lauantai 25. lokakuuta 2014

Kelloa taas käännetään talviaikaan

Pilvettömiä tunteja puolen viikon maissa!
Napakka pakkaskausikin saatiin melko yllättäen, sillä käytiin jopa - 10 asteen vaiheilla parina päivänä. Pienemmät vesialueet saivat jääkannen, kun pakkasta riitti myös päivän tunneille. Kuinka mahtanee käydä marraskuussa, tavallisesti tulee melko lauhoja ja kosteita aikoja. Ensi lunta saatiin tällä paikkakunnalla muutamia mannaryynin mallisia kiteitä sinne tänne, etupäässä vuorenkilven lehdille. Kun lehdet putosivat viikko sitten hevoskastanjasta, pirttiin tulvehti niin paljon aurinkoa, että tuli hetkellisesti melkein liian valoisaa!

On päästy minun kannaltani kaikkein tylsimpään aikaan vuodesta, kun kellot siirretään taaksepäin tunnilla. Kiva iltapäivä jollekin pikku ulkotyölle häipyy tuskallisen aikaiseen alkavaan hämärään, usein mausteena vielä paksu pilvimassa. Aamuisin alkaa herätä jo ennen viittä, eikä oikein keksi kunnon tekemistä parille pimeälle aamutunnille, mutta kun ei nukutakaan. Kuulemma vain aamuvirkut kärsivät tästä vaivasta.
Talven aikaan tultaessa on muutamia hommia, kuten nyt aurausviittojen laitto, itse tein tätä jo tiistaina, mutta TVL:n kepitysväki liikkui meidän maantiellä tänään aamupäivästä. Pitää myös tarkistaa, että klapilaatikoita tulee siirrettyä autotallista hyvän kelin aikana, kun mentävänä on melko jyrkkää alamäkeä alaovelle. No sainkin sen puolen viikon maissa toimeksi, sammal oli kohmeessa ja siihen jäi oikein näyttäviä jälkiä taaperruksesta. Ja vielä tuli siivottua autotalliakin työn loputtua.
Talon nurkan viitta tarkoittaa, että suurella työllä kaivamani sadevesikaivo on siinä...
Onkin ollut aikamoista sutinaa siitä lähtien, kun laitoin laudalle syötävää keskiviikkona. Varsinkin aamuisin on yhtä tiuhaa lentoliikennettä kuin Seutulassa konsanaan. Tänä aamuna kutsun oli kuullut suuri räkättirastasparvi, joka kiekui naapurin ja oman pihani isoissa kuusissa.
Yläkerran ikkunasta kangaspuulta aukeaa nyt näin vähävärinen maisema, vain valkoisessa syreenissä on vihreys tallella, violettisyreenit ovat jo alkaneet pudotella. Kuva on torstailta eli pakkaspäivältä, tänään oli jo koko päivän yli nollan 

Sain mattotyöt tältä vuodelta (luulemma) päätökseen eilen illalla, kun loimi viimein loppui. Kaikkiaan sain näitä ruskan värisiä viisi pätkää metrin -puolitoista pitkiä, ja kun olen taipuvainen palapeleihin, niin neljä niistä saatiin sopimaan hellan ja tiskipöydän väliin.
Ruokapöydän alla ollut vihreäsävyinen mattopari jouti tuulettumaan ja myöhemmin varastoon, kun  ruskeus tahtoi viereensä samaa värimaailmaa. No näitä tämän värisiä olinkin tehnyt kaikkiaan seitsemän parin metrin pätkää, joten nyt on tupa jo valmiina joulun viettoon..

Tämän päivän ohjelma oli poikkeuksellinen, sillä kyläyhdistyksemme teki matkan Lappeenrannan kupeessa olevalle piskuiselle Lemille. Matka sujui pääasiassa kuutostietä, joka on tehty lähes viivasuoraksi Salpausselän harjukakun päälle. Maasto näytti kovin kuivalta, monin paikoin vain jäkäläkangasta pohjalla. Ehkä suurten tehtaiden tuotama hapan sadekin vuosikymmenien aikana on heikentänyt kasvien mahdollisuuksia ravinteiden saantiin. Jos mänty kasvaa hitaasti ja kituen, niin se on hyvää rakennusmateriaalia, sen näkee pohjoisen Suomen puista.

Lemin kirkolla Salpausselän eteensä patoamalla Haukijärvellä oli vielä aallokkoa, sen verran iso selkä, ettei ollut jäässä. Aurinkokin paistoin ohuen pilven takaa. Kohteemme oli Säräpirtti, oikeammin ravintola Kippurasarvi, jossa käytiin maistelemassa perinneruokakilpailun voittanutta uuniruokaa särää, jossa periaatteessa vain kaksi ruoka-ainetta, perunat ja lammas. Ei näkynyt edes sipulia. Suuressa puukaukalossa haudutettua ruokaa kypsennetään vähintään viisi tuntia.  

Tuntui olevan kovin suosittu paikka tuolla "Macondossa", jossa meidän mielestä ei oikeastaan ollut juuri mitään  muuta nähtävää. Ovi kävi tiuhaan, ja iso sali oli melko täysi, kun lähdimme kotimatkalle. Paluumatkalla nautimme viimeisestä valoisasta iltapäivästä klo 16-18, kun kellot ovat vielä tänään kesäajan puolella.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Pikkuinen pakkaskausi lopetti syyskesäiset ajat

Lehmukselle tarpeeton osa tuli vähitellen alas alkuviikolla. Kun alla on vuorenkilpi-rinnettä, saa kaivella lehtiä  käsin Bergenia-"suppiloista".
Muutamana yönä on ollut selkeätä, eletään nimittäin korkeapaineen aikaa. Kun ilmavirtaus tulee navalta, pohjoisempi Suomi on jo saanut katsella valkoisia näkymiä edessään. Meillä tuo on rajoittunut sentään vain parina aamuna nähtyyn kuuraan ruohikolla. Huomiseksi on ennustettu isompia sateita, ehkä lumiräntääkin, kun Karibialla aikansa riehunut hurrikaani on saapunut heikentyneenä tänne yön aikana.
Tänä aamuna katselin, että mittarissa oli ihan -7, se on alin tänä syksynä. Ehkei tulppaaninsipulien kaupoille enää kannata mennä, vaikka alkuviikosta taas sateleekin, hyvä kun aurausviitat edes tulee kaivettua maahan.
Kesäajan pihakukat pitää kyytiä kompostille, nyt on tullut sen aika.

Kuva on otettu tänä aamuna klo 8.
Eilen hevoskastanja pudotti lehdet, se tapahtuu melkein yhdessä humauksessa samana päivänä. Vielä pudotessaan ne näyttivät vahvan keltaisilta, mutta rusketus on saamassa pian voiton...

Torstaina vaihdettiin autoon talvipyörät, ja se oli muutenkin ulkotyöpäiväni. Ajattelin nimittäin hieman haravoida autotallin edustaa, jossa pyöränvaihto tapahtuisi. Amurinviinin lehdet olivat jo karisseet, ja kun niissä on pieniä tarttumakarvoja, ovat kovin herkkiä tarttumaan varsinkin villasukkiin kiinni. Pian harava kuitenkin alkoi tarttua viinin varsiin, jotka kiemursivat siinä maan pinnassa, ja silloin muistin, että köynnöstä pitäisi karsia, kun rännit näyttivät aika täysiltä yläkerran ikkunoista katsellen.

No tuumasta toimeen ja hännästä kiinni, mutta pian oli haettava oksasakset, ettei koko ränni tulisi alas. Onneksi talli on matalahko, hyvin yletin kun haravalla vielä hieman autoin, ja suunnitellun karsimisen asemasta tulikin kynittyä koko komeus... Pikku projektia seurasi, että myös lehmuksen alus piti haravoida, kun päätin panna rankakeon sen tyvelle kuivumaan ennen haketuksia. Niin tuli tärkein lehtien haravointialue tehdyksi, kompostille tuli pari kärryllistä peittamään omenapudokkaita.

Kun autonpyörien keko tallissa on vaihtunut, voi nostaa jo seinustalla odotelleet puutarhatuolitkin sisään, jos en muista panna niitä roskisauton kyytiin marraskuussa. Niin pitäisi, sillä ovat jo aika kulahtaneet. Ovathan ne Maijan ja Pentin muuttokuormasta Kristiinankaupungin kotiin tänne tipahtaneita, ja siitä on jo aikaa 11 vuotta!

Tein keskiviikkona hieman etupihan maksaruohojen mylläystä, kun olin hankkinut muutamia pikkupusseja tulppaaneita. Ajattelin nostaa yhden paakun pois, mutta paljastuikin, että siinä oli kymmenkunta tainta, jotka olin kasvatellut mikrotaimista parisen vuotta sitten ja pannut ne tähän kasvamaan lisää. Suunniteltu nimipäivämatka torstaina kuitenkin jäi toteutumatta, joten etsin näille "tuliaisille" torstain illansuussa toistaiseksi helpon paikan lipputangon penkin alareunasta, josta ne ovat näkösällä... Tulipa samalla perattua penkin tältä kohdalta myös vuohenputken, kielon, maahumalan  ja talvion verkostoa, joita oli niin paljon, että kompostille menevä kärry täyttyi.

Alkuviikosta kulutin kapean loimen tukista noin 1,5 metriä, kun tein paksuista vaaleista kuteista 1,3 m mittaisen pätkän vessanlattian eristeeksi, noiden vihreiden ohuiden alle. Lattia on remontin yhteydessä 2006 päällystetty muovimatolla, ja se on aika kylmä talvivarpaille. Kyllä heti huomasi, että tulos oli toivottu! Tällä puolella taloa tuntuu olevan aika vähän eristettä, jos mitään, lattialautojen alla, joten eteisessäkin minulla on mattoja peräti kahdessa kerroksessa. Se on itse keksimäni remonttitapa...

Mattoloimesta on nyt tekeillä ruskan väreillä työstettävää kapeata mattoa, kun apueteisen tila on niin pieni, ettei sinne muu leveys ole sopiva. Sekin tila on omaa mattoaan odottanut koko omistusaikani eli vuodesta 1983, kuten vessakin. Ei ole tullut tehtyä näin kapoista lointa... Kuteena on yksi monenkirjava, yksi vihreä ja loput kolme ruskean sävyjä. Yhden heiton oranssiraita aina välillä.
Eteisessä on seinää lämmittämässä Irja Haapasen aikoinaan hankkima ryijy, Ullan perintöä Maurin jälkeen, ja se riippuu nyt siinä silmän alla, etteivät koit pääse tekemään tuhojaan.

Eilisellä reisulla Päijät-Hämeessä otettiinkin pois se munuaisen toimintaa helpottanut apulaite, stentti, joka pantiin heinäkuussa. Edeltävät tutkimukset näyttivät, että tilanne oli rauhoittunut keväisen tulehduksen jäljiltä. Tulossa on vielä kontrollitutkimus kevättalvella. Matka oli tällä kertaa myös ajamisen puolesta tosi helppo, kun en joutunut mihinkään jonoon Lahdessa. Eikä sitä ennustettua sadetta ollutkaan yöllä, jonka takia renkaat vaihdettiin....

Kuva on otettu 01 09 2014.
Köynnösten karsimista pitäisi kyllä vielä jatkaa, nimittäin talonseinustan villiviinit ovat päässeet jo räystään alustalle asti, ja sinnehän niiden ei kuulu mennä. Kun talon ikkunat vaihdettiin keväällä 2010, leikkasin silloin maaliskuun lopulla kaikki köynnökset ja pensaat talon ympäriltä maan tasalle, joten tuskinpa nytkään mitään lopullista katoamista tapahtuu. Katsotaan sitten taas keväällä. Aion säilyttää kuitenkin alppikärhön talven yli, kun linnut nukkuvat talviöinä siinä kuivuneiden lehtien seassa piilossa. Ehkäpä vain katkon alhaalta, ja kiskotaan sitten keväämmällä pois.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Sumujen sunnuntai tänään

Kuva on talletettu aamulla n. 10 maissa. Amurinviini on pudottanut lähes kaikki lehdet.
Aamu heräsi raukeana, kuin lakana korvillaan, kun joka paikka oli sumussa. Puolen päivän jälkeen harso vähitellen haihtui, ja saatiin aika ajoin aurinkopilkahduksiakin. Mikäs on pyhäpäivää viettäessä!

Pyhäpäivän merkeissä kävin vielä kastelemassa viikko sitten istutetut kanervat. Olipa siellä vielä kirkonmenon jälkeen paljon autoja, ihan pari bussiakin seurakuntatalon eteen oli saatu parkkeerattua.

Viikko hupsahti "virkailujen" ja mattopuiden kanssa niin, ettei juuri muuhun aikaa liiennyt. Piti käydä Päijät-Hämeen keskussairaalassa muutamissa tutkimuksissa sen heinäkuisen pikkuoperaation takia, ja ensi viikollekin siinä riittää reissaamista. Ajokelit ovat hyvät, kunhan kärsivällisyys riittää Lahden läpi menossa. Aikaa pitää varata. Maisemat ovat tien varrella kauniita nyt, kun haapa on keltaisimmillaan!

Mattoilua pitääkin urakalla harrastaa, kun tarkenee. Kun ilmat ovat selvästi plussalla, yläkerrassa pysyy siedettävä +14 - +15 astetta helposti. Ei tarvitse lämmittää joka päivä. Enempää ei tarvitse, kun on paksu villasukka jalassa ja vauhti päällä. Ja asuinpuolelle pääsee halutessaan esim. tiskaamaan, jos kädet tuntuvat viileiltä. Sain Ullan keittiön matot, nimeltään Huhtikuu valmiiksi, ovat nyt vetäytymässä oikeaan mittaansa.

Olen joskus miettinyt "kutomatautiani", mutta jo lapsuudessa opin, että monia taitoja tulee osata. Tuhannen ja yhden yön saduissa pantiin kuninkaanlapsetkin oppiin, niin että ruukunvalaminen, köydenpunominen ja matonteko tulivat opituiksi. Köydenpunonta-taito minulta kyllä vielä puuttuu?
Ja kun DNA-selvitykset löysivät sukuumme juuria myös lähi-idän rajoilta, niin sitä peruahan tämä kakkosammatti tietysti on, geenit sen määräävät...

Puhelinkopin kohdalta voi nykyisin ihailla kirkonkylän Rivieran maisemia Urajärven suuntaan, kun puut on suurelta osin kaadettu. Nythän se ei kyllä helposti käynyt sumun takia....
Siispä tänään onkin ihan erilainen päivä. Metsäretki! Suunnittelin sitä jo puolen viikon maissa, mutta nyt vasta innostuin. Siellä entisellä meidän metsällä, jossa kerran vuodessa tapaan käydä katselemassa. Joskus löytyy sieniäkin, mutta kun on ollut vähäsateinen syyspuoli, en siihen juuri toiveita asettanut.
Ihan lähellä tietä on joskus ammoin yritetty saada soranottopaikkaa, mutta rapakivinen kallio on pian vastassa. Kyllä tuosta olisi ollut helppo ottaa ennen vanhaan myös kivinen kilometripylväs. Louhinnan jälkiäkin tästä olen näkevinään.
Maisemat ovat tutut tässä kapealla Urajärven ja Kymijoen välisellä kallioharjanteella, vesi on kumpaankin suuntaan runsaat pari kymmentä metriä alempana. Kaikki muutokset ovat kiinnostavia.
Esimerkiksi nyt osui silmään jo hyvään pikkupuun kokoon ehtinyt tammi Kymen puoleisella ylärinteellä. Tällä puolen rinne putoaa korkeina portaina aika jyrkästi, vain jokunen sola on käveltävissä.

Siinä entisen meidän metsäpalstan ja seurakunnan maan rajalla olikin tehty oikein kunnon pyykitys, monta punaista tolppaa maassa ja niiden kohdalla vielä uusi parin metrin salko merkkinä. Joissakin oli siteeksi muovia, joissa teksti Kaapeli, ja viittausta siihen, että sähköä siinä on menossa. Mitään kummempia kaivuujälkiä ei kyllä ollut, joten pyykit voivat olla siellä jo ennestäänkin sammalen sisällä. Kuitenkaan en niitä ennen ole nähnyt, en ainakaan muista mitään sellaista viime syksyn käynniltä.

Ihan tyhjin toimin ei metsästä kuitenkaan tarvinnut palata, sillä jokunen hiljattain noussut suppis-rypäs tuli ojanpohjissa vastaan. Kyllä noista yhden pikkukastikkeen tekaisee. Entisiä on vielä niin paljon varastossa, että sienipula ei pääse yllättämään talvella.

Siivoustyö puolivälissä... Vasemmassa yläkulmassa on puhdistettua osaa, siitä tuli selvästi kirkkaampi.
Kotona tuli aamulla tuijotettua sitä ainoaa itämaista mattoani, jonka ostin Albanian retkellä 1980-luvulla. Siitä on pian aikaa 30 vuotta. En ollutkaan sitä tarkemmin puhdistanut vähään aikaan, joten kaivoin varastosta tiskiharjaan tarkoitetun irtopään ja sumutinpullon, ja kas vaan, miten paljon koirankarvaa ja hiusta siitä irtosi, vaikka olenkin imuroinut ja välillä pudistellut  ulkona. Toinen varaharjas jäi vielä tiskaajallekin. Nyt voi mattoa hermostumatta katsella silmälasit päässäkin!
Eihän se matto mikään suuren suuri ole, mutta kun mattorulla piti kainalossa tuoda turistireisulla, niin isompaa en millään olisi jaksanut tai voinut matkalaukun lisäksi. Nukka ei ole lähtenyt yhtään, hyvin tehty.

Loppupäivä meneekin kirjoittelun ohella pyykkikonetta paimentaessa, joten tänään ei olla yläkerrassa, kun sinne koneen ääni ei kuulu. Ulkokuivatusta ei ehkä haikailla, kun ei tuule.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Valokuvan viestejä

Rupesin eilen tuijottamaan Iitin kirkonkylästä v. 2002 otettua ylläolevaa ilmakuvaa. Siinä on puistoisen maiseman keskellä kirkko vanhassa asussaan, sen kattohan restauroitiin lasikuituiseksi vasta melko hiljattain (2010). Hautausmaan kiviaitaa hädin tuskin huomaa siinä. Kesäkahvila on kuvassa ulkoväritykseltään melkein valkoinen, se oli nimittäin kauhtunut vaalean harmaasta auringon voimalla. Pappila näkyy Pappilanlahden rannassa, siellä on ollut restaurointeja sen jälkeen, kun kiinteistö muutama vuosi sitten myytiin yksityiselle.

 Kirkonkylämme on säilynyt läpi vuosikymmenten lähes samanlaisena, mutta kuitenkin erilaisena, sillä nykyisin ei korjata heinää mistään kohdasta. Minunkin lapsuudessani viikate korjasi kaiken mahdollisen pientareiltakin, lapset ahersivat haravoimalla niitokset kokoon, joko pikku maitokärryille taikka vaan köysisilmukkaan olkapäällä kotiin vietäväksi.
Siksipä pellot ovat muuttuneet puita kasvaviksi, omakin perunapeltoni eli puolet tontista on arboretumia. Ei sitä tuosta ilmakuvasta huomaa, kun puut ovat kasvaneet korkeutta vasta viime vuosina. Vain tontin ylimmällä kohdalla on melko monta vaahteranlatvaa.
Näkymä "perunapellolle", eli alapuutarhaan. Kuva on otettu vuosi sitten.  

Lähes kaikki ilmakuvan alueet ovat kuuluneet seurakunnalle, joka alkuun vuokrasi yksityisille tonttimaita, mutta sitten viime vuosisadan puolivälissä niitä sai jo ostaa omaksi. Ennen seurakunnan omistusta se kuului kirkolle, joka peri joitakin isoja maksamattomia saamisiaan ottamalla pääosan etualan maista Pulkan tiluksista.

Maantieltä Pulkansuolle näkyy nykyisin etureunassa koivu- ja syvemmällä mäntymetsää. Kuva pari päivää sitten.
Ilmakuvan vasen laita on metsikköä, jossa etualalla on täytetyn Pulkansuon paikka. Siihen ajettiin runsaasti täytemaita kappelin rakentamisen aikoihin 1950-luvulla, kun hautausmaan mäen kylän puolen reunalla oli kolme suurta sorakuoppaa, jotka maisemoitiin, että saatiin tie kappelille ja parkkialue hautausmaalla kävijöille. Tämä läjityspaikka kirkon lähellä istutettiin männyntaimia täyteen. Sitä ennen ylähautausmaalle ja ruumishuoneelle oli vain lähinnä kärryteitä käytössä, toinen siitä Salon kahvilan eli Ruuskasen kestitalon kohdalta, toinen makasiinin eli museon takaa.

Eilen näytti ylähautausmaalla tällaiselta. 
Maisemaa hallitsee kuitenkin Kymijoki, joka kylän kohdalla levenee isoksi lahdekkeeksi. Viime vuosina siellä on alkanut pesiä joutsenia, ja ihan viimeisten vuosien tuloksena niitä on alkanut asua myös Urajärven kirkonkylän puoleisella Pyhälahdella. Kymijoen uoma jatkuu kuvan oikeasta yläkulmasta itään päin, tullakseen aikanaan Kouvolan puolelle, jossa koskien ääreen perustettiin monia puunjalostustehtaita toista sataa vuotta sitten: Voikkaa, Kuusankoski (1872), Kymintehdas, joiden varaan tuli paljon asukkaita.

Kymijoki on aina ollut tässä kohdin hyvin kalaisa, tämän meidän kylän varhaisimmat asukkaat ovat saaneet elantonsa joesta ja järvestä hakemalla. Vielä 1900-luvun alussa kylällä asui ammattikalastaja Nyströmin suku, jonka saaliit käytiin markkinoimassa torikauppana linja-autolla, pärekorissa kantaen Voikkaalle, jossa kalalle oli aina kysyntää.

Kesäkahvilan punainen katto näkyy tienristeyksessä. vasemmalla hautausmaan kiviaitaa ja Pulkansuon metsää, oikealla lähinnä meidän syreeniaita, joka nykyisin on taas leikkaamatta. Kuva heinäkuulta.
Kylän läpi kulkeva maantie on hyvin vanha väylä, nimeltään Ylinen Viipurintie. Se kuuluu myös Savon teiden alkupäihin: alkuun se oli matkaa rannikolta (Porvoo, Loviisa) takamaille eränkäyntiin. Asutus siirtyi vasta myöhemmin sinne.
Tuossa Pappilanlahden eteläpuolella tie suuntaa joen kapeaa kohtaa kohti, jossa oli ennen Virran kapulalossi, se korvattiin riippusillalla 1964. Lossihommakin periytyi suvussa, se kuului Parkkosen väelle, jolla oli vahvoja nuoria miehiä kapulankiskojiksi. Veneellä siitä tietysti sitä ennen mentiin, mutta siinä virtaus on niin kova, että tuskinpa kovin montaa päivää oli mahdollista mennä jäätä myöden yli. Tie jatkuu joen toisella puolella Kymentaan läpi Kimolaan ja edelleen Jaalan kirkolle.

Rekikelin aikana tie menikin Urajärveä pitkin, meidän lähikylästä Radansuusta Lyöttilään. Tuo rata tarkoitti silloin talvitietä. Siitä matka jatkui vanhaa maantietä Jaalaan tai Kouvolan suuntaan Tuohikottiin, jolloin oltiin jo etelä-Savon laidoilla ja josta tie jatkui edelleen Viipuriin.

Voikkaan ja Lyöttilän välissä on kylä Pilkanmaa, historiallinen nimi, sillä pilkka on alunperin tarkoittanut eränkäynnin rajaa osoittavaa merkkiä puun kyljessä. Monissa metsissä on ollut tuollaisia merkkipuita, jotkut hyvinkin vanhoja. Ivailun kanssa pilkalla ei silloin ollut mitään tekemistä!

Kuvan oikeassa yläkulmassa on Sorronniemi, joka on hyvää vauhtia muuttumassa marjastusmetsästä asuntoalueeksi. Kunta sai ostaa alueen seurakunnalta, ja se kaavoitettiin (aloitus 2009) ja tehtiin pian kunnallistekniikka valmiiksi.
Sana Sorronniemi ei oikein kuulosta hyvältä. Saattaa olla, että sillä onkin ennen tarkoitettu metsän kivikkoista ilmettä, onhan se siinä joen äärellä ollut monta kertaa vesien pestävänä. Siellä on voinut koipi sortua eli murtua tai katketa... Entisen lauttarannan puolella on kallioon hakattu muinaisia ennätyksellisiä vedenkorkeuksia.

Samanlainen nimi löytyy Googlen mukaan Lounais-Suomesta: Salon Kiskosta ja yllätys kyllä, myös itä-Karjalasta, noin puolivälissä Laatokan pohjoisimmista rannoista Ääniseen päin. Sorronniemellä on siellä myös toisintonimi Tsorinniemi. Olisikin kiva olla myös vanhan suomenkielen tieteilijä löytämään nimien alkuperää! Ovatko kantasuomea vai venäjän alkuperää? Ja kun Salon alue on nyky-Suomen saukko-tihein, voisiko sillä olla jotain tekemistä nimen kanssa? Saukkohan oli vanhaan aikaan merkittävä turkispyynnin kohde.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Pikkumatkalla

Reisu oli jo melkein lopussa, kun tämä näkymä valiutui matkamuistoksi. Niskaportin vaahteramäkihän siinä, viereiset  entiset pellot olivat kyllä vielä golfaajia tulvillaan, kun ilma oli sopiva.
Tänä aamuna mittari olikin nollassa, Lahdessa jopa noin -3, joten paras ruska varmaan on vielä tulossa. Paras kyyditä myös "talvikylään"tulleet pelakuut sisälle. Puuvaraston ikkunalla on vielä pari pimeähköä paikkaa vapaana, niissä pelakuut ovat kuitenkin sinnitelleet.
Jos ei sada, tiet ovat kyllä turvallisia vielä. Päädyin eilen tekemään sesonkimatkan. Hämäläisten ruskamaisemien keskellä ajelin läheisten hautoja kunnostamassa Janakkalassa.

Syksyllä on aivan eri värimaailma ja valoisuus on lisääntynyt: viljapellon sänget lähes valkoisina loistaen ja lehtipuiden keltaiset ja punaiset kylien kohdalla. Männyt pudottavat osan neulasistaan keltaisiksi massoiksi tienvierille. Herkästi syntyvät pilvet antavat kaiken ylle monella lailla vaihtelevaa sineä.
Sehän on noin puolentoista tunnin ajomatka suuntaansa. Reitti on minulle vuosikymmenten aikana tullut tosi tutuksi, kun näinä vuosina on tullut sitä 30 vuoden aikana kuljettua. Vuoteen 2005 asti menin matkan lähes viikoittain.

On järkevää mennä vähäksi aikaa pientareen syrjään, jos näkyy, että edessä on pitkä ylämäki, jonne kipuaa etummaisena painava puutavara-auto, ja sen saattajina liuta kiireisiä pikkuautoja. Menkööt pois, jonossa ei ole mukava ajaa! Tämä kuva on Sitikkalan tienoilta, tie kipuaa Salpausselälle ja ylittää siellä sopivasti myös radan.
Koivuilla on tänä vuonna ruskea ruska, keltaisuutta oli vain haavoissa ja vaahteroissa. Tuulen tehtävä eilen oli riipiä koivuista lehtiä. Tuli havainnoitua, että jollakin oli vielä perunaa nostamatta, jossakin oli jo juurikkaan nosto alettu. Kas, ovat saaneet puutavaraa pinoiksi ja kantoja kasoiksi siellä ja tuolla tienvarteen. Mutta jos entisestä metsästä tulee hakkuuaukea, sihen ei meinaa millään tottua. Metsän kohdalla hahmottaa yleensä vain lähimmät puut, ja kun maaston muodot tulevat sitten esiin, tuttuus häviää.
Ilmaliikennettä oli montaa sorttia. Usein näen Heinäjoen peltoaukeilla ruokailevia joutsenia, mutta en tällä kertaa. Tietysti oli närhiä liikkeellä, ne löytävät kylien kohdalla ruokavarastoihin täydennystä, ja kiviäkin on saatava nokkaan. Harakoilla riitti myös puuhaa varsinkin laitumien liepeillä. Punatulkkuparvi kiirehti Kataloisissa tien yli. Turengista lähtiessä taivaan korkeuksissa matkasi satojen hanhien veltto aura etelään.

Nykyisin heinät korjataan isoihin muoviin kääräistyihin paaleihin, ne olivat joko valkoisia tai vaaleanvihreitä. Jos korjuu oli jo aikaa sitten tehty, paalit olivat siististi pellon laidalla tai tien varressa, mutta jossain oli tämä vaihe vielä edessä, eli viimeinen korjuu oli aika hiljan tapahtunut. Lammintien varressa on suuri lihakarjatila, nyt näytti siltä, että laitumilla olijoiden pääluku oli suurempi kuin muina vuosina. Heinäpaaleilla riittää kysyntää!

Janakkalan Pyhän Laurin kirkko on jo vanha kivikirkko. Tänne etelänpuolelle näkyy, että myös tiiltä on käytetty korkean päädyn rakentamiseen. Solakat tuijat antavat eteläeurooppalaista tuntua pyöreiden lehtipuiden joukkoon. Uudemmalla puolella on istutettu pensasaitoja erottamaan hautausmaa kortteleikseen.
Maailmanmatkaaja.-enon lepopaikka tulee ensin vastaan.
Maurin sija on hieman edempänä saman tien varressa.
Hautausmaalla oli muitakin samalla asialla. Aikaisemmin tullut ja asiansa hoitanut rouva ilahdutti tarjoamalla ylimääräistä oksakuormansa loppua. Omia ei mukana ollutkaan, joten hyvin kelpasivat! Kiitokset vielä hänelle. Eivät olleet mitään tienvarren pikkutaimia, vaan kaadetuista isoista puista, käpyineenkin. Omat kesäkukat oli hyvinkin aika jo vaihtaa kanervaan, viimeksi istutetut valkoiset pelakuut eivät olleet tykänneet hellejaksosta.

Päätteeksi pyörähdin entisen työkaverin Sirkan kauniille talolle, jossa ei istutakaan sisällä, silloin kun ei ole vieraita! Kaikki näytti hyvin hoidetulta, monta kädensipaisua se vaatii, ennenkuin savimaa näyttää puutarhalta, komposti on käännetty ja pensaiden aluset kitketty, kasvimaasta nyt puhumattakaan.
Oli taas ihana tavata, Sirkka on Hyvä ihminen. Aloimme työt suurin piirtein samoihin aikoihin Janakkalassa, nimittäin 1968.  Lapsemme Helena ja Esa ovat myös samalta vuosikerralta, 1961. Kiitoksia taas!

Lahden läpi ajaminen kysyi kaikki taidot jonossa ajamisesta, sillä kadunpinnan kunnostaminen lähellä tärkeintä Mytäjäisten liikenneympyrää teki tielle 12 kilometrien mittaisen pari-kolme metriä kerrallaan etenevän automadon, jossa hupeni iltapäivää. Onneksi ei satanut eikä sattunut kolareita. Aineksia törmäyksiin oli, kun menijöitä riitti. Kolmen kaistan asemasta oli aika ajoin käytössä vain yksi. Kaistojen vaihtamisia oli yhtenään, kun muutamaan kadunkulmaan oli tehty korotuksia viemärikaivojen kansiin ja keskimmäistä kaistaa pinnoitettiin. Lisämaustetta tuli vielä liikennevaloista ja risteävästä liikenteestä.
Takkuiluun on Lahden kohdalla saanut tänä vuonna tottua, kun asemanseudulla on tekeillä uusi  liikennekeskus, sen työt kestävät vielä ensi vuoteen.

Kun eilen oli koko päivän pohjoistuuli, tuntui kyllä, että syystamineita voisi alkaa etsiä. Nilkkaa lämmittävät kengät tulkoot sandaalien tilaan. Ja vuorillinen takki.