lauantai 26. syyskuuta 2015

Solmuja aukomaan


Oikeastikin, kun nimittäin kutoessa pitää aina tehdä ne alkusolmut, jolla loimi saadaan tiukaksi kutomiselle. Ja kun työ on valmis, pitää aukoa ne solmut, ja tehdä uudet, toisenlaiset, että kude ei purkaannu ja niin saadaan aikaan hapsut. Näitä on nyt näpräilty parin saalin verran, puolet siis jäljellä. Kuvan saalista toinen reuna on jo valmiina, alkusolmujen puoli on saanut vasta ensimmäiset uudet solmut, tuo toinen vaihe on tekemättä.


Mutta niin kiinnostava "solmu tuli" vastaan, että yötkin ovat muuttuneet lyhyiksi tuumaillessa. Edesmenneen mieheni serkku laittoi FB-sivulleen viikolla vanhan, isänsä laatikosta esiin tulleen valokuvan ja kyseli, kuka voisi tietää siinä olevista henkilöistä. Kuvan takana ei ollut mitään vihjettä heistä. Kun vastauksia oli tullut vähän, hän laittoi viestipostia myös minulle, kun arveli, että vanhimmat voisivat olla jotenkin perillä asioista. Minulle tulee lähivuosina täyteen kahdeksan vuosikymmentä maailmanmenoa nähtynä.

Oikeasti en tietenkään ollut voinut nähdä heitä, koska kuvassa oli sellaista keltaista sävyä, joita on noin sadan vuoden takaisissa kuvissa, enkä ollut tätä kuvaakaan nähnyt ennen. Mutta kuvaa katsoessa rupesi aivan naurattamaan, kuinka paljon sukunäköä olikaan tämän tomeran emännän piirteistä mieheni isän Einon ja hänen vanhimman Ritvan tyttärensä näössä, jonka kautta niitä oli siirtynyt edelleen niin, että jopa Tuukka Rask, hänen lapsenlapsensa, omasi näitä piirteitä, vaikka välissä olevia polvia näiden tietämieni neljän lisäksi oli varmaan kaksi.
Niin käy, jos omaa vallitsevia geenejä, jotka ilmentävät laatunsa jo yhdeltä vanhemmalta perittynä. Kromosomeissa on usein geenejä, jotka yleensä periytyvät nippuna henkilöltä seuraavalle polvelle, eivätkä vaihdu eroon, vaikka sellaista tapahtuukin aina sukusolun syntyessä, joka johtuu näiden geenien sijoituspaikasta kromosomin rakenteessa.

Päädyin pian ottamaan puhelimitse yhteyttä Ritvaan, ja kohta FB-sivulla ollut kuva oli kopioitu ja lähtenyt e-mailina heidän koneelleen. Ritvapa olikin nähnyt tämän esivanhempiin kuuluneen pariskunnan pikkulapsena ollessaan, ja heti tulikin vastaus, että Maria ja Mattihan siinä.
He ovat Sipilät, Valkealan Anttolanhovin isäntäväkeä, jotka 1900-luvun alussa myivät tilan ja siirtyivät kaupunkilaisiksi Haminaan. Heidän tyttärestään Hilmasta tuli Kannusjärveltä kotoisin olevan Vihtorin vaimo, ja sen perheen lapsia Eino-appeni oli. Hekin muuttivat silloin Haminaan. Eino syntyi sinä vuonna 1908, kun tuo muutto tapahtui.

Kuvasta voisi arvella, että se on otettu Haminassa tämän ostetun kodin edustalla. Miehen vaalea kaulaliina ja pikkutakki kertoo, ettei olla ainakaan maaseudulla ja kotioloissa. Emännällä ei ole esiliinaa, ja kummallakin on jalassa sisä- tai kesäkäyttöön tarkoitetut nahkakengät. Maria on omaa sukua Raja. Kun ei seistä mitään lavastetaustaa vasten, kyseessä voisi olla oman kodin pihamaa.

Haminassa saattoi olla valokuvaaja, joka teki käyntejä myös koteihin kuvan ottoon. Olihan piskuinen Hamina kuten Hämeenlinnakin varuskuntakaupunki, ja sellaisessa piti jo aikaisin olla monenlaisia palveluja. (Sen tiedän, että esim. Hämeenlinnaan tuli 1800-luvulla muiden ammattilaisten joukossa ammattikuvaaja, joka oli Kannaksen venäläisiä.)

Pahaksi onneksi tähän taloon osui sodan aikana pommi, ja se oli sitä myöten menoa. Vain pihan kaksi ruusupensasta jäi. Väki kyllä säilyi ehjinä, mutta jouduttiin ottamaan yhteyttä sukulaisiin ja vierailemaankin. Ritva, 1935 syntynyt, oli noin 3-vuotias pikkutyttö, kun oli tavannut tämän isomummin ja päässyt jopa saunomaankin hänen kanssaan, kun olivat asuneet ratavarren asukkaina Kymissä isän ammatin takia. Kausalan VR-vuosia Einon perheelle tuli 1938-56, vaikkakin kolme vanhinta lasta asui pahimman sodan melskeen aikana Ruotsissa ns. sotalapsina. Sitten taas palattiin Kymiin, jossa oltiin eläköitymiseen asti.

Ritvalla oli hankittuna hiljattain julkaistu kolmiosainen Uskin suvun sukukirja, joka oli otettava esille, sillä se on niin kattava, että paitsi isänpuoleisia myös äidinpuoleisia sukuhaaroja eli Liikkasen suku löytyy samoista kansista. Niinhän se on, että kun mennään muutamia polvia taaksepäin, niin aika monet löytävät sukulaisia, joista ei ennen ollut tietoakaan. Kirjasta selvisi, että Maria kuoli 1946, ja Matti oli kuollut jo aikaisemmin.

Kun kuvan pariskunnan henkilöiden nimet selvisivät, FB-keskusteluun liittyi Italiassa asuva serkku, jolla on omanaan Marialle kuulunut Uusi testamentti, jota oli luettu Marian rippikoulu-aikana. Tämä serkku tiesi yllämainituista ruusupensaista, joista toinen oli punainen ja toinen keltainen, hän taas oli nähnyt ne lapsena.
Appeni sisarussarjaan kuului puoli tusinaa lapsia, joka oli hyvin tavallista 1900-luvun puoliväliin asti, jos vanhemmat säilyivät terveinä. Serkuksia on noin kaksikymmentä.

Niin oli minunkin sisarussarjassani, kuusi meitäkin, vuosien 1935-1948 aikajaksona syntyneitä. Kameroita alkoi olla kodeissa jo 1920-luvulla, mutta ei vielä meillä, jonne se saatiin vasta 1950-luvulla, jolloin ne yleistyivät. Johanneksessa asuessa saimme kuvan tai kaksi vierailijoilta. Äitini sisar Impi Hyvinkäänkylästä hankki kameran jo nuorena 1920-luvulla, kun oli päässyt Verkatehtaalle töihin.

Nykyisessä naapurissa, silloisessa Tervolassa asui 1940-luvulla nainen, joka omasi tämän taikalaatikon ja ensimmäiset perheen lasten arkipäivän kuvat saatiin häneltä. Kunnon perhekuvia varten piti ottaa aika valokuvaajalta. Tässä tapauksessa matkustettiin joko Heinolaan tai Kouvolaan kuvan ottamiseksi, ja se taas puolestaan tuli siitä, miten linja-autojen aikataulut sopivat perheen liikuttamiseen. Näitä kuvia sitten lähiaikojen postauksissa, kunhan saan niitä etsityiksi.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Syksyistä säpinää

Syksyisin on monen monta asiaa päättymässä, kun talvipesä-kausi alkaa lähestyä. Päivätkin käyvät lyhyiksi toimitella kaikkia muistamiaan Pitäisi-juttuja. Onneksi ei tarvitse muuttaa talviasuntoon, silloin pitäisi ennakoida niin monta mahdollista mutkaa talon pidon suhteen.
Koivujen lehdistö on jo reippaasti harventunut, muut puut enimmäkseen ihan vihreitä.
Vaahteran jotkut lehdet ovat jo vaihtaneet väriä...
Kohta on jo syyspäiväntasaus (ensi keskiviikko), jolloin valoisa aika on huvennut puoleen vuorokauteen. Erityisesti sen huomaa pilvisinä aamuina kuten eilen ja tänään. Kello yhdeksältä vielä valoja kaipailee. Lämpötilatkin jo yleensä selvästi alle +20:n, tänään näyttää kyllä mittarissa olevan pilvistä huolimatta +17.
Lämmityksiä pitää kuitenkin viritellä, että huoneilma olisi kuivempaa. Sain onneksi ikkunanpesut voiton puolelle jo pari viikkoa sitten.

Puuliiterin ja autotallin siivoukset ovatkin lähtölaukauksia, joiden varaan sisähommailu järjestyy. Tänä vuonna se oli helpompaa kuin aikoihin: Putkiremontin takia pohjakerroksen tilassa ei nyt tarvinnut tehdä oikeastaan mitään, kun kaikki oli tullut tehtyä sen yhteydessä. Kunhan teki klapikyydityksiä kuivan kelin aikana.
Kyytimislaatikot olivat kyllä vähissä, mutta hakkeet ovat niin kuivia, että kaiken voi säkittää, eikä sitten pölyä yhtään, kun lämpöpumppu siellä joskus pannaan hurisemaan. Hake kuluu pääosin leivinuunin pohjalla palaen, mutta biokompostorikin tahtoo hieman kuiviketta.
Autotallin puolikin oli jo melkein valmis, kun Urtsi kävi kiskomassa sellaiset romppeet lavalle, joille ei millään tuntunut olevan käyttöä näillä eväillä. Nimittäin sinne täytyy saada pihakalusteet ja saavit ym talvisuojaan. Kunhan se aika tulee seuraavan poutakelin aikana, ja se tahtoo lattia-pinta-alaa autotallista, jossa pitää olla myös vapaata työskentelytilaa. Nyt vähän harmittaa, etten tehnyt sitä viime viikolla, kun kalut olivat ihan kuivia...

Huomasin tässä aamulla, että vuosi sitten olin saanut näihin aikoihin puutarhan korkeat ruohot ajetuiksi, joten siitä ollaan myöhässä, kun ruohon kasvu on ollut niin roimaa. Huoltotien yläpuolinen rinne jo tuli tehtyä viime viikolla, mutta alapuolella on paljon vielä tehtävää.
Karviaiskausi on jo ohi, joten nyt pääsee siihenkin kohtaan päristelemään, jos kelejä tulee näköpiiriin. Ainakin 3-4 kertaa saisi intoa riittää vielä korkeisiin heinikoihin...
Talon alanurkalta alkava sektori saa paitsi rännistä tulevat vedet myös saunan pesuvedet imeytyksen kautta, joten siinä olisi tontilla hyvä polttopuun kasvatuspaikkakin, mutta kun naapureille menee puhelinkaapeli ylitse, täytyy tyytyä kukkapenkkien lisäksi mataliin pensaisiin ja puihin, ja ne taas eivät varjosta yhtään ruohoa kasvamasta.

Tänään olisi ollut Helenan mustan koiran Tiitun syntymäpäivä (18 09 2001), kuvassa vietetään yhteistä pääsiäistä 2011 Mikkelissä. Mutta tuonen laiva haki Tiitun matkustajaksi meidän sohvalta tammikuun alussa 2012. Wilma oli mennyt kyytiin pari viikkoa aiemmin, ei ollut yksin kiva siellä olla.

Meidän suvun ihmisten keskinäinen viestintä sai noin viisi vuotta sitten, syyskuussa 2010 suuren käänteen, kun päädyttiin FaceBookin asiakkaiksi. Eletään ympäri maailmaa, joten varsinaisia 3d-kohtaamisia on harvoin, ja kuvaviestintä on mielestäni tämän some-muodon paras puoli. On vietetty tosi antoisia vuosia! Kiitokset asian keksineelle ja osallistuneille! Tämän oman blogini tarkoitus on myös melkein sama, tuoda nostalgia-elämyksiä niille, jotka nyt asuvat muualla, mutta käytössä on enemmän kuvia ja paljon sanoja. Terveiset nyt tyttären tyttärelle, joka vaihtoi pari päivää sitten asuinmaisemansa keski-Eurooppaan, Tsekin tasavaltaan, sinne Moldaun (Vltavan) varrelle.

Kukkakaalitkin pehmenivät sopivasti ja siististi mikrossa, ja mahtuivat sen jälkeen pakastusrasiaan  helpolla. Tässä on yhden ison kukkakaalin massa puolen litran laatikoissa.
Säilöntä on yltänyt kasvisten muokkaamiseen, nyt aiheena kaalit. Pari kertaa on väkästetty jo ison iso annos kaalilaatikkoa, ja seuraavana oli vuorossa kukkakaali. Molempien kohtalo on upota pakastimen uumeniin.
Käärylekaalit vielä odottavat jääkaapissa. En ole vielä keksinyt (vaikka olen jo monta vuotta tuuminut), millä muulla tavalla lehtiä saisi irrotettua ehjinä paitsi klassisella vedessä keittäen menetelmällä, joka on hidasta ja sottaista, kun keitinvettä on roiskeina joka puolella. Kaalieni pitää olla aika pieniä, sillä kun hellan päällä on tuuletin, niin siihen ei saa mahtumaan korkeaa isoa kattilaa niin, että voisi työskennellä. Laatikkoa tehdessä ohitan keittovaiheet pitämällä kaalinsilppua erinä mikrossa 2-3 minuuttia.

Ja sitten päästäänkin jo lempipuuhiini!
Ensin loimen valmistelu, eli langat niisien silmistä läpi, ja sitten jokainen pirran rakoseen, ennenkuin voi sitoa langat  4+4 nippuina kiinni etutukin puolelle keppiin.
Välineiden valmistelu tehdään istumalla lattialla kangaspuiden alla, siellä sidotaan kaksi eri työvaihetta: perussidonta= ylä- ja alavälittäjäkepit kiinni niisivarsiin ja ylävipusiin; mallin sidonta ja polkusten kiinnitys tietyn piirros-ohjeen mukaan =sidotaan  polkuset kiinni välittäjäkeppeihin. Tässä tulos on valmiina.
Kuvassa on välittäjäkeppien keko polkusten päällä, kun ne ovat noin jääneet edellisen työn jäljiltä. Siinä on näkyvillä takapuolelle varattu kohta puiden alla... Minun puissa tuo alle puikahtamisväli on  pienempi kuin Toikan tai Varpapuun malleissa, sinne pitää mennä kontallaan ja selin, kun pää ei muuten mahdu.
Tein keväällä kaksi saalin lointa, joista toinen tuli tehtyä kohta. Tuotteet menivätkin jakoon heti heinäkuussa, kun oli Sysmän sukukokous. Tuumin silloin, että toinen äkkiä vireille, kun kesän sadeaika tuntui vaan jatkuvan. Mutta kohtalo heitti peliin sitkeän ja rasittavan flunssan, joka kestikin elokuun lämpimiin aikoihin asti, ja oli aika puuhailla jälleen ulkotöissä. Viimein sunnuntaina illansuussa kävin kiertämässä sen takatukille, ja eilen alkuvalmistelun projektit tuli saatua loppuun, eli loimi on kutomissuulla.
Kuvassa näkyy loimilankojen 4+4 sidonta aloituskeppiin, joka puolestaan on etutukin sinisen kankaan tunnelitaskussa olevassa toisessa kepissä kiinni naruilla. Niin lointa saadaan kuljetettua kutomisen aikana kutojaan päin takatukilta, jonne se aluksi käärittiin.
Täällä huvitellaan seuraavat kosteat viikot! Päivä alkaa alakerran uunin lämmityksellä, että yläkerran ilma hieman kuivahtaa ja lämpenee. Jos olisi aurinkoista, niin paiste lämmittäisi iltapäivisin lännen ikkunasta.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Ihan viisi vuotta sitten


Ilmat olivat hieman lämpimämmät syyskuun alussa 2010, sillä oli korkeapainetta ja mittari näytti jopa +20 asteen määrää! Tuo ensimmäinen kuva on kyllä paria viikkoa myöhemmältä ajalta, kun viileät yöt olivat saaneet amurinviinin lehdet hehkumaan. Mutta koko vierailun ajan saatiin olla aivan sopivissa keleissä silloin.

Pitkämatkalaiset hieman silmät ristissä, kun edellisyö oli vietetty lentomatkaa tehden. Kas vaan, meillä olikin olohuoneessa silloin Elsan musta nahkatuoli, pikkusohva tuli vasta pari vuotta myöhemmin.
Tämä oli jo lähtöhalausten paikka rappusilla... Marja-Leenalla oli elinaikaa jäljellä kolme vuotta, sillä syyskuun alkupäivinä 2012 kuulin, että paranemista ei ole enää näkyvissä. Eikä ollutkaan.
Meillä oli ihanaa tohinaa, sillä syysvierailulle oli saatu korkeantason väkeä, kun Pentti ja Maija tulivat vihertävällä volkkarillaan ja kyydissä lisäksi Raija ja Ron. Saatiin viettää muutamia sukukeskeisiä hetkiä, kun Marja-Leenakin tuli keskiviikkona päivällä Lahdesta ilahduttamaan ja Helena pyyhälsi koirien kanssa illalla Mikkelistä.

Lämmin löytyy keskipäivältä, tätä maisteluhetkeä varten piti kaivaa vähän enemmän päällysvaatetta. Oikealla taustalla oleva karhunvattupensaikkokin on siirtynyt jo historiaan, kun se alkoi vallata liian tehokkaasti ympäristöään. Se oli Oulun yliopiston laitoksen myymä kanta, jonka piti olla vähäpiikkinen, mutta sehän oli ihan samaa kuin entinen Tatun hommaama, joka edelleen jatkaa voimissaan alapuutarhalla.
Karviaisten aika oli silloinkin vasta syyskuussa, kuten niin monena vuonna. Olin aika hiljattain tehnyt näille pensaille nuorennusleikkauksia saamani neuvon mukaan, siinä ohjattiin leikkaamaan keskelle pensasta tyhjä kolo, johon tulisi uusia pystyjä oksia, ja niinhän tuo hyvin olikin toteutunut. Jokohan taas olisi aika?
Juuri äsken kävin kuvaamassa Tatun ja Elsan karhunvattujen nykytilaa. Satokausi on alkamassa, suurin osa raakileina vielä.

Markkinat ovat Kausalassa aina tiistaisin, joten sinne suunnistettiinkin lattiaharjakaupalle, kun rapakon takaa ei tällaisia apuvälineitä löydä. Luonnonharjaksinen harja on kissahuusholliin hyvä, sehän käy leikkivälineestä samalla kun tekee siivoa.
Pian koitti kuitenkin uusi etappi, kun Raijan toinen tärkeä matkan syy alkoi lähestyä. Oli kulunut 40 vuotta siitä, kun hän alkoi opiskelunsa ulkoministeriön virkailijakelpoisuuteen oikeustieteen opintojensa ohessa. Pian kutsuikin tehtävä Bonnissa, eikä montaa vuotta kulunut, kun jo oli siirtyminen USA:an sekä töihin että väitöskirjaa puurtamaan. Ron puolestaan tuli olemaan kohta iloinen, kun löytyi aviopuolisoksi ihana vaalea suomalaistyttö!

Lisäksi täältä lähdettyä Espoossa tuli Raijaa ja Ronia tervehtimään muuta rannikko-Suomessa asuvaa sukua ennen paluumatkan alkamista, joten sukukokous sinä vuonna oli useammassa paikassa!

Vuoden 2010 syyskuu oli ennen kokematonta aikaa Helenan perheessäkin. Nuorimmainen Anni oli saanut opiskelupaikan Turun yliopistosta, joten syyskuun alussa oli muutto Mikkelistä sinne. Mitäs muuta kuin että äiti vuokraa pakettiauton, johon mätetään tyttären ja Varkaudesta asuinkaveriksi muuttavan Katariinan tavaroita niin paljon kuin auto vetää, ja sitten ajaa köröttelee Turkuun ja vielä sieltä takaisin saman päivän aikana. Katariinan äiti toisella autolla perässä. Uskomattomia työsuorituksia, ja vielä viikonlopulla ehti muuhunkin. Olin silloin koirien kotiäitinä Mikkelissä. Koirille koitti erilainen elämä, kun oli enää yksi ihmisrodun edustaja huushollissa, ja koiria kolme.

Tänään, eli 2015 oli syyskuulla tarjottavana pieni ukonilma keskipäivän virkisteeksi...
Ei loppuneet syyskuun yllätykset 2010 vielä tähän ryhdistäytymiseen Annin kohdalta, sillä tuskin oli paria kertaa enempää pyöräilty rauhallisiksi luvatuilla asuinkaduilla, kun jo joutui varomattoman autoilijan tönäisemänä katuun ja sitä rataa lasarettiin, josta kipujen ja keppien kanssa meni seuraava viikko ihan hissutellen. Pyöräkin oli korjaamatta pitkään...
No nyt tuosta viiden vuoden kuluttua on Annin opiskelu-urakka viime metreillä, ja suunnitelmat siinä mallissa, että yhteisestä asunnosta on luovuttu jo keväällä.