lauantai 27. joulukuuta 2014

Tulevien aikojen tuumailua


Vuoden vaihtuessa on monesti tullut tehtyä päätöksiä, jotka sitten toteutuvat aikanaan. Enkä puhu mistään uuden vuoden lupauksista, mutta iltojen pimetessä ja ulkoaskartelun vähetessä tulee aikaa ajatella esim. huushollin toimivuutta.
Viimeisimpiä tällaisia isoja projekteja vuoden vaihteen tuumailusta ovat olleet muuttoni taloon ja sitä edeltänyt remontointi 2005, sitten ikkunaremontti 2010 ja autonvaihto 2012. Kohta on aika edetä seuraavaan "osastoon".

Taloon muuton yhteydessä tehtiin valmistavia toimenpiteitä asuinkerroksessa olevan suihkutilan aikaansaamiseksi erottamalla osa tuvasta väliseinällä, mutta luovuin suunnitelman toteuttamisesta, kun näytti siltä, että tupa pienenee liikaa. Tämä nykyinen työhuoneosasto olisi kadonnut. Pesutilaa varten tehdyt sähkötyöt siirrettiin hirsiseinän läpi eteisen puolelle, josko pesutila sitten sinne joskus.
Tähän eteistilaan, n. 2x2 m on  2005 alustavasti varattu tila peseytymiselle. Nythän se on eteisen lisäsiipeä. Ikkuna länteen on keskellä seinää, ja sen takia ei tarjolla olevia suihkukaappiratkaisuja voi sijoittaa sille puolelle, kun seinätila jää naftiin 70 cm:iin. Myös huonekorkeus on liian vähäinen suihkukaapeille. Suihkuseinäkkeitä sen sijaan saa ainakin yhdeltä toimittajalta halutun korkuisina. Pesutorni mahtuisi korkeuden puolesta tähänkin tilaan, mutta lattiaa pitäisi vahvistaa. No samalla sen tekisi, kun putkia laittelisi ja pitäisi lisätä eristettä lattian alle niiden takia.
Tyttärien jouluvierailun yhteydessä alettiin taas keskustella asuinkerroksen suihkutilasta, ja löydettiinkin monia uusia näkökulmia aiheeseen. Niinpä olen häärinyt viime aikoina eteisessä mittanauha kädessä katsomassa, miten netistä löytyvä vesikaluste-tarjonta mallaisi siihen. Ei oikein hyvin, tila on ainakin 10 cm matalampi kuin tarjolla olevat suihkukaapit. Pitää siis rakentaa suihkutusta kestävät seinät ja ilmanvaihto.

Mutta yhtä asiaa en jouluruokien saatteleman keskustelun mausteeksi muistanutkaan puhua, nimittäin harmaavesiviemäröintiä, ja muutkaan eivät sitä tiedostaneet, kun eivät ole sellaisissa taloissa eläneet. Tässä talossahan sellainen on ollut jo alkujaan (1930-luvulta), sillä pohjakerroksen saunan/suihkun ja pyykinpesun vedet imeytyvät omalla järjestelmällään puutarhalle. Puutarhamaata on paljon, sinne vedet ovat mahtuneet hyvin eikä niitä ole näkynyt.

Nykyisissä haja-asutusalueen rakennusmääräyksissä se on myös tullut sallituksi, eli vain vessanpytyn tuotteet pitää erottaa muusta talon tuottamasta jätevedestä, tiski-ja suihkuvesistä, jotka ovat harmaavesiä ja kelpaavat imeytettäväksi asuintontilla. Vessantuotteet menevät meillä 1960-luvun ratkaisuun eli sakokaivoon, jonne myös keittiön jätevedet on johdettu. Sen tyhjennyksestä huolehtii Gaggaro-yrittäjä, joka syksyisin kurvaa jäteautollaan sakokaivon tyhjennykseen.

Nykyisen jätevesilain mukaan vanhoista sakokaivoista pitäisi luopua. Mitä seuraavat hallitukset sitten päättävät, pitääkö sakokaivo vaihtaa omaan puhdistamoon / yhtenään tyhjennettävään umpipussiin vai mennäänkö vanhoilla? Kun kuulun ns. iäkkäisiin, olen viimeisessä ryhmässä siirtymävaihetta. Oman kunnan lähiajan suunnitelmiin ei kuulu tehdä jätevesiverkostoa kirkonkylän vanhaan osaan, vaikka sellainen uusimmassa "kaupunginosassa" Sorronniemessä onkin.

Jos nyt tuohon eteisen puolelle tehtäisiin peseytymistila, sen vedet voisi johtaa vanhaan harmaavesien järjestelmään, joka olisikin helpohko juttu, tarvitsisi vain porata aukkoa, josta pienehkö putki kulkisi pohjakerroksen seinämää pitkin alas lattianrajaan ja siitä lattiakaivoon, kuten sinne nytkin menee pesukoneen poistoputki. Pesukonekaan ei tarvitsisi isoa viemäriputkea. Kannattaako sitten siihen tilaan enää vetää vessanpyttyä, joka vaatisi toisenlaisen viemäröinnin?

Tapaninpäivän kuva ikkunasta kertoo, että tämä kulma arboretumia kasvaa jo täysikorkuista puuta. Polttopuun tuotantoakin... Yleensä puita ei lannoiteta, mutta nykyisin rinnettä kostuttaa naapurista tuleva vesioja Grand Canyon, jossa on mukana heidän harmaavesiään  ravinteineen, jotka valuvat tuija-alueelle lähellä maanpintaa.
Katselin nettisivuilta, mitä kuuluu nykyajan kuivakäymälöille. Varsinkin sähkövessa Cinderella on kiinnostava, kun tulee vain mitätön määrä tuhkaa. En ole kuitenkaan nähnyt markkinoilla tähän vessatyyppiin tarkoitettuja vesitiiviitä pusseja, uusi tarvittaisiin joka käyttökerralla. Mitähän siinä pissalle tapahtuu? Joissakin ohjeissa (eri merkki) on maininta, että ilmanvaihtoputken tulee olla muovia, kun poistokaasuissa on joitain (happamia?) yhdisteitä. Meillähän on tiilipiipun yhteydessä oleva ilmanvaihtohormi.

Kemiallisista vessoista on jäänyt mieleen kamala hajusinfonia, ostettiin sellainen aikoinaan 1970-luvulla Sysmän kesämökille, kun anopilla oli hankalampia vuosia lonkan tekonivelineen. Ja tiedättehän nuo siirrettävät siniset kopit yleisötilaisuuksien "vetonauloina", kuten meidän kesäteatterin tarpeisiin on muutamana vuonna ollut tarjona.

On myös vaikea hahmottaa kuivakäymälää (malli keräävä säiliö) meidän tiloihin, kun talo on rinnetontilla. Säiliö ei ainakaan mahdu asuinkerrokseen. Kuivikevarastokin pitäisi olla käden ulottuvilla. Korkeintaan pohjakerroksen isompiin tiloihin sellaisen voisi saada mahtumaan. Kun talossa on vain yksi vessa tätä nykyä, tulevan remontin ajaksi pitäisi vuokrata joku tönö toimittelua varten alapihalle tai varustaa pohjakerros omalla laitoksella ennen remonttia.....

Pitkän päälle vedetön vessa olisi paras ratkaisu. Harmi, kun kuivakäymälät eivät ymmärtääkseni ole vuosien kuluessa kehittyneet soveltuviksi asuintaloihin, niiden hyvä paikka on syntynyt mökkien ulkohuusseihin. Jos kunnollisia sellaisia olisi, vaikka en tiedä? Erottelevat vessat johtavat nesteet viemäriin tai muuhun nestesäiliöön.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Tule meille Tuomas kulta, tuopa joulu tullessasi

Nostin laatikosta sorvatun visakoivun palan eli joulukuusen pöydälle ja joulutähden Agri-Marketista, tuli tehtyä joulu. Maksaruohon taimet voivat pulskasti kahdessa ruukussa.
Tänään onkin Tuomaanpäivä. Vanhojen sananlaskujen mukaan siitä alkaa joulu aika ja päättyy Nuutinpäivään lähellä tammikuun puolta väliä. Alkamassa siis on jonkinlainen pimeän katkaisuhoidon aika...

Vanhin tiedetty esiäitimme (äitini äidin linjassa) Espoosta on 1700-luvun puolivälissä syntynyt Riitta Tuomaantytär, ja kun Mikko oli tutkinut asiakirjoja, selvisi, että sillä alueella oli kaksi Tuomasta, molemmat olivat tulleet Virosta. Toinen rengiksi (31 v), Matinkylän kartanoon, toinen (20 v.) kalastajaksi. Milloin olivat tulleet ja oliko esiäitikin tullut mukana, ei ole vielä selvillä. Nämä Tuomaat, olipa heistä sitten kumpi tahansa esi-isä, eivät tuoneet joulua vaan geeninsä tänne jakoon. Vietetään siis tätä päivää heidänkin muistokseen.

Auringonnoususta on jo melkein tunti, taivas melkein valkeana, mutta hämärä vielä viipyy maanpinnassa. Eikä aurinko keskipäivälläkään ole juuri puunlatvoja korkeammalla. Kuva on otettu 10.00, siis äsken.
Googlen mukaan tänään on talvipäivänseisaus, mutta almanakassa se on merkitty vasta huomiseksi. Olipa nyt kumpi tahansa näistä, niin tilanne on sama, keskellä synkintä pimeää aikaa. Google katsoo asiaa varmaan jonkun muun pituuspiirin mukaan kuin meidän, eli H-hetki sijoittuu yön ajalle. Molempina päivinä on kalenterin mukaan yhtä pitkä pimeän aika, se on klo 15.15. - 9.24 välillä, eli siis valoisaa aikaa on tänään ja huomenna vajaat 6 tuntia.

On sentään juuri tänään ollut ihan selkeätä aamuyöstä, tuulee ja ollaan 1,5 astetta pakkasen puolella. Nähtiin Tellan kanssa aamulenkillä Venus-tähtikin. Jalkaan piti panna jarrunastat, ettei käy yllätyksiä. Tellan mielestä oli just sopivaa lähteä aamulenkille klo 7.40 maissa, ja yhtä autoa lukuunottamatta olimmekin ainoat aamukulkijat kylällä. Koira on tullut jo vanhemmaksi, sitä ei kiinnosta mennä kovinkaan pitkälle ja se rupeaa katselemaan taakseen, josko minut kenkäni kääntyisivät kohta paluusuuntaan.

Idän puolen suuntaan ja tänään samaan kellonaikaan...
Eilenkin oli niin vähän pilviä, että päästiin ennen iltaa katselemaan auringonvaloa puiden latvojen tasalta. Olikin melko harvinaisia vieraita aurinkoa katselemassa, kun suvun nuorin, Ben 2 v. tuli isomummilaan joulua tuomaan. Oli siinä sitten monta syliä pojalle tarjona, kun meitä aikuisia oli neljä yhteensä! Mutta vain Tella sai Beniltä pusumoiskaukset....  Ja kamera asui tietysti koko vierailun ajan piilossa.

Pulkkakeliä ei kylällä ollut, joten päivälenkki mentiin jalan, eikä pikkumies pitkiä matkoja liukkaalla tiellä varsinkaan jaksa. Hangessa olisikin Benin mielestä ollut mukavampi mennä, mutta noin pienelle saappaalle jo kymmenen sentin hankikin vie paljon energiaa.
Yhden vajaan vuorokauden reisu kesti, sillä takaisinpaluu oli jo eilen. Keli oli onneksi kuivempi eilen kuin edellisiltana tullessa.

Kun poislähtevien auto oli pimeän tultua lähtenyt ja jäimme koiran kanssa kaksin, oli tällä paljon asiaa koko illan. Tietysti namipaloja piti olla useampia, kun kerran just oltiin tavattu! Erityisen ilahtunut se oli tilanteesta, että laitoin puhtaan lakanan vierashuoneen leveään sänkyyn ja vein sinne omat vuodetarpeeni, tyynyn ja peiton. Sehän tiesi koiralle ihanaa autuutta sängyssä minkään estämättä, ja ilta kuluikin sen tullessa vähän päästä katsomaan, josko olisin jo aikeissa tulla hänen kanssaan köllöttelemään... Hieman sain koiran ajatuksia muualle aloittamalla parin koneellisen verran pyykkikierrosta, siinä riitti seurailemista pohjakerroksen ja asuinkerroksen väliä. Tänäänkin sitä hommaa jatketaan.
Joulun viihdykkeeksi oli Novita keksinyt Polkka-langasta uuden iloisen väriyhdistelmän, jota piti eilen illalla tietysti kokeilla sukaksi. Toisena on hyvin vaaleanharmaata Impivaara-lankaa.

Kuvassa Wilma äiti-Helenan sylissä 2010. Kuva on talletettu Raijan ja Ronin syysvierailun aikaan.
Tasan kolme vuotta sitten oli meillä murheen päivä, kun vanhimman koiran Wilman päivät tulivat loppuun. Silloin oli vielä lumeton ja sula maa, joten koiran nukkumasija tuli puutarhaan, mustaherukkapensaan antamaan paikkaan. Olin sinä syksynä ottanut alapuutarhalta pois koko rivin Elsan ja Tatun aikoinaan (ehkä 1950-luvulla) istuttamia pensaita, joista ei enää millään nuorennuskonsteilla tullut satoa tuottavia. Tilalle olin hankkinut kuusi kuusentainta, jotka oli istutettu samoin syksyllä.

Koko koirakunta vielä koossa, kuva on talletettu 14 01 2011. Odotellaan ulosmenoa... Vuoden päästä oli vain yksi koira jäljellä.
Wilman hauta otti paikan lähellä maantietä ja ajaninkuusta, joka on nyt jo yli metrin korkuinen.
Paria viikkoa myöhemmin, juuri uuden vuoden vaihduttua arkeen tuoni kutsui myös toiseksi vanhimman Tiitun, jonka haudan lähellä kasvaa okakuusi. Se on hidaskasvuisempi, kaikki kolme sen lajin puuta ovat alle puolimetrisiä vielä.

Kävin viikolla verryttelemässä vanhoja muistoja Lahdessa, jossa kävin lukion 1952-1955. Kuljin jopa samoja katujakin kuin noina kouluvuosina, Kaupungintalolta alas kohti keskustaa, kaksi tai kolme kertaa päivässä, sillä lukujärjestyksessä oli paljon aukkoja eli hyppytunteja. Osa niistä selittyi sillä, että ruokailua ei ollut koulussa, vaan käytiin kotona välipalalla, mutta tiloja ja opettajia oli vähemmän sen aikaiseen oppilasmäärään nähden. Melkein kaikista maalaiskunnista Lahden ympäristössä tultiin oppikouluun kaupunkiin, viimeistään lukiota varten. Koulupäivät olivat yleensä klo 8-17 välissä, ja silloinhan koulupäivä oli myös lauantai.

Tämän reisun pääasia oli kyllä proosallisempi, sillä kohteena oli ihotautilääkärin vastaanotto... Hoitotoimenpiteitä on luvassa, kaikki muutokset naamalla eivät menneet ikääntymisen piikkiin.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Loppuvuoden puuhia

Onnittelukukaksi valitsin viime heinäkuun puolivälin kukan jalopähkämöstä, joka siinä paikassa on nyt ensimmäistä vuottaan kasvamassa. Edellinen sijoituspaikka kävi ahtaaksi...
Tänään on Annin nimipäivä, siis onnitteluni sekä tyttärentyttärelle että muille Anneille, Annukoille ja Anneleille!

Eipä vuodenlopun pakkopuuhia eläkeläiselle juuri kerry, kun ei tarvitse tehdä inventaariota, tilinpäätöstä eikä juuri toimintasuunnitelmaakaan uudelle "toimikaudelle". Ja kun niitä ei ole, ei tarvitse keksiä korvikeluontoisia puuhiakaan niiden asemasta. Voi elää kuten ennenkin. Kalenterin joulukuun kukko (kana?) on kyllä malliksi oikein tarmokkaan näköinen. Mutta kun on vain märkiä ilmoja, ei pääse puuhailemaan edes mattoja pihalle tuulettumaan. Mistäpäs sitä roskaakaan niin sanottavia määriä olisi kertynyt...
Tänä aamuna oli taas nähtävissä ohut lumiräntäkerros viime yön sateen jäljiltä, edellinen eli itsenäisyyspäivän sateen tulos häipyikin lähes loppuun eilisen illan aikana. Ilmat ovat edelleen vain nollan tuntumassa, joten enpä menisi ennustamaan  pitkää ikää tällekään kerrokselle. Kylmempää ei ole nähtävissä ainakaan kymmeneen päivään sääennusteiden mukaan.
Mitä nyt klapivaraston tsekkausta ja pientä siivousta joulun alla, kuten alakerran uunien tuhkaämpärit pihalle. Tuhkat otan vanhaan tapaan tuhkaharjalla ja rikkalapiolla leivinuunista, kun siellä ei ole tuhkalaatikkoa, kuten kiukaan alla.

Viileä aika tuottaa itsessään vähän enemmän askelia, kun lämmitän pohjakerroksen uuneja 2-3 kertaa viikossa. Olen saanut viime viikon aikana muutettua energiaksi Ullan ja Jarin syksyllä ahkeroimat rankakasan klapilaatikot, leivinuunissa ei ole koivuklapeja poltettu kuin syttyvaiheessa.
Onneksi on vielä olemassa työvälineeksi rikkalapio-harjayhdistelmä, sillä saunan lattiaa saa puhdistaa joka lämmityskerralla huolellisesti, ettei viemäriin pääse sinne kuulumatonta materiaalia. Samalla kertaa voi tehdä pientä siivoilua siellä muuallakin, kun rappureisuja tulee useampia. Tulee nähtyä myös säilytystilojen kunto, ettei hiiriä tai myyriä ole päässyt muuttamaan talvihotelliin.

Tella lähti Lohjan kotiinsa sunnuntaina, koira olikin mukava seura alakerran askareilla, kun se kävi varmistamassa joka kohdan missä minäkin, ja jotakin vielä lisääkin. Sukkia on valmistunut melkein suunnitelmien mukaan, enää ei ole montaa paria tekemättä. Sain vaihtaa välillä paksumpiin puikkoihin, kun löytyi kaulahuiviksi aiottuja lankoja.

Loppuviikon vieraiksi tulivat nimittäin Helena ja Hamed, sitä riemua, kun Tella unenpöpperöstään tajusi, ketkä tulivat lauantain räntäsadematkailun seasta sisään ovesta! Ajokeli oli huono, ja Kausalan ja kirkonkylän välillä oli yksi epäonninen päätynyt ojan pohjalle.
Koiran pitikin olla sitten tarkkana kaiken aikaa, että Helena ei hävinnyt näköpiiristä! Tuli katsottua sitten ihan neljän silmäparin voimin itsenäisyyspäivän iltajuhla linnasta. Aika pian Tella pääsi sitten oman mamman kanssa ulkoreisulle. Ja vielä metsäretkellekin sunnuntaina, kun ei enää satanut.

Koiran naama olikin isossa hymyssä, kun poislähdön alkaessa hänet vietiin ensimmäisenä autoon. Tosin tällä vierailujaksolla Tellalla ei ollut parin päivän alkukaihon aikaa, kun tulo tänne tapahtuikin minun kyydissäni Lohjalta, ja se koti jäi tyhjäksi Oskunkin tultua mukaan autoon hetkeksi. No pianhan sitä taas nähdään, kun juhlakausi tulee lähemmäksi.

Jouduin sentään yhteen joulupuuhaan, nimittäin korjaamaan Marja-Leenalta aikoinaan saatua lasityötä, jouluhimmelin korviketta, jossa eräs lenkki oli pettänyt ja työ muuttunut kaksiosaiseksi. Kun kärkipihdit viimeinkin olivat löytyneet loppukesästä (ai ai, autotallista..) ja muistin niiden nykyisen sijoituspaikan, asia oli hetkessä hoidettu.

Joulukorttien pino odottaa pöydällä kirjoittelua, sitä sitten seuraavaksi. Joulukuusi on valaissut pihalla jo kolmisen viikkoa, kun panin lähimpään irlanninkatajaan ledvaloköynnöksen. Siinähän se toimittaa samalla ulkorappujen valaistuksen viran.

lauantai 29. marraskuuta 2014

Adventin aattona

Adventtiaika alkaa huomenna, ja sen kunniaksi on polkaistu lukuisia jouluajan myyntitapahtumia ja joulukauden avajaisia elettäväksi. Naapurin Päivi on tehnyt pitkää päivää Kausalassa Käsityöläisten puodin tilapäiseksi myyntipaikaksi. Aamuhämärissä voi nähdä valon kajastavan ikkunasta ja seuraavan kerran vasta iltamyöhällä. Täällä kotona on vietetty Tellan kanssa rauhaisia aikoja, kun mikään ulkopuolinen ei ole päässyt järkyttämään Tellan kovin herkkää reviirin puolustustahtoa.

Alkuviikosta ei tuottanut enää paria laukkaa enempää, kun iltahämärissä naapurin kissa suoritti pissatuokiotaan parkkipaikan soraikolla, ja tulimme hänelle yllättäen nurkan takaa. No, onneksi en lentänyt rähmälleen nykäisyn voimasta, kun sille ei tullut lisävetoa seuraavaksi vaihtoehdoksi...

Käsityön ystävä tarkistamassa tilannetta, vieläkö monta paria pitää näpertää. Adventin kunniaksi vaihdettiin tuolien peitot ja entiset heittävät hullunmyllyä parhaillaan pyykkikoneessa.
Viikko sitten saatiin lämpimään maahan kymmenkunta senttiä lunta, mutta sellaisen kohtalo on tavallisesti sulaa pois pikimmiten, niin kävi nytkin. Pitkällinen harvinainen korkeapaine jatkaa vaan olojaan ja elellään pilvisen ja osin tihkusateisen marraskuun lämpimissä keleissä, kun pakkasella käydään vain silloin tällöin, jos silloinkaan. Nythän sitä taas odotellaan koettavaksi. Vaihdoin viikolla takaisin kesäkelin kenkiinkin, kun maa on niin kuivaa, ettei ole lätäkköjä. Maailmalla ennustellaan meille poikkeuksellisen kylmiä aikoja talvella...

Tellan korva on kovin herkkä havaitsemaan vähäkin odottamatonta, ja siitä seuraa aina sarja rauhattomia hetkiä. Esim. jos tuulee ja vaikkapa lumilapio kaatuu pihalla, voi tulla iltaunien menetys ja pako pohjakerroksen ovelle, jossa kaivaudutaan mattokasaan. Samoin jos olen pitänyt ilmalämpöpumpun iltasella päällä ja sitten sammutan sen nukkumaan mennessä, seinän lastulevyt pitävät kutistumisliikettä, josta kuuluu pientä naksetta. Se panee koiran kaapimaan seinää, josko sen takana olisi jotakin, ja parhaassa tapauksessa tullaan seisomaan nukkujan päälle, jotta oltaisiin turvassa. Lintujen katselu on kyllä aina turvallista sängyllä maaten!
Makuuhuoneen ikkunan edessä olevalta tuoliltakin saa hyvin seurattua lintuja, kun sille kiipeää.
Aina kun lähden asioille, ns. "kauppaan", Tella pyytää avaamaan pohjakerroksen oven ja menee sinne turvapaikkaansa. Tosin se ei kauan miellytä, sillä yläkerrasta se yleensä tulee tervehtimään, kun kolistelen tullessa ulko-ovea. Siellä on Ullanhuoneen sängylle tehty mahdollisimman turvallinen tyynypesä, jossa aikaa vietetään. Eilen ripusteltiin jouluvaloja yläkerran huoneiden ikkunoihin aikamme kuluksi, siitä tuli Tellan mielestä sopivaa liikuntaa, kun piti paimentaa jakkaralle kiipeävää mummoa. Välillä voi aina käpertyä sinne tyynyjen joukkoonkin...

torstai 20. marraskuuta 2014

Pimeän ajan lähtöviikot

Tellan kuvaruutu: katsellaan lintulaudan tiaisten kisailua. Kaikki kuvat ovat tältä aamulta n. klo 9.
Muutamassa päivässä onkin rasva-siemenpötkylä kaluttu lähes loppuun. Tiaisia on useampi kymmenen, ja pikkuvarpuset päälle. Näyttää siitä joku harakkakin aina nousevan siiville, kun verho heilahtaa.
Päiviteltiin eilen naapuri -Iinan kanssa, että ihmeen hyvä ulkoilusyksy on ollut, kun klassisista syyssateista on ollut tarjona vain rippeitä, eikä ole ollut vielä liukkaita kelejäkään kulkijan riesana. Tosi vähän on satanut, mutta sellaistahan se oli kesäkin, kun länsi-Suomessa saatiin reippaita kuuroja, tänne riitti vain tähteitä, jos sitäkään.
Alkaa kuitenkin olla aika, että vähäkin sade muuttuu kiteiksi ennen lopullista laskeutumista. Näin oli tänäkin aamuna, sillä vaikka ollaan korkeapaineessa, pikkutihkua voi esiintyä. Ulkona olikin seitsemältä jo melko valoisaa, vaikkei valkoista ollutkaan kuin aivan mitättömiä määriä. Ylihuomenna päivän pituus on noin seitsemän tuntia (n. 8.30-15.30), ja lyhimpään päivään on aikaa noin kuukausi. Viikossa päivä lyhenee puolella tunnilla.
Katselin edellisten vuosien blogeista, että yhtä lukuunottamatta on oltu yhtä tummissa maailmoissa marraskuun lopulle asti. Virallinen eli keskiarvoihin perustuva pysyvän lumen tulon aika on joulukuun alkupäivinä täällä etelä-Suomessa. Ollaan aavistuksen verran pakkasen puolella, nyt on -3C, mutta päivällä ehkä hieman vähemmän. Aion käydä rokotustilaisuudessa tänään.

Allakka juhlistaa tätä torstaita ilmoittamalla, että on lasten oikeuksien päivä. Eletään kirkkovuoden viimeisiä viikkoja, sillä ensi pyhä on tuomiosunnuntai, ja sitten seuraava onkin jo adventti.
Onnea vävy Jari, ja kaikki muutkin tunnetut Jarit, tänään on nimipäivä!

Viileää kautta varten on varauduttu suojaamalla tuulikaapin heiluriovien tienoo halkaistulla viltillä, ilman sitä on eteisessä aikamoinen veto ovien tienoissa. Yön ajaksi vielä matto viltin helmojen painoksi, ja koirakin käy yön aikana välillä siinä makoilemassa.

Osikatti-sukkien lisäksi on valmiina punakaalisalaatista innoituksen saanut sukkapari, ja tekeillä on vuoden juures: punajuuri-sukat, joissa on yksivärisenä lankana Novitan Impivaara-lanka ja raitoihin Novitan Polkkaa. Varsinkin joulunalusajat on pyhitetty sukankutimen ääreen. Tella vartioi, että neuletta syntyy, sillä jos juutun liian kauaksi aikaa koneelle, se tulee patistelemaan, että hommiin siitä. Ja kun istahdan sohvannurkkaan, se heti niittautuu kylkeen kiinni ja painaa silmänsä umpeen, kun hänen osuutensa on taas hoidettu.
Kaksivuotinen Soneran erityistarjonta-sopimukseni tuli tiensä päähän, ja alkuviikosta kerittiin laatikkoon piuhat ja lainamodeemi ja reititin, kun Päivi-naapuri tuli tarpeelliseksi rohkaisuavuksi.
Työpöytäkuvana on tällä hetkellä Raijan pihan mehevä Amaranthus...
Ehkä olisin sen itsekin osannut, mutta kun kone ei tunnista sen jälkeen tilaa ja alkaa ihmetellä, pelkäsin, etten keksi sille tarpeeksi tyydyttäviä vastauksia ja juttu jumittuu siihen. Niinpä Päivi varmalla asiantuntemuksellaan tyynnytteli konetta ja taas ollaan kartalla! Itse konekin pääsi taas pöydälle, kun modeemin johto oli oikean mittainen. Ja Soneran paketti on postitettu pois jaloista kuleksimasta.
Päiväkäppäilyjen lisämausteena on kuihtuneiden kukkavarsien katkontaa, joka on Tellan mieleen. Puuhaa riittää onneksi vielä usealle päivälle.
Talviajan sesongin alkajaisiksi olen tehnyt omenapannaria, eli syksyllä väkästettyä löysää omenasosetta on mukana taikinassa. Aika hyvin otti sellainen seos rasvatun paistopellin pintaan kiinni! Pitääpä laittaa seuraava satsi leivinpaperille. Mutta Tellan mielestä saatiin varsin maittava välipala.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Oltiin reissutuulella

Päädyttiin Helena-tyttäreni kanssa kanssa käymään sukulaisissa USA:ssa Islandairin lentokoneiden viemänä. Niillä matkaa tehtiin kaksijaksoisesti niin, että konetta vaihdettiin Reykjavikissa. Se oli paitsi edullista myös nopeaa, kun vaihtoon riitti tunti pienen kentän vuoksi. Ilmassa oltiin yhteensä vain noin yhdeksän tuntia. Lähdettiin Helsingistä kahden aikaan iltapäivällä ja Washingtonissa oltiin jo illalla seitsemän jälkeen. Aikaeroa on 7 tuntia, mutta kun kohteessa elettiin sillä viikolla vielä kesäkellon aikaa ja meillä oltiin jo talviajassa, aikaero oli 6 tuntia.

Lentoreitti sivusi lounaista Grönlantia, jonka rannikolla oli komeita vuonoja. Lentokorkeus oli hieman yli 10 km. Mentiin osan aikaa myös Labradorin niemimaan päällä, ja sitten kone nousi 11 ja puoleen kilometriin, kun ilmaliikennettä oli enemmän. Auringonlaskua saatiin katsella kauan, kun kone meni länteen päin!
Matka oli alunperin tarkoitus tehdä keväällä, mutta kun se terveysongelmieni takia peruuntui, päätettiin mahdollisimman pian kuitenkin yrittää uudelleen, ennenkuin matkustusluvat ja passit menisivät vanhoiksi.

Emäntämme meni mittakaavaksi elefanttiheinäpehkolle, joka kasvoi kotitontin ylänurkalla... Latvat heiluivat kolmessa metrissä!
Marraskuun alku olikin ilmojen puolesta aivan mahtava, kun se oli samanlaista kuin meillä oli ollut syys-lokakuun vaihteessa. Paras ruska ei ollut vielä alkanut, mutta vierailun loppupäässä sitäkin jo koettiin. Fleece-takilla selvittiin, eikä sitäkään aina tarvittu.

Tukikohtamme eli sisaren kotitalo on asuinkadun päässä alueella, jossa alimmaisena kiemurtelee syvä ja kapea luonnontilainen jokilaakso, jossa on kävelypolku, ja kadut taloineen ovat sijoittuneet ylärinteille. Kadun varressa on punahattuinen paloposti ja valkea postilaatikko, josta löytyy päivän posti, mutta jos tulee paketteja, niin ne viedään aivan ovelle. Talon omistajat saavat roudata roskissäiliönsä perjantai-iltaisin kadun varteen, koska kohta käy tyhjennysauto, viimeistään lauantaiaamuna. Monet talot kuten sisarenkin ovat kaksikerroksisia, kun ne sijaitsevat rinteellä. Kadun puolelle näkyy vain ylempi kerros.
Tässä poseeraa vähiten arkaillut ja heti tervehtimään tullut Elsi (kirjoitetaan LC eli Little Cat =pikku kissa), joka sai nimensä, kun tuli pentuna asumaan taloa. Raijalla ja Ronilla on viisi kissaa, jotka ovat peräisin eläinsuojelujärjestön hoivista.
Kävimme useampia kertoja Washingtonin keskustan alueella, kun edellisreissusta jäi näkemättä monia kohteita. Onneksi voimme valita usein vähemmän ruuhkaiset ajat päivästä! Isommilla teillä oli uloimman kaistan päällä punainen X, joka tarkoitti, ettei sillä saanut ajaa, se kun oli varattu hätä- ja huoltotarkoituksiin. Erityisesti tutustuimme monena päivänä tiehen 66, joka yksi valtion pääteistä. Keskimäärin oli 3 kaistaa suuntaansa, ja keskellä vara-aluetta, johon on mahdollista laajentaakin, tai tehdä metroa, kuten alkupäässä olikin jo alettu. Lähellä kaupunkeja kaistojen määrä tietysti kasvoi. Meidän suosimiamme kiertoliittymiä ei tullut vastaan, eritasoliittymiä sen sijaan jos jonkinlaisia ja kaikki isoja.
Tässä katsellaan kadunvarsia Taidemuseon edustalla, kaksikerroksinen turistibussi lähestyy, ja Raija, joka haki omaa autoaan parkista, sai ihan huudella, että huomasimme katsoa myös oikealle, jossa hän odotti!
Minuun teki tälläkin kerralla suuren vaikutuksen se huolellisuus, jolla katujen varsilla olevia kiinteistöjä ja itse katualuetta on hoidettu. Uudetkaan talot eivät erottuneet joukosta, koska niitä tehdessä useimmiten otetaan huomioon muut niillä tienoin ennestään olevat ja muokataan omia tarpeita samaan tyyliin.
Ensimmäisellä viikolla kuvattuja lähiseudun näkymiä. Jalkakäytävän ja ajoväylän väliin jää noin metrinen kaista, jonka voi istuttaa matalin kasvein tai ruoholle. Siihen voi myös istuttaa puita, kuten tällä kulmalla oli monilla päärynäpuu, harvinaisessa tapauksessa myös Gingko biloba eli neidonhiuspuu.
Ohdake- ja pujokenttien kaltaisia joutomaita ei osunut mistään silmiini, vaikka käytimme monia eri reittejä liikkuessa. Kulttuuriin ei kuulu myöskään ripotella roskia! Ilman autoa tosin ei juuri missään käyty, kun matkat ovat pitkiä ja julkista liikennettä ei juuri ole, tälle alueelle ei metro yllä.

Paitsi ihmisten aikaansaannoksia kävimme myös Blue Mountain-vuorilla, jotka ovat Appalakkien osaa. Löysimme Shenandoah Mountains -luonnonsuojelualueen ja siellä kulkevan katselutien, joka oli rakennettu 1935, siis noin minun ikäiseni, ja seurailimme vuoroin idän ja lännen puolisia näköaloja. Kävelypolkujen päitäkin oli paljon tarjona.
Vuoret ovat tällä kohtaa melko loivat, tuhannen metrin luokkaa, ja koostuvat lukuisista samansuuntaisista harjanteista, eli poimutus on ollut pitkäaikaista ja vähäistä, kun on jäänyt laaksoja väleiksi. Vanha merenpohjahan siinä on rypistynyt, ja siksi on runsaasti kalkkikallioita, joihin syntyy karstionkaloita, yhteen niistä menimmekin käymään (Luray Caverns), jossa onkalot olivat paikoin kirkkosalin suuruisia ja siis tosi kauan kuluneita.
Pohjavettä tihkuu katosta, ja sen mukanaan tuoma liuennut kalkki saostuu, jolloin syntyy alaspäin kasvava tippukivi eli stalaktiitti. Onkalon pohjaan tippuva vesi kasvattaa sieltä ylöspäin vastamöykkyä, stalagmiittia, ja kun aikaa kuluu, ne kasvavat kiinni toisiinsa. Turistireitti alkoi 70 rapulla alaspäin, ja samat raput tultiin myös poispäin tunnin päästä. Pohjan polussa oli loivia mäkiä ja mutkia ja eri kokoisia onkaloita.
Nämä tippukivet olivat yleisväriltään kellertävän valkoisia, yhdessä kohdin myös turkoosin sinistä, jotkut paksuja, jotkut vain sormenohuita. Tavallisin muoto on porkkana, mutta näimme myös riippuvien pyyhkeiden näköisiä, niin että tuli näin Halloween-aikaan mieleen, että siellä oli haamujen pyykkipäivä, kun "pyyhkeitä" oli paikoin runsaasti.

Kite's Peak-niminen pikku ravintola vuorilla sai meistä asiakkaita lounasaikaan, sekin talo oli jyrkän rinteen takia monikerroksinen rinteen puolelta. Olisi siellä ollut leirintäalueelle menon mahdollisuuksiakin.
Turistiaikaa jatkui vielä tämän kuukauden, sitten alue menisi talvikauteen palvelut suljettuna. Tietäkään ei aurattaisi säännöllisesti. Puhumamme suomen kieli oli ilmeisesti aika eksoottista, kun eräskin asiakas kääntyi istumaan juuri niin, että voi katsoa meidän "näytöstämme" täysin rinnoin. Tarjoilijoille tietysti sai selittää monissa ruokailupaikoissamme lähtömaata (vaikka kai se oli kohteliaisuuskysymys).
Ajelimme vuoritietä muutamia kymmeniä kilometrejä, ja helposti siellä olisi saanut kulutetuksi aikaa useampiakin päiviä, jos olisi alkanut niitä polkuja katsoa. Nyt oli lämmintä tuulta, ja paljon tuulen kuljettamia leppäkerttuja, joten vain piipahdimme tien näköalapaikoissa!

Zoon eräs polunpätkä, jossa katseltiin aasialaisperäisten eläinten elämää ylhäältä päin.
Kävimme myös pääkaupungin kasvitieteellisessä puutarhassa ja zoossa. Edellinen oli lasiseinäinen iso rakennus, jossa kamerani ei viitsinytkään toimia, vaan kehui alijännitteen olevan vaivana. Jälkimmäinen oli pitkä kiemurteleva rinnekatu, jonka molemmin puolin isoja eläinten asuinalueita, joista emme millään jaksaneet kaikkea.
Zoossa oli lapsiryhmiä aivan määrättömästi, ja meteli sitä mukaa! Yläkuvassa on panda, jolla oli ruoka-aika lähes aina, ne kun syövät vain tiettyä bambulajia.

Syksyaikaan oli tietysti tarjolla lehtien haravointia kotipäivinä, mutta urakat olivat aivan lyhyitä toveja. Kun lehdet olivat aivan rutikuivia, ne sullottiin isoihin säkkeihin syöttökauluksen avulla nopsasti. Raija sanoi niitä myöhemmin hakettavansa, jolloin ne voi palauttaa puutarhan ravinnoksi talven aikana. Useimmat talvipäivät ovat nimittäin lumettomia ja kevät on täyttä vauhtia menossa jo maaliskuussa.

Muutkin kissat alkoivat tottua meihin toisen vierailuviikon aikana, joten onnistuttiin joitakin kuviakin saamaan. Yläpuolella komeilee nuorin poikakissa Bennett, joka oli aivan mahtavan kokoinen, kun sillä oli pitkiä harmaita peitinkarvoja kuin biisonilla ikään. Vain hartioiden kohdalla oli tummempi alue lyhempää karvaa, kaulan aluekin kuin keskiaikaisen puvun röyhelö. Tässä kirjaston tuolin alla kisun näki lähes joka aamu. Ahkerin kaikista oli pieni ruskean ja valkoisen kirjava Nicholas, jonka lempipuuhaa oli kanniskella päivittäin tyhjiä muovikasseja alakerrasta ylös samalla kaikuvasti naukuen, aivankuin olisi ilmoittanut, että täältä taas tullaan ruokakassin kanssa, tulkaa vastaanottamaan!
Vanhimmat kissat olivat pieni kellanruskea Siena-neiti, jota sai paijata aika aikaisin, ja mahtavan kokoinen Winston-herra, mustavalkoinen pitkäkarvaturkkinen sipsuttava villahousu, jonka häntä oli luonteenomaisesti aina kippuralla ylöspäin kuin pystykorvakoiralla. Kun vierailimme edelliskerran täällä 2010, kaikki muut kisut tavattiin paitsi Bennett, joka tuli taloon 3 vuotta sitten muutaman viikon ikäisenä löytölapsena.

Vajaan parin viikon jälkeen jo piti painaa tämä ovi kiinni toistaiseksi kiinni... Oli aivan ihana vierailla Raijan ja Ronin kodissa, jossa tunsi olevansa rakastettu ja toivottu vieras. Suunnattomasti kiitoksia kaikesta!

lauantai 25. lokakuuta 2014

Kelloa taas käännetään talviaikaan

Pilvettömiä tunteja puolen viikon maissa!
Napakka pakkaskausikin saatiin melko yllättäen, sillä käytiin jopa - 10 asteen vaiheilla parina päivänä. Pienemmät vesialueet saivat jääkannen, kun pakkasta riitti myös päivän tunneille. Kuinka mahtanee käydä marraskuussa, tavallisesti tulee melko lauhoja ja kosteita aikoja. Ensi lunta saatiin tällä paikkakunnalla muutamia mannaryynin mallisia kiteitä sinne tänne, etupäässä vuorenkilven lehdille. Kun lehdet putosivat viikko sitten hevoskastanjasta, pirttiin tulvehti niin paljon aurinkoa, että tuli hetkellisesti melkein liian valoisaa!

On päästy minun kannaltani kaikkein tylsimpään aikaan vuodesta, kun kellot siirretään taaksepäin tunnilla. Kiva iltapäivä jollekin pikku ulkotyölle häipyy tuskallisen aikaiseen alkavaan hämärään, usein mausteena vielä paksu pilvimassa. Aamuisin alkaa herätä jo ennen viittä, eikä oikein keksi kunnon tekemistä parille pimeälle aamutunnille, mutta kun ei nukutakaan. Kuulemma vain aamuvirkut kärsivät tästä vaivasta.
Talven aikaan tultaessa on muutamia hommia, kuten nyt aurausviittojen laitto, itse tein tätä jo tiistaina, mutta TVL:n kepitysväki liikkui meidän maantiellä tänään aamupäivästä. Pitää myös tarkistaa, että klapilaatikoita tulee siirrettyä autotallista hyvän kelin aikana, kun mentävänä on melko jyrkkää alamäkeä alaovelle. No sainkin sen puolen viikon maissa toimeksi, sammal oli kohmeessa ja siihen jäi oikein näyttäviä jälkiä taaperruksesta. Ja vielä tuli siivottua autotalliakin työn loputtua.
Talon nurkan viitta tarkoittaa, että suurella työllä kaivamani sadevesikaivo on siinä...
Onkin ollut aikamoista sutinaa siitä lähtien, kun laitoin laudalle syötävää keskiviikkona. Varsinkin aamuisin on yhtä tiuhaa lentoliikennettä kuin Seutulassa konsanaan. Tänä aamuna kutsun oli kuullut suuri räkättirastasparvi, joka kiekui naapurin ja oman pihani isoissa kuusissa.
Yläkerran ikkunasta kangaspuulta aukeaa nyt näin vähävärinen maisema, vain valkoisessa syreenissä on vihreys tallella, violettisyreenit ovat jo alkaneet pudotella. Kuva on torstailta eli pakkaspäivältä, tänään oli jo koko päivän yli nollan 

Sain mattotyöt tältä vuodelta (luulemma) päätökseen eilen illalla, kun loimi viimein loppui. Kaikkiaan sain näitä ruskan värisiä viisi pätkää metrin -puolitoista pitkiä, ja kun olen taipuvainen palapeleihin, niin neljä niistä saatiin sopimaan hellan ja tiskipöydän väliin.
Ruokapöydän alla ollut vihreäsävyinen mattopari jouti tuulettumaan ja myöhemmin varastoon, kun  ruskeus tahtoi viereensä samaa värimaailmaa. No näitä tämän värisiä olinkin tehnyt kaikkiaan seitsemän parin metrin pätkää, joten nyt on tupa jo valmiina joulun viettoon..

Tämän päivän ohjelma oli poikkeuksellinen, sillä kyläyhdistyksemme teki matkan Lappeenrannan kupeessa olevalle piskuiselle Lemille. Matka sujui pääasiassa kuutostietä, joka on tehty lähes viivasuoraksi Salpausselän harjukakun päälle. Maasto näytti kovin kuivalta, monin paikoin vain jäkäläkangasta pohjalla. Ehkä suurten tehtaiden tuotama hapan sadekin vuosikymmenien aikana on heikentänyt kasvien mahdollisuuksia ravinteiden saantiin. Jos mänty kasvaa hitaasti ja kituen, niin se on hyvää rakennusmateriaalia, sen näkee pohjoisen Suomen puista.

Lemin kirkolla Salpausselän eteensä patoamalla Haukijärvellä oli vielä aallokkoa, sen verran iso selkä, ettei ollut jäässä. Aurinkokin paistoin ohuen pilven takaa. Kohteemme oli Säräpirtti, oikeammin ravintola Kippurasarvi, jossa käytiin maistelemassa perinneruokakilpailun voittanutta uuniruokaa särää, jossa periaatteessa vain kaksi ruoka-ainetta, perunat ja lammas. Ei näkynyt edes sipulia. Suuressa puukaukalossa haudutettua ruokaa kypsennetään vähintään viisi tuntia.  

Tuntui olevan kovin suosittu paikka tuolla "Macondossa", jossa meidän mielestä ei oikeastaan ollut juuri mitään  muuta nähtävää. Ovi kävi tiuhaan, ja iso sali oli melko täysi, kun lähdimme kotimatkalle. Paluumatkalla nautimme viimeisestä valoisasta iltapäivästä klo 16-18, kun kellot ovat vielä tänään kesäajan puolella.