perjantai 24. tammikuuta 2014

Pakkanen pitää pintansa

Pihasyreenin kevyt kuorma tänä vuonna. Uutta lunta ei ole tiedossa, pakkasia jatkuu.
Huomenna on Paavalin päivä, ja ollaan sydäntalvessa vielä. Aurinko nousee tänään Helsingin horisontin mukaan ensi kerran jo ennen 9:ää, ja laskee vasta 16.12. Joka vuorokausi saadaan 4-5 minuuttia lisää edellisen päivän lukemaan. Hämäräaika on pitkä, koska maa on valkoinen, toista tuntia kummassakin reunassa.
Pakkaset ovat olleet jo viikon sen makuisia, että lämmitys ja reipas liikunta tulevat heti aamusta mieleen. Tämän aamun lukema Tatun vanhassa mittarissa olikin -24, ja auringon noustessa tuli vielä asteen kylmempää. Niinpä kiireesti aamun kahvien jälkeen tulia virittelemään pohjakerroksen molempiin tulisijoihin!

Tällaista näyttöruudun kuvaa nykyisin katselen, oli sitten kohde ikkunasta ulos tai tähän pöytäruutuun...
Lumen määrä on vaatimaton 2-3 cm, ja routa etenee syyssateilla kovin märäksi kastuneessa maan pintakerroksessa varmaan syvälle. Nyt on jo luettu uutisia viemärien sulatustarpeista.
Minulle uusi oivallus oli neuvo Vanhat talot FB-sivulla, että viemäriin pitää jään sulatukseksi panna suolaa lämpimän veden lisäksi. Kyllähän sen tiedän, että suola alentaa jäätymispistettä, sehän on tuttu asia maanteitä suolatessa, mutta käytännön sovelluksena sitä en ollut tässä tilanteessa nähnyt.

Lähdin sen verran aikaisin, että ehdin toimitella muut poikkeamiset samalla reisulla...
Tein silti eilen ajelun Janakkalassa, mikäs pakkaskelillä on ajaessa, kunhan huolehtii lähtiessä varmasti riittävästä bensan määrästä. Eilen ja viime yönä oli kylmintä tähän mennessä, parin kymmenen pakkasasteen (-23-19) tienoilla, ja pienempää lukemaa ei auton lämpömittarista nähnyt kuin satunnaisesti Lahden kohdalla, mennen tullen, jossa myös oli paksulti savusumua. Lämmityksen ja liikenteen aiheuttamat pilvet pakkautuivat notkelmiin, ja oli melkein aavemaista ajoa! Liikennevalotkin erottuivat hädin tuskin... Tienvarren varikset olivat höyhenet pörhössä niin suuria, että piti miettiä, mistä linnuista oli kyse...

Kotimatka alkoi vasta auringon laskettua, mutta lumoava pastellinvärinen taivas oli pitkään katseltavissa, sillä Turengin laaksosta matka eteni mäkimaastoja itään. Aivan taivaanrannassa vihertävänsininen vyöhyke, jonka yläpuolella iso massa vaaleanpunaista, ja keskitaivaalla hyvin vaaleaa sinertävän harmaata. Keltainen taivas jäi selän taakse, kun ajoin auringonlaskun suunnasta poispäin.

Totesin myös kotiin palatessa, että pimeällä ajo ei ole tämän ikäiselle enää niin helppoa, silmäterä supistuu hitaammin kuin ennen ja tulee häikäisyä, ja ne pimeäkatselun mustavalko-näkösoluthan vähenevät koko ajan muutenkin. Onneksi tiet ovat kovin tuttuja, maisemia on katseltu satoja kertoja näiden vuosikymmenten (1980-luvultahan varsinainen matkailukausi Iitti-Turenki alkoi) kuluessa.
Toki pimeällä etäisyyden arviointi vaikeutuu, ja huomaan yllättyväni, kun jotakin tiettyä tien kohtaa tuntuu riittävän liian kauan. Ilmi selvästi tarvitsisi olla maiseman antamat kehykset tienäkymille. Toisaalta vanhan vauhtikin on maltillista! Ei ollut muuten eilen kiireitä muillakaan, kiltisti ajeltiin nopeusrajoitusten mukaan, eikä ollut ohittelijoita kuin satunnaisesti, vaikka varsinkin paluumatkalla tiet olivat aika täysiä.

Matka oli Marjatan syntymäpäiville, jossa meitä oli koolla yhteensä 11 kollegaa, kun isäntäväkikin on laskuissa mukana. Oikeastaan 12, sillä viime kesänä taloon oli tullut Essi-koira perheen ulkoiluttajaksi. Essi puolusti reippaasti makuuhuoneen ovea, kun sen nukkumakori oli siinä aivan lähellä, joten vieraat aika pian ymmärsivät siirtyä eri puolelle olohuonetta. Kovin hyvävoimaiselta väki vaikutti, varsinkin päivänsankari, ei ikinä uskoisi, että 80-vuotiasta juhlittiin! Iloisin mielin palailin kotiin.

Ilouutisia oli Pohjanmaaltakin, sillä veli oli jo päässyt kotiin kuntoutumaan leikkauksestaan tiistaina, ja matkan aikana sain häneltä virkeän puhelun. Monta reipasta hiihtovuotta odottaa, vaikka tämä vuosi nyt meneekin ohi, eihän ole luntakaan, millä suksitella. Kunhan nyt ensin pitkät leikkuuhaavat paremmin arpeutuvat, ja keuhkojen tilavuus tulee entisekseen...

Ripustin Helenan joulutuomiset linnuille vasta tällä viikolla, kun entiset eivät olleet kuluneet.
Ja lintulaudan ruokapöytään on jäljistä päätellen tullut uusia vieraita, liekö pulska metsähiiri vai lumikko? Tuossa kuvauskohdassa on laattaa, ja jäljet johtivat Bergenian lehden alle piiloon.
Nuo ihan ylimmäiset sopisivat lumikolle koosta päätellen, nämä muut ovat oravan tassuista...

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Kaikinpuolin valoisa Heikinpäivä!


Viis pakkasista, niitähän esiintyy pohjoisilla leveyksillä talvisin. Jos ei esiinny, ihmetellään kasvihuoneilmiötä tai jotain muuta musertavaa. Nyt on aika harrastaa reipasta liikuntaa, jotta ruumiinlämpö säilyy ja tehdä sellaisia hommia, joihin kylmänä vuodenaikana on parhaat edellytykset. Jos nyt ei ole ihan petipotilaana, niin liikuntaan on aina mahdollisuuksia; kukin kykyjensä mukaan. Aurinkoakin nähdään jo 3-4 tunnin ajan päiväsydämellä!

Heikinpäivänä eli tänään on nuoremman veljeni syntymäpäivä, meillä on eroa vain vuosi ja kaksi kuukautta. Tänä vuonna tuo syntymäpäivä on hänelle tavallaan toinen, sillä maanantaina oli vaativa kirurginen operaatio pumpun kunnostamiseksi, ja nyt on saatu tänään iloita toipumisen edistymisestä hyvää vauhtia. Parhainta jatkoa hänelle!

Kaksi Heikkiäkin on sydäntäni lähellä, sillä paras rakentajani on sen niminen, ja olen saanut tehdä yhteistyötä hänen kanssaan jo vuosikymmenten ajan. Projektit alkoivat auttelusta autotallin tekemisessä, ja suoraan sanottuna loppua ei taida näkyä... Toinen Heikki asuu Janakkalassa ja kuuluu vieläkin parhaimpiin ystäviini, kohta taas tavataan. Oltiin samassa työpaikassa vuosikymmeniä.

Tellan joululoma päättyi tänään ja alkoi odotettu kotimatka, ei tarvinnut koiraa maanitella takapenkille!
Tammikuussa on aika sulattaa pakastimet ja kipata sisällöt siksi aikaa pihalle, jossa on tarpeeksi pakkasta. Parin tunnin jälkeen onkin jo aika pyyhkiä sisään pantavat tavarat mahdollisesta huurteesta ja panna kaappi ja arkku taas toimiinsa. Samalla tulee tehtyä inventaario pakastimiin haudatuista eineksistä ja ruoanlopuista ja tehdä niille kulutussuunnitelmia. Ainakin jouluiset ruoat on hyvä saada pois ja muistaa alkaa häivyttää syksyn marjasatoakin...
Sainkin tehtyä perjantaina peräti kaksi suolaista piirakkaa, toisen sisältö oli pakastimen hallinnoima savukalan tähde ja toiseen tuli pakkasesta kinkun ja kurpitsan kuutioita.

Viimeksi kunnostetut Elsa-Tatu-ajan pikku nojatuolit ovat nyt vieraskamarissa, tein niille kierrätyskankaasta suojapeitotkin. Vihreät tuolit Pertti ja Selma matkustivat sieltä olohuoneeseen.
Omat liikuntaharrastukseni puhkeavat keskitalvella kukkaan toisella lailla kuin nuorena. En nyt enää kaiva esiin suksia tai talviurheiluvälineitä, vaan tehostan pirttihommia. Erikoisen mukavaa on huonekalujen siirtely (vaikken nyt roudaakaan tavaroita kerroksesta toiseen, se on kesäpuuhia).
Tässä ikkunan alla aiemmin ollut Tatun asiakirjakaappi siirtyi tuvan perälle kirjoitusnurkkaukseen, koska ikkunan alla on myös lämpöpatteri, ja lämpö varastoitui turhaan kaappiin. Tuo ompelupöytänä toimiva pikkupöytä siirtyi kukkaruukkujen alustaksi makuuhuoneesta, sillä sen pöytälevyn alla on paljon tyhjää tilaa, ja ilma pääsee paremmin kiertämään.
Kun vedon takia lattia on umpimatossa, on lattia etsittävä esille niiden alta, ja samallahan ne matot vie pihalle ja rapsii kovassa pakkaslumessa puhtaiksi ja raikkaiksi. Kun lattia on tullut esille, niin saman tien sen imuroi ja pyyhkii pölyt nihkeällä. Sen jälkeen on hyvä kuljettaa siirron kohteena oleva huonekalu uuteen kohtaansa, tuoda takaisin matot lattioille ja asetella kaikki muukin paikoilleen. Aikaa hupenee vähimmässäkin hommassa tunnista kahteen, sillä eläkeläisellä ei ole kiire ja sitten on nautinnollisen huilauksen ja iltapäiväkahvin aika!

Sukka-urakka on ollut tuottoisa, tosin nyt alkaa hitua jo reikiä sormen syrjiin, joten pitää pitää taukoja...
Kaikki suunnitellut projektit eivät ole vielä valmiita, ja jos pakkasia riittää, kuuluu pirtissä lisää kamppeiden raahauksen ääniä!

Pakkasella on pohjakerroksessa pidettävä tulia useammin kuin kerran viikossa, ainakin joka toinen päivä, koska sen muut lämmityskeinot eivät riitä. Niinpä riittää taivaltamista myös rappusissa, joka on tietysti ollut myös koiralle mieleen, se kun haluaa tulla seuraksi, tai ainakin pitää kuikuilla rappujen yläpäässä kiinnostavia ääniä alhaalta.
Helena tuli hakemaan koiraa taas omaan kotiin, ja tullessa oli mukana Tellalle kovin mieluinen talvitakki/loimi, joten ulkoilua voi harrastaa hieman pidempään. Kirmailua riitti!
Löysin tänään uuneja sytyttäessä lastulaatikon pohjalta selityksen pitkään vaivanneeseen ongelmaan. Niitä laatikoita on ollut autotallissa jo kesäkuusta 2012 alkaen, ja laatikkokeko oli Tellaa kovasti kiinnostanut aina siellä käydessä. Joulun alla olin tuonut loput lastulaatikot jo tänne alakertaan (sytyiksi uuneja varten), ja tämän laatikon pohjalta löytyi kovin pehmoinen pesä. Asukkaiden jälkiä ei kyllä ollut, mutta koska Tella aina oli siellä nuuhkimassa, hajuja varmaan oli. Ullan kissatkin viihtyivät täällä käydessään pitkiä toveja tuossa hajumaailmassa.
Se oli joko hiiren pesä tai miksikäs ei linnunkin, kun nämä laatikot olivat keväällä muutaman viikon ulkona kuivumassa. Joka tapauksessa siinä oli noin parin sentin paksuinen ilmavan kuohkea seinämä, joukossa ohuita heiniä, tikkuja, lankoja ja koivun tuohen kappaleita, tarkasti sitoutuneena ympäröiviin lastun paloihin. Ihan kuin olisi kerätty tähdettä jostain räsymatostakin.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Nyyrikki talven tuoja?

Näinköhän talvi viimein saadaan? Pidennettyä loppusyksyn pimeiden ja märkien päivien kertausta on harjoiteltukin oikein kunnolla, monta kuukautta. Koiraa aamu-ulkoilussa kuljettaessa on saanut varautua taskulampun mukana pitämiseen, jos reisu on ollut ennen puolta yhdeksää. Toki tiellä on katulamppujen valo, mutta metsä on musta ja pehmeä, eikä Tellan heijasteliivi paljon hohda, jos ei ole lampun valokiilaa sitä noukkimaan esille. Parina alkuviikon päivänä ollut räntäsade valkaisi ihmeesti hämärän hetkiä!

Aurinko nousee aamuisin noin minuuttia ennen kuin edellispäivänä, ja illasta saadaan lisää pari minuuttia. Tänään Helsingin horisontin mukaan ollaan ajassa 9.15 - 15.40, eli lähes 6,5 tuntia. Mustanmerenruusujen ruukut on pian aika kaivaa esille ja jos löytyy mukuloita, alkaa kasvattaa niistä uusia kasveja. Niin on aina ennenkin tehty!
Puoleen päivään, josta kuvani, ei ole vielä kertynyt senttiä enempää...
Ainakin parin viikon taakse ulottuvissa sääennusteissa odotetaan käännettä, sillä tänään on alkamassa pakkaskausi sateiden kera. Ensin märkää lunta, myöhemmin muuta. Ei kuitenkaan mitään sellaista, joista uutiset ovat kertoneet pohjois-Amerikan puolelta, mutta pikkupakkasia ainakin. Jäinen napa-ilman "hattu" on ollut lipsahtaneena Amerikan ylle. Siellä kylmälle ilmalle pohjoisesta etelään ei ole mitään estettä, kun molemmilla mantereen reunoilla on vuoristoja, jotka antavat tilan keskemmällä vallitseville vaihtoehdoille.

Lintulaudan nimi pitää vaihtaa! Nykyisin siellä näyttää vierailevan päivittäin myös pörröhäntiä. Ylemmästä kuvasta (hetki sitten) päätellen vieraita on useampia, kaikki jäljet ovat tulleet äskettäin, kun räntä alkoi muuttua näkyväksi. Alakuvassa yhdet malliksi. Tellalla riittää katsottavaa ikkunasta, kun seurailee näitä ruokailijoita. Tullaan naapurin isosta kuusesta, otetaan auringonkukan siemeniä ja painellaan alarinteessä olevaan lehmukseen väliaikapysäkille, joka oli tallautunut aivan tummaksi pikkuvarpaiden jäljiltä.

Alkuviikon räntäkertymä herätti minut huomaamaan pari päivää sitten, että viime syksynä istutetut tuijan taimet olivat jääneet vaille tukikeppejä ja nöyristelivät nyt tien varressa melkein maahan asti. Onneksi ennen joulua tullut routa oli sulanut. Keppipinokin oli seinustalla odottamassa, joten sain korjattua unohtuneen homman melko helposti. Aika monta tainta oli tullutkin laitetuksi maahan, lähes 10. Maassa ollut räntä keräytyi saappaanpohjiin paakuiksi, joten niihin syksyllä jääneet kuramuistot tuli samalla pestyä pois. 

Eletään tammikuun 10. päivän aikaa, jolloin vanhoina "hyvinä" aikoina säätila myös kääntyi ja olivat ensimmäiset suuret lumenpudotustuulet. Karmotuuliksi niitä silloin sanottiin. Tuulia seurasivat korkeapaineiset pakkaskaudet, viikkokausia kestävät. Vasta hiihtolomakauden lähetessä alkoi tosikylmä päästää otettaan.

1990-luvulla, Turengissa asuessani lensi hiljattain valmistuneen Linnatuulen kattokin tuulen voimasta uudehkolle moottoritielle, ja lunta satoi silloin meidän talon pihalle paikoin 60 sentin kinoksia. Parkkipaikalle menoa ei voinut kuvitellakaan, ennenkuin oli lumilapiolla tehnyt jonkinlaiset urat. Kun en sitä alkuun älynnyt, auto oli mahastaan hangessa kiinni, ja sitten vasta tuli etsittyä lapio. Sehän ei ole kerrostaloasujan tavallisin hyödyke.

Aika on mennyt joululomana, Tella ja sukankudin seurana. Joulunajan koristeet on kohta korjattu näkyviltä, vain pöytäliinat ja tyynynpäälliset ovat jäljellä. Tällä viikolla ohjelmaan tuli muutosta, kun kansalaisopiston kurssit taas alkoivat. Yhteenkään alennusmyyntiin en mennyt, tavaraa on liiaksi.

Jouluruoat on sentään saatu loppumaan (lukuunottamatta pakastimeen joutuneita osioita). Syksyltä on tähteenä vielä yksi iso kurpitsa, joka odottelee eteisen lämmittämättömissä tiloissa hyvin ehyen näköisenä. Pian se on siirrettävä pohjakerrokseen, jossa pakkanen ei hätyytä. Koska sitten syötäneen?

Olisi tosi hyvä, jos tulisi pakkasia, koska silloin pakastimet voisi sulattaa, nehän saavat aina paljon jäätä juhlakausina, kun tavaroita otetaan ja lisätään. Kurpitsasta voisi tehdä kuutioita pakkaseen, ne ovat hyvä lisä vihannespiirakoihin.
Pakkas-ja lumikaudella saisi vietyä matotkin pihalle puhdistuskierrokselle. Kunhan nyt muistan ensin panna talteen silmälasit ja muun tarpeellisen, jotteivat siivouksen tuiskeissa taas katoaisi.

Posti toi eilen valtameren takaa ihanan vuosittaisen lintulauman, kopallisen kukkoja, joita tässä kalenterissa on yksi joka kuukaudelle. Ei ole siis hiljaista tuvassa, kun kaakattajat saapuivat.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Kunnollista uutta vuotta!

Kiitoksia kaikille ystävilleni saamistani kortti- ja muista joulutervehdyksistä ja vierailuista!
Vuosi on vaihtunut samassa leudossa säässä, kuin mihin on totuttu viime viikkoina. +3 C oli mittarissa tänäänkin. Pilviverho on kuitenkin ehkä hieman ohuempi, joten näin aamupäivällä kaistaleen sinistäkin pohjoisesta ikkunasta. Sääennuste lupaa himpun alle nollaa seuraavaksi vuorokaudeksi, sitten taas palattaneen plussalle. Niin ainakin mentäneen loppiaisen yli.

Sukankutoja tuppautuu tuohon sohvankulmaan toisella kankullaan...
Ai mitäkö uudenvuoden lupauksia? No ei mitään, niinkuin ei ennenkään. No ehkä ryhdistäydyn enemmän ulkoilussa silloinkin, kun ei ole koiraa kävelyttämässä. Nyt kun joulukoira Tella on huolehtinut liikunnastani, on käyty viisi kertaa päivään ulkona, ja se tuo mukavasti vaihtelua sukankutimen seuraksi. Vaikka ei ole yhtään lunta eikä taida olla routaakaan, en silti ajattele puutarhahommia tähän aikaan vuodesta kuin teoreettisena ongelmana. No tuo pihakatumme kunto kyllä huolettaa kaapeliojan kaivuun jäljeltä, sillä iso roska-auto on saanut pehmeän kaivuukohdan muuttumaan leveäksi ojaksi.

Viime päivinä tullutta sukkasatoa...
ja tässä työmaata odottamassa.
Sukkaputki on jäänyt päälle, mutta olkoon, sillä kun ilmat tulevat taas lämpimiksi, ei puikkoja ole mukava pitää, kun käsien pitää olla kuivat. Vauhtia on noin sukka/päivä, mutta lankamäärä ei niinkään hupene, kun kudon ohuehkoa Nalle-lankaa, jota ei sukkaparille mene sataakaan grammaa.

Jouluvalot ja suurin osa joulukoristeista on jo korjattu kaappeihin seuraavaa sesonkia odottamaan, vain itämaantietäjät saivat jäädä, kun niillä on niin pitkä matka takaisin maallensa.

Jouluksi tehdyt ruoat alkavat onneksi kohta olla lopussa, vaikken niitä niin paljon tehnytkään ja lisäsyöjiäkin oli kahtena päivänä. Kun ei ole paljon fyysistä hommaa, niin yksi ruokakerta päivään riittää hyvin. Ja lisäksi vaihtelua tuo S-marketin leipähyllystä viime aikoina löytynyt Tuomon luomu-ruisvuoka, jossa ei ole lainkaan vehnää, eikä tietysti hiivaakaan. Tellakin tykkää ruisleivästä, ainakin niistä kuivemmista reunoista, jotka rapisevat suussa.
Vakiomaisema yläkerran ikkunasta, kuva on maanantailta.
Siis samat aineet kuin aikoinaan 1940-70-luvulla Elsan reikäleivissä, joita tehtiin aina lauantaisin. Leivinuuni oli käytössä koko päivän, sillä samalle uunille oli varattu myös pulla- ja kauraleipätaikinat ja loppulämpimään peruna- ja makaronilaatikot. Kun leivinuuni on saunassa, jossa ei ole muuta lämmitystä kiukaan lisäksi, saatiin tällä keinoin isohko sauna melko vähällä kylpykuntoon, leivinuuni kun oli saanut lautaseinät lämpimiksi. Ja maanantainakin oli vielä leivinuunin lämpöä, sillä silloin piti pyykätä viikon aikana tullut vaatemassa. Voi noita Upon pesukoneen ja telapuristimen aikoja, ennenkuin tuli linkoavia pesukoneita!

Meillä pyykinkuivatus talviaikana tapahtui yläkerran isossa hallitilassa, jossa kangaspuut nyt ovat. Naruja oli joskus myös varastovintin puolella. Pyykki kuivi talvella ainakin viikon, joten ei joka viikko pyykätty! Lakanan pesu ja kuivatus on sen verran iso projekti, ettei pysyvä asukaskaan vaihtanut lakanoitaan viikoittain, vaan vuodevaatteita tuuletettiin. Kun käytiin kotona vanhempia tervehtimässä, oli itsestään selvää, että puhtaita liinavaatteita ei kaapista löytynyt vierasvaraksi, vaan ne joko tuotiin mukana tai pidettiin jossain syrjässä ne, joita edellisreisussakin oli käytetty.

Minua on jo pitkään vaivannut eräs asia, kutoessa on aikaa tuumailla. Nimittäin se, kun raamatunoppina on aikojen alussa opittu, että isämme on kiivas jumala, joka kostaa isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Miten ihmeessä onkin niin pikkumainen ja vanhoja muistava? Jos ajattelee asiaa realistisesti, niin kovin pitkä on ihmisenkin muisti toista ihmistä tai hänen edustamaansa ryhmää kohtaan! Hyvä kellokin kauas kuuluu, mutta paha kello kauemmaksi.

Saamme jatkuvasti kuulla kauheuksista, joita tapahtuu kansanryhmien välillä, nyt juuri Syyriassa tai muissa sisällissodan tapaisten kahinoiden maissa, kuten aiemmin Jugoslaviassa tai Kurdistanissa. Äidit kertovat, etteivät he unohda ja lapset tulevat kostamaan. Paljon muistamista jäi meille suomalaisillekin sisällissodan seurauksena 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tai Karjalan menetyksen jälkeen. Mutta ei siinä kaikki. Lähes jokaisen suvussa tai tuttujen kesken on sattunut joskus jotakin hankalaa, se on jäänyt hiertämään ja puhkeaa esiin ehkä vuosikymmenten päästä rajariitana. Nuoruudessa tehtyjä hölmöyksiä sattuu kyllä jokaiselle, se ei ole kovin kummallista. Ajaudutaan kumminkin erilleen.

Ajattelenkin nyt, että tuo alussa mainitsemani lause tarkoittaa sitä, kun tapahtuneet asiat vatvotaan tykönään ja kerrotaan omille lapsille, jolloin ne siirtyvät heidänkin muistiinsa ja siirtyvät sillä lailla seuraaviin polviin. Siitä tulee vaikeaa suhtautumista ja ns. ennakkoluuloja. Pahat teot on ymmärrettävä laajemmasti, yleensä varautuneena, jollei peräti negatiivisena suhtautumisena muihin. (Geeniperimää ei sellaisesta voi syyttää, vaikka senkin ominaisuudet usein ilmenevät  lähes samalla tavoin lähisukulaisten avioliitoissa.) Kuinkahan sellaisesta taakasta voisi päästä eroon? Ei ainakaan niin, että sanomme noille toisille, että heidän tapansa ajatella on väärä, ja johtaa vain huonoihin tuloksiin....