perjantai 18. joulukuuta 2015

Vuoden loppupäivät käsillä

Joulukukaksi taloon tullut ritarinkukka eli ns. jouluamaryllis otti varaslähdön ja avasi kukkansa jo viime viikon vaihteessa.
Eletään perjantaita ja kalenterissa lukee, että on kansainvälinen siirtolaisten päivä. Sitä on hyvä muistella, kun ottaa huomioon, kuinka paljon uuden elämän rakentajia vieraaseen maahan on meidänkin suvusta lähtenyt. Raijan ja Mikon tekemistä sukuselvityksistä on saatu kuulla paljon uusia asioita tänäkin vuonna. Viimeisin töihin lähtijä on Helenan nuorimmainen Anni, joka tulee joulunviettoon Prahasta.
Viimein ovat äitienpäiväksi Hamedilta saamani irakilaiset tyynynpäälliset ehtineet valmiiksi, kun pyysin Marjaa apuun. Nyt niissä on istuintyynyn tukevuus. Tyynynpäälliset on tehty ns. kelim-tekniikalla. Kunhan vielä keksitään ne istuimetkin...
Nyt kyllä eletään aivan poikkeuksellisia aikoja, kun toisista maista haluaa tulla Suomeen uutta väkeä, ja me suomalaiset mietimme, miten löytyisi mahdollisuus muuttaa vähemmän pimeään ja lämpimämpään maahan! Ja mistä löytyisi täällä oleville töitä entisestään kaventuneille työmarkkinoille, sekä irtisanotuille, pätkätyöläisille että uusille tulijoille.

Kouluistaan valmistuvillekin pitäisi olla tarjontaa, joka vastaisi koulutusta. Pahaksi onneksi opintojen tukemista auttava opintoraha on rajoitettu vain yhteen koulutuslinjaan yksilöä kohti. Siinä päätöksessä ei kyllä ole otettu huomioon sitä, että jo kymmeniä vuosia ammattien muuttuminen on edennyt yhä kiihtyvällä vauhdilla. Usein ei nähdä edes pariakymmentä vuotta samaa työtä, maailma muuttuu ja työpaikka vaihtaa toiseen maahan, ammatti häipyy. Ennen ammatti saattoi periytyä sukupolvia melkein samanlaisena.

Kukkapenkkejä on pitänyt somistaa lumen puuttuessa ensin havuilla ja viime viikolla kaivoin kaapin kätköistä myös kankaiset joulutähdet, jotka ovat palvelleet jo monta vuotta ja ehkä hieman haalistuneetkin.
Kun itse vaihdoin 1960-luvun alkuvuosina ammattia kansakoulunopettajan tutkinnon ja viiden työvuoden jälkeen, se oli vielä poikkeuksellista, varsinkin naisihmiselle. Silloin ei kyllä tunnettu käsitettä opintoraha ollenkaan, joten ainoa vaihtoehto oli rahoittaa opintoja lainalla. Takaisinmaksu sukulaisten takaamalle lainalle tuntui kyllä toiveikkaalta ajatukselta, ja niinhän siinä käytännössä kävikin, että se tuli aika nopeasti maksetuksi, kun elettiin inflaation aikoja. Lainat olivat kyllä melko isokorkoisia, yleensä reilusti yli 10 %:n. No silloin ei kyllä ajateltu, että muitakin lainoja piti tehdä, kun piti hankkia auto työmatkojen takia ja rakentaa koti, mutta niihin aika pian päädyttiin, kun valintaa ei muuhun ollut. Oli edessä pitkä taival lainanmaksua...

Nykyisin tuntuu, että paljon tienaamisen asemasta pitäisi entistä enemmän kasvattaa vähempään kulutukseen, sillä vaikka lyhyellä tähtäimellä onkin ehkä hyvä harjoittaa kulutusta ja tuottaa työpaikkoja tehtaissa ja jakelussa, niin luonnonvarojen väheneminen ja jätekuorman kertyminen eivät ole hyvä perintö jälkeläisille. Mitenkä tuon kulutuksen vähentää, jos asunto on eri paikkakunnalla kuin työ, niinkuin usein käy? Onneksi jonkinverran voi tehdä etätyötä, jos käsittelee asioita, mutta jos työ on konkretiaa, niin paikalla on oltava.

Vuotta ei ole enää kuin vajaat pari viikkoa, sillä viikon päästä ollaan jo joulupäivässä ja uudenvuoden päiväkin osuu perjantaille. Päivän pituus on enää vajaat kuusi tuntia, ja lyhimmillään ollaan ensi tiistaina 22 12. Nykyallakassa on kirjoitettuna, että talvipäivänseisaus on tiistaina klo 06.48. Siitä alkaa vuorokauden piteneminen, alkuun hitaammin, sitten kiihtyen kevätpäivän tasauksen tienoisiin asti.
Tämä näkymä on parin vuoden takaisesta eli 2013 joulusta, silloinkin oli runsaasti lämpimiä ilmamassoja liikkeellä. Myös 2006 oli kovin märkää, satoi niin, että ulko-ovi turposi eikä se mennyt lukkoon laisinkaan, ennenkuin höylättiin.
Viimeisten ennustusten mukaan lienee odotettavissa vihreä joulu, sillä on tiedossa taas uusi annos lämmintä ilmaa, joka toi jo tälle päivälle vesisateet sulattelemaan vajaan sentin paksuista lumikuorta. Puolesta välistä Suomea pohjoiseen on kuitenkin jo paljon lunta ja hankalia ajokelejä tämän lämpöjakson seurauksena.

Meillä Vierulassa on joulua vietetty jo viime sunnuntaina, kun molemmat tyttäret tulivat nyt etukäteen lounaalle, jotta heidän niukat lomapäivänsä saataisiin sisältämään muitakin tapaamisia. Joululahjojakin jo vaihdettiin, vaikka ei kaikkia, koska osa omista hankkeistani oli vielä saapumatta.

Ulla kaivoi paketista minulle uuden opettelunkohteen, nimittäin ns. älypuhelimen. Älyn lisäksi pitäisi olla hieman pienemmät sormenpäät, kun kirjoitusnäppäimet ovat minikokoiset. Siksi pitää ainakin alkuun harjoitella osumatarkkuutta tuolla erikoiskynällä. Jotta uudesta laitteesta olisi iloa, piti kohta vaihtaa aiempi puhelinliittymä muutaman euron kalliimmaksi, kun koneelle pitää olla ns. liikkuva laajakaista, jota ei ollut tähän asti.

Sukkia oli kyllä jo kudottuna, joten niillä nyt aloitettiin. Aika suuri kasa oli tehtynä jo viime keväänä. Mutta piankos valmiit sukkaparit hupenevat, joten noiden viikko sitten kuvattujen lisäksi on tällä viikolla jo tehty kolme uutta paria. Ja loppukesän jälkeen on jo annettu pois viitisentoista paria. Tänään huomasin, että pitää alkaa muutamaksi päiväksi tauolle, kun sormenpäähän on ilmaantunut laastaroitava kolo liian innokkaan puikottelun seurauksena. Langat eivät ole päässeet loppumaan.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Pari vanhaa kuvaa vielä

Katselin musta-valko-osaston kuvia albumeista, vielä löytyi muutama. Tässä pari perhekuvaa.
Tämän kuvan takana on tietoja äitini käsialalla. Kuva on otettu maaliskuun 6 p:nä 1943, jolloin Tatu oli saanut sotilaslomaa. Hän on tietysti armeijan vaatteissa. Käsittääkseni ei eletty rintamasodan aikaa, Tatu oli määrätty johtamaan jotain maatalousyksikköä Itä-Karjalassa, jossa sekä opetettiin nykyaikaisia viljelymenetelmiä aunukselaisille talonpojille että pyrittiin myös tuottamaan ruoka-aineita armeijan tarpeisiin. Kuvaamossa ei näy olleen kahta samanlaista tuolia!

Kuvan, joka muistaakseni oli otettu Heinolassa, takana on lisäksi "esiintyjien" iät. Isä 40, äiti 36, Pertti 7, Terttu 6, Pentti 5 ja Marja-Leena 3. Elsa-äidin puku oli tummanpunainen, ja nuo koristeet edessä oli tehty harmaasta kiiltävästä koristenauhasta, käsin ommeltu paikalleen. Molempien tyttöjen puku on aika vaaleansinistä villakangasta, pienin valkoisin pitsisomistein. Lettinauhat samaa väriä, oikealla puolen päätä. Puvut oli saatu jouluksi, jaloissa näkyy olevan vielä nuo kaksiväriset vauvakengät.
Pojilla on Elsan ompelemat ihan tuliterät tummanharmaat ulkoilupuserot, ehkä sarkaa, josta miesten vaatteita yleensä tuolloin tehtiin. Asuun liittyivät ns. golf-housut samasta kankaasta, eli kun kangasta oli niukasti, lahkeet eivät ulottuneet maahan asti, vaan johonkin "lipputangon puolivälin" tienoille. Seuraavan kerran tavattiin isän kanssa varmaan vasta pidemmällä lomalla joulukuussa, kun Seija syntyi. Niistä ajoista olen kirjoittanut aiemmassa postauksessa 09 12 2013.

Noihin kuvanoton aikoihin meillä lapsilla oli tuvan perällä yksi yhteinen nukkumapaikka, leveähkö höylätystä laudasta kokoon naputeltu kerrossänky, jossa pojat kiipesivät yläsängylle ja tytöille jäi alaosa. Kun meillä kävi vieraita, niin usein vieras riisui päällystakkinsa ja heitti sen yläsängyn laidalle, jonka takia piti huolehtia sängyn petauksesta aamuisin!

Se oli aikaa, jolloin lapsilla oli peittona harmaat viltit, mutta ei päällyslakanaa. Kesällä saattoi sitten olla pelkkä lakana peittona, mutta talvinen pyykinpesu oli veden niukkuuden takia vaivalloista, eikä tuohon aikaan ollut muita apuja kuin pyykkilauta ja iso vesipata lämmintä vettä tuottamaan ja pyykin keittämiseen. Vaivalloisin oli tietysti huuhtelu, joka sen aikaisessa pesussa vaati monta vettä, kun pyykit keitettiin emäksisessä lipeävedessä. Sulan veden aikana käytiin ainakin huuhtelu tekemässä järvessä tai joessa, joskus vietiin pesupatakin mukaan, niin että kaikki vaiheet tehtiin rannalla.

Kuvan takana on äitini käsialalla kirjoitettu: Kartanon pihalla elokuun 7 p:nä 1932. Laurin vaimo Hilma ja Elsa. Lauri on äidin veli, muutamaa vuotta vanhempi. Piha tarkoittanee Hyvinkään Uudenkartanon pihaa, jonka puutarhurina heidän isänsä Mikko Vihtori Jansson teki elämäntyötään, ja jossa perheellä oli asuntona ns. Ali-Harakan torppa, joka oli jossain Vantaanjoen rantatörmän lähellä.

Hilma näyttää aika paljon vanhemmalta kuin Elsa, joka on tänä kuvanoton vuonna täyttänyt 26. Lauri teetti molemmille naisille kunnon kangaspuut, lähetti Elsan Tampereelle talouskouluun, jossa myös opetettiin kudontaa, ja rakensi perheelleen kodin eli Laurilan Hyvinkään Mutilan kylään. Elsa oli töissä Hyvinkään pienviljelyopiston keittiössä, jossa niihin aikoihin oli ollut oppilaana Sysmästä saapunut Tatu Vierula, entinen Vähätalo. Tatu oli sisarensa Selman kanssa vaihtanut sukunimekseen kotitalon paikan nimen. Kuvan ottohetkellä hän ei varmaan enää ollut Hyvinkäällä, vaan Kurkijoella Karjalassa, jonne oli mennyt maatalousneuvojan oppia saamaan 3-vuotiseen oppiaikaan. Sieltä hän oli jo valmistunut vuoden 1933 aikana. Muistutan, että Tatun elämästä olen kirjoittanut postauksen 11 12 2011.

Hilman elämä sai kuitenkin aika pian lopun, sillä kun ensimmäisen lapsen syntymä oli tapahtunut, oli päivät luettu. Luultavasti se oli ns. lapsivuodekuume eli bakteeriperäinen tulehdus, jota ei saatu hoidetuksi, niihin aikoihin ei ollut antibioottilääkkeitä. Syntynyt poika ei elänyt ilman äidin antamaa ruokaturvaa kauan, Laurilla oli kahdet rakkaimpiensa hautajaiset uudessa talossaan. Niinpä Ali-Harakan asukkaat mummoni Henrika Sofia ja Elsaa vanhempi tytär Impi Helena muuttivat Laurilaan täyttämään tyhjyyttä. Lauri ei halunnut ottaa uutta vaimoa. Hänelle riitti asemamiehen työnsä Hyvinkäällä ja pilliklubi-tupakka, joka sitten ajan saatossa vei hänet, keuhkosyöpä sai voiton 1970-luvulla.

Elsa suoriutui talouskoulusta aikanaan ja muutti Johannekseen Tatun luo, vihkiminen oli kesäkuussa 1934. Tästä on aiemmin tehty postaus 27 12 2011.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Kuvia 1950-luvulta

 Meillä oli ollut muutamina vuosina 1940-ja 1950-luvuilla tapana käydä oikein valokuvaamossa otattamassa perhekuvaa. Tämä oli niistä viimeisin. Useimmat kuvista olivat vaatineet Heinolan reisun, mutta tässä kuvassa seistään kouvolalaisen kuvaamon työhuoneella. Aika on merkitty kuvan taakse, se on uudenvuoden aatto 1957. Kuva kuuluu ns. Impin kuolinpesästä pelastettuihin, siinä on takana Impin käsialalla tehtyjä huomautuksia.


Sinne on matkattu ehkä vaaleanruskealla Popedalla, ajotaitoisia ovat varmaan kaikki kuvan miespuoliset, isä-Tatu auton omistajana ja pojat armeijan aikana kortin suorittaneet. Auto oli hankittu aika hiljattain, kun isän sydän ei enää kestänyt raskaita pitäjäreisuja julkisilla kulkuneuvoilla ja niihin liitettävällä mukana raahattavalla pyörällä.
Kotonakin olisi pitänyt olla aikaisin aamulla ja illalla askareissa, meillä kun niihin aikoihin oli asukkeja navetassakin. Oli siinä sutinaa, kun kaiken muun aamutoimen lisäksi maito separoitiin kotona kaksi kertaa päivässä, ja sitten kerta viikkoon tehtiin itse siitä kerätystä kermasta voita. Separaattorista tuli aina melkoinen tiski, sitä ei voinut juurikaan lykätä, heti vaan puhtaaksi!

Kaikki lapset kävivät 10 ikävuoden jälkeen Iitin yhteiskoulua 5 luokkaa, mutta Raijan tullessa  15 vuoden ikään koulussa oli jo mahdollisuus lukio-opintoihinkin, joten hän kulki Kausalan kouluun 8 vuotta. Kuvassa Elsa on juuri sanomassa jotakin, näyttää vähän siltä. Kas kun kuvaaja ei ottanut uutta kuvaa, olisi pitänyt.

Tatulla oli ollut hiljattain 55-vuotispäivät, hänhän on syntynyt 10 12 1902. Niitä ei taidettu sen kummemmin viettää, kun olivat niin joulun alla. Elsa oli täyttänyt 51 vuotta, hänen syntymäaikansa oli 23 04 1906. Sekä Elsa että joskus myös nuorimmainen eli Raija lähtivät Tatun kyytiin, kun oli jokin pakollinen toimeen kuuluva iltareisu pitäjälle, maamiesseuran kokouksen tms takia.

Iitin kirkonkylän kodissa oli viikoittainen meno hiljentynyt, sillä kotona oli lapsia enää kaksi. Vanhempi heistä oli keskellä seisova  03 12 1943 syntynyt Seija, joka oli juuri täyttänyt 14, ja kasvanut vauhdilla pituutta juuri sinä vuonna. Keskikoulu oli noin puolivälissä, sillä Seija oli alkanut sen vasta 11-vuotiaana sairasteltuaan liikaa edellisvuonna. Vanhemmat arvioivat, ettei kannattanut alkaa pitkää ja vaativaa koulumatkailua ennenkuin tervehtyy kunnolla.

Vanhempien välissä istuu Raija, joka jo lähenteli 10 vuoden ikää. Hänen syntymäaikansa on 24 02 1948, joten syntymäpäiviin on enää vajaat 2 kuukautta. Raija on tainnut alkaa jo pianonsoiton opiskelut, ja mikäs oli soittaessa, kun oli silmälasitkin auttamassa. Tatulla ja Raijalla oli silmälasit jo nuoresta. Soittotunneille piti mennä Siukosen Iltan kotiin koulun jälkeen. Molempien tyttöjen ja Elsan puku on väriltään tummanpunainen, tytöillä samettia, joka näyttää tummemmalta. Raija kuului vielä rusetti-ikään.

Takarivi asui jo muualla. Oikealta alkaen on ensin Marja-Leena, hänkin joulukuun lapsi, eli syntynyt 18 12 1939, ja siis juuri päässyt aikuisikään, 18 v:een. Marja-Leena asui viikot Lahdessa, hän opiskeli merkonomiksi toisella luokalla, ja tuli valmistumaan seuraavana keväänä. Puku on hänelle poikkeuksellista väriä, se on voimakkaan sinivihreä. Yleensä hän suosi lämpimiä värejä nuorempana. Kauluksen ja hihansuiden ympäri on kiinnitetty jotain valkoista karvaa ohut suikale, liekö ollut aitoa vai ei, en muista. Olisiko tekoturkiksia vielä silloin ollut? Marja-Leenalla ja Seijalla tukka on luonnonkihara, niin myös molemmilla vanhemmillamme.

Seuraavana on Pentti, armeijan pukimissa. Pentti on pian tulossa 20 vuoden ikään, sillä hän syntyi 19 01 1938, syntymäpäivään ei siis ole kuukauttakaan. Elämänkokemusta on hankittu monenlaisilla tavoin liike-elämässä keskikoulun jälkeen, kohta oli alkamassa Kouvolan kauppaopisto, josta tuli löytymään ensimmäinen elämänkumppani, Isan tuleva äiti Anni eli Annukka. Ja kas kummaa, aika pian Pentti oli myös opettajana samassa koulussa.

Pentin vieressä on perheen esikoinen Pertti, jolla on meneillään Heinolan seminaarin viimeiset vuodet. Pertti syntyi 17 08 1935 Viipurissa, joten hän on kuvassa runsaat 22 vuotta. Pertti oli keskikoulusta 1951 päästyään erinäisissä ansiotöissä mm. Iitin Sähköllä ja vielä ennen seminaariopintoja asevelvollisena ja yhden vuoden Sotkamon Lykinnön koulussa opettajana. Pertti tykkäsi rusetista. Opiskeluaikanakin Pertti oli kesätöissä Iitin sähköllä, joten hän oli hyvin omavarainen. Molemmilla pojilla on tukan viimeistelyssä varmaan käytetty Brylcream-tuubin sisältöä, että saatiin vähän ilmavampi kampaus, ei kuitenkaan vielä mikään tötterötukka.... Suave taisi tulla sitten vähän myöhemmin.

Itse seison vasemmassa laidassa. Olen aika hiljattain täyttänyt 21, kun syntymäpäiväni on 23 11 1936. Opinnot Helsingin va. opettajakorkeakoulussa ovat loppusuoralla, valmistuin keväällä 1958. Takana on edelliskesän opintoihin sisältynyt maatalousharjoittelu kotona, silloin ainakin meillä oli lehmä hoidettavana ja muitakin eläimiä, siitä piti laatia harjoittelukertomus. Edessä on jakso opetusta kirkonkylän kansakoulussa, taisi olla tammikuussa 1958. Aikaa en oikein muista, liekö ollut 3 tai 4 viikkoa.
Asuin Siltasaaressa Saariniemenkatu 8:ssa, josta matka Saksalaiselle koululle, jossa oppilaitos oli vuokralaisena, päivittäin kipaistiin jalkaisin. Asuinkaverina oli lahtelainen Marja-Terttu Ruoranen, joka valmistui myös kansakoulunopettajaksi seuraavana keväänä. Hän oli myös lukioaikainen luokkatoverini Lahden yhteiskoulussa. Minulla on tummansininen liivihame ja okranvärinen trikoopusero, ei ollut kummempia juhlavaatteita, mutta kylläkin hienot auringonkukkasiemenistä tehdyt helmet.

Enää en kuljettanut eväskassia kotoa, kuten lukioaikaan, jolla olisi tultu toimeen viikot. Matka oli liian pitkä ja kallis kulkea joka viikko. Mutta perunat ja leipää varmaan toin, sillä meillä oli pieni sähkölevy boksissa, jossa voi keittää kattilalla perunoita. Mitään kouluruokailua ei ollut, joten päivisin oli oltava jotain eväsleipää kanttiinista ostetun teekupin seuraksi.

Sen muistan, että asuintalon lähellä Siltasaaressa oli pieni Elannon maitokauppa, josta sai ruskeisiin litran pulloihin pakattua maitoa. Pulloista maksettiin ns. pantti, ja kerran tulin kotiin vasta sitten, kun pullot oli palautettu, että linja-autoraha olisi koossa. Pian lasipullot korvattiin muovipakkauksilla, ja siitä alkoi muovimattojen "kulta-aika", kun kaikki pussit tietysti säästettiin, pestiin ja leikattiin matonkuteiksi.

Kotitalon yläkerran kammarit oli rakennettu 1950-luvun alkuvuosina, kun taloa laajennettiin. Ne olivat vielä nimellisesti isojen lasten, eli nykyinen kirjasto oli tyttöjenhuone, jossa Marja-Leena ja minä yövyimme kotiin tultua. Toinen huone oli nimeltään poikienkammari. Molemmissa oli nurkkaan muurattu Porin Matti-uuni, jolla saatiin siedettävä lämpö talvisaikaan. Jokaiselle oma hetekan puolisko ja ehkä pari tuolia, niillä mentiin. Ai niin, pojathan saivat Tatun vanhan kirjoituspöydän, kun hän hankki uuden isomman Askosta. Vanha oli ostettu Viipurista, sen peri myöhemmin Anni, ja taitaa olla nykyisin Lohjalla.

Elsa teetti Lahtisen Suomalla, joka asui naapurissa Tervolassa, sängynpeittoja kaikille sängyille sinne yläkertaan. Niissä oli ohut kalalanka loimena. Lanka tuli Padasjoen Arrakosken kehräämöltä, jonne ensin lähetettiin sekä villalumppuja että omien lampaiden keritsemisestä saatua villaa. Langat värjättiin, mutta sitä en taida tietää, olisiko värjätty siellä vai kotona. Käytössä kotona oli kaupasta saatavaa Kas-Kas-väriä, joka oli pikku pusseissa. Asuin silloin viikot Lahdessa, kun peittoja tehtiin.
Elsa kuntoili 1950-luvun malliin anorakissa ja takaraivolle viritetyssä pipossa, mutta hiihtohousuja ei vielä ollut. Essu tietysti, eihän sitä ilman voinut emäntä olla, se oli kuin virka-asu.
Ainakin yksi peitto matkusti äskettäin Kristiinankaupunkiin, jokunen taitaa olla Perheniemen Metsälässä, jokunen on edelleen kotona, kun ne olivat lujaa tekoa. Sängyn taakse tuli vielä samanvärinen seinävaate. Niihin aikoihin meillä tehtiin myös vanutäkkejä, kun jollakulla iittiläisellä oli täkkien tekemiseen tarvittava tikkauskehys.
Raija lumihangen korkeusmittarina 1950-luvun lopulla. Näkyy hihoista, että pituuskasvun kovin vauhti on alkanut, ikää on  kai 11 vuotta.
Myöhemmin Seija peri poikienhuoneen itselleen ja tyttöjenhuone tuli Raijan kamariksi. Nykyisin ne ovat vain kesävieraiden valtakuntaa...
Muutamia muita kuvia vielä. Mummoni Henrika Sofia Jansson kuoli vuoden 1952 lopulla. Olin äitini kanssa hautajaisissa. Lahden yhteiskoulun lukioaika oli juuri alkanut syksyllä.  Äitini käsialalla on kirjoitettu kuvan taakse, että mummo oli syntynyt 04 04 1862 ja kuollut 23 11 1952. Olisin siis täyttänyt kuolinpäivänä 16 vuotta. Tässä kuva haudalta, ja Elsa on kirjoittanut kuvaan että saattajista 4 on lapsia, Lauri, Elin, Elsa ja Impi, lisäksi kuvassa Elinin mies Väinö Salo. Elsan tunnen neljäntenä vasemmalta. Lisäksi kuvassa on muita sukulaisia, oikealta päin ensimmäinen, toinen ja neljäs. Olisiko minut ohjattu painamaan Impin kameran nappia, kun en ole kuvassa, ja harmaatakkinen Impi katsoo aika tiukasti kuvaajaan päin... Impi kuvasi suvun tapahtumia 1920-luvulla hankkimallaan laatikkokameralla kymmeniä vuosia.
Tämä kuva on otettu joko kesällä 1951 tai 1952, ehkä mummon 90-vuotispäivien jälkeen. Kuvassa on pikkuisen Henrika Sofian vieressä vanhin tyttärensä Elin Salo. Elsa oli nuorin lapsi. Koira on tietysti Nalle, niin Laurilan kaikki koirat...
Lopuksi kuva Impistä 21-vuotiaana, kuva, jonka olemassaolo oli minun tiedossani, mutta olin sen pannut johonkin varmaan talteen. No nyt se putkahti esille. Impi Jansson oli äiti-Elsaa muutamaa vuotta vanhempi sisar, joka teki elämäntyönsä Hyvinkään verkatehtaalla taideparsijana. Impi muutti Laurin ja äitinsä kanssa Laurilaan, kun Laurin vaimo kuoli 1930-luvulla.
Käytiin häntä tervehtimässäkin Turengin kodista päin, mutta ihan vanhana hänen näkönsä oli jo niin huono, ettei meinannut tuntea, kun minulla oli yksi lapsi lisää mukana. Olisin mielellään tehnyt hieman siivousta käydessä, kun eteisessä näytti siltä, että pitäisi, mutta Impi ei antanut, kun ei ollut varma, keitä me oikein olimmekaan... Hän asui veljensä Laurin luona Mutilassa tämän kuolemaan asti 1970-luvulla, sitten muutti kerrostaloon. Impi kuoli, kun Ulla oli pikkulapsi-iässä.


maanantai 7. joulukuuta 2015

Sinitaivas

Tänään on ollut melko harvoin syksyllä esiintyvää siniväriä taivaalla koko valoisan ajan. No ei tietysti koko kantta kerrallaan, kun navakka länsituuli on kuljettanut isompia ja pienempiä pilviä vauhdilla ohi. Eihän siitä ole kyllä paria päivää enempää, kun se edelliskerran tapahtui, mutta silloin annos oli vain muutamia kymmeniä minuutteja, ja kameran akku oli melkein koko ajan latauksessa.

Jostain muistin sopukoista putkahti 1950-luvulla ensi kerran kuulemani muncheniläisen Joseph Rixnerin 1936 tekemä konserttitango Sinitaivas mieleen. Paitsi että se on tehty sinä vuonna kuin olen syntynyt, on muitakin yhtymäkohtia, miksi se on arkistoitunut päähän pysyvästi. Kun sävellys heti ponnahti kuuluisuuteen, se levytettiin suomeksikin jo 1937, A. Aimo ja Dallape-orkesteri. Savikiekoksi tietysti ja varmaan juuri Saksassa. Luultavimmin ensi kerran kuulin sen Lauantain toivotut levyt- ohjelmassa, joka oli lähes ainoita kevyemmän musiikin ohjelmia Yleisradiossa.

Säveltäjä oli isäni ikäluokkaa eli syntynyt 1902. Tänä vuonna olisi tullut ikää jo 113 vuotta, jos olisi ollut pitkäikäinen. Sinitaivasta soitettiin nuoruudessani orkesterikappaleena mm. paikallisten yhtyeiden voimin, ja Sysmässä 1915 syntynyt Olavi Virta teki siitä levytyksen 1949. Häntä tietysti tässä levyssä auttoi suomalainen naistrio Harmony Sisters, joiden äänet olivat kuin enkelikuorosta ikään.
Maisemassa oli enemmän vaaleutta lauantaina 05 12 2015, sillä rännät olivat jääneet vähäksi aikaa, ja taivaan sineäkin hieman esillä.
Aloin käydä muiden nuorten tapaan lauantaisin tansseissa, ensin kotiani lähinnä olevalla Saukonkallion lavalla keskikoulusta 1952 päästyä. Se oli joskus 1953-54, ei ainakaan aiemmin. En olisi ehkä silloinkaan vielä mennyt, mutta nuorempi sisareni Marja-Leena oli asiassa aloitteentekijä, ja hän pääsi vain, jos minäkin lähdin mukaan. Joka lauantai ei näitä kekkereitä järjestetty, sillä kalenterissa oli niihin aikoihin valtiovallan julistamia muutamia kiitos-, katumus- ja rukouspäiviä. (Ne poistettiin 1991.)

 Kirkonkylästä mentiin joskus isommalla nuorisojoukolla kävellen tuo n. 4 km:n matka, muuten pyörillä. Joskus päästiin autollakin, mutta taisi olla harvoin, kun ensimmäinen tuttavapiirin auto oli Komulaisen Teuvon Tatraplan. Kimppataksillakin ehkä joskus mentiin, taksina saattoi olla amerikkalainen käytettynä hankittu Checker, johon mahtui aika monta meitä sen aikaisia laiheliineja. Talvisin kävin Lahdessa ollessa lukio-opiskelijoille järjestetyissä konventeissa, joissa oli aina jonkin verran tanssia lopuksi. Vaikka Benny Goodman niissä olikin suosituin, joka kerta taidettiin kuulla myös Sinitaivas.

Toinen, Olavi Virran kautta tutuksi tullut nuorempi sävellys oli italialaista alkuperää, säveltäjä Gualtiero Malgoni. Siitä tuli Suomessa Sinitaivasta kuuluisampi. Virta levytti sen 1960 nimellä Hopeinen kuu, ja se antoi nimen Sysmän kuntaan tänä vuonna 2015 pystytetylle laulajan muistomerkille, koska se oli Virran suosituin levy.

Joulukuista valoa tupaan! Kuva on myös tältä päivältä.
Sinitaivas-sävellys puhutteli nuorta minua niin, että halusin välttämättä oppia soittamaan sen, joten pianolle tehty sovitus hankittiin. Muistan ikäni, miten oli vaikeaa! Enhän ollut saanut varsinaista soitonopetusta, saati nuotinlukutaitoa kuin aivan alkeellista koululaisten laulamista varten, mutta sitkeästi kyllä yritin. Lopulta oli todettava, että se työ jäi tekemättä. Niin kävi myös samoihin aikoihin hankitulle nuotilleni Blue tango, jonka säveltäjä Leroy Anderson julkaisi 1952 ...

En kyllä muista, milloin nuo nuotit olisi hankittu, epäilen, että se oli Lehtimäen vuosien alkua, siis 1958-60. Saattoi olla hankittu Jyväskylästä, jossa opiskelin kesäyliopistossa 1958 ja 1959 sekä kasvatusoppia että psykologiaa ja josta voisi löytyä nuottikauppa. Siksi vasta näin myöhään, kun olin saanut vähäisen musiikillisen koulutukseni Helsingin opettajakorkeakoulussa, josta valmistuin keväällä 1958. Asuessani varhempaa nuoruutta Iitin kodissa ei vielä ollut soitinta Tatun huilua tai B-kornettia lukuun ottamatta, hänhän oli ollut ns. soittajapoika aikoinaan.

 Aika pian musiikin harrastukseni jäi, kun tuli vauvanhoito-ajat. Sitten kiinnostuin ihan muista asioista. Ko. nuotti tuli vastaan vielä kymmeniä vuosia myöhemmin, eikä se silloinkaan joutunut paperinkeräykseen. Ehkä se on ylävintillä kutterinpurujen tiivisteenä, jonne niin moni muukin talon aarre on näyttänyt vuosien kuluessa piiloutuneen.

Loppuun kuva tasan kahden vuoden takaa 2013, jolloin oli saatu hieman enemmän valkoisuutta! Sinistä ei kyllä parhaalla tahdollakaan tästä löydä, harmaaksi meni kuten minunkin soittajanurani.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Onko siitä jo yli 60 vuotta?

Ylioppilas Terttu 1955, lakki sen aikaisen tyylin mukaan takaraivolla.

Naapurin vanhin poika Rasmus juhli tänään valkolakkiaan, parhaat onnittelut vielä hänelle! Siinä tuli tilaisuus vierailla kylämme uudessa "asumalähiössä" Sorronniemessä, jossa perhejuhla järjestettiin, ja nähdä, millaiseksi alue oli rakentamisten jälkeen kehittynyt. Uudenkarheassa kodissa pojan vaari piti puheen, jossa muistutti mm. siitä, että menestys ja työnteko ovat tässä järjestyksessä vain sanakirjassa, muuten ovat toisinpäin...

 Ossi-vaari oli lahtelaisia, siellä minunkin lukiokouluni aika meni. Olisi tietysti ollut mahdollista mennä Kouvolaankin, niin tekivät monet Kausalan koulua käyneet luokkatoverini, mutta kun kirkolta oli paremmat linja-autoyhteydet Lahteen, niin Kouvolaa ei edes ajateltu.

Lahdessa oli useita lukio-opetusta järjestäviä kouluja, ihan 4. Niistä yksi putosi heti pitkän kielen takia pois, nimittäin Kannaksen koulu, kun siellä luettiin vain saksaa pitkänä kielenä. Lyseokaan ei tullut kyseeseen, kun sinne otettiin vain poikia. Tyttölyseoon taas edellytettiin suoritetuksi 6 vuotta keskikoulua, mutta minulla oli pohja 5 vuoden mittainen Kausalan peruina. Niinpä ainoa realistinen vaihtoehto oli Lahden yhteiskoulu.

Sinne oli yleensä enemmän pyrkijöitä kuin voitiin ottaa. Matematikkalinjalla olisi ollut tilaa, mutta aloittelevan Iitin koulumme matematiikanopetus ja oma lahjakkuus eivät antaneet suuria toiveita siinä suhteessa. Ei ollut tullut keväällä 1952 mieleenkään, että menisin lukioon, jolloin noita paikkoja jaettiin.
Vasta elokuulla aloin pohtia, mitä pitäisi tehdä. Sain jostain kuulla, että luokkamme priimus Leena Helin oli valittu Lahden yhteiskouluun, mutta ei aikonut ottaa saamaansa kielilinjan paikkaa vastaan, kun oli tullut valituksi myös Hämeenlinnan Wetterhoffin kouluun. Siitä vanhempani soittamaan Lahteen, josko voisin saada tuon käyttämättä jäävän paikan.

Puhelun seurauksena jalkani polkivat seuraavana aamuna reippaasti pyörää, että menisin Kausalan Karjalaiskylään, jossa Leenan koti oli. Lahdesta oli tullut ohje, että pitää olla mustaa valkoisella, että paikka on vapaa. Niinhän siinä sitten kävikin, sain vakuutuksen, että paikka voidaan siirtää seuraavalle. Niin alkoi opintaipaleeni syyskuun alussa 1952 päättyäkseen keväällä 1955 lakkiaistanssiaisiin Upseerikerholla Lahdessa. Tänään kuultu Ossin lause työnteon ja menestyksen suhteista tuli toteen myös minun lukiourallani, moneen kertaan! Oli opittava elämään poissa kotoa, kohdattava monet puutteet pohjakoulutuksessa ja itsessä, elettävä tosi vähäisten taloudellisten oljenkorsien varassa. Siihen aikaan ei kyllä tunnettu masennusta. Oli vain yritettävä eteenpäin.

Ylioppilaslakin tultua lopulta realistisesti käden ulottuville oli tietysti tehtävä hankintoja juhlavaatteiksi. Siihen aikaan ns. kävelypuku oli ainoa vaihtoehto, kaikilla sellainen oli. Pukuun kuului miesten lyhythelmaista puvuntakkia myötäilevä takki ja kapea puolihame. Minun tapauksessani päädyttiin melko voimakkaaseen siniseen, kuten kai 80% muistakin naispuolisista teki. Valkoinen pusero oli myös obligatorinen, kuten kengät, jotka tietysti olivat nahkaiset valkoiset remmisandaalit. Käsilaukku ei kuulunut pakollisiin varusteisiin, koska takissa oli taskut, mutta pitsihansikkaat tietysti piti olla.

Muistan vielä aivan hyvin sen puvuntakin, jonka kuosi oli aikaansaatu käyttämällä kovikekangasta vuorin ja takkikankaan välissä. Sitä nimitettiin siihen aikaan raaveliinaksi, se oli jäykkää ja pisteli vuorin läpi. Sillä oli myös ominaishaju, ehkä jotain liima-ainetta, ja siksi sekä villakankaan (gabardiinia) että sen kovikkeen tuoksut jäivät pysyvään muistoon. Valkoinen pusero oli shantungia eli jonkinlaista edullista raakasilkkiä. Jaloissa oli nailonit, jotka olivat tulleet tuohon aikaan jo korvaamaan luonnonsilkkisukat, niitä käyttivät enää vanhemmat naiset.
Impi-tätini ottama valokuva heinäkuussa 1955 tehdyltä lakin esittelymatkalta Hyvinkäällä. Päälläni on se vaaleanpunainen  tanssiaispuku, revinnäis-yläosalla, mutta nuo sandaalit olivat kesäisemmät kuin mitä oli jalassa toukokuulla. Mutilan kylän talo Laurila eli enoni talo on taustana. Kun katsoo tarkemmin, niin huomaa myös senaikaisen muodin ampiaiskorsetin käyttämisessä.
Onneksi ei ollut kovin vilpoinen kevät! Siltä varalta että niin olisi ollut, oli kyllä hankittu melko valkoinen kirjoneuletakki puuvillaa, siinä oli 3/4-pituiset hihat. Olin niin hienosti pukeutunut, etten ikinä! Iltajuhliin eli tanssiaisiin en mennyt kävelypuvulla, vaan siihen tarkoitukseen oli ommeltu ohuesta vaaleanpunaisesta villakankaasta leninki, jossa yläosan muodosti ns. revinnäisompelu. Sen olin itse ommellut neuvojen mukaan, joita sain Veijalaisen Airilta, joka opiskeli ompelua ja asui samassa asunnossa vuokralaisena kuin minäkin. Airi sitten kokosi sen mekon muuten vaatteeksi.

Ylioppilasjuhlat olivat tosi juhlalliset, niihin tuli vanhempieni lisäksi myös enoni Lauri Hyvinkäältä, ja hänellä oli lahjana aivan kultadubleekello ranteeseen! Olin silloin suvun ensimmäinen ylioppilas. Juhlia ei pidetty koululla, vaan Lahden konserttitalon isossa salissa. Se rakennus valmistui vuotta aikaisemmin eli 1954, sen saneerauksista kirjoitettiin viime vuonna. Ainakin ensimmäisenä vuonna siellä esitettiin elokuviakin, muistelen jotain Leharin operettia käyneeni katsomassa.

Sain keväällä 1955 kunnian pitää ylioppilaiden puheen opettajille ja koululle. Vastaanotin muutamia stipendejäkin kannustukseksi tehdystä työstä.

Kaipa meillä kotonakin jonkin verran juhlittiin, en muista sitä yhtään, kun en tullut vanhempien kanssa samalla linjurilla kotiin niiden tanssiaisten takia. Lisäksi minulla oli työpaikka odottamassa Lahdessa heti ensimmäisenä arkipäivänä.
Ylioppilaslakkia käytiin sitten kesän aikana näyttämässä Hyvinkäällä, jossa valtaosa äitini suvusta asui.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Vaaleampia aikoja kohti - ehkä?

Hieman pilviverho on ohennut tälle päivälle, kuva on talletettu  n. 11.30. Maanpinnan lumi on osittain mennyttä.
Ilmat ovat hieman jäähtyneet marraskuusta, ollaan melkein 0:n pinnassa. Marraskuu on kuulemma ollut ennätyksellisen lämmin. Ei ole maanpinta vielä ollut sillä lailla jäässä, että olisi tarvinnut pelätä liukkautta. Kuomasaapas-kausi kesti vajaan pari viikkoa, kun oli niin märkää, että crocsujen reiät imivät sukat märiksi. No nyt ei ole nopean ulkoilun tarvetta, kun Tella matkusti sunnuntaina Lohjan maisemiin.
Viikko sitten sain yönyli-vieraaksi Emmin ja poikansa Benin, jotka kohta kiirehtivät pulkkaa ulkoiluttamaan! Tontti on melko viettävä, joten kunnon alamäet saa moneen suuntaan. Parina päivänä oli räntää silloin maassa niin, että lumipalloja  ja -ukkoja pääsi tekemään. Puolen viikon maissa ne hupenivat vedeksi takaisin.
Sisäaskareeksi oli Benille pakattu suuria aarteita mukaan, nimittäin junarata, jonka kokoaminen oli paras huvi teknisesti kehittyneelle lapselle. Taustan vaalea mytty on paras unikaveri, pikku tyyny, jonka yhdessä kulmassa on poron pää, jonka vuoksi se on tietysti nimeltään Poro
Eilen aamupäivällä satoi räntää, mutta kun kohta tuli kunnon vesikuurokin, ei maanpinnan väri päässyt vaihtumaan. Kävin katsomassa Käsityöläisten Joulupuodin avajaisia ja sen jälkeen Kaluste-entisöinti Pahalahden 30-vuotista taipaletta juhlimaan. Firman yrittäjä Marja onkin maailman paras hovihankkijani, kun on korjannut kohta kaiken kalustuksen, mitä omasta ja Helenan perheestä löytyy. Oli kiitoksen aika!

Kuva otettiin tänään aamupäivällä n. klo 10:n aikoihin
No joka tapauksessa tänä aamuna oli taas hieman valoisampaa, maanpinta saanut ohuen vaalean kuorrutuksen, kun yösade oli ollut vain räntää. Uunit töihin ja sitten päivän muihin projekteihin. Kävin yläkerrassa tutkimassa pöytätilannetta, jonka kuvioihin nyt on päädytty. Siellä nimittäin odottaa korjausta oma ensimmäinen Askon tehtaiden ruokapöytäni, jonka ostin Sysmän kirkolta 1960 muuttaessani Lehtimäeltä Rapalan koululle töihin. Siis pöytä on noin samanikäinen Helenan kanssa.
Muutossa irronnut osa oikealla teki pöydästä kaksijalkaisen, sellaisena se ei seiso! Näitä pääsee Marja pian käsittelemään, maalikerroksiakin taitaa olla alkuperäisen päällä 3, jollei enemmänkin...
Kymmenen vuotta sitten tapahtunut muutto tänne oli rikkonut pöydän jalkakiinnityksiä niin, että siitä ei ollut enää pöydän virkaan. Eilinen keskustelu Pahalahden verstaalla asiantuntijan kanssa poisti pilviä vanhan pöydän taivaalta, kun Marja arveli, että sen hyvinkin voisi liimailla uudelleen ja korjata maalaukset. Siltä sen päivänvalossa hyvinkin rupesi näyttämään, että hoitoon kohta pitää viedä!

Tuvan pöytänä 41 vuotta palvellut yksijalkainen, jonka ääressä joskus on ruokaillut tusinan verran kansaa, kun jatkolevy, 60 cm on pantu asemiinsa. Kuvassa istuimina nyt ovat vanhempieni joskus 1960-luvulla kylän huutokaupasta hankkimat tuolit, jotka ovat hieman korkeammat kuin nykyajan tuolit. Pöytään kuuluvat pinnatuolit muuttivat jo viime kuussa Emmilään.
Miksi nyt vanhaa pöytää tuli ikävä, johtui siitä, että jo kauan toivomani muutos tuvan ison valkoisen pyöreän pöydän suhteen on tulossa, kun sille löytyy paikka Helenan jälkikasvun Emmin kotilattialta.
Tuo ylläolevan kuvan pöytä ja neljä tuolia hankittiin Pentin aloitteesta ja toimesta kesäkuussa 1974, kun Elsan ja Tatun 30-vuotishääpäivä oli käsillä. Ostos oli peräisin Kouvolasta, sillä niihin aikoihin Pentin perhe asui siellä, lähellä mummilaa. Umpipuinen (koivua) ja nyt 41-vuotias pöytä aivan uuden veroisena vielä, kun on niin vankkaa tekoa. Mutta sinkulle hankala, kun on liian iso ja painava yksin liikutella.

Onhan se jonkinlainen ruokapöytä toki aina tarpeen, ainakin silloin, kun sattuu tulemaan enempi kupin kalistelijoita ruoka-aikaan. Yksin ollessa tulee otettua tilavalle tietokonepöydälle kahvikuppi tai lautanen siihen sivuun, kun samalla lueskelee uutisia tai viestejä ruudulta. Eihän niin saisi tehdä, että vie sottaavaa elementtiä näppiksen liepeille, mutta varsinkin aamulla sellaista sattuu... Keittiöremontin jälkeen 2005 tuli kaksi isoa työtasoa, jotka aiemmin kokonaan puuttuivat, joten pöydän tarve pieneni ruokarumbaa hoidellessa.

Aiemmin iso pöytä oli siihenkin hyvä, kun harrastin iltapuhteeksi 3d-palapelejä, se kun salli 1000 palan käsittelyt melko vaivatta. Ja kun työ ei ollut vielä lopussa, kaiken voi peittää pöytäliinalla. Nykyisin teen puzzlet vain näyttöruudulla, se rasittaa niskaa paljon vähemmän. Tosin nyt alkaa palojen sijoittelu laantua, viimeksi ehkä vuosi sitten olen löytänyt itseni siitä. Palojen asemasta tykkään nykyisin langoista, niissä riittää hupia ja kopallisen tuloksia saa vuoden mittaan helposti jaetuksi kulutuspisteille...


Tellan kanssa vietetyt päivät ovat paljon enemmän liikuntaa sisältäviä kuin yksin ollessa, koiran ulkoilu palveli siis myös minun tarpeitani! Nyt pitää varmaan alkaa pitää lukujärjestyksen tapaan joitain liikunta-aikoja päivässä.
Näkymä on edelliseltä räntäkaudelta eli 23 11, jolloin öinen pakkanen ryydytti sateen tuotteet maastoon möykyiksi. Tellan kanssa Kappelinmäellä aamureisulla.
Se on vaikeaa, kun en ole koskaan tehnyt sellaisia kävelyjä, vaan aina on ollut joku eri tarkoitus mennä. Lämmityskaudella tulee kyllä liikuttua lukuisia kertoja pohjakerroksen rappusissa ja sulan maan aikana on piha-askareita.
Kuihtuneiden kukkavarsien pois leikkely ei tietystikään ole syksyllä tarpeen, varsinkin jos niissä on tallella evästä linnuille. Joskus sitä on kuitenkin harrastettava. Tämä tila odottelee nyt ikikukka-joulutähtien asettelua
Lumenluontiajat tuntuvat vähenevän? Ainakin, jos ajattelee viimeisiä kymmentä vuotta, joskus tulee lunta, niin että meinaa hukkua siihen, joskus taas ei mitään ennenkuin tammikuulla.

Ulkoilua varten hankin noin kuukausi sitten kylän myyjäisitä Liskin Riitan tekemän pipon, joka ihmeekseni oli sopivan kokoinen. Yleensä pipot ovat liian pieniä ja liukuvat koko ajan ylöspäin. Tällä uudella ei ole ollut muita liikesuuntia kuin vienoa pyörimistä pursuavia hiuksia sen alle tunkiessa.

Vaihdoin makuuhuoneeseen Elsan ja Tatun oranssisen ryijyn, joka oli viimeiset parikymmentä vuotta ollut yläkerran asukki. Uudet vaaleanpunertavat lattiamatot kaipasivat siihen värimaailmaan paremmin sopivaa seinää ja sängynpeittoa. Entinen seinällä ollut lämmike meni apueteiseen, jossa kylmän ulkoseinän eristettä aina kaivataan. Siihen ruskeiden panelien päälle vaalea ryijy toi kaivattua tilantuntua. Sen entinen ryijy, Irja ja Eino Haapasen kodista alunperin, meni siitä puolestaan yläkertaan, jonne oli jäänyt tyhjä seinän paikka Ullanhuoneessa. Ulla nimittäin kalasti tämän perinnön talteen perikunnan selvitellessä isänsä kotia tammikuussa 2009. Ryijyt ovat kaikki samanikäisiä eli peräisin 1970-luvulta, hankittu kiertelevien pohjanmaalaiskauppiaiden autokuormista.

Sisäliikunnan eräs muoto on huonekalujen kierrätys siivouksien yhteydessä. Tänä syksynä sitä on ollut tuolien suhteen toistaiseksi, ja keksin myös ryijykierrätyksen Tellan suureksi hämmästykseksi. Koira yleensä häipyy toiseen huoneeseen siistimisen ajaksi, mutta ryijyhommaa se seurasi koko ajan