin haettiin, mitä oli tullut, no ainakin sanomalehtiä. Siihen aikaan ei juuri ollut yksityisautoja, joten esim. Lyöttilästä tai Kymentakaa väkeä tuli asioimaan Iitin postitoimistossa, tästä kun pääsi vaivattomasti palailemaan Kouvola-Heinola tai Kouvola-Helsinki-busseilla, joita kulki useampiakin päivässä. Laurennon autotkin ajoivat reittejä, ne olivat yleensä oman kunnan alueella.

Mikäli jollakin oli postipankin pankkikirja, siihen voi tallettaa tai nostaa rahaa kirkonkylän toimistossa. Lapsilisät maksettiin yleensä postipankin kautta. Kerran minut haettiin tuona viransijaiskesänä uimarannasta klo 12-14 välillä, kun jollakulla pidempimatkalaisella oli rahan tarvetta eikä joutanut odottaa postin virallista aukiolon aikaa. Suuria määriä ei kukaan nostanut, ja jos tuli tililtäottokortti jollekin isommalle summalle, sai rahaa Kausalasta, jossa oli Iitin pääpostitoimisto. Kirkonkylän  postitoimistossa, pikkuruisessa muutaman neliön huoneessa oli kassakaappi ja perin alkeellinen laskukone(joka kerta kun laskin, tuli eri tulos, eihän sitä kukaan jaksa, vaan avuksi kynä ja paperi, ja allekkain laskua). Huone oli niin pieni, että työpöydän pöydän takana mahtui hädin tuskin istumaan jakkaralla, ja asiakkaita mahtui sisään vain keskimäärin yksi. Onneksi oli jonkinmoinen eteinen, jossa voi odotella vuoroaan, jos sattui märkä tai kylmä ilma postinhaun ajalle.

Olin tuolloin 18-vuotias, mutta kohta tulossa 19:n  ikään. Helsingin Sanomien lehti-ilmoituksesta muutama kuukausi takaperin olin löytänyt mielestäni hyvän opiskelurahojen ansaintakeinon, mennä epäpäteväksi kansakoulunopettajaksi. Koulutyö alkoi elokuun alussa. Haaveeni biologian opiskelusta kyti yhä, vaikka en sinne ollut uskaltanut edes pyrkiä ylioppilaaksi tulon jälkeen, vaan vanhempien suosituksesta pyrin Helsingin va. opettajakorkeakouluun Malminkadulla. Sinne en kuitenkaan sinä vuonna päässyt, vasta seuraavana. Niin tekivät sadat muutkin ylioppilaat Suomessa tuohon aikaan. Pesti oli aina määräaikainen, eikä ylioppilasta palkattu, jos oli saatavilla pätevä opettaja, mutta koska elettiin suurten ikäluokkien kouluuntuloaikaa, opettajia ei ollut saatavilla muulla tavoin. Jotkut tekivät väliaikaisia töitä puolet ammattiajastaan. Helsingin opiskelijoista puolet, myös minä oli 2-vuotisessa koulutuksessa. Toinen puoli oli  yhden vuoden poikkeuskoulutuksessa, ryhmään otettiin pidemmän aikaa opettajantöissä toimineita, etupäässä miehiä. Koko väliaikainen koulutuspiste oli polkaistu töihin seminaarien lisäksi lievittämään opettajapulaa maaseudulla.

Rintamamiesten kotiuttaminen rauhanajan Suomeen oli tapahtunut kymmenissä tuhansissa tapauksissa niin, että sotilaalle annettiin omaksi viljely- tai raivauskelpoista maata, jonkin verran metsää ja tuettiin muutenkin asettautumista viljelijän hommiin. Sinne meni moni kaupunkilaispoikakin Suomen saloja asuttamaan. Valtio avusti tilojen saattamista viljeltäviksi mm. tekemällä perusojituksia. Tuo kylä, jossa asuin 1955-56 talven, oli pääasiassa näistä ns. kylmistä tiloista syntynyt. Kylässä asui parisenkymmentä perhettä, joilla lapsia isot liudat (puhuttiin tuolloin jo pirttiviljelystäkin, kun lapsia pyrki syntymään lähes vuosittain ja vanhemmille maksettiin lapsilisiä). Vain muutama järvenrantatalo oli ollut paikalla kauemmin, edellinen opettaja oli juuri naitu vanhan maatilan emännäksi.

Minulla oli oppilaita kaikkiaan 52, niistä runsas 20 kuului luokkiin 4-7, jotka kävivät ns. normaalia koulua syyskuusta toukokuun loppuun. Suurin piirtein saman verran oli ryhmää 1-3, jossa tehtiin vain 90 työpäivää vuodessa, elo- ja kesäkuussa ja talvikaudella vain lauantaisin. Loput olivat ns. jatkoluokkalaisia, joiden koulua oli kevätlukukaudella iltapäivisin 2-3 tuntia, kokonaistuntimäärää en kyllä muista, liekö ollut 100 tai enemmän. Tällainen supistettu koulu oli kyllä tuttu, sillä niin olin alkanut Iitin kirkolla koulutieni minäkin.

Isojen viemäreiden kaivuu oli kylällä meneillään, se työllisti useita uusia tilallisia, ja lisähankkeita saatiin metsätöillä. Pelkästään peltojen tuotolla ei kukaan kuvitellutkaan elättävänsä perhettä. Lasten ollessa pieniä tultiin vielä jotenkuten toimeen noilla syrjäkulmilla, mutta tiloissa ei ollut elantoa kuin yhdelle parille, joten kaikkien aikuisikää lähentelevien lasten oli muutettava muualle työn hakuun. Siitä seurasikin kaupunkien kasvu ja Ruotsiin muutto, kun syntyvyys oli ollut tosi suurta. Kuvaavaa niukoille oloille oli, että kun teimme tyttöjen kanssa käsitöitä, niin vanhemmilta tuli toive, ettei tehtäisi mitään käsityöpusseja tms. jonninjoutavaa, vaan koulun antamasta punaruutuisesta kankaasta jokaiselle tyttölapselle kesämekko. Muistan ommelleeni aika monta saumaa ja kaulusta sinä keväänä, kun työt eivät edenneet toivottuun tahtiin ja mekkojen, 25 kappaletta, piti valmistua! Onneksi olin harjoitellut kotona vaateompelua ja tiesin suurin piirtein, miten toimia.

Kotamäen koulu oli sijoitettu toimimaan väliaikaisissa tiloissa erään perheen omakotitalossa, josta kaksi kamaria oli yhdistetty luokkahuoneeksi ja opettajan asunto oli yläkerrassa, sen toisessa makuuhuoneessa. Toisessa nukkui talon koko perhe, heitä oli varmaan kymmenkunta. Lisäksi heillä oli käytössään iso alakerran tupa, kunnes uusi koulurakennus (valtion tyyppipiirustusten "Pekka" mukaan kaksiopettajainen) valmistuisi, mutta toiveista huolimatta sinne voitiin muuttaa vasta hiihtoloman aikana. Niinpä kirjeen mukaan aika iltaisin kului mm. torakkajahdissa.

Torakat olivat kuulemma siellä kulmilla aivan tavallisia, mutta minulle se oli ensi tuttavuus, joten olin aivan kauhistunut, kun niitä alkoi löytyä kaikista ruokatavaroista. Kyllä siinä äkkiä oppi siistiksi! Ruoat oli visusti pidettävä sellaisissa laatikoissa, jonne hyönteinen ei mennyt. Muovipussejahan ei tuolloin vielä tunnettu. Jos jokin leivänmuru tai muu ripe oli pöydällä tai lattialla, torakat (savolaisen termin mukaan russakat) kiireesti yön pimeydessä syömään. Ruoan jälkeen tietysti tulee jano torakallekin, niinpä niitä löytyi vesiastiasta ja talon emännän kahvipannusta ym. Kaikissa vesiastioissa tuli olla kunnon kansi! Mitään päivittäistä suihkua tai muuta pesua ei voinut kuvitellakaan siinä tilassa, jossa aikoi nukkua, ja syntynyt tähdevesi piti myös viedä pois ennen yötä. Lisäksi oli luteita eli lutikoita, jotka kätkeytyivät vuodevaatteisiin ja seinänrakoihin ja tulivat pureskelemaan nukkuvasta välipaloja.

Muistaakseni ensimmäisinä viikkoina en juuri nukkunut, kun sokki näiden eläväisten takia oli niin raju. Olin kirjoittanut vanhemmilleni asiasta elokuussa, ja isä-pappa oli kiirehtinyt hätiin mukanaan ruskea salkku täyteen pakattuna tuholaistentorjuntajauheita. Kunnon ripottelu-urakan jälkeen tulikin raatoja aika lailla, ja pappa matkusti seuraavana päivänä takaisin kotiin. Mutta ajan oloon ötökät jälleen palasivat, emäntä moitti isäni toimia, että hyönteiset olivat muuttaneet heidän makuuhuoneeseensa torjunnan jälkeen, ei niitä ennen siellä....

Olin kuvitellut, että saisin kuukausipalkkaa työstä, mutta rahaa ei alkanut kuuluakaan. Vanhempani lainasivat jonkin verran alkuun. Vaikka koulusta sai päivittäisen aterian, sillä ei koko vuorokautta voinut kuitata. Piti kuitenkin toimittaa ns. vuositarkiste kunnantoimistoon, josta palkka maksettiin. Sen tuli olla johtokunnan tekemä ja kansakouluntarkastajan hyväksymä. Johtokunta ilmoitti, että opettaja sen on aina ennen tehnyt? Minä täyttelemään kaikenlaisia koulun kaapista löytämiäni kaavakkeita, mutta en löytänyt mitään mallia entisistä ja kesti viikkoja, ennenkuin sain oikean laatuista tulosta. Piti sitä varten matkustaa kuukausilomalla Iisalmeen tarkastajan toimistoon, jossa sitten yhdessä tuo homma hoidettiin. Kävin paluu-linja-autoa odottaessa ihan kahvilassa.

Tuossa lokakuun kirjeessäni on ollut mukana rahaa, siksi se oli kirjattu, ja kirjeessä mainitsen, että maksan tässä velkani vanhemmille. Se tarkoitti sitä, että vuositarkisteen teko oli onnistunut, ja olin saanut palkan kahden kuukauden odottelun jälkeen. Mainitsen myös lähettäväni samalla 100 mk kirjoituspalkkana nuoremmalle sisarelleni Seijalle, jonka olin pestannut kirjoittamaan päiväkirjaa, jotta saisin lukea, mitä kotiin kuuluu. Vastaisikohan tuo raha edes kymppiä euroina? 12-vuotias tyttö oli kuitenkin kovin tyytyväinen. Hän kirjoitti hyvin osuvia ja jopa piirroksin kuvitettuja juttuja perheemme kotielämästä. Vihkot ovat vieläkin tallella. Isäni terveys oli ilmeisesti alkanut horjua noihin aikoihin. Suunnittelen  kirjeessä hankkivani kesätyöpaikankin. Otan äidin talousmurheisiin kantaa loppulauseessa lohduttamalla: ...äläkä sure liikaa, minä kyllä yritän ansaita kovasti.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Huomenissa alkavat härkäviikot


Onnellista uutta vuotta ja kiitos kaikille ystävilleni, lukijoille, jotka jaksatte elää mukana elämänvaiheissa, jotka väliin menevät kosken lailla ja silloin voi sattua, väliin taas kuin tuulettoman ja kimaltevan veden hiljaa päilyessä. On ihme, kuinka ystävälliset sanat lämmittävät pitkään. Kunpa useammin niitä muistaisi sanoa lähimmäisilleen. Tuskinpa meistä kenestäkään jää kuitenkaan yhtä pyyteetöntä muistoa kuin edesmenneistä koiraystävistä, jotka olivat aina valmiita mittaamattomiin hellyydenosoituksiinsa, varsinkin kotiin palatessa pienenkin poistumisen jäljiltä.

Eilen eli loppiaisena oli pilvinen päivä, pakkasluntakin sateli moneen otteeseen.
Joulu on ohi, ja loppiainenkin meni, on siirryttävä tavanomaiseen perusrytmiin elämässä. Ulkotilojen jouluvalot odottavat vielä poiskerimistä, sisätilat on jo pääosin palautettu vanhaan ilmeeseensä, jopa ruukkukukatkin yläkerrasta, kun olo siellä kävi niille liian viileäksi. Viime viikolla ostettu hernepussi odottaa vielä kaapissa liotusvaihetta, jos vaikkapa ensi viikolla?

Kuva on otettu 31 12 2011 Tellan ulkoilutusreisun yhteydessä. Sain itseni ankkuroitua kiinni mäntyyn, ettei kuva heilahtanut, kun koiralla oli niin tuhottomasti katsottavaa paikassa, jossa ei ennen ollut käynyt. Parempin näkymien kuvat ovat menneet kaikki epätarkoiksi.
Saatiin jonkinasteinen talvikin ja eilen tuli tonttitiet lumilingottua ensi kerran. Maisemat ovat kovin valoisat!
Olen kierrellyt katselemassa, miten viemäröintityö edistyy Pappilanlahden tietämissä, sen näkee jo kesäkahvilan ja seurakuntatalon kulmalta, josta myös parhaat panoraamat: Ikiaikainen Kymijoki, vanha pappilanmäki ja nykyaika, joka puskee koneillaan putkea maan sisään salliakseen rakentamisen Sorronniemen hulppeille rantatonteille. Koneet olivat tänään maantien vasemmalla puolen. Viemärikaivojen osia on varastoituna kirkon parkkipaikan laidalle. Töiden pitäisi valmistua kevääseen mennessä.

Härkäviikot ja reikäleivät kuuluvat länsisuomalaiseen kansanperintöön, sillä härkiä käytettiin Satakuntaa myöten ennen muinoin vetojuhtina tuomaan puukuormia tai heinähäkkejä pihapiiriin, näihin askareisiin oli aikaa juhlapyhien mentyä. Itäsuomalaisten nimitys vastaavalle juhlapyhättömälle kaudelle on selkäviikot, jolla tarkoitettiin ajan osumista talven keskelle eli selkään (Heikki 19.01.taittaa talven selän). Vasta laskiainen tai toisten perinteiden mukaan Marianpäivä lopetti tämän usean kuukauden jakson.

Keskipäivän aurinko punasi Pulkansuon männikköä, kas, sehän näyttää jo metsän kokoiselta rungoistaan, kun ikää on n. 50 vuotta.
Olenkin jo muutamana ehtoona varustautunut matonkude-nyssyköillä, joissa osa kuteesta pitää halkaista, muuten matosta tulee liian paksua eikä se anna aukaista ovea kohdaltaan. Kun mattopuut ovat viileässä yläkerrassa, saattaa kutomistovi jäädä kyllä lyhyeksi. Toisaalta ei ole kiirekään. Kun valmistelen kuteet tässä tuvan lämpimässä, kutominen ei vie niin kauan aikaa, jotta saisi näkyvää jälkeä (joka tarkoittaa minun mittapuullani jotakin 0,5 - 1 m:n välillä päivä).


Mutta kiireitä ei ole, kiva on ulkoillakin, katsella rusakonjälkiä (viime yönä oli käyty tutkimassa keltapeipin maistuvuutta ihan ikkunan alla), tutkia, mitkä koiran jäljistä kuuluvat naapurin Sirulle, mitkä ovat muiden. Ja monetko kisunjäljet ilmestyvät aamuisin. Jokunen rastaskin näkyi viime viikolla syömässä pikkuvarpusten ja tiaisten seurana.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Tiitun viimeinen viikonloppu

Tästä Tiitun muistamme: uimarikoira melkein koska vaan! Tämä kuva on otettu 12.10 2010 Lammaskalliolla.
Oli kyllä tiedossa, että Tiitun päivät olivat vähissä, kun se tuli viikonlopuksi tänne, ja oli sovittu, että saa sitten jäädäkin saattohoitokotiin minun luokseni. Hengitys kävi vaivalloisesti jo marraskuulla. Viikko sitten Mikkelin koiratohtori oli arvioinut, että nisästä löytynyt iso kasvain oli varmaan pahanlaatuinen, sillä tutkimuksessa löytyi myös etäpesäke, imusolmukekasvain polvitaipeesta. Kukaties etiäisiä oli myös keuhkojen alueella?

Uudenvuodenaaton aamuna ruoka kyllä vielä kului, mutta Tiitu ei jaksanut seistä, joten panin kupin sille kohtaa ja koira söi makuullaan.
Koiran lihasvoimat olivat aika vähissä, kun tulivat torstaina. Ulkolenkki oli kutistunut vain muutamaan kymmeneen metriin, jalat antoivat myöten pissatessa niin, että peräpää painui vähitellen maahan asti. Toki Tiitu vielä kapusi sängylle ja sohvaan loikomaan. Vaikka ruoka vielä tullessa maistui, niin hyvältä ei näyttänyt. Muistissani oli liiankin hyvin Wilman viimeiset ajat. Kun himoittu porsaankorvakaan mennyt kaupaksi lauantai-iltana, aloin huolestua tosissaan. Harmi kyllä, Tiitun pahin ilta, uudenvuoden pauke, oli juuri alkamassa. Koira makaili ihan vieressä sohvalla. Ulos ei menty lainkaan illalla.

Sunnuntaina Tiitu ei jaksanut syödä Tellan kaverina aamiaistaan, vaikka pari päivää aiemmin se oli hoidellut Tellankin ruokatähteet. Tellakin osallistui hoitoon nuolemalla läähättävää kaveria. Päivä kului pitkällään.

Tiitun viimeinen sänky.
Kun Helena ja Tella palasivat Mikkeliin sunnuntaina illansuussa, Tiitu ei liikahtanut makuuhuoneen petiltään, vaan nukkui oma Pupu päänalusena. Illalla sain hänet juomaan, ja kuulin yöllä, että vesikupilla käytiin toisenkin kerran. Makuupaikka vaihtui yön aikana koiransängystä olohuoneen lattialle ja viimein vierashuoneen lattialle. Aamuinen pissatuslenkki jäi alle viiden metrin. Aamupäivällä koira tuli petiltään makaamaan olohuoneeseen jääkaapin lähelle, ja arvelin, että olisi jo nälkä. Muutamat kurkunpalat ja kalkkunasiivu tekivätkin kauppansa, samoin vesi, siihen makuupaikkaan tarjoiltuina. Se ilahdutti, koska ajattelin, että ne olivat sellaisia merkkejä, että vielä olisi toivoa.

Tiitu halusi olla ihan lähellä lopun aikansa. Aloin kutoa sukkaa, että olisin paikallaan, ja koira siinä ihan vieressä tuon tuosta paijattavana, koska hengitys ei ollut helppoa. Makuuasento oli tämän loppuajan samanlainen, mahallaan, siinä ilmeisesti oli helpointa hengittää. Koira ei nukkunut, sillä silmäluomet ja kulmat elivät kädenliikkeitteni myötä. Viimeiseksi elämänsä tunniksi se hyppäsi sohvalle. Lähtö tuli nopeasti, maanantain alkuillasta klo 19.00-19.10.

Tiitu hoiti Emmin unta jouluaattona 2010.
Tiitu oli harvinaisen helppo koira, se oli aina lähdössä lenkille, postireisulle ja syömään, mihin ikinä sitten keksittiinkin. Sanoinkin, että jos ihmisammatteja olisi annettava, niin Tiitu olisi ollut varmaan kätilö, niin huolehtivainen ja joka paikassa mukana. Vanhemmiten se alkoi myös viestiä äänellään, sanoja tosin ei ollut, mutta puheen sisällön voi arvata kiihkeääkin kiihkeämmästä haukusta.

Viime keväisen Helenan pitkän reisun aikana Tiitu huolehti kuitenkin joka päivä sängyn lämmittämisestä, siinä äidin kyljen kohdalla. Aamuisin paistoi vielä aurinkokin omaan kylkeen mukavasti.
Sosiaalinen älykkyys oli aivan eri luokkaa kanssasisariinsa verrattuna. Se arvioi myös oman katseensa olevan hyvä voima saamaan makupala juuri tietystä kaapista, jos välillä katsoi ihmiseen ja välillä siihen kaappiin. Sen tunteet ilmenivät niin, että jos ihminen komensi tai korotti ääntään, vaikkapa toiselle koiralle, niin Tiitu alkoi hilsehtiä oitis. Paras palkinto sille oli päästä hyvin lähelle ihmistä.


Ruutinpäivän aamuna oli alkanut lumimyrsky, meillä oli silloin Tiitun viimeisen leposijan laittaminen. Helena ja Tella olivat tulleet illalla. Sinne lumihiutaleiden valkoiseen peittoon jäi Tiitu-Liitu nukkumaan Pupu kainalossaan. Nuku hyvin.