lauantai 31. elokuuta 2013

Rantareisu

Huolimatta ennustetuista sateista tämä päivä valkeni kuitenkin aurinkoisena, ja lämpimänä kuten ennenkin, iltapäivällä mittari kipusi +20:een. Ajattelin tänään pitää ihan vapaapäivän!  Mikäs sen kiinnostavampaa kuin lähteä kesäkauden päättymistä juhlistamaan lintutornin pitkospuille. Ulla ja Jari olivat kuvanneet siellä punasyyskorentoja, joita en itse koskaan ollut elävinä nähnyt. Niiden levinneisyys Suomessa on aika eteläinen, ja osa korennoista tulee muuttajina kesätuulien mukana. Kuvassa on näkymä maantiesillalta, josta pitkospuut alkavat. Lintutorni on taustalla häämöttävän metsäisen niemen ulommalla rannalla. Pitkospuiden alkupäässä on pujottelueste, jotta sinne menisi vain jalankulkijana. Pyörän saa kyllä riski mies nostettua tämän esteen yli, havaitsin, kun tornin kupeella oli polkupyörä, ja omistaja siellä ylhäällä tiirailemassa.

Matka tosin ei ollut järin pitkä, vain Kupparinojan varteen, jonne meiltä on Lyöttiläntietä runsas kilometri luoteeseen. Sinne rakennettiin 2004 uljas lintutorni pitkospuineen. Kupparinoja on n. 700 m pitkä ruohottuva vesiväylä, jota pitkin Urajärven vedet Mukulanlahdelta joutuvat Kymijokeen, Pappilanlahteen. Sieltä on jo vuosikausia kuultu kaulushaikaran puhaltelua kevätaikaan, ja ruskosuohaukkoja siellä on myös runsaasti. Lintutornilla on paljon kävijöitä, ja lännen puolelle sillanpieleen tehtiin sorainen levennys, jonne voi jättää kulkuneuvonsa. Tuo yläpuolen kuva on sorakentältä.

Sieltä on myös mahdollista laskea veneensä veteen trailerilta, kun siihen on tehty laskuluiska. Yläkuvassa on se veteenliu'uttamiskohta. Veneillä voi jatkaa kumpaankin lahteen päin. Alemmassa kuvassa on näkymää Pappilanlahdelle päin.

Tässä kuvassa olen päässyt lintutornin päälle, ja sopivasti juuri yksi moottorivene tuli Kupparinjojaa pitkin Mukulanlahdelle. Vastapäätä on Lyöttilän kylän rantoja. Uloimpana kasvaa mm. järvikaislaa.

Maantiesilta koki remontin kohta lintutornin ilmestyttyä, rakennustyö sai aloitusluvan 2005, ja se tehtiin kokonaan uudestaan. Vanha silta oli tehty 1938, ja oli uusimisen tarpeessa. Maastohan on kovin soista sillan molemmin puolin, ja painavat kuorma-autot panivat vanhan sillan tosi lujille. Sillan kansi nousi n. metrillä, kun penkereitä korotettiin, ja rakennusluvassa oli ehto, että kantta on voitava tarpeen vaatiessa myöhemmin korottaa metrillä. Kun virtaus ei ole kovin vauhdikasta, väylät kasvavat myös pohjastaan, mikäli niitä ei ruopata. Korkeutta alla pujotteluun on kaksi metriä keskiveden aikaan.
Vesiväylän leveys sillan alla on nyt runsas 11 metriä, kun se ennen oli vajaan 8. m. Kuvassa voisi kiinnittää huomiota myös suihkukoneiden vanoihin, ne ovat kaukoidän koneiden jättämiä, sillä näiltä tienoin menevät lukuisat vuorot Kiinaan ja Japaniin, tulivatpa ne sitten etelämpää Euroopasta tai vain Seutulasta.

Näissä rannoissa korkein ruohokasvi on järviruoko, joka saavuttaa 2-3 metriin yltävät lukemat. Se kasvaa vesijätössä muistona muinaisesta vesivaiheesta, kun uoma on ollut paljon leveämpi. Kupparinojalla on myös muunlaisia rantoja itäisellä puolellaan, jossa on pohjana hiekkaakin, ehkä Urajärven muinoin työntämiä dyynejä, niitä on sekä Verkkorannan että Saveniuksen eli Pyhälahden rannallakin. Mutapohjalla on sudenkorennon toukilla mukavia asuinpaikkoja, ne viettävät pedon elämää monta vuotta ennen aikuistumisvaihettaan.
Tähän hiekka-mutapintaan kiinnittyy ylemmän kuvan siniheinää, joka kasvaa mättäinä. Sen tähkät ovat huomattavan kapeita ja pitkiä, kuin hiirenhäntiä. Rannassa kasvaa tietysti hieskoivua, tervaleppää ja eri pajulajeja. Puut ovat lyhytikäisiä, koska luonnonvoimat kuluttavat. Mesisieni on löytänyt tässä kannon työmaakseen. Näin myös runsaasti keltahaperoita.

No, näkyikö korentoja? Tornin yläpinnalla seisoksiva katsoja kertoi, että muina kesinä korentoja on ollut paljon enemmän kuin tänä vuonna. Ei niistä tosiaan mitään haittaa ollut pitkospuilla kulkiessa.

Mutta kun pysähtyi vähäksi aikaa, niin jo useampikin tuli katsomaan, miksi kulkija ei liiku! Näin lähinnä tummaa ja punasyyskorentoa. Kaksi ylempää ovat punasyyskorentokuvia. Niillä siivet ovat hieman ruskeasävyiset. Alin kuva on tummasyyskorento, lasinkirkkailla siivillä, ja sen takapää näytti melko mustalta. Nehän ovat noin tulitikun mittaisia eläimiä.
Osa korennoista oli ns. tandem-yksilöitä, eli uros ja naaras kiinni toisissaan parittelun takia, mutta niistä en saanut kuvaa. Kaikkiaan näin ehkäpä runsaat viisikymmentä yksilöä, myös joitakin korkealla lentäviä isoja ukonkorentoja. Hyttysistä ei ollut haittaa, niitä en nähnyt yhtään!

Kupparinsuosta kuuluu minulle vanhempien perinnön yhteyteen liitetty turvepehkupalsta, jossakin tästä kuvasta vasemmalle eli etelään päin, alue, jonka isäni sai rintamamiesten maanhankinnan perusteella. Se on runsaan puolen ha:n ala isossa suossa, keskellä ei-mitään, enkä tiedä, vieläkö sen nurkkiin nuijitut puiset paalut enää näkyisivät. 1940-luvulla piti jokaisen saada paikka hankkia navetan kuiviketta, ja sen aikaisen käytännön mukaan se oli suosta kuivatettavaa turvetta. Meidänkin suosta nostettiin kerran turvetta, mutta se oli kovin raskasta hommaa, kun tämä suo on pääosaltaan isovarpuista rämettä. Kuokitut turpeenkappaleet pantiin suolle työnnettyihin seipäisiin kuivumaan, ja ajettiin sitten hevosella talvikelillä navetalle. Turpeen nostosta suon pintaan jäi kuoppia, jotka näkyvät rahkasammalpintoina muuta suota syvemmällä.

Suon isoja varpuja ovat voimakkaasti tuoksuva suopursu Ledum palustre, pyörehkölehtinen sinivihreä juolukka Vaccinium uliginosum ja yläpuolella olevat kuvat ovat kellertävän vihreästä vaiverosta Chamaedaphne calyculata. Lisäksi on tietysti karpaloa, kanervaa, puolukkaa ja märän alueen liepeissä harmahtavan vihreää suokukkaa, kuva alla. Se on opastaulun viereen raivattua varvutonta kohtaa.

Aurinko paistoi, oli melko tyyntä ja tuntui kesältä. Kiva reisu! Tuli ihan lapsuus mieleen, sillä tänne mentiin koivuiset onkivavat olalla kaloja nappaamaan. Muistaakseni näiltä tienoilta Kupparinojan itäpäästä olen joskus saanut ahvenia, mutta useimmin kyllä siima sotkeutui rannan puihin, kun seisontapaikka oli ahdas....

tiistai 27. elokuuta 2013

Lähtökuoppia kaivamaan?

Tai ainakin kuoppia, mutta se on yleensä valmistautumista talven tuloon ja seuraavaan kasvukauteen, kun maahan ilmaantuu kuoppia ja niihin sitten laitetaan jotakin. Istutetaan puita ja pensaita, siirretään multaa, tyhjennetään kompostoria. Meillä kyllä viikonlopulla meni niin päin, että ensin kaivettiin kuoppa, josta nostettiin pois pyykkinarujen ripustuskaaret.
Olin selvitellyt viikonlopuksi vierailemaan tulleille Ullalle ja Jarille, että olen tilannut uuden pyykinkuivatusvälineen, yksijalkaisen, jahka Soikkelin Kimmo sen joutaa tekemään, mutta nuoriso pian oivalsi, että vanhoista täytyy tehdä selvää.

Eipä aikaakaan, kun Jari heilui lapion kanssa upotetun putkenpään tienoilla. Olin muistellut, että 1980-luvulla, kun Pentti-veljeni kanssa niitä laitettiin, puhuttiin siitä, että putkenpää upotetaan 10 litran tyhjään kurkkupurkkiin ja valetaan betoniin, että putki pysyy suorassa. Ihmettelin jo parina kesänä, kun tangot kallistelivat, ja arvelin, että seuraavaan täytyykin panna suurempi valu tyvelle.
No, aikansa kaivettuaan Jari sai vain esille erikokoisia kivenmurikoita, joita oli pantu kuoppaan, ja kun hän sitten kokeili, putki heilui vielä paremmin, ja niinpä se nousi helposti ylös, ilman mitään betonityviä. No, ne olivat siis jääneet panematta! Muut kolme putkenpäätä saatiinkin sitten paljon yksinkertaisemmin, ilman lapiota, vain nostamalla.

Piankos kaaret sitten matkasivat nuorin voimin autotallin seinälle 'odotussaliin', josko löytyisi näin isoille tavaroille tarvitsijaa. Jos pääsevät autonkyytiin, niin parkkipaikka on vieressä. Putkia yhdistävä yläorsi on kyllä eri teos, se on holkissa, mutta kun ei siihen hätään ollut ruosteenpoistoon sopivaa CRC-putelia, niin jäivät asemiinsa.

Perhe tuli kyläilemään kokonaisuudessaan, kaikki viisi kissaa mukana. Leo matkusti uusimman eli pienen Gubbe-pojan kanssa, Nasu ja Tara täyttivät toisen kuljetusboksin, ja tuittupää-Ansa matkusti yksin, koska se ei tahtonut olla kenenkään kanssa kovin lähekkäin.
Nuorin on tietysti vilkkain ja nälkäisin! Leolla on nyt mukavaa, kun saa leikkiä pikkupojan kanssa äijäpainia, johon naaraat eivät yhtään kiinnostuneet. Hupsista vaan, kun pyyhällettiin ympäri taloa, jopa saatiin yhdellä ponnistuksella nojatuolikin kellahtamaan. Jahtailuun osallistuivat tytötkin. Paikat olivat tuttuja muille, kun kävivät edelliskerran hiihtolomalla, ja Ansa ryhtyi oitis avaamaan pohjakerroksen rapunovea hyppäämällä kahvalle. Ja Gubbe ei ollut kuullutkaan vierastamisesta. Kuvassa se yrittää saada heijastumia seinältä kiinni.

Kissoilla oli paljon puuhailua, kun käytössä oli kolme kerrosta, joita tutkia. Aluksi Ulla esitteli niille matkavessan sijainnin, ja kun Leo meni vielä asian tutkimaan, niin Gubbekin sen pian muisti. Parasta on kuitenkin pohjakerros, kun siellä voi olla hämähäkkejä...

Pikkuinen on toisiin kissoihin verrattuna paljon tummempi, eikä siinä ole ruskeaa vivahdetta, ainakaan toistaiseksi. Maitohampaitakin vielä hänellä. Gubben äiti on Hollannista haettu ja Helsingissä asuva Ulpu, joka on melko valkoinen mustine täplineen, kuten ocicateille kuuluu
Varsinaisia väestökeskittymiä syntyi kissoista kahdesta syystä: jos joku ihminen lähestyi hellanvieren työpöytää, ja jäi siihen seisomaan, sillä se oli merkki kohta alkavasta ruoanjakelusta; tai toisaalta, kun lattialle tai muualle ilmaantui aurinkoisia läikkiä, joissa oli mukavaa lämmitellä. Jälkimmäisestä aiheesta sai paljon helpommin kuvia!

Pikku-Gubbella on ikää runsas neljä kuukautta, ja sen ruokahalu oli pohjaton. Oman kupin, jossa annos oli kaikkein suurin, tyhjennettyään se alkoi etsiä, kenen muun kupista löytyisi muru tai kaksi saatavaa. Lisäksi Gubbe osallistui tiskaamiseen, eli nuoli kaikkien kupit huolella lopuksi. Pienen kirmailun jälkeen voikin sitten vetäytyä ruokalevolle!
Ullalla on herkkutikku, josta jokainen saa pikkupalasia vuorollaan.... 
Ansalla on aika lyhyt pinna söheltävään tulokkaaseen, pian se sähähti ja tarjoili korvapuustin. Mutta Leo ei hermostunut yhtään Gubbesta, vaan kiltisti otti huomaansa, kuten oli tehnyt Taralle sen tullessa taloon pikkuisena. Gubbe vielä etsi imemiskohtaakin Leosta, mutta eihän sitä löytynyt, joten pää meni kainaloon.

Illan tullen kissoille kävi samoin kuin koirillekin eli alkoi iltatorkkujen aika. Nasun piti löytää Ullan syli, Leon taas Jarin. Gubbe löysi paikkansa yleensä Leon kainalosta. Muut tyttökissat nuokkuivat omillaan. Tuossa rouhejakkaralla pysyi kyllä aika helposti, mutta Nasu mahtui käpertymään myös kapean pienen niskatyyny-makkaran päälläkin!

Tämä viikko on vielä kesäinen ja kuivahko itä-Suomessa. Siispä monenlaisia ulkohommia voi tehdä, eikä ainakaan palella. Eilen sain tehtyä oksakeon hävityksen hakettimella ja ruusunoksat polttamalla, kun oli tyyni ilta. Ihmeen korkealle nousivat kuivuneet ruusunlehdet ilmavirrassa pikavauhtia, kun nuotio sai voimaa, melkein talon korkeudelle. Vaikkei nuotio suuri ollutkaan, ja risutkin aika märkiä, vain kymmenisen päivää siinä olleita. Kahdelle tuolille mahtuivat ne tyvet, jotka eivät menneet hakettimeen. Kuivukoot siinä, niissä on yhden saunan kuivatuksen ainekset.

Keijuangervon taimet on vielä istuttamatta pation laattojen väleistä. Siellä olisi myös paljon Digitaliksen taimia. Kerran vuodessa käyvä sakokaivon tyhjentäjä kävi tänään, olen runsaan kuukauden etuajassa toisiin vuosiin verraten.


sunnuntai 18. elokuuta 2013

Pertin viikko meneillään...

Molempien vanhempien poistuttua manan majoille (1977 ja 1982) Pertti vanhimpana ja jo aikaa perheen päänä ollut otti suvun yhteyksien pidosta huolta ja päätti kutsua muut aina elokuussa kotiinsa. Hän oli syntynyt 17.08.1935 ja tuo valittu aika teki sitten kahdet juhlat yhtäaikaa, kun kuitenkin asuttiin pidempien välimatkojen päässä. Niinpä matkustettiin vuosia Turkuun elokuun alkupuolella sisaruksia ja jälkikasvua tapaamaan.

Tilaisuus vakiintui pidettäväksi Kaarinassa, Pellervonkadulla, jossa Pertin ja varmaan Ilkankin käsien työnä oli nähtävänä valkotiilinen talo ja autotalli, kuin katedraali ikään. Vierailuilla oli ihanaa viihtyä, ja taisipa sääkin suosia joka kerta. Talo nielaisi kevyesti hoitoonsa usein reilusti toiselle kymmenelle kasvaneen vierasparven. Tosin kerran kävi niin, että aika monella oli niihin aikoihin reisua Norjassa, ja niinpä me Suomessa olijat arvelimme, että jos siitä paikasta pakkaisimme ja lähtisimme perässä, koska sukukokousta nyt näemmä vietettiinkin siellä... Helenan ja Sepon pesuekin vain pyyhälsi lyhyellä poikkeamisella ohi, kun oli tiedossa laivamatka Ruotsiin ja siitä eteenpäin.
Yhden kerran Pertin eläessä oli poikkeus, 1992 nimittäin Raija ja Ron tulivat Suomeen ja päädyimme pitämään tapaamisen sitten Iitissä ja tilaisuuden kunniaksi menimme Kurjenmiekkaan ihanalle lounaalle. Pertti pitää tuossa kuvassa juhlapuhetta. Siitä on nyt 21 vuotta. Pertti sai elää tämän kuvan jälkeen vielä lähes viisi vuotta, hän kuoli keväällä 1997, vasta 61-vuotiaana.
Ennen lähtöä Kurjenmiekkaan otettiin vielä kuva tänne saapuneesta väestä kotitalon portailla. Suvun nuorin ei ollut silloin Helenan kainalossa oleva taapero Anni, koska Joonas oli juuri syntynyt, mutta sukujuhliin tulo oli vauvalle ja muulle hänen perheelleen liian hankalaa. Tämän kuvan otti Ron. Hieman piilossa ovat Kirsi ja Pertin vaimo Raija. Minulla on toinenkin kuva, jonka otti Pertti, siinä molemmat näkyvät paremmin, mutta Anni aikoi juuri lähteä omille teilleen, joten kuvassa on hieman actionia! Laitanpa senkin:

Edellisvuonna 1991 vietimme Pertin ja minun perheeni kanssa enemmän aikaa yhdessä kuin vuosiin, sillä olimme pitkähköllä seuramatkalla läpi USA:n, ja kierroksen lopulla tapasimme myös Raijan perheineen muutamia tunteja.
Katselemme jotain mahtavaa maisemaa, jonka varmaan otti Raija-vaimo, kun häntä ei näy kuvassa. Omat kuvani ovat harmi kyllä kaikki dioja. Reisu tehtiin nimittäin hänen syntymäpäiviensä mentyä muistoihin. Matka alkoi New Yorkista, jossa nähtiin ensin suurkaupunkinäkymiä päivän verran, mutta sitten jo noustiin linja-autoon, joka kyyti meidät Kanadan puolelle Niagaran koskia katsomaan. Toinen isovarpaani, joka oli saanut riesaa seikkaillessani edellisviikolla kasvireisulla itä-Suomessa, mm. Kiteellä, haittasi kävelyä, joten avokärkiset kengät oli hankittava matkalle.

Olimme reisussa yli kaksi viikkoa, ja päädyimme Los Angelesiin länsirannalle, josta taas noustiin bussikyytiin ja ajettiin koko eteläreuna, Meksikossakin poiketen. Siihen sisältyi mm. Hoover-patoa, Grand Canyonia, Petrifyed Forest, St. Louis, jossa ajettiin siipirataslaivalla pitkin Mississippiä ja Miami, tietysti Disneyland ja Cape Kennedy siellä. Kun Suomessa niihin aikoihin oli katsottu pitkään TV-sarjaa Dallas, niin tietysti käytiin sielläkin, ja jopa sarjan kuvauspaikalla, jossa ranch oli sitä varten rakennettu. Lopuksi päädyimme sisaren kotiseuduille, jossa muut perehtyivät pääkaupunkiin ja me sisaren elämään, jossa juuri oli hankittu kunnostuksen alla oleva omakotitalo kaupungin ulkopuolelta.

Niin paljon en koskaan kuvitellut näkeväni uutta niin lyhyenä aikana! Oli tosi paljon sellaista, johon olisi jäänyt paljon pidemmäksi aikaa, mutta seuramatkoja tehdään harvoin niin, että kasveista kiinnostunut voisi saada mitään itselleen. Se jäi mieleeni pitkien ajomatkojen ajalta, että valkomesikkä Melilotus albus oli tuttu rikkakasvinäky lähes kaikkialla. Se on kasvi, jonka olin harvinaisena tulokkaana oppinut erottamaan Janakkalan maisemista monesta kohdin, ja meille se oli tullut lähinnä Englannista kivihiililastien mukana.

Kuva on keväältä 1981, kun vietettiin Elsan 75-vuotisjuhlia. Kuvan otti Ron. Elsalla oli kuvanoton aikaan elinaikaa jäljellä enää vajaat kaksi vuotta, sillä hän kuoli marraskuun lopulla seuraavana vuonna.
Pertti oli sisukas poika, joka ponnisti läpi vaikeuksien. Elämän alku ei ollut siloinen, koska 4-vuotiaana alkoi toinen maailmansota, ja koko alakouluaika siinä kuluikin. Seurasivat sotakorvaukset ja pula-ajat. Sisaruksia tuli monta, Pertin alakoulussa ollessa meitä lapsia oli jo viisi.

Kausalaan perustettiin oppikoulu. Ensimmäinen vuosi 1946-47 oli juuri 11 vuotta täyttäneelle pojalle samalla koulun ensimmäinen toimikausi Kausalan silloisen kansakoulun iltavuorolaisena. Kouluun piti tietysti pyöräillä, muita vaihtoehtoja ei ollut. Toisena vuonna alkoi englannin opiskelu, joka olikin hämäläiselle aika pala purtavaksi, kun kirjoitus ja ääntäminen eivät vastanneet toisiaan.
Pertti kehitti pian muistisääntöjä, ehkäpä se oli viite hänen tulevaan uraansa opettajana. Liuta englannin epäsäännöllisiä verbejä oli ulkoläksyksi tuon tuosta, ja muistan kuulleeni, kun isoveli mutisi: put put put, ja lisäsi siihen sitten itselleen muistamista varten: panee moottoripyörä.

Oppikouluajan päätyttyä hän vietti runsaan vuoden kotona, auttaen vanhempia kaikissa askareissa, niitä olikin paljon, kun talossa oli rakennettavaa ja kaikenlaista karjaakin oli uudessa navetassa. Joissakin maamiesseuran projekteissa hän korvasi Tatua, mm. ajeli pyörällä ympäri lähiseutuja painava puutarharuisku selässä tekemässä omenapuiden kevätruiskutuksia, jotka silloin oli keksitty. Muitakin hommia sitten löytyi, mm. sähköyhtiössä, ja sai omaa palkkaa.

Pian koitti kuitenkin toinen aika, nimittäin 17-vuotias voitiin ottaa jo suorittamaan asevelvollisuutta, johon Pertti tarttui, ja pian hän ilmavoimien viestikomppaniasta yleni RUK:n koulutusohjelmaan ja sitä myöten vänrikiksi. Vanhemmat olivat ylpeitä!

Pertti ajautui epäpäteväksi kansakoulunopettajaksi Sotkamoon, Lykinnön kylään 18-vuotiaana, armeijasta päästyään. Kokemuksesta innostuneena hän hakeutuikin Heinolan seminaariin, josta ura pääsi hyvin alkuun. Asuinpaikka muuttui pian länsi-Suomeen ja vakiintui kohta Turun seudulle. Kuva on Pertin tohtorinväitös-tilaisuudesta 21.12.1984, jonne pääsin seuraamaan, kun koulupäivä oli sopivasti päättynyt aiemmin. Aihe oli tietysti pedagogiikkaa, ja seminaarin käyneen, keskikoulupohjaisen opettajan tuli pystyäkseen tähän yliopiston korkeimpaan opinnäytteeseen saada lisäopintoja vapaasta ja kesäyliopistosta. Ja niin päästiin tähän, varmaankaan ei ollut ihan yksinkertaista löytää etenemisen väyliä!

Pertti muisti aina noudattaa kunniallisen elämän sääntöjä, joka ei ollut tavallista. Ei tupakoinut koskaan, piti tavaransa huippujärjestyksessä kaapissaan, ja koskaan eivät rahat olleet lopussa. Käsittämättömiä juttuja monille meistä sisaruksista! Myös vanhempien noudattama kasvatus oli hänen mielestään oikeaa ja sitten valvoikin, että niitä noudatettiin.
Hän oli vanhin, ja omasi mallilapsen kaikki tuntomerkit. Se on selvää, että häneen oli myös ladattu paljon odotuksia, sillä kun isäpappakin oli sotapalveluksessa kuusi vuotta, lähes aina poissa kotoa, niin vanhin poika sai hoitaa kaiken, mitä pystyi, ja taustalla tietoisuus, ettei pappa ehkä koskaan kotiudu... Onneksi hän sentään selvisi sieltä lähes ehjin nahoin, sydänvikaisena kuitenkin.

Minun elämäni merkittävimmässä käännekohdassa seisoi myös veli Pertti. Kun lähdin alkamaan biologian opintoja 1963, tarvitsin siihen pankkilainaa. Silloin ei vielä tunnettu valtiontakausta, joten takaajat oli itse hankittava.  Niitä piti olla kaksi, toinen heistä oli Pertti ja toinen appeni Eino.
Kun myöhemmin 1980-luvulla tein jatkotutkimustani lisensiaatintutkintoa varten, muistan hyvin, kuinka paljon neuvoja sain Pertiltä siltä varalta, jos aikoisin tehdä myös väitöskirjan. Niinhän ei sitten käynyt, oli liian monta asiaa ennen tehtäväksi. Tämän talon hoitaminen vei eniten vapaa-aikaa, ja koska niitä väitöskirjoja tehdään, eikös lomilla...

lauantai 10. elokuuta 2013

Laurinpäivän leppeitä kelejä

Kolmasosa elokuusta on takana, ja pellot vaalenevat, kun vilja kypsyy. Kausalan tien varressa oli ohrat jo puitu, mutta vehnät saavat olla vielä jonkun aikaa, kun varsissa on vielä vihreyttä. Viikonlopun edellä oli monta hyvin kuumaa päivää, käytiin melkein 30 asteessa, ja parina yönä sitten satelikin jonkin verran.

Nyt ovat pilvet tulleet matalammalle, enemmän syyspuolen malliin, ja ehkäpä pientä kuurottelua tänäänkin vielä nähdään. Ylempi kuva on Radansuun golf-aukealta Kymentaan-Jaalan suuntaan, jonne enimmät lounaasta tulevat pilvet matkaavat. Alempi kuva on uimarannasta, ja näkyy, kuinka järvi jakaa pilviketjuja päältään eri puolille.
Uimareita tai pyykkäreitä ei ollut ainoatakaan, ei edes hanhia. Yksinäinen suruvaippa lenteli nuotiontähteen tienoilla. Golfkentällä on ollut viikolla suuria kottaraisparvia ruokailemassa. En ole ehkä pariinkymmeneen vuoteen nähnyt niin paljon niitä! Räksyparvet ovat myös saapuneet, sehän on selvä.

Rannassa on järviruokoa runsaasti, joten esihistoriallisena aikana sai kattoainekset melko vähällä vaivalla. Tosin en ole kuullut sellaisesta tavasta suomalaisilla, tuohikatoista on puhuttu enemmän. Sirppiä pitäisi kyllä käyttää, eivät nuo muuten suostu sieltä tulemaan! Uimarannan takia ruokoa niitetään tästä nykyisin pois. Mutta jo keski-ja etelä-Euroopassa ruokonipuilla on saanut hyvin lämpöä pitävän kerroksen katolleen, vettäkin pitävän, jos on tuohet alla. Rannassa on myös paikoin hyvinvoiva tervaleppävyö, joka jopa uusiutuu, tämäkin alakuvan puu on vielä nuorehko taimi. Lepän lehtikuoriaiset näyttävät viihtyvän, niin oli moni lehti kaluttu!

Illat ovat tummuneet sen verran, että pihalampuistakin on jo iloa. Kävinkin hankkimassa Robin Hoodin "4 kympillä" -tarjouksen, jolla sai kotiin niitä samoja matalia lyhtyjä, joita pihalla on ollut jo monena vuotena. Hyvin ne kestävät, vaikkeivat hinnalla olekaan pilattuja. Varsi voisi olla vähän pidempi, kun kukkani ovat niin korkeita. Lisäksi ostin koristeeksi uutuuksina muutaman pallonmuotoisen led-lyhdyn patiolle, jossa niitä tulee tuijotettua, joko ikkunasta tai ulkona istuessa.
Nyt on nimittäin ulko-istumistakin, kun löytyi siivotessa vielä muutama kappale leikattavaa matonkuteeksi. Siihen sopivat liian hituneet lakanat hyvin, joten keltaisen sävyn kude on taas turvattu seuraaviin mattoihin, kunhan alan taas ne harrastukset. Samalla voi seurata sisiliskojen vilahtelua laatoilla ja pikkulintujen liikennettä amurinviinissä. Ainakin leppälintuja ja harmaasieppoja siinä pyrähtelee. Neito-, nokkos- ja sitruunaperhosia on runsaasti.

Sateet saavat kultapallot pitkin maata, joten taas on aika kerätä niitä kahmalokaupalla ämpäriin elvyttämään muuten värittömäksi edennyttä kukkapenkkiä. Wilman kukkapenkissä ukonhatut olivat totaalisesti mustuneet sateiden seurauksena, ne olivat olleetkin koko kesän kirvojen vaivaamia, joten leikkasin pois naatit ja toin lisää väriä mustaan aukkoon sekä ruukku- että leikkokukin.

Muitakin korkeita korsia on saanut listiä kompostille, mm. tarharaunioyrtit ja osa harmaamalvikeista. Kuva on autotallin takaa täyttömaalta, jonne olen istuttanut makedonianmännyn. Niitä on pari muutakin tainta tässä lähistöllä, ja tuntuvat voivan hyvin, kunhan huolehtii pensastuella, ettei iso kasvi kaadu päälle.

Jättimalikoiden aika on nyt, ja totesin, että suuri kasvusto oli alapuutarhalla Elsan istuttaman norjanhanhikin alla, joten eilisaamu meni äheltäessä kasvista oksia pois. Pensas on kasvanut aivan liian suureksi paikkaansa, ja leikkaustähteitä tuli kaksi isoa kekoa. Tämäkin kasvi voisi olla kokonaan pois, kun polku puutarhalle puun alta sopisi menemään tästä niinkuin ennen vanhaan. Mutta miten sen tekisi? Herukkapensaita olen saanut häviämään niin, että olen tehnyt isoa kompostikekoa päälle ja samalla tuhonnut esiinnousevat versot, mutta tämä vaikuttaa aika sitkeältä sissiltä. Aion panna siihen myös suolaa. Jos sieni tästä pääsee läpi, on pian vaarana lähellä oleva puutarhajätteellä täytetty entisen navetan betonipohjainen lantala, ja luulen, että siihen se sieni pesiytyy kymmeniksi vuosiksi.

Samalla kun siinä tein hommia, katse osui magnoliaan, joka tähän mennessä oli kasvanut pensasmaisena, oksat lähes maassa. Nyt näkyi syntyneen uusi kunnon johtoverso, josta puumainen kasvu voi alkaa, joten silpaisin alaoksat pois siitäkin. Nyt on vielä kasvilla aikaa tehdä paikka leikkuun kohtaan.

Torstaina selvisi, että mustaherukat voisivat käydä kaupaksi myös lähisuvussa, joten poimin eilen päivällä marjat pensaista, ja saaliiksi tulikin maijallinen mehustettavaa ja hieman myös soseutettavaa. Osa marjoista oli ehtinyt jo varisemaan. Siinäpä ilta pian kuluikin! 

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Hullunmylläys jatkuu...

Tänään on ollut avointen puutarhojen päivä, johon en kylläkään osallistunut, vaikka mieli olisi tehnyt. Ilmat ovat olleet sopivan kuivat, joten ruoho ei ole kasvanut, puutarhassa olisi ollut kiva kävellä. Mutta sienet kasvavat sensijaan kyllä, kun jättimalikan esiintulo on elokuussa, muumio-omenien putoamisen aikaan.
Kuinka isoksi esiintymä tänä vuonna kehkeytyy, on vain tulevaisuuden tiedossa, mutta toistaiseksi lautasen kokoisia sieniä on kahdessa kohdin yhteensä noin metrin mitalla rivissään.
Harmittaa tämä sienijuttu, sillä en uskalla kutsua vieraita kulkemaan puutarhaani, ennenkuin sientä ei ole, koska se on tullut omaan puutarhaani kenkien tai saappaiden mukana toisesta puutarhasta. Ja paikassaan ollessaan se melkeinpä tuhoaa kaikki perennat edeltään ja jättää jälkeensä pelkkää vuohenputkea puskevat penkit. Vaikka kerään ja poistan tontilta kaikki esiin nousevat itiöemät, se ei auta. Toistaiseksi en ole keksinyt muuta pätevää konstia sen ehkäisemiseen kuin nuotion, joka polttaa kaiken humuksen kohdastaan. Mutta joka paikassa ei sitä voi tehdä!

Pitkä alatien varren penkki saakoon kokea sienen mentyä täyden mullistuksen, ehkä istutan sinne keiju- ja ruusuangervon massan, sillä yläpihalla on alkanut kehittyä kovasti taimia. Siellä sientä ei ole eikä rihmastojakaan toistaiseksi, ja taimia on koulittavaksi jo kymmeniä, varsinkin laattojen vieressä ja raoissa olevalla soralla.

Toistaiseksi mylläysinto on keskittynyt sisäoloihin, sillä näin kuivalla ja kuumalla ei kannata alkaa taimia nostamaan. Kun tulisi pidempi sadejakso, nythän ei ole saatu kuin yksi reipas kymmenen minuutin kuuro tihkujen lisäksi.
Intaannuin alkuviikosta ensin selvittelemään, mitä liikaa on ulko-oven viereisessä vaatehuoneessa eli isäni entisessä verstaassa, joka sai toistakymmentä vuotta sitten kummallekin seinälleen hyllyjä laatikoiden ja vaatepinojen säilytykseen, kun talossa ei oikeastaan ole huoneistokomeroita. Eteen (kattoon) pantiin silloin I-kiskoa verhoja varten, jotta hyllyköt olisivat jonkinlaisen "oven" takana, kun huone on niin matala, että mitään liukuovea ei niihin olisi löytynyt, ja lattiatila taas niin kapea, ettei aukeavia ovia voinut ajatellakaan.

Sainkin sieltä poistettua noin kuution verran materiaalia, jotka olisi pitänyt jo aikaa sitten korjata, kun olin tuonut matonkuteen leikkuuseen sopivia massoja vintin kätköistä 2010. Leikkuuinto laantui silloin sadekauteen, ja syksyn ja Wilma-koiran saapuessa asia unohtui. Tein uudet verhotkin, ja seinien verhoilua piti hieman korjata, kun ikkunoiden vaihdon yhteydessä entiset viritelmäni olivat repsahdelleet hieman.
Kangas on käsityökerhon "hamstrausreisulta" Luhdan tehtaalta mukaan tarttunutta super-edullista ulkoilukangasta, mutta panin sen nurja puoli päälle päin, kun huvitti tuo sälekaihdinta muistuttava look... Huone on ihan valoisa, kun siinä on peräti 2 ikkunaa.
Muutama kassi käyttökelpoisia mutta liikoja liinavaatteita meni UFF:n laatikkoon. Loput olivat energiajätettä. Jatkoin aikaisin tänä aamuna projektia muiden alakerran kaappien osalta ja sain taas ison kasan poistoihin, nyt kaikkiaan viisi kassillista UFF:n keruuseen ja vähemmän mustien jätesäkkien kekoon. Osa asuinhuoneiden kaappien tavaroista siirtyi vaatehuoneen tyhjentyneisiin hyllyväleihin. Kohta tiedän, mitä kaapeissani on!

Edellisviikolla kunnostukseen ylävintiltä matkustaneet pienet nojatuolit palasivat alkuviikosta kotiin. Ne olivat saaneet jälleen punaista kangasta pintaansa, sellaiset ne olivat alun perinkin olleet. Puuosat on hiottu ja uudelleen lakattu ja kaikki pehmikkeet ym. vaihdettu. Se materiaali, jota niistä varisi murusina, olikin 1960-luvulla niihin laitettu vaahtokumi, silloin vanhempani tekivät kunnostusverhoilun ja lisäsivät täytettä istuimiin.

Vanhat vaatehuoneen verhot saivat tulla pestyinä sohvien peitoksi. Ne ovat paksua painettua satiinia ja hankittiin alunperin 1980-luvulla sängynpeitteiksi. Ovat ihan hyvälaatuista kangasta edelleen.

Joka välissä pitää nyt käydä puutarhalla marjapensaita verottamassa, sillä herukat ovat kypsiä. Ainoa aikainen karviaispensaani Lepaan punainen on tuottanut tänä vuonna yli kaksi litraa marjoja, ennätyssato sille. Vuoristokarviaisten aika on vielä viikon-kahden päässä, ne ovat ihan happamia vielä, vaikka ovatkin jo alkaneet punertaa nekin. Yleensä niitä syödään vasta elo-syyskuun vaihteessa, mutta varmaan pari viikkoa ovat tänä vuona etuajassa.

Tellan kesäloma päättyi riemukkaisiin jälleennäkemisiin Helenan kanssa. Kyllä se on tunteikas koira! Pianhan taas tavataan, jo syyskuun alkupuolella jälleen.