lauantai 26. tammikuuta 2013

Talven puoliväli jo takana

Muinainen ajantieto määrittelee talven keston Paavon päivän mukaan: Päivää Paavalista, ja eilenhän se 25.01 oli, tänään päivä onkin jo 7 h 20 min. pitkä. Talven selkä on siis taittunut ja karhu kääntänyt pesässään kylkeä. Ilmastotieteilijät ennustavat vielä tuikeita aikoja tuleviksi kuukausiksi, kevät voi olla vielä kaukana. Kalliin päiväsähkön aikaa on vielä yli kaksi kuukautta, kesäkellolle käännetään vasta maaliskuun lopussa, siis pääsiäispäivänä. Nythän Golf-virta on aika heikko, ja syklonit kulkevat muutenkin etelämpänä, talvisateiden etelä-Euroopassa. Muutama vuosi sitten, 2010 ilmastotieteilijät selittivät kylmää ja pitkää talvea El Nïno-ilmiönä, joka muuttelee suuriakin merivirtoja voimaltaan ja reitiltään.
Päärynäpuiden mahtava kukinta, kuin luminietoksia, jäi mieleen alempana mainitulta matkalta, tämä näkymä oli Raijan kotikadun varresta maaliskuun lopussa 2010.
Viikko on mennyt uuneja lämmittäessä ja sähkölaskua päivitellessä. Alakerran varajääkaappi on pantu pois päältä, ja pakastimien sulatuskin on taas suunnitelmissa. Nythän sähkö on huisin kallista entisaikoihin verrattuna, kun sähköenergian lisäksi melkein toinen mokoma on ns. sähkönsiirtomaksua, ja lisäksi nyt maksetaan myös sähköveroa jonkin verran yli 2 snt kulutetulta kilovatilta. Sillloin kun aloin talon omistajan hommat tässä, ei ollut kuin ns. pääsulakemaksu ja sähköenergian hinta. No silloin ei kyllä vesisäiliökään lämminnyt kuin yöaikaan, joten vesi saattoi jäähtyä pattereissa kovina pakkaspäivinä iltaan tullessa, ja joskus ei riittänyt lämmin saunavesikään, kun oli useampi kylpijä.
Kolme vuotta sitten, vuonna 2010, valmistauduin ikkunoiden vaihtoruljanssiin juuri näin tammikuun lopulla. Yläkuva on tammikuulta 2010. Siinä näkyvät vanhat ikkunat! Alempi kuva on sitten remontin jälkeen, huhtikuun puolivälissä, kun palattiin matkalta. Ikkunain ympärillä olevat pielilaudatkin olivat saaneet entistä tyylikkäämmän ilmeen. Luottorakentajani Heikki oli tullut tammikuun lopussa kyläilylle, ja koska silloin oli suunnitelmissa Amerikan matka maaliskuun lopussa - huhtikuun alkupuolella, Heikki ehdotti, että remontti tehtäisiin silloin, kun talossa ei asuta, koska noinkin suuri homma, 24 aukkoa (22 ikkunaa ja 2 ovea) tekee talosta aika vetoisan! Kahdessa viikossa asia kuitenkin hyvin hoituisi, vaikka korkeaan taloon tarvitaan melkoisesti oheistoimintaa telineiden takia. Sisälläkin kuluu aikaa kulkemisissa, kun kohteena on oikeastaan 4 kerrosta.

Ikkunatilaus, lopulta Karelialta pantiin helmikuussa vetämään ja tehtaan edustaja kävi ottamassa tarkat mitat ja toiveet kustakin ikkunasta. Muitakin toimittajia oli kyselty, mutta koska Karelia oli suosittu täällä päin, päädyin samaan, koska silloin myös rakentaja tiesi, mitä odottaa, kun oli ennenkin samanlaisten kanssa askaroinut. Minun tehtäviini kuului järjestää esteetön kulku jokaiselle aukolle ja sen ympäristöön, piankos se tässä asuinkerroksessa olisi hoidettu, mutta varastovintin puolella oli uskomattoman paljon hommaa. Paljon tavaraa ylimmistä osista taloa siirtyi silloin ensin autotallin uumeniin, ja myöhemmin muualle kierrätykseen. Sitä työtä tein kyllä jo edelliskesänäkin, kun järjestelin vintillä ns. alavaraston puolta toimivaksi, siihen hupeni loppukesällä monta päivää.
Halli järjestettynä ikkunanvaihtoon. Kangaspuita en arvannut ruveta purkamaan, kun en ollut varma, voisinko enää niitä kasata takaisin, vanhat kun ovat.

Alavintin varastoa oviseinän puolelta järjestelyjen jälkeen. Tatun tekemät orret olivat hyvään tarpeeseen, kun ne ovat lujat, ja toisen puolen tavaratkin tulivat päälle. Ikkunoissa oli talveksi viritetty ohuesta dacronvanusta eriste, joka samalla oli näkösuojana. Ylä- ja alavintin välinen pohja menee yhden ikkunarivin puolivälistä, joten haastetta riitti uusia ikkunoita laittaessa. Kun ikkunat avautuvat sisään päin, niin tämä ongelmaikkuna ei siis niin vaan aukene, jos ei lattiaan tehdä koloa. 
Helmikuu oli vielä niin kylmä, etten alkanut kylmän vintin hommiin, mutta yläkerran kesähuoneiden osuuden ja talon pohjakerroksen kuitenkin sain jo tehtyä. Maaliskuussa sitten oli otettava varastoalue tosissaan, ja puoliväliin kuuta mennessä paikat oli suurin piirtein käyty läpi ja etsitty ongelmakohdat. Liika tavara ei enää voinutkaan olla autotallissa, koska sinne piti järjestää tilaa tulevalle ikkuna- ja ovilähetykselle, että olisivat suojassa sateilta. Ovet tulivatkin jo maaliskuun puolivälin jälkeen. Niinpä kaikki kierrätys- ym. materiaali muovisäkkeihin ja pressun päälle ja alle autotallin nurkille. Kekoja tuli puolenkymmentä. Uutta lunta sateli tuolloin tällöin niiden päälle. Vaikutti hurjalta!
Lumityöt talon itäpuolella maaliskuun 26. 2010. Puolivälissä maaliskuuta oli suojaviikko,
Oli vielä ulkopuolen esteetön kulku, se tarkoitti lumilapiota ja nöyrää selkää, sillä talon ympärille tulisi rakennustelineet, joten ensin lumet pois, sitten pensaiden ja muiden kasvien kohtalosta päättämään. Tämä asuinkerroskin oli selviteltävä. Huonekasvit menisivät muovin alle suojaan yhteen kamariin siksi aikaa, kun siellä työskenneltäisiin. Sain hommat päätökseen maaliskuun viimeisellä viikolla, ja matkavalmisteluihin voi sitten syventyä muutamaksi päiväksi! Oli tosi mukavaa lähteä reisuun. Työtä oli paiskittu sen edestä.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Tilkkuja ja murusia

Tämä vuosi vietetään kukkoisissa merkeissä. Sain Roosters-seinäkalenterin  Raijalta ja Ronilta matkojen takaa! Tammikuussa mennään näin.
On ehditty jo tammikuun loppupuolelle. Tänään viettää syntymäpäiväänsä Pentti-veli, hänelle tulee 75 täyteen! Kuulemma ei olla kotona, mutta ei ollut suunnitelmissa suksilatuakaan (onneksi, kylmien takia), vaikka se onkin hänen lempiharrastuksiaan. Parhainta jatkoa reippaalle pojalle!
Pentti ja Marja-Leena ovat olleet tästä sisarussarjasta eniten urheilun ystäviä, seuraavassa polvessa Kirsi, Sari ja Isa, ja kolmannestakin polvesta ainakin Kirsin lapset (mitä palkinto- ja mitalikokoelmia näimmekään käydessä!) ja Emmi.
Pentti ja minä olemme Karjalassa, siellä Johanneksen Kaijalan kylässä kotona syntyneitä. Pertti, perheen vanhin lapsi, syntyi Viipurissa Diakonissalaitoksella. Perheen nuoremmista lapsista kaksi, Marja-Leena ja Raija, syntyivät Iitissä tässä talossa, Seija taas Kuusankosken sairaalassa, kun oli tulossa perä edellä.
Talven toistaiseksi kovimmat pakkaset ovat käsillä, ja taloasujan arkirutiineihin kuuluu lämmittäminen, jos on tulisijoja. Tänä aamuna oli pakkasta peräti 28 astetta! Hommiini siis kuuluu viritellä lämpöinen praasu kumpaankin saunan uuniin. Leivinuunin arinan pohjustan kuivalla risuhakkeella kuten ennenkin, se antaa paljon lämpöä. Puuta kuluu siten vähemmän kuin kiukaan alla, jossa arina on reikäinen alla olevan tuhkaluukun takia. Helposti saa päivässä 2-3 tunnin rappuliikuntaa, jos lisää puita kerran-pari.
Sisäaskareet ovatkin nyt merkittävässä osassa, ja tilkkutöiden muunnoksia on nyt meneillään enemmänkin. Aloin joulun jälkeen tehdä keränlopuista kutomalla tilkkuliiviä, ja sen peruskappaleet ovat nyt ompeluvaiheessa, jonka jälkeen kudon resorin ja teen jonkinlaista saumojen peittämistä ompelemalla villalankaa.
Toisenlaisista kerän lopuista on tekeillä ruututöppöset. Kuvassa on kudottu yhden tossun 8 kappaleesta viisi. Niistä tulee melko paksut, ja ne eristävät jalkapohjan hyvin viileämmästä lattiasta. Olen saanut tuon sisäjalkineen kutomaopin jo 1980-luvun alussa, jolloin äiti-Elsa vielä eli, ja jollakin tukanleikkuu-tai siivousreisulla sain myös neuvoja kutomiseen ja varsinkin ompeluun. Teinkin silloin lukuisia pareja lyhyessä ajassa. Kun äidin kuolema osui lähelle joulua 1982, olin juuri saanut hänelle jouluksi tehtyä sinipunaiset tossut ja päätin, että ne annetaan siitä huolimatta. Olin pukemassa vainajaa marraskuun lopulla Kausalan sairaalassa hautaustoimiston Ruuskasen kanssa, ja minun osani oli pujottaa jalkateriin nuo joululahjat.
Töppösten teko oli vuosia tauolla, koska ne ovat varsin kestävää lajia, kunnes taas muistin tämän vuosituhannen puolella vanhan työtekniikan. Sopivia lankakeriäkin oli karttunut kassikaupalla. Niitä on tehty jo monena vuotena. Kutominen on helppoa, koska ei tehdä mitään kavennuksia tai lisäyksiä, ja kudotaan kahdella puikolla aina oikein.
Kudotun lappujonon kasaan ompeleminen on aluksi ajattelua vaativaa, koska naisten vahvin puoli ei ole kolmiulotteinen ajattelu. Sitä auttaa, jos kutoo eri värisiä lappuja tarkoituksella, niin että pohjaksi tulevat kaksi ja toisaalta sivuiksi tulevat kaksi ovat oman värisensä. Kaksi nilkkalappua tulevat myös omalla värillä. Kantapään ja päällisen lappu on aivan valittavissa. Jos pujottaa nilkkalappuihin lopuksi kengännauhankin, saa oikein hyvin jalassa pysyvät sisäkengät. Itse asiassa ei kudota lappuja, vaan tehdään samantien lappujono, jossa pari lappua sojottaa ulospäin (oikeista kohdista!), silloin tulee vähemmän saumoja.
Kansalaisopiston ompelukurssikin taas alkoi, ja koska olin koko syksyn ahertanut fleece-kankaiden kanssa, oli niistäkin tullut ylijäämätilkkuja. Niinpä päädyin aloittamaan jonkinlaista tilkkupeittoa, jonka työ on nyt vielä aika lailla hahmottelun asteella. Laitan kuitenkin tilkkutähteet melko vapaasti, ja lopuksi vuoraan peiton nurjalta puolelta, siinä riittää puuhaa varmaan hiihtolomalle asti!
Keramiikkatuntikin alkoi, kas kummaa, vähän samalla linjalla, aloimme nimittäin harjoitella japalaiskeksintöä eli nerikomi-tekniikkaa, jossa yhdistellään eri värisiä savia, ja lopputulos on sitten kirjava esine ilman lasituksen antaa pintaväriä. Ehkä jo helmikuulla saan niistäkin kuvia, kunhan paistuvat. Ja jos onnistuvat.
Tiedon murusia varten sain lainaksi Radansuusta Perttolan Irjalta kirjan. Nimi on Koskas Ralansuum miäs kirkkoh ehtii. Se on Peuronius-suvun sukukirja, joka taitaa olla Iitin suurin suku, sukutaulujakin on teoksessa 540. Toisessa kuvassa on kirjan sisäkansi, jossa suvun vanhempi osa on piirrettynä puuksi. Perttola-nimi oli minulle jo alakoulu-ajalta tuttu, sillä opettajan kylän koulussa toimi Elli Perttola, tiukka opettaja. Myöhemmin selvisi, että hän ja suuresti kunnioittamamme Niskaportin Kauko olivat sukulaisia, ja niinpä Ellille ja hänen sisarelleen Tyynelle tuli eläkekoti rinteeseen Niskaportin puutarhan ja peltoaukean saumaan.

Poikani Mikko oli nimittäin löytänyt sukututkimusta tehdessään isänsä äidin suvusta yhtymäkohdan juuri Radansuuhun ja Perttulan taloon 1800-luvun lopulta, jolloin siellä asui useampia vuosia Willman-niminen perhe. Yritän nyt katsoa, löytyisikö kirjasta jotain viitettä tähän perheeseen.  Nopeasti selaillessani totesin, että muualtakin on  tullut väkeä, erilaisin ammatein eikä vain maatyöväeksi. Mikäli tulokkaiden lapsia on avioitunut sukuun, niin nimen pitäisi tulla esille luetteloista.

Löytyi kiinnostavaa asiaa muutenkin, sillä kirjassa puhutaan Radansuun kalastajista, asia, joka minua on tässä kirkonkylässäkin aina kiehtonut. Jokin Perttolan sukuhaara on kunnostautunut sillä saralla, vaikka tietysti enin osa oli maanviljelijöitä. Kyläyhdistys kunnioittaa kalastusta pitämällä vuosittaiset muikunkutujuhlansa. Välillä saadaan muikkua omilta vesiltä, joskus pitää hakea kauempaa.
Kalaa haettiin vuosisatojen ajan Kymijoesta ja Urajärvestä leivän särpimeksi kotitarpeisiin, mutta kun teollisuuskyliä nousi lähistölle, niin kalasta sai jopa kauppatavaran. Lapsuudessani kirkonkylän kalastaja Armas Nyström matkusti Kuusankosken tai Voikkaan torille myymään saalistaan, mutta takaisin tullessa hänellä oli mukanaan super-aarre, kun paperitehtaalta sai ostaa kalan kääreeksi valkoista paperia. Olin lapsena innokas piirtelemään, mutta ainoa paikka, mihin kotona voimme piirtää, oli sanomalehden sivumarginaalit, joten koko iso arkki aivan puhtaana oli melkein järkytys, niin hienolta se tuntui! Ja kalan kääreeksi.

Päädyin aivan nostalgisiin ajatuksiin miettiessäni lapsuutta, ja ruoaksi piti valmistaa muunnos leipäressusta. Meillä se oli keitto, jossa oli kuivia leivänpalasia ns. suuruksena, mutta Nyströmillä oli aina kalakeitto. Nyt vihanneskeitto vaan kattilaan, ja lautaselle keiton alle leivän paloja. Krutongeiksihan niitä sanottaisiin, jos olisivat vasiten tehdyt pienemmiksi ja vielä paahdettu, mutta jälkiuunileipä ei paahtoa kaipaa. Näillä mennään!

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Tammikuun tärkeä tapahtuma

Ristiäisreisu Lohjalla on nyt takana, tulin eilen näille kulmille mukavassa muutaman asteen pakkaskelissä. Kotimittari näytti kuutta astetta ja lunta sateli hiljakseen, mutta kun paluumatkan varteen osui jälleen Janakkalan hautausmaan kynttiläreisu, ehdin näkemään jopa pieniä katkelmia sinisestä taivaastakin. Suunnitelmista huolimatta tulin poikkeilematta enempää kotiin, johan täältä oli poissa oltukin ihan viikko. Yläkuvassa on näkymä Helenan uuden kodin ikkunasta takapihalle, jossa Lohjanharjun rinne laskeutuu terasseina Lohjanjärveä kohti, jonne on muutama sata metriä.
Mikäs oli tullessa, sillä päivän pituus oli jo 6, 5 tuntia, ja tänään Suomessa päättyi virallisesti kaamosaika, sillä Utsjoellakin oli jo päivä, kuulemma 50 minuuttia. Väki alkaa virkistyä joulunajasta toisen laiseen talvitoimintaan, esim. Janakkalassa koululaisten mäenlaskun oppitunti oli käynnissä hautausmaan takana, ja latu päättyi aivan ajotiehen, joten sai hieman katsella pois lähtiessä, ettei ketään ollut tulossa rinteessä.

Onneksi Suomessa ei oteta talvea niin raskaasti kuin joku naapuri-Ruotsissa asuva nainen, joka oli päättänyt varastaa junan, mutta se ajomatka päättyi talonseinään, kun jarrutusmatkasta ei ollut käsitystä. Täällä ehkä vain vähän ajetaan kilpaa talvikelillä, joka on aina vaarallista. Siksi otankin kernaasti matkantekoajaksi keskipäivän, jolloin useimmat syövät lounastaan ja liikennettä on vähemmän. Tella jäi Lohjan kotiinsa sohvaa vartioimaan.

Nuoren miehen kastetilaisuus oli lauantaina, ja hän oli puettu tässä talossa 1961 huhtikuun alussa valmistamaani kastemekkoon. Siis puvulla on ikää noin 52 vuotta. Odotin silloin ensimmäistä omaa lastani, jonka piti syntyä maaliskuun lopulla, mutta lapsi päätti tulla maailmaan vasta lähes 3 viikkoa yli ajan. Siinä loppuajassa äitini Elsa yritti keksiä minulle päivittäin jotain mielenkiintoisaa tekemistä. Tässä kuvassa runsaan 2 kk ikäinen vauveli on mummi-Helenan sylissä kastetta odottamassa. Puvun ensimmäinen ja viimeisin käyttäjä!
Puvun helmaröyhelössä kuluikin pari päivää, kun liehuketta oli metrikaupalla ja se piti saada siististi laskostettua tasaisena massana. Myös puvun etuosassa oleva etupistokirjonta vei aikaa. Olisi tuolloin ollut vaihtoehtona käytettäväksi myös Elsan 1930-luvulla valmistama hänen kuuden lapsensa kastemekko, mutta kun aikaa oli, sain oman puvun ilman ongelmia valmiiksi pitseineen ja neppareineen. Siinä puvussa onkin kastettu kaikki kolme omaa lastani ja 1961 syntyneen Helena-esikoiseni kolme lasta, joten nuorimies Ben Erik oli puvun seitsemäs käyttäjä. Juuri ja juuri puku mahtui pojan päälle hihoista. Siniset nauhat olivat nyt vuorossa lisäkoristeiksi.
Vaihtoehtona olisi ollut tuoreen isän oma kastemekko, joka oli tehty neulomalla ja siten oli venymiskelpoinen. Mikäli ristiäiset olisivat syystä tai toisesta siirtyneet edemmäs, olisi pitänyt ottaa se hieno vaihtoehto. Mutta kun yksi kummeista on töissä Kanarialla, niin hänen aikataulunsa mukaan toimittiin. Pappi toi seurakunnan lahjana kauniin kastekynttilän, joka sytytettiin tilaisuuden päätteeksi ja johon lapset tiedot oli merkitty.
Ilma oli kirkas ja aurinko paistoi, joten hienolta näyttää nuorenmiehen elämä jatkossa! Olohuoneen ikkunasta katsottu maisema sisältää myös tiedon kaikesta oleellisesta Lohjalla, siinä nimittäin harjun rinne nousee yläspäin aika pitkään, ja Lohjan seudun omenapuut ovat edustettuina muutaman yksilön voimin. Nuorenparin remontoitu hirsirunkoinen koti on tässä jo vuosia nähneessä lähiössä. Virkkalan teollisuusalueelle on muutama kilometri matkaa lounaaseen, joten siellä päin varmaan on käyty töissä 1930-luvulla, ehkä jo aiemminkin tähän alueeseen on tehty taloja.
Minä, joka vuosikymmeniä asuin harjujen Janakkalassa ja nytkin asun tässä rinteisessä maastossa ja jolle lapsuudesta ovat tuttua monet oman kunnan hyvät suksimäet, en voi olla hämmästymättä Lohjanharjun suurta kokoa. Se näyttää mahtavalta jo kartallakin katsoen, mutta onhan se ihan eri suuruusluokkaa entisiin kokemuksiin verrattuna. Matka Hyvinkäältä tullessa kulkee melkein koko ajan ensimmäisen Salpausselän liepeitä hipoen, joten soraa ja hiekkaa tulee nähtyä kymmeniä kilometrejä, mutta Lohjalla se moninkertaistuu. Ensin sivuutetaan Nummela, joka nimi viittaa Salpausselkien yhteydessä oleviin suuriin hiekkatasankoihin, jonka kaltainen on mm. Utissa. Itse Lohjalla tulee ajatus, että ei voi olla totta! Joskus pitää kirjoitella enemmän tästä aiheesta....

Huonekasvit tervehtivät kotiin palaajaa kukin tavallaan. Orkideassa oli avautuneena yksi nuppu, amaryllis oli läkähtymäisillään ja kaatumaisillaan lampun päälle upeaan kukkarunsauteensa, pinkki kaktus oli tiputtanut jälleen yhden ison kukkivan oksan pöydälle, mutta joulutähdille pitää sanoa hyvästit; no tuo viime mainittu oli jo ennen lähtöäkin tiedossa.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Hyvää loppiaista!

On jo päästy minuuttia vaille 6 tunnin päivään. Aurinko nousi 9.20 ja laskee 15.19. Eihän se paljon ole. Mutta syvimmästä mustasta alhosta on päästy, ja päivä pitenee maaliskuulle kevätpäivän tasaukseen mentäessä yhteensä kuusi tuntia eli noin puoli tuntia viikossa. Kohta on kevättä rinnassa! Kun tänään on vähäpilvinen päivä, valon määrän lisääntymisen kyllä huomaa. Kuvat ovat keskipäivän tienoolta.
Tein uudenvuoden lupauksen, että auto pestään ensi tilassa, ja pian se puhdistui! Harmaa väri autossa on hyvä, kun tavallinen tielika ei juuri häiritse.
Tänään ollaan taas pakkasella, peräti -8 astetta oli aamulla. Taakse jäi uudenvuoden tienoota sävyttänyt vesisateiden aika, joka sentään jätti 30 cm:n lumet jäljelle, vaikka aika paljon penkat alenivatkin. Uutta luntakin on jo satanut joitain senttejä. Auton alle jäi lumeton alue, kun moottorin lämpö sulatti entisen.
Peittoon laitoin ohuen vanutikkauksen, ja kun sen verran tiedän, että vauvan etunimi tulee isän nimen mukaan alkamaan B-kirjaimella, niin tikkasin sisuksen kiinni kahdella vastakkaisella B-kirjaimella.
Olen valmistellut vauvatuliaisia, koska viikolla alkaa matka ristiäisiin, joka on viikonlopulla vauvan kotona.
Helena-mummilan varasängyn peitto ja vara-villatakki lähtevät mukaan, ja koetanpa nyt muistaa ottaa kamerankin!

Valkoinen kaktus on komeimmillaan, ensimmäinen avautunut kukka jo nuokkuu, mutta muita on sitäkin enemmän. Myös pinkin kaktuksen ensimmäiset kukat avautuivat tälle päivälle. Valtameren takaa tullut joulupaketti antoi kestokukkia, jotka esittäytyvät alimmassa kukkakuvassa oikealla: super-iso valkoinen joulutähti, jonka seurana oli punamarjaisia Nandinan oksia ja hieman kimalluksella ehostettu lumimarjamaisia lehtiä esittävä oksa, jotka laitoin katsomaan suomalaista aamuaurinkoa makuuhuoneeseen kovimpien pakkasten ajaksi.
Harmaapäätikalle ajateltu talipötkyläkin tuli sitten lopuksi pantua hevoskastanjan oksaan. Oma ostamani meni edellisviikolla talon itäpuolelle (paksujen hankien pelosta) pikkulintujen suosimaan keinun orteen pallojen seuraksi. No, naapuri-Päivi huomasi, ettei hevoskastanjassa ollut vielä mitään, joten hän pyörähti viikolla uuden tuotteen kanssa, jonka sitten eilen ripustin aiottuun kohtaan. Aamulla sitä jo ahkerasti nakuteltiin, mutta hommissa oli käpytikka.
Olen alkanut väkästää Seitsemän veljeksen monista keristä villaista liiviä, jonka aion tehdä ruudulliseksi. Kudon 20 silmukkaa leveän kaitaleen helmasta kaulukseen asti, jolloin ruutuja tulee 7. Ensimmäinen kaitale on tuossa kuvassa meneillään. Kutominen on vaivatonta, kun sen voi tehdä paksuilla sukkapuikoilla, mutta kokoamisessa on hommaa, kun kaitaleita tulee selkäpuolelle 5 ja molempiin etukappaleisiin 3. Lisäksi vielä resorit yltympäri.
Pitkillä puikoilla kutominen käy kovasti hartioihin, mutta sitä vaivaa ei sukkapuikoilla tehden seuraa, vaikka tekisi kauemminkin. Enhän paksua takkia tarvitsekaan, sillä Helenan kirpparille aiotusta kassista löytyi syyskesällä ihan sopiva muutaman vuoden ikäinen Viron matkan Ruusutarha-tuliainen. Hihoja ei oikeastaan ole tarvis muuten kuin ulkoillessa, koska kädet liikkuvat melkein aina, ja hihat pitää yhtä mittaa tuupata ylemmäs "pyykkärin" asentoon.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Onnellista vuotta 2013!

Joulumuistoja vielä! 
Vuosi on taas vaihtunut. Raketit lentelivät meidänkin kylällä samaan tahtiin kuin ennenkin, ainakaan siinä ei ollut aihetta puhua taloustaantumasta. Edellisellä viikolla oli sen verran tuulisia aikoja, että lumet putosivat lähes kokonaan puista, ja viimeisetkin parin viime päivän aikana. 1960-luvulla puhuttiin karmo-tuulista, jotka tekivät lumien pudotuksia noin tammikuun toisella viikolla.
Tällä kertaa saatiin vesisateet vuodenvaihteeksi, joten työn täyteisiä aikoja on ollut tarjolla aurauskaluston pojille. Ei riitä, että tiet sohjoontuvat, ruuhka-Suomen alueella on annettu harvinaisesti varoituksia vesilammikoista pääteille, joilla ajetaan kovaa. Sulava suuri lumimäärä ei pääse viemäreihin, kun putket ovat osin jäässä, joten on jouduttu tekemään padonaukaisu-projekteja, eli rikkomaan tienpenkkaa ja lumivalleja niin, että lammikot voivat virrata pois tieltä. TV-kuvista voi nähdä, että tosi on ollut kyseessä, kun parinkymmenen sentin syvistä vesimassoista joutuu yllättäen selviytymään.
Tellasta on ihanaa makoilla sohvalla, kun istun kutimen kanssa. Se on näin nokitusten hänen mielestään sopivaa seurustelua! Päivät kuluvat sisällä, jos on liian kylmä tai kovin sateista, molempia on ollut tarjolla viime aikoina.
Onneksi päätiet tulivat kohtalaiseen ajokuntoon iltapäivällä, kun hyvästelin Helenan ja Tellan matkaan Lohjalle. Valmistelin matkalaisten mukaan pikkuvauvan villatakkia, joka oli ollut tekeillä, ja sehän sitten onnistuikin, kun ei kovasti juhlittu eilen illalla, lämmitettiin vain kunnon sauna.
Kappaleet kudottuna, lisäksi sitten kasaaminen loppuun ja huolitteluresorit ym.
Mukaan lähti toinenkin villatakki, sillä vaatehuoneesta oli löytynyt joulusiivoja tehdessä laatikollinen kudonnaisia 1980-luvulta. Siellä oli mm. muutama noin 80-90 cm:n kokoinen villanuttu, kun olin rustannut SPR:lle vauvapakkauksia, ja nämä olivat jääneet yli. Tarvittiin paitojen, nuttujen ja peittojen lisäksi vuodevaatteita ja vaippoja. Tarkoitus oli tietysti ollut tehdä joskus pakkauksia lisääkin, mutta laatikko oli muiden asioiden takia jäänyt unholaan.
1986 nimittäin saatiin äitini eno Petroskoista Suomeen, ja hän asui alkuun toista vuotta Ullan ja minun kanssa samassa kerrostalo-kaksiossa ennenkuin saatiin hänelle vakinaisen asukkaan asema ja sitä myötä oma asunto. Lisäksi piti valmistella tuolloin työn alla ollutta lisensiaattityötä heinänviljelyn mukanaan tuomasta kasvistosta etelä-Hämeessä, ja illat ja yöt rupesivat olemaan yhtäkkiä aika lyhyitä. Työn tekemiselle oli nimittäin määräaika, vuoden 1988 loppuun mennessä. Yliopistojen tutkintojen uudistus tarkoitti sitä, että olisin sen jälkeen joutunut suorittamaan lisäopintoja, kun valmistumisestani oli kulunut jo 20 vuotta.
Nykyisin on aikaa. Tietokoneen näytölle saan viriteltyä palapelin helposti, joten ei tarvitse siivoilla pöytiä sen takia. Kuvat ovat omiani, ja ohjelmasta saa esiin himmeän kuvan, johon sitten sovittelen kehyksen ympärille asettamani palat. Tavallisesti teen 600-700 palan pelejä, kun silloin nuo palat ovat vielä kohtuullisen kokoisia. Olisipa ollut tietokoneen apua 1980-luvulla, kun tuota kirjoittelutyötä oli enemmän!
1980-luvun alkupuolella kuoli äitini, hänen hautajaisiaan vietettiin joulukuun alussa 1982. Seuraavana kesänä aloin koota tuota heinänviljelyn tietomateriaalia maastoretkillä, ja muina aikoina vuodesta sitten perehtyä kirjallisuuden avulla aiheeseen. Aina ei kuitenkaan jaksa tehdä tutkimustyötä, joten käsityöt oliva hyviä apuja rentouttamiseen, samalla voi seurustella muiden perheenjäsenten kanssa.

Äidin poismenon eräs seuraus oli, että sekä minun että muidenkin perillisten lankavarastot karttuivat aika lailla, kun Elsa oli ollut innokas virkkaamaan ja kutomaan kaikenlaista, sekä kangaspuilla että käsin. Päädyin tarkastamaan silloin omat varastonikin, ja löytyi monta aloitettua villatakin tms. vaatteen kappaletta, joihin tarvittavat lisälangat olivat jääneet hankkimatta, kun erä oli kaupasta loppunut. Silloin oli "in" kutoa tilkkupeittoja äiti Teresalle lähetettäväksi, ja päädyin siihen, että osin purkasin niitä langoiksi, osin jätin sopivia neliömäisiä kappaleita valmiiksi tilkuiksi peiton ompelua varten.
Sainkin sekä omista että Elsan varastoista kootuista langoista valmiiksi kymmenkunta peittoa, jotka postitin eteenpäin. 1980-luvulla lisäksi valmistui Ullalle, omille lapsenlapsille ja muillekin tutuille kudottuja tilkkupeittoja, joten kilokaupalla lankaa tuli kulutettua. Kun menin 1980-luvun lopulla kansalaisopiston kudontapiiriin, niin aika pian löysin helpomman tavan peittojen tekoon, kun opin tekemään loimen villalangasta. Se huvi ei ole vieläkään laantunut!
Marja-Leenan tuoma kaktus avasi ensimmäisen kukkansa aattona, ja tänään tuli sen seuraksi jo toinenkin.