maanantai 31. lokakuuta 2016

Lokakuun viimeisiä viedään

Vihreiden havujen taittelua joukkoon vielä, sitten on valmista, kunhan lakkaa satamasta.
Asettelin lauantaina sateen hieman hiljentäessä perjantaina hankittuja kanervia ovipielen ruukkuihin, kun kesän kaunokaiset alkoivat olla jo off-season- kunnossa. Totesin, että olikin ehtinyt kulua melkein kaksi kuukautta siitä, kun kaivelin samettikukkia ja kesäbegonioita ruukkuihin poistaakseni sen toisen kukkapenkin.
Ihan hyvin olivat siirrännäiset jaksaneet uusissa kodeissaan. Tästä parin päivän takaisesta olivat jo samettikukkien päät enemmän alkaneet nuokkua. Pari kanervaa jäi vielä odottamaan postilaatikon varalle.
Entiset asukit ruukuista siirtyivät kepeästi kompostoitumaan, pulkalla tietysti.
Maisema on jo kovin avara. Kuva on tältä aamulta, hienoinen vesisade on puoleksi räntää, sillä ilman lämpötila on lähellä nollaa
Piti hankkia uusi ruokinta-astia. Saapa nähdä, kuinka tässä kansi pysyy paikoillaan. Edellisessä oli sen verran räystästä, että tuuli sitä helposti liikutteli, piti laittaa ihan erilliskiinnittimiä sen takia.
Orvokeilla on vielä tavalliset oltavat,  tuuli toi jokusen varapeiton amurinviinin lehdistä varalle, jos rupeaisi paleltamaan
Linnut pitivät hieman taukoa, kun siinä askartelin, mutta heti kun etäännyin kauemmas, alkoi sujahtelu ruokinta-astialle. Pikkulintuja on kymmeniä, osa omissa puissa ja köynnöksissä katselemassa, osa naapurin isoissa kuusissa ja syreeniaidassa. Etupäässä ne ovat tiaisia, iltapäivällä tulevat mukaan myös pikkuvarpuset. Vielä on jokunen rastaskin jäljellä. Pari viikkoa sitten oli Elsa-hopeakuusen alla iso liuta punatulkkuja käpyjen kimpussa.

Viimeisestä mattoloimesta pari mattoa hankki lipun merimatkalle, ja ovat jo kotiutuneet!
Olen saanut tehtyä merkittävimmät syysaskareet. Vain suojaverkkojen viritystä jänisten takia voisi harrastaa. Olikin tullut aika siirtyä vinttiaskareisiinkin. Mattokangas ehti jo valmistua, ja nyt on viikko sitten pantu puuhun saaliloimi, jossa on meneillään toinen kudottava kappale.
Ensimmäinen saali on vain etäisesti sukua vaaleille linnuille. Kahdessa muussa on enemmän vaaleanruskeaa, jota noista kahdesta allamainitusta linnusta löytyy eniten.
Kun tänä vuonna on Suomen lintumaailmassa havaittu sekä ruostepyrstölepinkäinen että taigarautiaisia, olen päätynyt käyttämään näiden lintujen värejä. En tietenkään yritä matkia höyhenpukua, se on lintujen geeneissä ja minulla taas lankavarasto määrää, mitä ja miten on tehtävissä... Sisätiloissa on hyvä viihtyä, koska kuiva korkeapaine on viimein antanut myöden ja olemme saaneet kosteampia aikoja.

Syysasterin kaihoisa violetti oli tänä syksynä parhaimmillaan lehtikuusen varjossa.
Lokakuun alkupuolella olin Janakkalassa saattamassa Heikkiä, useiden kymmenien vuosien aikaista työtoveria hänen viimeisellä matkallaan. Sinne oli saapunut muitakin meitä eläkeläisopettajia. Pitkäaikaiset työkaverit ovat kuin perheenjäseniä, on suuri suru olla saattamassa tai ilo tavata. Yksi toisensa jälkeen lähdemme...

Ensimmäiset vuodet samojen seinien suojissa osuivat jo 1960-luvun lopulle, jolloin aloin työt Turengissa. Koulu oli perustettu suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Iitin yhteiskoulukin, ensimmäiset ylioppilaat olivat sieltä juuri pyrähtäneet jatko-opintoihin.

Äsken talletettu näkymä kotitien pientareelta. Näiden kahden isomman tuijan lisäksi tien reunassa on muutama nuorempikin hyvin asettautuneina. Vain yksi ei jaksanut tykätä kivisestä rinteestä.
Kun on kuultu, että pidempi jakso kylmempiä säitä on tulossa, on aihetta pitää kudontapuilla reipasta tahtia, että kaikki neljä saalia tulee melko nopeasti tehtyä. Mitä viileämpi ulkona, sen enemmän pitää lämmittää. Uuden vuorilaudoituksen takia tuntuu paremmin lämpö pysyvän seinien sisällä.

Torstaina pääsin opiston ompeluryhmän mukana pikkubussireisuun rannikolle. Oli mukava tavata hyviä ystäviä, kiva kun muistivat kysyä! Käytiin Herttoniemessä Marimekon tehtaalla ystävänpäivän ostoksilla ja Porvoossa Brunbergin suklaatehtaalla. Lisäksi Porvoon kaupungin katuosasto järjesti ylimääräisen työnäytöksen, kun ruokailupaikaksi valikoimamme ravintolan ikkunoiden eteen siirtyi monen työkoneen letka vaihtamaan kadun pintaa parempaan kuosiin. Juuri ja juuri saimme puikahdettua konearmeijan välitse kadun yli pihviravintolan oven eteen.

Suurimmat sateet saatiin torstaina ja perjantaina, järvien vesimäärä olikin jo alentunut melko lailla tuttavien kuvista päätellen.

Syksylle on varattuna monia terveydentilan kontrolleja ja influenssarokotus. Yksi on jo takanapäin, seuraaville kahdelle viikolle on tiedossa kolme reisua Lahteen keskussairaalan tapaamisiin, ensimmäinen niistä huomenna. Rokotus tulee sitten marraskuun viimeisillä viikoilla, en vielä tiedä milloin. Ennustettu suuri lumentulo tällä viikolla näyttää vaihdetun vaimeampaan vaihtoehtoon... Autossa on kyllä jo talvipyörät, jokunen päivä sitten vaihdettu.

Päivän virkisteeksi kävin eilen taittamassa vaasiin muutaman komeamaksaruohon. Taimitehtailua toiveena, sillä olen nähnyt mielessäni, että alatien varressa voisi olla punaisia päitä enemmänkin syksyn komisteena.
Eilen aamulla oli taas vaikeuksia asettautua vähän aikaa varastossa olleisiin talviajan kellonaikoihin. Heräsin kyllä mielestäni tavalliseen tapaan, mutta kun oli sunnuntai, päädyin kääntämään kylkeä ja kampeusin vasta aikojen päästä jalkeille. No eihän kello ollut kuitenkaan kuin puoli viisi...  Totesin, ettei ollut pakkasta eikä juuri sadellutkaan, kun ei kuulunut pisaroiden rapinaa ikkunaruutuun. Sunnuntairauha.

Tehty mikä tehty, aloin aamukahville ja lueskelemaan päivälle tarjona olevia uutisia. Aikani kökötettyäni tuolilla päädyin valmistelemaan kudelankojen varastoja toista saalia varten, piti nimttäin keriä pikkuvyyhdeiltä ohutta sävylisää hallitsemaani vaaleanruskeaan lankakassiin. Ne pikkuvyyhdit kun ovat itse värjättyjä, haluan käyttää niitä, kun ne vielä ovat lankoja eikä koinruokia.

Kahvin antama lämpö haihtui, kun askare ei ollut suurta huiskimista, hyvä jos näpräystä. Alkoi palelu, joten kaivauduin lisälämmittelyyn saalin tuomaan kätköön sohvalle. Havahduinkin epämääräisen ajan kuluttua selvään päivänvaloon, kello oli tullut yhdeksään! Ja sama juttu tänään, kaksi heräämistä.

Aamumaisema äsken. Tihkusadetta odotettavissa vielä pidempäänkin
Jos mielii vinttikerroksen työmaalle, pitää tehdä lämmitystä, joten sitten aamuaskareeksi tulee molempien uunien tulien sytyttäminen ja eilen samalla aamusuihku, kun lauantaina oli saunominen jäänyt väliin. Mutta vaikka kuinka viivyttelin sen ylimääräisen tunnin tuoman väljyyden varassa. olin jo syönyt päiväruoatkin puoleen päivään mennessä.

Sukkapuikot piti panna viikko sitten vähäksi aikaa hyllylle, kun jostain oli kehittynyt sormien ja kämmenten välisiin rystysiin jännetupen tulehdusta. Aloin jo huolestua, tuliko lopullinen vaiva, mutta ortopedi Lahdessa vakuutti, että kyllä tuosta vielä selvitään, jos on malttia. Välillä tuntuu, että kun joku ennen tuntematon vaiva iskee, että kohta on kaikki nähty. Mutta toistaiseksi on taas parannuttu, vaikkei uskoisi.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Historian kertausta

Mennyttä saatiin kokea eilen runsain mitoin, kun (minulle ensimmäinen ylempää oppia jakava koulu) Iitin yhteiskoulu vietti 70-vuotisjuhliaan nykyisessä Iitin lukion rakennuksessa Kausalassa.

Kuvassa on nykyinen lukion koulurakennus, joka alkuaan oli Iitin kansalaiskoululle tehty, mutta peruskoulun tultua 1970-luvulla tosiasiaksi kaikki ylästeella olevat oppivelvolliset siirtyivät oppimaan samoissa tiloissa Visapään Suomalta hankitulla tontilla Kaivomäen tuntumassa, joka oli se yhteiskoulun ensimmäinen vakinainen sija. Lukion työtilaksi tuli kuitenkin aikojen saatossa tämä muutaman korttelinvälin päässä oleva silloin uudehko rakennus. Visapään koulu  oli saanut ennestään (1964) lisätiloja, jotka olivat lopulta sopivammat tälle peruskoulun opiskelijaryhmälle. 1990-luvulla oli kunnostuksia kummassakin rakennuksessa viimeksi enemmälti.
Lisään tähän Jani Mäyrän, joka on vuoden 1990 ylioppilaita Iitin lukiosta, kommentin siitä, miten tuo koulunkäynti todellisuudessa sujui vuosien mittaan näissä rakennuksissa: Alkuun peruskoulun alettua sekä peruskoulun yläaste että lukio toimivat entisessä (Visapään lahjoitustontti) yhteiskoulun tilassa, vain kuvaamataitoa ja musiikkia varten mentiin kansalaiskoulusta vapautuneisiin tiloihin. Noin 1990-luvun puolivälistä kunnostustyöt olivat edenneet niin, että lukio muutti tähän kuvassa olevaan eli entiseen kansalaiskoulun tilaan, ja yläaste jäi siihen entiseen yhteiskoulun rakennuskompleksiin radan lähellä.

Lukion tontin paikka on saanut viime vuosina mm. lisää paikoitusaluetta metsän puolelle eli harjuntyveen jäävään notkelmaan. Liekö se Teilimäen jatketta geologisesti, mutta se nimi tulee ensimmäisenä mieleen, kun kun tiuhan kuusikon puut on kaadettu ja jyrkät kiviset seinät ammottavat esillä.

Vanha Lahteen johtava tie vie yhä samalla paikallaan Teilimäen risteykselle, vaikka uutta tietä Veittostensuon läpi on jo ajettu jo viitisenkymmentä vuotta eikä kukaan noin vanhoja aikoja enää muistakaan. Jyrkän ja mutkaisen ylämäen tie oli kuitenkin ainoa vaihtoehto 1952, kun aloin matkustella Lahteen lukion oppeja saamaan. Sen koulun päätyttyä sentään tiesin, että oltiin tekemisissä ensimmäisen Salpausselän muodostelmien kanssa, kun linja-autotie kiemursi melkein koko ajan tuon sorakeon tuntumassa. Varsinainen massiiviharju kyllä katkeaa melkein tasangoiksi Kausalan kohdalla, Veittostensuo on ollut muinoin osa isompaa vesialuetta.


Lukion auditorio oli saapunut melkein täyteen väkeä eilen puolilta päivin kuulemaan, mitä puheenvuoroissa ja muissa esityksissä tuotaisiin esille. Onneksi näin alkajaisiksi tarjotussa kahvitilaisuudessa tuttavan omalta kylältä, Kankkusen eli Pasilan Maija-Stinan, jottei tarvinnyt ihan tuntemattomaan joukkoon mennä. Monta hymyä ja tervehdystä kyllä sain siinä vastaanottaa, ja mietin, miten paljon sitä voikin unohtaa, kun en ketään osannut sijoittaa paikalleen muistojen lokeroissa. No, Pullisen Marjan toki tunsin, ja sain häneltä mukavalta tuntuvat halaukset!

Viimein tarttui kuitenkin tutulta vaikuttavan naisen käsi hartiaani, ja sanoi olevansa 1940-luvun koululaisia hänkin. Kun vähän kakisteltiin, niin todettiin olleemme luokkatovereita! Heikkilän Salme, vaalea pitkä tyttö, samanlaisena kuin ennenkin, tukka ehkä hieman lyhempänä. Voi kuinka oli mukavaa! Eipä oltukaan kai nähty sitten vuoden 1952.
Päästiin keskusteluissa melkein sukulaisiksi, kun hänen lähisukulaisensa oli asunut Hiidenjoen rannalla perheeni kotia vastapäätä Turengissa 1960-luvulla, ja tämän perheen tytär ja samanikäinen oma tyttäreni olivat olleet parhaat kaverukset koulutaipaleellaan ja vapaa-aikanaan. Ilmankos oli vaikea heti tunnistaa, kuka Salme oli, sillä nuo Turengin sukulaiset olivat kovin samannäköisiä.

Rohkaistuneena ja toiveikkaana menin sitten juhlasaliin kuulemaan antia Salmen seurana, ja jouduinkin istumaan hänen nuoremman veljensä Jorman viereen, joka puolestaan oli ollut vuotta nuoremman veljeni Pentin luokkalaisia.

Saatiinkin kuulla saumattoman asiallisesti ja modernisti laadittu jatkumo, joka huolimatta siitä, että oli pääasiassa puheita, kiinnosti kovasti joka kohdaltaan eikä tullut mieleenkään haukotella! Oli nykyisten ja entisten opettajien ja oppilaiden muisteluksia höystettyinä monin kuvin ja tietysti myös kunnan, nykyisen oppilaitoksen ylläpitäjän käsitys nykyisestä ja tulevasta.

Koululle on saatu jo kaksi riemuylioppilaiden ryhmää, niitä, joiden valmistumisesta tuli 50 vuotta täyteen. Tänä vuonna oli ryhmä 2, ylioppilaiksi vuonna 1965, joten ensimmäinen polvi oli vuodelta 1964. Ensi kevään ryhmä 3 on jo hyvän aikaa valmistellut tulevaa tapaamistaan, on tulossa julkaisukin sen kunniaksi.

Etuseinän muotokuvana ensimmäinen pitkäaikainen rehtori Kaarina Lesch katseli juhlakansaa vierellään kuvana toinen pitkäaikainen entinen rehtori. Nykyinen rehtori Ari Toropainen toimi avauspuheensa lisäksi esiintyjien apuna teknisten vempainten ryteiköissä, ne kun tuppaavat tekemään joskus muuta kuin pyydetään, kun hämärissä katsellaan ohjauskapuloita ja -paneleita. Hienosti kaikki hoituikin!

Virkistävin puheenvuoro oli "Suomen kovan kärjen" eli tekniikan tohtori Mikko Laitisen demo-luentomainen esitys ohutlevyjen kehittämisestä taidemaalausten aitouden selvittämiseen uusilla kiihdytintä apuna käyttävillä menetelmillä.

Suunniteltiin jo poislähtöä, kun sain naulakolla toisen hihasta tarttujan, joka oli myös oman luokkalaiseni Paavosen Terttu, mukanaan poikansa, joka nykyisin oli tässä koulussa opettajana. Voi hyvänen aika! En häntäkään ollut tavannut kertaakaan koulusta lähdön jälkeen. Eikä siinä vielä kaikki, sillä hänellä oli tieto että vielä yksi luokkalaisemme Metsäniityn Risto oli vielä juhlasalissa keskustelemassa. No siitä kiirehdimme takaisin saliin ja sieltä Risto kyytiin eteiseen kuulumisia kertoilemaan.

Vielä nappasimme joukkoon yhden tuttumme, sillä arvelin nähneeni Kajaston Erkin kävelemässä kotoaan matkallani tilaisuuteen. Tuntui, että puhuttavaa olisi paljonkin, ja niin kävimme toimistossa illalliskortteja hankkimassa Kurjenmiekkaan kello 18:aan.

Kirkon kuva on tältä päivältä. Saimme ohutta pilveä eilisen selkeän päivän jälkeen, lämpötila n. +7 astetta,
Iltatilaisuus alkoi auringonlaskun aikaan, hyvin näki katsastella parkkipaikan mahdollisuudet luonnonvalon avulla. Kaksi koko salin täyttänyttä pitkää pöytäkuntaa oli saapunut vielä yhteen keskustelemaan. Pääsimme Erkin ja Riston kanssa heti pöydän päähän, jossa istuivat koulun vanhimmat oppilaat Mikkolan Matti, Pullisen Marja, Lindströmin Virva ja Suomalaisen Esko. Matti oli ollut kaksi luokkaa ylempänä kuin minä, muut olivat yhtä ylempänä eli veljeni Pertin luokalla.

Piankos siinä kolme tuntia hupeni! Kuulin, että Lesch oli tullut Iittiin Loviisasta, ja että meidän luokalle saatu Kälviäisen Markku oli tullut samasta kaupungista. Kaarina Lesch oli jopa opettanut Airaa, Markun vanhempaa siskoa, joka oli tullut vuotta vanhempien luokkaan oppilaaksi.

Puheet hiipuivat, kun saatiin taustaorkesteri, jonka volyymiä nykyisten vahvistimien aikana ei pysty ylittämään kuinkaan. Oli tosi ihanaa tavata, toivottavasti tämä tästä lisääntyy, vaikka iän huomioon ottaen vaikuttaa toisinpäiseltä...

Kotiin tullessa oli jo hirvien iltainen käyskelyaika mennyt, mutta pienehkö pupu tuli suoraan kotitien risteyksellä vastaan. Kun  sain auton parkkiin ja hain koiran, jo oli naapurin kissa ehtinyt auton alle lämmittelemään.
Pari pakkasyötä viikon puolivälissä sai lehtivihreän korjuun vauhtiin. Koivut ovat jo lähes paljaita, mongolianvaahteratkin lopuillaan. Kirkkaankeltaiset ovat lehtikuusia, joiden väri oli äsken ihan vihreä vielä..