Merkittävät aarteet osa 2

Juuri tällä hetkellä tuntuu, että selvästi merkittävimpiä tekijöitä elämässäni ovat olleet kangaspuut. Olen mielestäni niiden takia onnellinen vanhus. Silloin kun on keskeneräinen loimi puussa, kipuan yläkertaan tavallisesti kolme kertaa päivässä. Muut askareet menevät taka-alalle, aina siihen syyn keksii. No onhan siihen se käytännön asiakin, että jos pitää pitkiä välejä viileänä vuodenaikana, niin tila ehtii turhaan jäähtyä ja vaatii enemmän lämmitystä joka kerta. Mutta enpä sitä viihdykettä puiden ääressä mitenkään moiti! Huomaan jatkuvasti eläväni miettimässä, josko tuota tai tätä lankalaarin löytöä johonkin kudontasuunnitelmaan tarvittaisiin. Ja kun langat ovat pöydällä odottamassa lopullista suunnitelmaa, se on kuin juhla.

Tässä on pieni seinävaate damastikudonnalla tehtynä, se on tehty vaakasuunnassa, jolloin lyhyen loimiosan sai paremmin hyödynnettyä. Valitsin tähän kasviaiheen, nuorehkoja kuusia, koska niihin aikoihin olin juuri saanut tehtyä lisensiaatintutkinnon, jonka aikana kävin kymmenissä vanhoissa heinäpelloissa, jotka oli istutettu kuusentaimia täyteen. Työn tekeminen alkoi vasemmasta laidasta. Olin juuri oppinut värjäämään itse lankoja, ja sininen valikoitui sen takia, että sinisen värin tuottaminen tuli viimeiseksi haltuun. Hapsut on tehty jälkeenpäin kankaan toiseen laitaan, josta kuvio-osa puuttuu. Toisessa puolessa reunasta sai ripustuskujan. Tummat urat puiden välillä kertovat, että kyseessä on ojitettu pelto, jossa puut kasvavat.

Miten biologian opettajasta kehkeytyy intohimoinen kutoja? Se, joka lapsena ja osin aikuisenakin oli vielä villalle ja monille väriaineille pahasti allerginen? No, onhan se selvää, että saa niistää ja aivastaa edelleenkin tehdessään, mutta sehän on joka ihmiselle luontainen reaktio hengityskanavien puhdistamiseen. Varsinaiset allergiareaktiot ovat onneksi kanavoituneet muihin ärsykkeisiin. Mistäpä senkään olisi tiennyt.

Kankaiden yms. kutominen on ollut elinympäristöissäni aina normaalia toimintaa, olen siihen kasvanut. Käytössäni on perintökangaspuut, jotka äiti-Elsa sai 1934 häälahjaksi veljeltään Laurilta. Ne valmisti hyvinkääläinen puuseppä, ne eivät muodoltaan muistuta tarkasti mitään tunnettua kangaspuumallia. Elsalla oli lähes aina jotain työtä menossa, kun sotavuosista ja pahimmasta pulakaudesta oli selvitty ja loimilankoja taas sai. Isäni valmisti 1930-luvulla käärinpirran, jossa näyttää olleen samanlaisia tappeja kuin itse tehdyt heinäharavan piikit, niiden keskipisteiden väli on 2 cm. Sitä tarvitaan, kun loimi pitää saada kangaspuun takatukille kutomista varten. En raaski hankkia muuta, kun isän työ vielä jotenkin toimii, vaikka se onkin hieman liian kapea saaliloimiin, saisi olla 20 cm leveämpi.

Eräs Elsan viimeisimpiä töitä 1980-luvun alussa oli keinutuolinmattojen loimi, josta tehtyjä töitä talossa on tallella useampia. Yksi niistä riippuu vieraskamarissa.

Kutomista Elsalla riitti elämän loppuun. Elämänsä kolme viimeistä päivää marraskuun lopulla 1982 hänellä kuluivat raanujen kudelankoja haeskellessa Kouvolasta Vuorelman ja muiden tarvikemyyjien kaupoista ja siitä seuranneessa veritulpassa, joka kulkiessa lähti jalan laskimosta liikkeelle ja koitui kuolemaksi. Tuliaisena hankittu lankakassi jäi pöydälle odottamaan seuraajaa. Helena-tyttäreni oli se, joka kutoi loimen loppuun samana vuonna ja tammikuun puolella 1983 ollessaan joululomalla.  Poislähdöstä on kulunut aikaa tässä kuussa 36 vuotta.

Iitti kudontamaailman kartalla oli eräs tärkeitä alueita Suomessa, siitä kertoo mm. v. 2003 ilmestynyt kirja Tiltun kapiot, tutkijanomaisesti koostettu katsaus iittiläiseen käsityöperinteeseen. Kotini naapurissa asui 1970-luvulla Lahtisen Suoma, joka oli eräs parhaita ammattikutojia Iitin kuvatäkkien tekijänä, ja kuinkahan monta Iitin täkänääkin hän oli tehnyt? Äitikin osti niitä useita, jokaisen lapsensa kotiin. Ja Suomalta sai ammattiapuna neuvoja ja loimia myös Elsa-äidin kangaspuita varten.

Helvi Vuorelman sivuliikekin oli jonkun aikaa Kausalassa, Paateron liike jatkoi ihan viime vuosiin asti sitä perinnettä. Sitä paitsi tuossa naapuritalossa asui myös Tervolan perhe, jonka äitini ikäluokkaa olevat tyttäret kutoivat molemmat talvisin vaativia töitä, jotka niihin aikoihin olivat tavallisimmin ryijyjä tai pöytäliinoja.

Eräs oma suunnitteluni täkänäloimella, joka ei tahtonut oikein edistyä, kun useat kurssilaiset pitivät sitä turhan hitaana työnä, joten sain ostettua useampia osuuksia. Tässä kokeilin kasviaihetta, puiden kuvaamista. Malli oli suurpiirteisesti hahmoteltu paperipalalle, mutta työn kuluessa sitä piti muuttaa moneen kertaan.

Olin kyllä keskikouluaikana miettinyt mennä käsityökouluun, mutta allergioiden takia se kuului hylättäviin vaihtoehtoihin. Paras oppilas luokaltamme, Leena Helin sen sijaan haki ja valittiin Fredrika Wetterhoffin käsityönopettajakouluun. Se vaikutti minun elämääni niin, että Leenan varaama lukio-opiskelupaikka Lahdessa koitui minulle, joka keväällä en ollut ajatellut ollenkaan jatko-opintoja. Suorittamaani luokanopettajan koulutusohjelmaan kuului vain ompelutöiden valmistamista.

Samaan loimeen sain työstettyä monta Janakkalan kivikirkon näkymää, siinä pohjatyönä olin käynyt piirtämässä näkymän parkkipaikalta autossa istuen, kun oli viileä vuodenaika. Tässä työ on nurjalta puolelta katsellen, jolloin kellotapuli jää vasemmalle. Useimmiten se on näin päin, kun kuva on mielestäni tasapainoisempi näin päin. Reunalangoiksi luodut tummanruskeat langat suunnittelin symboloimaan kirkkojen yleisiä kiviaitoja.

Ura biologian ja maantieteen opettajan alalla oli äidin kuoleman aikaan 1982 kuitenkin niin monipuolista, etten olisi kolmen lapsen perheen lisäksi voinut kuinkaan löytää aikaa muuhun. Kangaspuut jäivät odottamaan lähes kymmeneksi vuodeksi taloon, joka perinnönjaossa jäi minulle ja lapsilleni kesämökkikäyttöön melkein neljännesvuosisadaksi. Ne purettiin vieraskamarista, josta tuli toinen makuuhuone ja siirrettiin yläkerran halliin, jossa ne ovatkin siitä lähtien olleet koottuina.

Muutokset koulumaailmassa tekivät niihin aikoihin sen, että koulun tarjoamia töitä oli monia vuosia (1980-luvulla) nipin napin riittävästi. Tein lisäksi lääninkouluttajan, kesäyliopiston  ja kansalaisopiston opetustehtäviä. Loput illat kuluivat kasvitieteen lisensiaatin opintoja työstäessä. Sitten huomasin, että oli ainakin yksi ilta viikossa sellainen, että voisin päästä kansalaisopiston kursseille oppimaan kutomista. Olin silloin jo yli 50-vuotias.

Opettajaksi löytyi Arja Hauhia, innostava ja laajan tietämyksen omaava guru, joka ei totisesti jättänyt mitään kiveä kääntämättä, jos oli tarvis. Kiitokset vielä kerran ihanista päivistä! Niin olikin edessä joka viikko myös teoriaa, joka on aivan välttämätöntä vastaamaan moniin vielä selkiytymättömiin kysymyksiin. Eipä aikaakaan, kun huomasin viritteleväni äitini puihin mattolointa.

Kuva on 16 10 2010, jolloin sain valmiiksi sukulaiskotiin menneen sinisen maton, hieman yli 3 m pitkän. Siinä tehdessä muistelin kesäaikoja Rapalan Kaitaniemessä, jossa varpaat uivat Päijänteen laineissa maton saajien seurassa. Maton nimeksi tuli tietysti Päijänne, sen sidos on veteen sopivasti aaltotoimikasta, ja koska järvessä on erisyvyisiä kohtia, piti tietysti mattoonkin niitä laittaa

En harmitellut, vaikka sidontaohjeet olivat jääneet sinä viikonloppuna Turenkiin pöydälle, sillä tiesin päättelemällä, miten sidonta pitäisi tehdä, ja tulihan siitä kaksiniitistä mattoa! Kun olin seuraavilla kerroilla paremmin varustautunut, osasin vaihtaa polkussidonnan toimikkaaksi, joten parin palttinaisen jälkeen teinkin lopun loimen eri polkusilla.

Elsalta oli jäänyt perinnöksi paljon kaikenlaisia lankoja, niistä langoista työstin kesämökillä kohta ensimmäisen kapean toimikkaisen saalipeittoloimen, josta syntyi liuta lapsenpeittoja liitettäväksi niihin paketteihin, joissa oli SPR:n vauvan ensitarvikkeita katastrofialueille. Olinkohan ollut kutomassa villalangoilla 3 vai 4 kertaa sitä ennen, mutta uskallusta ei puuttunut.

Suurin osa tekemistäni metreistä on mattoloimia. Tämä kuva on 27 08 2011, kun olin saanut vieraskamariin uudet sopivan mittaiset työstettyä. Lempisidos on vuoroin palttinapolkusia, vuoroin ripsiä, jolloin matosta saa tukevamman eli ei niin helposti kurttuun menevän koirahuusholleihin. Ja kutoessa tietysti viidellä sukkulalla.

Pitkäaikainen asuinkuntani Janakkala kuului myös niihin etelähämäläisiin kuntiin, joissa kangaspuutaidoilla oli suuri arvostus. Kunnassa oli peräti kotitalouslautakunta, jolla oli kudonta-asema ihan kotini lähellä ja sillä kudonnanohjaaja. Voin siis käydä myös siellä tekemässä valmiisiin loimiin töitä, jos aikaa liikenisi enemmän. Niihin aikoihin siellä oli ohjaajana entinen oppilaani Ojalan Pälvi, ihana ja aina avulias hänkin.

Kutoma"uraani" vaikutti myös Kirsti Kemppi, ammattikutoja, joka opetti myös kansalaisopistossa ja jolla oli kotona tuotemyymälä. Siellä käytiin hankkimassa lisäoppia loimen suunnittelussa ja teossa. Huomasin tulleeni henkiseen kotiini myös siitä, että opiskelutoverini ajattelivat ihmeesti samalla tavoin kuin itse. Heitä oli mukava mennä tunneille tapaamaan! Lisäiloa sai myös siitä, että jotkut heistä olivat oppilaitteni äitejä.

Maantieteen avulla olen oppinut, miten kaupungit muodostuvat erilaisista rakennuksista ja toiminnoista, eri aikakausilla on oma tapansa. Tässä omassa damastityössä, jonka nimi on Pikkukaupunki USA:n itärannikolla, on yläosassa matalampia kaupunkitaloja ja ns. siirtomaatyylin rakennuksia, alaosassa 1900-luvun kerrostaloja. Damastin musta loimi sopi oikein hyvin rakennusten kuvaamiseen, se jää pohjaksi, ja itse värjätyt ohuet kampavillalangat tekevät sitten rakennukset. Hevonojan kuvapalvelussa tehtiin kehystys.

Yhdessä kansalaisopiston ryhmän kanssa opiskeltiin 2000-luvun alussa myös damastipuiden salaisuuksia, voi miten kiihottavan kiinnostavaa ja toisaalta työlästä, sillä niiden puiden tekniikassa olisi vielä kehittämisen varaa, sen verran summittaisia viriöistä tuli. En voinut kuvitellakaan, että olisin muuttanut juuri niihin aikoihin asuinkuntaa, vaikka olin juuri päässyt eläkkeelle. Mielestäni oli aivan ainutlaatuista, etä päästiin sellaisiin seuraavan tason välineisiin. Ihan ensimmäisiksi kutojavuosiksi niistä ei olisi kaveria saanut, mutta sumeisiin viriöihin voi totutella muutenkin. Meillä oli myös monta kertaa täkänäloimia, joihin hurahdin ihan kerta kaikkiaan kasviaiheiden ja Janakkalan kirkon kuvan myötä.

Iitissä olisi mahdollista saada oppia myös harnesk-puilla kudontaa, sillä täällä asuu tekstiilitaiteilija Arja Okkonen. Hän on käynyt viemässä kudontaoppia Afrikassa asti, se on käsittääkseni ollut ns. kehitysyhteistyön puitteissa tapahtuvaa. Arjaa ei siksi aina tapaa, joten asia on jäänyt toistaiseksi.

Muutto pysyväksi Iitin asukkaaksi 2005 toi mukanaan monta käännettä siihen astiseen, kun täällä ei ollutkaan lähikylissä kutomapiiriä. Janakkalassa olivat damastipuut vaihtaneet paikkaa Tervakoskelle, ja siellä oli tarpeeksi innokkaita kutojia omasta takaa. Silloin perintöpuut tulivat taas kunniaan ykkösinä. Vintin ylisiä siivotessa löytyi myös pitkä ruskea pakettikäärö, jossa oli lisäosia, vipusia ja välittäjiä, että sain tehtyä jopa 6-vartisia sidoksia (yhdistetyt toimikkaat). Aika pian päädyin myös omatoimiseen loimen virittämiseen, sillä olin Kempin Kirstin kanssa jutellessa kuullut, kuinka vähällä väellä loimi menee puuhun. Kansalaisopiston tunneilla se oli ollut 3-4 hengen yhteistyötä. Huomasin, että aika oli avainsana.

Itse värjätyillä kudelangoilla on syyskuussa 2009 syntynyt valkoiselle loimelle ruudullista jälkeä. Silloinen loimi oli kapeahko, joten laitoin pitkille sivuillekin hapsut, että olisi käyttömukavuutta enemmän. Nykyisin uskallan tehdä melkein 20cm leveämpiä kuin silloin. Sidonta on yhdistetyt toimikkaat, se onnistui, kun löysin lisävarusteita.

Loimiakin voi luoda itsenäisesti, siihen muuttaja sai kahdessakin paikassa Kausalassa tilat ja välineet. Mutta sittenhän omat mahdollisuuteni vasta avautuivat, kun toinen niistä, Taito-keskuksen Kausalan piste lopetti, ja välineitä ei voitu muuten sijoittaa kuin hajauttamalla ne väliaikaisesti. Niinpä meidän autotallissa on jo muutamia vuosia ollut "oma" luomapuu, jossa sopii pyöritellä haluamanaan aikana sellaisen tovin, johon on kunakin hetkenä mahdollisuus, ja niin tarvittavat loimet valmistuvat. Olen kuitenkin jättänyt pellavatyöt yms pois ohjelmistosta, koska niiden kanssa olisi paras häärätä ryhmänä loimen teossa ja puuhun asettamisessa. Villaiset ja kalalankaiset loimet ovat tulleet jäädäkseen!

Viimeisin saaliloimi oli luotu toimikassidosta varten, halusin tehdä siitä syksyistä väriloistoa kuvaavan, jotta näkeminen toisi lämpimän tunteen saalin käyttötarkoituksia ajatellen. Se valmistui runsaat kuukausi sitten.

Joskus alkuvuosina pidin kirjaa siitä, kuinka monta metriä aikaansaannoksia syntyi vuosittain. Kun rupesi tulemaan kolminumeroisia lukuja kekoon, lakkasin kirjaamasta, eihän sillä ole merkitystä. Sen sijaan on tärkeää, jos saaja ilahtuu ja pitää saamaansa työtä tarpeellisena. Tärkein palkkani on se tunne, jonka saa itse suunnitellusta ja toteutetusta työstä, sitä ei voi edes rahassa mitata. Kutomisen yksi parhaita puolia on se, että työt valmistuvat! Niin ei käynyt ompeluharrastusteni  tai neulottujen vaatteiden teon kanssa kuin harvemmin.

Tämä Iitin kuvatäkki on mielstäni kauneimpia Suoma Lahtisen töitä, hän valmisti sen 1972, kun isäni täytti 70 v, ja haluttiin antaa yhteinen isomman joukon lahja. Kuvatäkki lähti sukuun kierrokselle vanhempieni kuoltua ja se oli vuosia vanhimman veljeni kotona. Hänen kuoltuaan 1997 täkki palasi taas tämän talon seinälle.

Yksi maali on vielä saavuttamatta, en osaa kutoa tuota Iitin kuvatäkkiä. Se on kiertopujotusta, ja sen tekniikan voisi kyllä saada haltuunsa, mutta työn tekemiseen liittyy muutakin tietoa. Sitä nyt tässä vielä odottelen, mistä se paketti putkahtaisi tielleni.

Tietenkin lankakaupassa saa kulumaan rahaa, mutta mikäpä harrastus ei maksaisi. Ei siihen kulu lähimainkaan niin paljoa vuodessa kuin yksinkertaisella viikon etelänlomalla. Kun joskus nuoruudessani päädyin tekemään tupakkalakon, joka ei ole murtunut koskaan, arvioin nyt, että tupakoitsijalta kuluu reilusti enemmän harrastukseensa päivässä kuin minulta kuukaudessa. Yhden askin hinnalla voi saada kolmekin kerää lankaa, joskus enemmänkin, jos käy tehtaanmyymälöiden lankalaareja koluamassa.

Tämä on noista alla mainituista ainutkertaisista myydyistä matoista se ensimmäiseksi kudottu, parin toisesta tuli melkein samanlainen.

Kun eteiseen aikomani matot olivat menneet toiseen kotiin, tein sitten uudet eteiseen tummalla ja punaisella vuorotellen. Kuva on huhtikuulta 2012.

Vain pari kertaa olen myynyt tekemäni kudontatuotteen, ensimmäinen oli vuonna 2002, jolloin kurssilla tehtiin vakoraanuja. Niihin aikoihin olin jo oppinut värjäämään lankojani, sain mielestäni paljon kauniimpia töitä kuin olisin edes uskaltanut odottaa. Eräs tuttavantuttava halusi tietyn raanuni antaakseen sen edelleen lahjaksi tyttärelleen uuteen kotiin. Hinnasta piti pitkään keskustella ohjaajien kanssa ja johonkin päädyttiin. Toinen kerta oli noin kymmenen vuoden kuluttua, sinisävyinen eteisen mattopari, joita eräs tuttavani piti juuri heille sopivina, joten ne matkustivat sitten hänen kotiinsa.

Tämän vuoden satoa ovat myös elokuulla 2018 valmistuneet Karpalo-saalit, samalla tekniikalla kuin Puolukat alla. Osa karpaloista tuli sinisävyisiä, kun ne oli aiottu miespuolisille. Pääosa loimesta tuli punaisia karpaloita.

Näiden syyskuulla 2018 valmistuneiden saalien työnimi oli Puolukat. Niissä on kaksinkertainen loimi, jossa pohjana on tummempi palttina, pinnalla värilangoilla tehty ripsi. Puolukat lämmittävät nyt tuttavia, jotka uurastavat yhteisissä hankkeissa kyselemättä! Näissä kaikki langat ovat kaupan tarjonnasta, enää en itse värjäile, koska kädet eivät enää tykkää väriliemistä, saavat ihottumaa. Eikä lankavärjäystä pysty tekemään suojakäsinein, aina ne ovat sisältäkin liemessä.

Kymmenen vuotta sitten

Ullan kimpusta löytyi Eustomaa ja limevihreää neilikkaa, jotka tänään puhkesivat täyteen avoimuuteensa.

Taas on yksi vuosi tullut lisää elinpäivien määräksi. Katselen nyt uusin silmin kaihileikkauksen jälkeen, josta vielä riittää hoitotippa-aikaa joulukuun puoliväliin. Nyt näkyy paremmin kuin hyvin! Maakin on muuttunut vaaleammaksi, sillä eletään hieman 0C:n alapuolella olevia aikoja, ja pinnoilla on vaaleaa härmää vähien lumiripsausten lisäksi, jota täysikuukin vielä korostaa. Syntymäpäiviä ehti juhlistamaan nuorin tytär Ulla miehensä Jarin kanssa, jotka kävivät eilen onnittelukäynnillä. 

Saatiinpa luotua Mäntykin, led-lamppujen valosarjasta seinälle riippumaan ja valaisemaan talon pohjoispuolta. Monta vuotta tuossa kasvoi lumimarjapensas, jonka oksille lamppujen nauhaa oli kiedottu, mutta poistin pensaat hiljattain. Puun hahmo muistuttaa kuitenkin isoimman lehtikuusen kaadosta tästä läheltä, sen kasvuvauhti oli liikaa lähellä olevaa talon ilmajohtona olevaa sähkökaapelia. Saakin nyt jäädä pimeän ajan pihavaloksi tästä eteenpäin.

Tasan kymmenen vuotta sitten oli saatu jokseenkin raskas lasti lunta maanpeitoksi. Auton kohdalla kinosta oli ollut lähes 30 cm, autotallilla puoli metriä paikoin. Kuva yllä on otettu 25 11, silloin oli jo saatu kahtena aamuna siivota lumia sekä lapiolla että auraajan voimin. Tämä ei ollut kuitenkaan sen vuoden ensilumi, sillä hieman lunta oli silloin saatu 19 11, ja se jäi maahan odottamaan jatkoa.

Uusi sade oli alkanut jo 21 11 ja oli pahimmillaan 23 11 sunnuntaina. Helena, Emmi ja Anni ja kaikki koiratytöt olivat tulleet perjantai-iltana syntymäpäivilleni Mikkelistä, jossa asuivat ensimmäistä vuotta Tuomikadun talossa. Edellinen, väliaikainen asumisvuosi oli ollut Harjukadun rivitalossa Mikkelin raviradan lähellä. Helena oli kohta Mikkeliin muuton jälkeen ostanut omakotitalon, ja siinä oli alkuvuoden 2008 ollut täysremppa, ja muuttamaan oli päästy vapuksi. Anni oli lukiolainen, Emmi asui jo muualla, Tampereella.

Paluu kotiin syntymäpäiviltä osui siihen myrskyn pahimpaan saumaan, ja piti valita  mahdollisimman isoja teitä, joita varmasti aurattaisiin. Jopa meidän tielläkin porhalsi aura-auto sinä päivänä 3x. Oli karmeaa lähettää väki kotimatkalle sellaiseen ilmaan, mutta valitakaan ei voinut, kun heidän piti olla töissä ja koulussa maanantaina.

Se kuvaruutu, joka nyt katselen, on juuri täyttänyt 10 v, sillä se oli Helenan ja Ullan yhteinen synttärilahja, jonka Helena nosti autostaan ja siinä jossakin välissä myös laittoi töihin. Vanha iso ja painava mulkosilmämonitori, jonka olin saanut korvaamaan edellistä ja haaleaksi mennyttä Mikon työpaikan poistoläjästä, oli niin painava, että tarvittiin kaksi henkilöä, Helena ja Emmi nostamaan se autoni takapaksiin, jossa se saisi olla niin kauan, kun tulisi aika käydä Kausalan jäteasemalla seuraavana arkipäivänä. Taulumonitori LG onkin palvellut täysin moitteetta siitä asti ja tuntuu kuin uudelta nytkin. Kymmenessä vuodessa on sen kanssa kertynyt 3650 iloista päivää! Ja ennenkaikkea kevyttä, koska hyvin sen jaksaa yksinkin siirrellä.

Niihin aikoihin olin jo tullut tutuksi digikameran kanssa, kun sitä oli reilun vuoden harjoiteltu. Ullahan sen kesällä 2007 sai toimeksi, minulle tuli vanhan filmikameran jälkeen Casio Exilim -digikamera. Kameralla oli oma telakka, johon se käytön jälkeen pantiin latautumaan, ja siinä ollessaan tietokone tarkasti, mitä kuvia oli tullut kameran muistikortille ja siirtänyt ne omiin tiedostoihin. Uusi aika oli koittanut, kun sain siirrettyä myös kuvia sähköpostin kautta! En kuitenkaan silloin vielä tehnyt kuukausikohtaisia salkkuja kuin harvemmin. Senjälkeen ei olekaan paperikuvien määrä paisunut kuin satunnaisesti, kun olen saanut kuvan jonkun toisen ottamana ja lähettämänä.

Elettiin vielä vanhojen ikkunoiden, ovien ja ulkokuoren aikaa, eipä ollut pihan puistakaan paljon tietoa, mutta kuvasta näkyy, että kyllä joitain tuijan taimia oli saanut sijansa. Myös irlanninkatajat oli istutettu, kun vielä tuon korkean lumipeitonkin seasta ulottuvat näkymään. Oven oikeaa puolta hallitsi mahtava alppikärhö. Sitä piti aika ajoin reippaasti leikellä, koska versot pyrkivät valtaamaan parvekkeenkin. Kun nykyisen pesuhuoneen ikkuna on kuvassa kokonaan näkyvissä, on hyvin luultavaa, että saksi on käynyt avaamassa näkymää valoisammaksi.

Olin muuttanut pysyvästi asumaan Iittiin kesällä 2005, jolloin oli ollut tuvan ja lämpöjärjestelmien täysremppa. Seuraavana syksynä 2006 oli vuorossa vessan kunnostus, se ei mahtunut aikatauluun eikä budjettiin muuttovuonna. Menisi vielä lisää kaksi vuotta, ennenkuin ajatus ikkunoiden vaihdosta kypsyisi 2010, ja peräti kahdeksan talon ulkoverhouksen uusimisesta 2016.

Näitä asioita ei juuri pohdittu kuitenkaan kymmenen vuotta sitten. Lasteni isä Mauri Haapanen oli nimittäin juuri muutamaa viikkoa aiemmin siirretty saattohoitokoti Koivikkoon Hämeenlinnassa. Mauri oli muuttanut palvelutalon asukkaaksi, mutta hänen terveystilanteensa oli kääntynyt huonompaan keuhkokuumeen takia, eikä suunniteltu enää paluuta sairaalasta Tohvelan palvelutalolle, jossa hän oli asunut runsaan vuoden. Olin ehtinyt marraskuun puolivälissä käydä Koivikossa tervehtimässä, ja tälläkin reisulla syntymäpäivilleni oli lauantai pyhitetty matkaksi Hämeenlinnaan. Olin silloin kuitenkin kotona, kun koirat jäivät hoitooni, mutta Helenan autossa matkasivat muut.

Tässä vaiheessa ei tietysti tiedetty, miten kauan elinpäiviä olisi jäljellä, vähän kuitenkin. Joulukuun 5. päivä oli Maurin lähtöpäivä, ja marraskuinen lumimassa oli siihen mennessä sulanut lähes olemattomiin. Mauri ei ihan ehtinyt viettää vuoden 2008 syntymäpäiviään, ne olisivat olleet vasta 14. 12. Niinpä hänen elinaikansa oli 71 täyttä vuotta ja runsaat 11 kuukautta. Meillä oli Maurin kanssa ikäeroa vain 3 viikkoa, minun syntymäpäiväni on marraskuun puolella. Maurin hautajaisten merkeissä suku kohtasi 20 12 Janakkalassa.

Vuonna 2008 oli ollut lähisukua paljon koolla myös Iitin kirkolla, meillä oli ollut heinäkuussa pitkään jatkuneen sadekesän loppumisen kruunuksi tapaaminen. Olin hankkinut uudet pihakalusteet vanhojen avuksi, mutta tuossa sateenpitoasennossahan ne taisivat olla koko heinäkuun kuitenkin.

Jari oli ensimmäistä kertaa silloin mukana, he suunnittelivat Ullan kanssa yhteistä kotia, joka sitten sen loppuvuoden aikana hankittiinkin Lukonmäestä Tampereelta.  Sukuun liittyi silloin jäsen, joka oikeastaan olikin jo ennestään sukua, sillä myöhemmin näille nuorille löytyi yhteinen kantaisä 13 sukupolvea aikaisemmin Sysmän sukuhaaran kautta. Jarin isä Tapio liittyy minun isäni Tatun edeltäjiin. Mauri ei silloin enää matkustanut, hänen viimeiseksi käynnikseen jäi tänne marraskuun 2006 tehty synttärimatka Mikkolan Anjan ja Eeron kyydillä.

Kuvassa Ron, Pentti, Raija ja Helena.

Sukutapaamisella oli silloin tuplasyy, sillä Raija täytti sen vuoden helmikuussa 60 ja Pentti tammikuussa 70, joten kestit olivat heidän yhteiset syntymäpäivänsä. Ylläolevassa kuvassa ollaan edellispäivänä, kun amerikansukulaisten tulomatka oli saatu onnelliseen päätökseen.

Kuvassa Marja-Leena, Sami ja Raija yhteisen lounaan jälkeen täällä kotona.

Seurakuntatalon pihalla odotellaan lounastilaisuuden alkua isona ympyränä, tässä vasemmalta Sarinpoika Joonas, Helena, jonka takana varmaan Sami sinisen paidan takia ja Anni Helenantytär, taustalla Jari, Ulla ja Ilkka Pertinpoika. Kaikkia paleli, sillä sattui jokseenkin kolea päivä, vaikkei juuri satanutkaan.

Sukujuhlat saivat vielä jatkoakin syyskuussa, kun tavattiin Turussa mm. Pertin tyttären Kirsin ja Erkin kotona. Alla oleviin kuviin napattiin ensin kipsikäsi-Kirsin lisäksi edeskäyvät Sara ja Santeri, toisessa kuvassa isäntä Erkki ja Pentti.

Sen vuoden jouluna Iittiin tuli kammarien täydeltä joulunviettäjiä, onneksi ei ollut mitenkään erityisen kylmää, että hyvin tarjettiin hyvin lämmitetyissä yläkerran kesähuoneissakin.

Uusi synttärilahja, taulumonitori oli tietysti keskipisteenä, ja Ulla ja Jari näkivät sen vasta tultuaan. Pakkanen näyttää pyörineen joulun tienoilla -4C ja -6C välillä. Oskun käsi ja ikionnellinen Tiitu etualalla. Oli meillä joulukuusikin kynttilöineen, mutta pihalla, se näkyy tuossa alapuolen kuvassa.

Tämä kuva on jouluaatolta. Olimme Helenan kanssa käyneet viemässä hautausmaan kynttilät, ja keskipäivään osui hieman aurinkoa. Löysin muistiinpanoistani kohdan, jossa Helenan kanssa suunniteltiin eteisen remonttia, joka siis toteutui nyt vasta tänä vuonna.

Lämmin syksy kääntymässä siihen tavallisempaan

Kylläpä lämpimiä ja pimeitä syyspäiviä on kestänytkin! Harvoja kylmempiä hetkiä toki oli, mutta tälläkin paikalla alle viiden aamun yhteenlaskettuna. Sateita ei ole saatu kuitenkaan ylenpalttisesti, tuskin edes normaalisti, koska monet vesistöt ovat kymmeniä senttejä alempana keskimääräisestä syksyn korkeudestaan. Kun maat eivät ole olleet jäässä, pohjavesitäydennyksiä on kertynyt suuressa osassa maata, ainakin etelä- ja keski-Suomessa.

Harmaaksi sanottu marraskuu on ollut vain taivaan värin kohdalta harmaa, maa on pysynyt vihreänä. Tänä aamupäivänäkin pilviverho vielä pysyttäytyy, joskin ohuena, vaikka ennuste jo povasi ihan selkeääkin. Kuvat on äsken otettu. No, ei vielä tänään sinitaivasta. Mutta näitä harmaita kuukausia varten olen jo kauan sitten päättänyt, että vuorenkilpiä ja havuja ei tontilla voi olla liikaa. On se sentään tosi mahtava vihreän pläjäys sammalten kellanvihreän lisäksi.

Ensimmäisiä lumi- tai räntäsateitakaan ei ole tähän mennessä nähty, eikä ole lähiaikoina ennusteissakaan, kuten ei mitään muutakaan sadetta. Eilisaamuna näin sisareni FB-päivityksestä, että heillä siellä subtrooppisilla leveysasteilla USA:ssa oli saatu koetuksi ensimmäinen räntäsade. Taisi olla ihan eka kerta, että näin päin meni, yleensä meillä niitä on ollut viikkokausia ennen. Eihän siellä pysyvää lumipeitettä muodostu keskimäärin ollenkaan, ja puutarhahommia saa paiskia joulupäivien välissäkin, jos muuten asia huvittaa.

Omaan elämääni on osunut ainutkertainen asia, silmien kaihileikkaus, joka lopulta tapahtui viime tiistaina 13/11 Kouvolan silmäsairaala Valossa. Miten yleensä tuli mieleen, että kaihinen silmän linssi voisi olla syynä, kun rupesi esiintymään kaksoiskuvan näkymistä pidemmälle katsellessa? Omassa mielessäni olin kyllä arvellut aivan muunlaisia vaihtoehtoja, kuten silmämunan pinnalle kiinnittyviä kääntäjälihaksia, jotka eivät jaksaneet työskennellä toivotulla vanhalla tavallaan.

Näkemiseni ei nimittäin ollut lainkaan muuttunut omasta mielestäni, näin kaiken lukea ja tehdä kuten ennenkin. En edes muista, kuinka kauan sitten aloin nähdä edellä kaukana menevän auton perävalot kolmiomaisina ja kovin isoina, pidin sitä hyvänä, että varmasti näin ne jo kaukaa! Vasta viime aikoina tuli noita reunaviivan aiheuttamia lisäkuvia peliin mukaan.

Näin tien reunoiksi maalattuja valkoisia viivoja aika ajoin neljä, siis kummallakin silmällä omansa, joten piti viimeisten kuukausien harvojen ajokertojen aikana panna oikea silmä pois pelistä ja hidastaa ajonopeutta reilusti, että varmasti pysyi kaistallaan. Pitkiä matkoja en suunnitellutkaan. Sen kyllä tiesin jo pari vuotta sitten silmälääkärissä käytyäni, että oli ollut havaittavissa alkava kaihi. Silloin se ei ollut kuitenkaan vielä toimenpiteitä aiheuttava tilanne.

Päädyin lokakuun alussa uudelleen silmälääkärin juttusille ja pohdittiin erityisesti tätä ylimääräisten kuvien näkemistä. Tarkatkaan selvitykset eivät tuottaneet muuta ratkaisua kuin silmän linssin rakenteeseen paikoin tulleita samentumia, jotka taittoivat valon eri lailla silmissä. Kun autoilu on minulle kovin tärkeä asia, halusin sitten pian korjauksen tilanteeseen, joten ensimmäinen mahdollinen aika varattiin. Onneksi ei tullut nuhaa tai muuta vaivaa, että homma meni suunnitellusti aikanaan.

Molemmat silmät operoitiin samalla makailulla, ensin oikea, sitten vasen silmä. Sehän on paikallispuudutuksessa tapahtuva. Tilaisuus oli kutsuttu alkamaan noin puolen päivän jälkeen, ja kotonahan oltiin sitten jo kolmen maissa, että päästiin päiväkahveja keittelemään. Toki hörpin jo ekan mukillisen siellä sairaalan sohvalla, koska se heillä kuului kuvioon. Viilentyneet sormeni lämpisivät samalla mukia pidellessä.

Saattajana oli tyttäreni Helena, enkä siitä matkasta olisikaan ilman selvinnyt, kun silmät olivat pupillin kohdalta apposen ammollaan, ja häikäisi jopa mustien aurinkolasienkin takaa katsellen. Omat sikiöaikana silmien kudoksista muodostuneet linssit oli vaihdettu tekolinsseihin. Helenan käsikynkässä tipsuteltiin sitten autolle ja kotiin Tellan hoiviin.

Lääkehoidoksi tuli erilaisia silmään tiputettavia tippoja useita kertoja päivässä, näillä nyt jatketaan kuukauden päivät. Viikkoon ei saisi peseytyä niin, että silmiin joutuu vettä tai ponnistella painavien esineiden kanssa.

Seuraava päivä olikin sitten jo ihan erilainen häikäisyn suhteen, voin olla sisällä lampunvalossa ilman aurinkolaseja, ja arkirutiinit alkoivat kummasti sujua. Minua ällistytti, kuinka paljon sinisempi maailma olikaan, en uskonut silmiäni, kun ensi kerran katsoin mukamas harmaata marraskuun taivasta, joka näyttäytyi pehmeän siniharmaana. Ja kaupungin valojen vaaleanpunainen sävy oli ihan uutta siellä sairaalan ikkunasta nähtynä.

Iltaan mennessä olin jo huomannut, että sukankutominen oli ihan kelpo harrastus potilasaikana, koska puikolla olevat silmukat voi nähdä entisillä ns. lukulaseilla oikein riittävästi. Totesin, että uudet linssit näyttävät paljon enemmän kuin osasin odottaakaan, esim. kiiltäväpintaisen punaisen lahjakynttiläkassin väri saa ylimääräisen sinervän sävyn, kun näen sen kovasta materiaalista pois heijastuvan valon antaman valoharson. Sellaista en voinut edes kuvitella näkeväni. Ristikkolehdestäkin näki tehtävänsä seuraavana päivänä.

Keskiviikkona totesin, että ulkoilu luonnistuu harmaan marraskuun aikana ilman mitään himmentimiä, toista olisi ollut kesällä vahvan valon aikana! Nythän ei ole ollut sadetta, joten silmiin joutuvaa vettä ei tarvinnut varoa siltäkään suunnalta. Pitää myös yrittää varoa nuhakuumeen saamista, kun minun anatomiallani siihen tautiin vastataan aina samoilla oireilla: kovalla nenän- ja silmien vuotamisella, jota kestää pitkään. Nyt kun pääharrastukseni on silmiin laitettavien tippojen kanssa hääräily, ei siitä tulisi kunnolla mitään, kun joka tapauksessa virtojen suunta olisi poispäin...

Olen sitä ikäluokkaa, että aika moni on jo tämän vaiheen läpikäynyt, ja nyt sitten minäkin. Olen saanut rohkaisevia kommentteja heiltä, kiitos vain kaikille, kummasti rauhoittivat! Tänään totesin, että näen lukea ja kirjoittaa paljon hämärämmässä huoneessa kuin ennen, ehkä näppäinvirheitäkin tulee vähemmän kuin tähän asti, vaikka siihen on toki muitakin syitä kuin näkeminen. Näppiksen puhdistaminen aika ajoin esim. pitäisi tehdä. Odotan kiinnostuksella, mitä kaikkea sitten näen hangen tai yleensä lumen pinnassa väreinä?

Lisäpohdintaa tälle leikkausviikolle aiheutti uusi jääkaappini, joka yllättäen ei saanutkaan virtaa lauantaina. Kiireessä oli illan päätöksenä ilmenneen asian hoidoksi tehtävä ratkaisu kaiken vielä jäässä tai kylmänä olevan säilytettävän siirtämisestä pohjakerroksen varakoneeseen, ikivanhaan jenkkikaappiin. Se olikin lähes tyhjillään, ja loput tavarat suurin piirtein mahtuivat toiseen pikkuarkkuun. Soittelin korjaushenkilöä paikalle maanantaiaamuna, mutta hänelle sopi tulla vasta tiistaina, joka oli se leikkaukselle sovittu.

Yhdeksältä olikin operaattori hommissa, ja todettiin, että koneessa itsessään ei löytynyt vikaa, mutta kun jääkaappi on oman vikavirtasuojakatkaisimensa säätelemä ja tarkistettiin sähköpääkeskus, niin siellähän se repsotti ala-asennossa. Oli saanut jostain ulkoisesta sähköverkon ylijännitteestä tiedon, että ei hyvä, ja ottanut itsensä off-asentoon. Namikka nostettiin taas Tee töitä -asentoon ja kone alkoi pelata. Kun leikkausreisulta tultiin, voitiin sitten iltapuhteeksi siirrellä osa roinasta jääkaappiin, mutta osa jäi muille päiville.

Käytiin Helenan kanssa keskiviikkona lisää silmätippoja apteekista, mutta pyörähdettiin tietenkin lohtukaupoille Novitan Nalle-lankalaareihin, markettisilmälasien (+2 lukulaseiksi) hankintaan ja varastotäydennyksiin. Lisäksi juhlistettiin onnistunutta elämänmuutosta käymällä lounaalla Kymen Paviljongissa, josta löytyi myös kotiin superkahvileiväksi 50% alepöydältä mahtava Tosca-kakku.

Ensi viikolla pitäisi ennusteiden mukaan säätilan luonteen muuttua, kun kylmä ilmamassa pääsee virtaamaan maahan. Löytynee useille päiville alle 0:n olevia lämpötiloja. Sitten katsellaan kiteytyneen veden värejä kasvien pinnassa ja maanrakosissa, jos tuuli ei korjaa kaikkea pois.