keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Jopa on kevät aikaisessa!

Pihamaisema on kuin kopio viime vuodelta! Kuva on tänään otettu.
Ollaan vielä tukevasti tilastollisesti vuoden kylmimmäksi kuukaudeksi arvioidussa helmikuussa, mutta näppituntuma on kuin maaliskuun lopulta. Mittari näytti päivällä +5 astetta. Pitkäaikaisten keskiarvojen mukaan termisen (lämpötilat jäävät nollan yläpuolelle) kevään pitäisi alkaa huhtikuun alkupuolella näillä seuduilla.

Mutta nyt lumesta pois sulava vesi kertyy allikoiksi asti, muuttolintujen saapumisesta raportoidaan. Autotallin edestä on saanut jo pari kertaa harjata ison vesilammikon pois, ettei se valu tallin sisälle. Ainutkertaista tässä pihassa! Tulee asiaa lapion kanssa kohta, että siihen saa muotoiltua vesiuomaa. Yölläkään ei juuri ole pakkasta, auton lasit sulana aamusella.
Rasvamakkaroissakaan ei enää pyöri kymmeniä lintuja, mahat ovat pulleina. Oravan jälkiä sen sijaan on joka aamu.
Tein äsken asiointireisun Kausalaan, ja Niskaportin golfkentän aukealla tie oli jo kuivunut kokonaan! Peltomaisemalle rakennetut kummut olivat myös muuttuneet suliksi, ei siellä enää voisi hiihtolomalainen lasketella (eikä kuulemma saakaan muista syistä tehdä latuja). Lomaansa tällä viikolla viettävät koululaisemme saavat keksiä toisenlaisia viihteitä.

Piharaput ovat sulaneet ja sorat jääneet alatasolle. En niitä vielä lakaise, varmaan ovat tarpeen.
Tänään piti hakea jo kolmas murskesäkki tälle hiekoituskaudelle, että rinne-asujan jalka pitää varmasti polulla taapertaessa. Teemu käy ajotietä ahkeraan hiekoittamassa, se on medän kulmakuntamme iso onni! Jo kerran luun rikkoutumisesta kärsinyt tietää viimeiseen asti vältellä uutta kokemusta.  Ja polulle riittää askeleita, kun klapikyytejä  on väliin tiedossa.

Kevät 1961, jolloin Sysmän Rapalassa odottelin Helenaa syntyväksi maaliskuun lopulla, oli ollut myös tällainen, lumet häipyivät jo aikaisin, ja hiihtolomalla kukkivat sinivuokot koulun pihakallion syrjässä. Mutta takatalvihan siitä tuli oikein kaikkine kommervenkkeineen, toukokuukin niin viileä, ettei puhettakaan vauvan pihanukkumisesta.
Ja kun aloitin Turengissa asumisen aikaa tammikuusta 1968, elettiin hyvin varhaisia keväitä myös. Monena vuonna sillä vuosikymmenellä mietin, että hiihtäminen jää vain haaveeksi, kun ensin on niin kylmää, ettei tarkene, ja sitten kun varsinainen loma tulee, ei ole luntakaan vaan pelkkää loskaa.

Kun googlasin vuoden kylmintä kuukautta eli helmikuuta, näin että 2008 oli yksi leudoimmista viidestä, mutta niitä oli myös 1920-luvulla parikin, samoin 1948, joka oli Raijan syntymän aikaa. Silloin se oli normaalia muuntelua, nykyisin puhutaan kasvihuoneilmiöstä.

Mutta tämä vuosi on tosi aikainen. Viime vuotista enemmän on lunta kyllä ollut, mutta samannäköiset ovat nyt maisemat kuin edellisvuonnakin. Kun katselin kymmenen päivän sääennustetta äsken, niin nollan pinnassa näyttävät päivälämpötilat viipyvän jakson lopulle asti, muutosta ei ole tiedossa.

Punaisten sukkaparien jälkeen pitää tehdä vaihteeksi sinisiä... Vaaleaa lankaa on tässä iässä mukavampi kutoa, niin näkee paremmin. Tuo tumma turkoosi alkaa jo haitata illalla, pitää ottaa vaaleampi työ vuoroon.
Naaman parantelussa on väliviikko meneillään. Hoidetuista kohdista on lähtenyt nahkaa kuin parhaina kesäpäivinä, nyt se alkaa olla voitettu kanta ja myös turvotus ja mustelmat alkavat kaikota.

Tänään olen muistellut vuotta 1991, kun Helena pyöräytti maailmaan nuorimmaisensa Annin Porin kaupungin sairaalassa. Siitä on tänään 24 vuotta! Oltiin Ullan kanssa ajettu heille sinne Harakankujalle hiihtoloman alkaessa, ja viikonloppu meni asettautuessa ennenkuin H-hetki koitti. Reisu alettiin iltayöstä, kun perheen muut lapset jo oli saatu yöunille. Ulla jäi kotimieheksi, kun vääntäydyimme kaksin auton kyytiin matkalle muutaman kilometrin päähän. Helena neuvoi mennessä, mistä kadunkulmasta milloinkin käännytään. Pakkasta oli aika reippaasti. Tytär jäi sairaalaan hoitajien huomaan, minä kotia kohti, taloon jossain joen varressa...

Ihme, kun osasin tulla takaisin samoja jälkiä! En ollut aiemmin Porissa autoillut, enkä edes käynytkään sillä kulmakunnalla, missä sairaala oli. Ajattelin silloin, että kun muu perhe nukkuu kotona turvallisesti, ei haittaa vaikka vähän harhailisinkin. Mutta yhtään kääntymistä tai peruutuksia ei tarvinnut tehdä, sitä en ymmärrä vieläkään. Hyvin oli neuvottu menomatkan aikana.

Aamulla oli vauva jo maailmassa, ja kun menimme vierailutunnilla koko perheenä katsomaan uutta tulokasta, nähtiin perheen isäkin, joka pahaksi onneksi oli edellisviikolla joutunut sairaalan asiakkaaksi, nyt sen verran toipuneena, että oli itse jaksanut tulla rakennuksen toiseen siipeen.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Eukko ja onnenkäpälä

Kuva on tältä päivältä. Ilma on nollassa, ja pikku pakkaskausi saatu taitetuksi.
Kas kun putkahti mieleeni tuo vanha satu. Se oli niissä ensimmäisissä kirjoissa, joita olin ensin katsellut ja sitten oppinut hissuksiin lukemaan. Siinä mummelilla oli jäniksentassu, jolla aina tuolloin tällöin sipaisi, ja se esine tai kohta, jota tassu kosketti, muuttui toiveen mukaiseksi. Mummelilla riitti kavereita!

Kirja oli pieni A5-kokoinen ja ehkä pehmeäkantinen, ja paperi oli jo silloin kellastunutta. Epäilenpä, että kuulin sen kertomuksen ensin Henrika-mummun lukemana, ajallisesti se sopisi 1940-luvun alkuun, ja kirjasta tulee mielleyhtymä talon vanhimmasta keinutuolista, jossa mummu tykkäsi istuksia. Joskus lukijana oli myös isän Selma-sisar, joka tuli Heinolasta pikkulomillaan käymään meillä. Omien vanhempien lukemia kertomuksia en muista kuulleeni, en kai, kun pappa oli sotaväessä monta vuotta ja mammalla oli kotitalousaskareita. Kirja tuli varmaan loppuun luetuksi, en ole sitä nähnyt minkään siivoustuokion yhteydessä 1980-luvulta lähtien.

Tarinan kuvat olivat niihin aikoihin pikkuruisia musta-valkopiirroksia, luultavasti painolaattaan kaiverrettuja, kun mieleeni palautuivat monen monet pikku viivat, joilla vaatteita oli saatu aidon näköisiksi. Kirjan kuvia oli myöhemmin mukava puuväreillä tehdä vielä hehkeämmiksi, vaikka niihin aikoihin en yhtään arvostanut väripintaa, jonka pohjan mustat viivat tekivät hieman suttuisiksi.

Miten olinkin niin kranttu väripinnan puhtaudesta, siinä ei olisi saanut olla yhtään muun väristä hiventä. Parhaita värimuistoja on ollut ylämäellä lämpimänä kesäpäivänä makailu heinikossa, jossa aurinko paistaa silmiin ja hiirenvirnan värit ovat mitä heleintä liilaa alhaalta päin taivasta vasten katsellessa..

Puhtaan punakeltaisen värimaailma tarjottiin eilen nähtäväksi, kun olin ihomuutosten takia Päijät-Hämeen ihotautipolilla, ja naamalle annettiin vahvaa infrapunavaloa näihin ongelmakohtiin usean minuutin ajan. Sellaisista kohdin kehkeytyisi hoitamatta vähitellen ihosyöpä, ja sen syynä pidetään nykyisin vaaleaihoisen liian kauan jatkunutta auringossa oleilua. Kun ikävuosissa saadaan 70 kokoon, ongelmat ovat vastassa hyvin monella. Ei niitä ennen ollut, mutta eipä niin kauan elettykään.
Kotiin tultua piti ottaa kuva laastaroidusta naamasta, nenän selkä ja oikean poskipään kohta varsinkin tulivat hoidetuiksi. Hoitoon kuuluu uusintakäsittely kahden viikon päästä.
Jotenkin tuli se lapsuuden heinikon vahva valo aika ajoin mieleen. Ehkä se jäniksentassun sipaisukin putkahti sieltä muistojen sokkeloista, kun lampun liikaa kuumotusta välillä helpotettiin veteen kastetulla hyvin pehmeällä pyyhelapulla.

Lapsuuteni aikoihin meillä oli aapisten ja koulun lukukirjojen lisäksi Grimmin sadut, joiden kuvat kuuluivat tuohon samaan musta-valkoiseen litografiasarjaan, mutta olivat paljon häijympiä, kun niissä oli paljon muhkuraisia ja pitkäoksaisia puunrunkoja, jotka vaanivat tien varsissa. Grimmin sadutkin olivat ihan karmeita, siinä ei ihmishenki paljon painanut, päitä listittiin ja lapsia popsittiin...

Hyllyssä oli myös fraktuurakirjaimilla painettu Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, joka ei minua kummemmin kiinnostanut, kun kertoi isojen poikien puuhailuista. Niinpä se oli vuosia vain alkusivuiltaan luettu. Taisi jäädä kokonaan lukematta, sillä Tarzan-kirjat olivat tavallisilla kirjaimilla painettuja ja ohuempia, jotta niitä jaksoi pidellä.

Tuli siis elettyä trooppisissa metsissä ja latvusten tasolla olevassa puumajassa, jonne mentiin liaani-keinua käyttäen. Toisaalta kaverina olikin Tantor-norsu, paljon mukavampi kuin Viertolan härät, joiden takia veljekset metsäreisullaan joutuivat kipuamaan puuhun ja kiven päälle. Tarzan oli sitä paitsi yleensä hyvin oikeamielinen ja auttoi pulaan joutuneita. Varsinkin hän muisti lapsuutensa ystäväpiiriä, sillä hänen kerrottiin tulleen apinain kasvattamaksi. Kun Tarzan-kirjojen tapahtumat sijoittuvat itä-Afrikan alueelle. kasvattajat saattoivat olla vuorigorilloja.

Ilmat olisivat kovin houkuttavia ulkoiluun, mutta nyt pitää pitäytyä sisätiloissa auringonpaisteen aikana tai muistaa suojakerroin-rasvaaminen! Näkymä on myös tältä päivältä. Ehkä pitää etsiä vanhojen teosten kirjahyllyä yläkerrassa...

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Tuulee kuin tunturissa...


Tästä myrskystä ei paljon lumipeite kasvanut omassa pihassa. Rappusilla on sentin kerros, mutta voihan nietoksia olla tien varsissa. 
Koivujen latvat heiluivat ennen kymmentä oikein komeasti, ja oksia lensi. Myös alppikärhön kuivat lehdet alkavat viimein irrota, niitä lepattelee ikkunan ohi ja polkuja pitkin kuin perhosia ikään.
Laina-myrsky saapui eilen illalla läntiseen Suomeen, ja se ehti meille tänne kaakon rajoille aamuksi. Vielä viideltä oli kirkas kuutamo, eikä puissa ollut liikettä, mutta päivän valjetessa alkoi viiman ja tuiskun aika. Onneksi tuuli pyöritellen, se toi havupuissa olleet tykkylumet alas! Kuulemma eilen Norjassa päästiin jopa 50 m/sek tuulennopeuteen, ja se oli tasoltaan hirmumyrskyä. Meillä tämä tuntuu melko tavalliselta talvituuliselta päivältä. Jos ei olisi sunnuntai, matot saisivat mennä tuulettumaan!
Tuijat saivat karistaa taakkansa, ja Elsa-hopeakuusikin on aivan lumeton.

Tuulesta ajatus eteni Lappiin ja Skandinavian pohjoisille rannoille, jossa olen ollut pidempiä aikoja vain pari-kolme kertaa. Pisin aika oli vuoden 1966 heinäkuussa vietetty runsas kaksiviikkoinen opiskeluun liittyvä kasvitieteen retki bussikyydillä ja telttamajoituksella Rovaniemeltä Tenojokea ylös ja edelleen Tromsan kautta Hammerfestiin, josta palattiin Suomen vasenta käsivartta noudattavaa tietä Halti-tunturin nähtyämme takaisin.

Bussissa istui viitisenkymmentä opiskelijaa ja muutama assistentti retken johtajan professori Rauno Ruuhijärven johdolla, joka päätti tutkimuskohteet ja muunkin toiminnan. Hänen alle kouluikäinen poikansa oli päässyt mukaan siihen etupenkille. Lisäksi oli muonitusvastaava, kasvitieteen kirjastoamanuenssi Iiris, kokenut lapinkävijä, joka oli tilannut ruokatavarat ja päätti menun päivittäin.

Kaikki matkan aikana syöty ruoka valmistettiin retkioloissa, joten keittiövuoro lankesi aina muutamalle opiskelijallekin. Itse taisin lyöttäytyä vapaaehtoisesti aamutoimiin, kun aamu-unia ei tuntunut silloinkaan löytyvän. Hommat alkoivat jo kuuden maissa, silloin loihdittiin tarjolle puuroa, kahvia, teetä ja purtavaa, lähinnä näkkäriä ja levitettä ja juustoa, jotka kestivät kuljetusta bussin uumenissa. Lämmin ateria oli säilykelihapurkeista jalostettua, joko perunakeittoa tai hernesoppaa.

Kun päästiin metsänrajan ulkopuolelle, tuuli olikin se tavallisin tervehtijä. Mitä lähemmäs tultiin meren rantaa, sen varmemmin tuuli lujaa. Vessareisut matkan aikana olivat haasteellisia, kun bajamajoja ei oltu keksitty vielä, ja tuskinpa sellaista olisi alettu hinaamaan mukana. Paikka oli siis tien varresta löytyvä sopiva pensaikko... Ettei mennyt samaan pensaaseen toisen kanssa, sai vältettyä sillä, kun katseli, mistä päin tuuli alkoi pyörittää ilmaan kävijän mukaan ottamaaa vessapaperia, eihän siellä paperi kauan paikallaan pysynyt. Käsien pesu hoitui sitten, kun löytyi puro tien varresta. Jos ehdittiin, niin katsottiin jo valmiiksi pysähdys veden lähelle! Pyyhkeitä ei tarvittu, tuuli kuivatti nopeasti. Takapuolen tuuletus paljaalla tunturilakeudella ei sujunut kaikilta ihan ongelmitta muutenkaan, tuli sairastumisiakin.

Majoitus oli armeijalta lainatuissa isoissa teltoissa, joissa ei kylläkään pidetty lämpölähdettä, kun oli olevinaan kesä. Itse asiassa melkein koko ajan syklonit kierivät pohjoisia rantoja viistäen, joten ilma oli koleaa ja lämmitys olisi ollut tarpeen vaatteiden kuivattamiseksi. Kullakin oli jonkinlainen ilmapatja ja makuupussi, niillä piti tulla toimeen.

Pahaksi onneksi oma ilmapatjani (silloinhan ne olivat ns. uimapatjoja) tulppa oli sitä laatua, että ilmat alkoivat hissuksiin karata parin kolmen tunnin nukkumisen jälkeen, ja senhän huomasi viimeistään siitä, että maahan päin oleva kylki alkoi kastua, kun teltan lattialle kertyi kosteutta. Niinpä hiippailin usein valoisaan kesäyöhön ja muitakin kohtalotovereita oli, joten pidimme nuotiota ja teimme aamutoimia hiljakseen. Joskus pyöräytettiin lettutaikina, ja siinä saatiin yllätystä normaaliin aikaan nousijoille, kun oli lettukasa odottamassa!
Joskus käytiin mustikoita poimimassa ja saatiin tehtyä mustikkasoppa aamiaiselle, tai metsästettiin tatteja tunturissa. Sellaisena päivänä olikin sienikastike perunoiden seuraksi. Kun bussi starttasi seuraavalle etapille, me yökukkujat aloimme torkkua lämpimän auton kutsumina!

Edettyämme noin puolimatkaan oli kuitenkin tarpeen saada kuivattelupaikka, sillä teltat ja vaatteet olivat jokseenkin märkiä. Niinpä löydettiin läheltä Tromsaa (tarkemmin muistellen se taisi kyllä olla lähempänä Altaa) ns. suomalaiskylä, jossa asui 1800-luvulla sinne muuttaneiden perheiden jälkeläisiä. Saatiin vuokrattua koulu, ja sen sauna lämpesi telttoja varten. Ensimmäinen kokemukseni Lapin punaisista uusista perunoista tuli sillä pysähdyksellä, kylläpä maistuivat! Kylän väki puhui kyllä suomea, mutta sanavalikoima oli jostain menneisyydestä, esim. meitä naispuolisia kutsuttiin neidoiksi! Olipa kylässä silloin naispulakin jo, kun tyttäret olivat lähteneet kalatehtaisiin Norjan isoihin satamiin. Kosintoja tuli ensi silmäyksellä!

Norjan puolella matkatessa tien varret olivat ihastuttavista kallioista tehtyjä, toisissa kivissä oli niin paljon saviliusketta, että kallio kiilsi hopeisena ja vesi jokiuomissa läikehti sinisenvihreänä. Toisissa kerrokset rakentuivat vuoroon vihreistä, vuoroon suklaanruskeista levyistä. Riitti siinä katsomista! Tunturimaisemat jäivät kuitenkin näkemättä matkan aikana, sillä pilvet riippuivat alhaalla ja tuntui, että eteläsuomalaisilla pusikkoteillä mentiin.

Lähellä Hammerfestiä tie kulki kalasataman ohi, ja siinä muonitusvastaava Iiris oivalsi, että nyt jos koskaan olisi mahdollisuus tuoreeseen kalaan. Mentiinkin kyselemään, ja ennenpitkää autoon viemisinä oli nelisenkymmentä kiloa juuri pyydystettyä turskaa. Se iltaruoan valmistaminen oli yhtä juhlaa, kaikki halusivat tulla avustamaan paistamisessa. Taisi jäädä seuraavaksikin kertaa kalakeiton ainekset. Leirin pystytys olikin ikimuistoinen, sillä Hammerfestissä oli 27 asteen lämpötila! Eihän sitä voinut uskoa todeksi, ja kun teltat olivat pystyssä, kansa sukeutui aurinkoiseen ulkoilmaan vähissä pukimissa. Iloa kesti noin puoli tuntia, sen jälkeen tuuli kääntyi ja ilma palasi kymmenen asteen tienoisiin.

Kotimatkalla tuli sananmukaisesti mahalasku tunturikasvistoon, kun olimme kiipeämässä koivurajan yläpuolella. Rinne koostui litteistä isoista lohkarekivistä, joiden päällä kasvoi kovin kiinnostavia pikku kasveja. Alkoi kuitenkin kuulua kuin ukkosen ääntä, ja kun nosti katseen, näki, että meitä kohti kirmasi monen sadan poron lauma kovaa vauhtia ja lähellä. Siinä jokainen maastoutui niin hyvin kuin sekunnissa taisi, ja pian kohtaus oli ohi. Hyvin porot väistivät, kukaan ei saanut potkuja eikä törmäystä. Valkoiset poron perät vain välähtivät tiuhan koivikon sekaan rinteen alapuolella. Enemmän ehkä jälkeenpäin kammotti ajatus, jos kivet olisivat alkaneet vieriä.

Hammerfestin kala-apaja tulee aina mieleen, kun hankin pakastettua kalaa ja teen paistokala-ruokaa. Kalapuikoista sitä muistoa ei tule, mutta filepakkaukseen sen saa liitetyksi, voi olla että kalalaji on eri. Katsoin X-tra-pakkausta äsken, sen kyljessä sanottiin, että fileissä on joko seiti tai alaskanseiti, ja tämän pakkauksen merkintä B kertoi, että pakkaus oli alaskanseitiä. Mikään ei nyt tänään estänyt muistelemasta pohjoisenmatkaa, oli tuulinen talvipäivä, ja lautasella keitetyt kuoriperunat ja seitipaistikas.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Lumen valtakunnassa ollaan

Helmikuun kukko alkoi kiekua jo viideltä tänä aamuna ulkoilemaan! No enhän kuitenkaan niin pimeällä mennyt, aamutoimissa saa helposti aikaa kulumaan ja kahvit jäähtymään... Heräsin kuitenkin reippaana, että varmaan muistaisin mennä lopettamaan ulkoaskareet. Olin jo illalla miettinyt sahan ja voimasaksien mahdolliset löytöpaikat, että lopetus sujuisi.

Kylläpäs saatiin paksulti lunta viikonvaihteen aikana tulleista pilvistä! Lumipeite kasvoi ehkä 30 cm.llä, niin muhkealta valkoinen peitto nyt näyttää. Katon ränneistä valui kuitenkin sunnuntaista tiistaihin vesinoroa, joten talon alapuolelle muodostui viime yönä jääksi vetäytynyt luistinrata. Kolmen päivän lumenluonti sai siis tänä aamuna jatkokseen hiekoituksen, että rinnepolkuja uskaltaa hipsutella.

Työmaata oli lisää kompostorin tienoilla, se kun sijaitsee kriikunapensaiden lähellä. Ison puun toinen latva oli murtunut ja koko komeus kompostorin niskaan. Eihän siinä muu auttanut, kuin oksasahalla ja voimasaksilla yrittää raivata tiensä tässä viidakossa. Tuosta latvuskasasta saa paljon haketta keväämmällä!
Runkoa en mennyt vielä yrittämään, kun olisi pitänyt kahlata lumessa risukon kiusatessa. Sen ehtii myöhemmin. Kukapa tietää, mitä muuta tälle keväälle on vielä varastossa. Ainakin sähkönjakelu on kokenut kaakkois-Suomessa ongelmia linjoille taipuneiden puiden takia.

Kriikunoiden pikkuoksat ovat mahtavan hyviä tarttumaan toisiina, ja sitten kaadutaan porukalla, kuten 2012 kävi. Melkein kaikki rungot sai silloin  raivata, ei ollut helppo huhtikuu Teemulla niiden kanssa, kun sikinsokin latvuksia oli kekona.
Jäljellä olevien kriikunain latvat ovat tiiviisti lumen kattamia, ja tiuhalta näyttää myös tuomien ja vaahteroiden valtakunta mäellä. Uusi räntämärkä sade, kun edellinenkin nyt jäätyi oksiin kiinni, saa aikaan varmaan muutakin kuin kinoksia. Tietysti ne koreansyreenit maantienvarressa olivat aivan luokilla...

Pation talvipolku
Lintulaudan salpa
Linnuilla on edelleen ollut suuren syömisen aikaa. Vanhan keinun orressa riippuvat rasvapötkylät hupenevat nopeasti, joten sinnekin pitää tehdä polkua. No, sitä myöten maaliskuussa nuohoojakin kipittelee katolle. Pation ilme on aika hyinen!
Naakat (vai oravako?)ovat niin ovelia, että osaavat vetää ruokinta-astian kattoa pitävän haan pois, että pääsee syömään suuresta astiasta! Onneksi löytyi kiemurainen ripustuslenkki keittiöstä, jonka pujotin samaan reikään ja vielä nippusiteellä kiinni toisiinsa.  Kansi on pysynyt paikoillaan jo viikkoja ruokien lisäämisten välillä.

Auto on varmaan tyytyväinen, kun sille on tulossa lumesta korkeat seinät ympärilleen, kuin igluksi. Eivät nämä vielä vedä vertaa esim. 2012 määrälle, mutta hyvää vauhtia otetaan kiriä.
Ja mitähän tykkää etupihan kukkapenkki, talventörröttäjät ovat enää muistoa hangen alla..
Papulanruusu-aita on nyt kykytestissä, kaatuako vai ei? Lumitalvien pelossa olen alkanut leikata sen latvat syksyllä melko vähäisiksi, mutta kyllä rippeisiinkin lunta saa tarttumaan

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Arkiaskareita

Onkin aamulla käännetty helmikuun sivu kalenterista! Onnea Riitanpäivää viettäville! Pian talvi tästä saadaan taputeltua, kun valoisuus lisääntyy monen minuutin päivävauhdilla. Tänään on jo noin kahdeksan tuntia päivällä mittaa. Jos joskus harvoin on ohuempaa pilveä, päivän pituuden voi hyvin huomata. Runebergintorttujen leivontaakin pitää alkaa harkita...
Tuntuu ihan oikealta talvelta, kun saa mennä lumitöihin. Viime talvena oli kuin maailma pois raiteiltaan, kun lapiota ei päässyt ulkoiluttamaan kuin harvan kerran. Johan siinä alkoivat kyljet paaristua, kun ei ollut tavallisia talvivoimistelun huveja. Ensimmäiset kolme kuvaa ovat perjantaipäivän satoa.
Nyt onkin ollut aihetta kulkea pihalla lapiota työnnellen lähes joka päivä. Voihan olla, että tänään tehdään toisetkin lumityöt, kun taivaalta tippuu lumineulasia jatkuvasti. Tämän kertaisia lumihiutaleita ei kovin usein pääse näkemään, ovat kuin ohuita tikkuja tullessaan nollan asteen tietämillä maahan. Aamulla oli vajaan kymmenen sentin kerrokset käsiteltäväksi. Vaikka tässä ei suoraa vesisadetta ole tullutkaan, maa on silti polun pohjalla hieman kosteaa.

Sisäpuuhat jatkavat hyväksi opittua rataa sukankutimen seurassa, lankavakka pullistelee vielä pitkään paksumpia keskitalven sukkien lankoja. Toinen keko kuvassa kuuluu ompelukerhon askareisiin, sillä olen taas alkanut ottaa ryhtiä siihenkin puoleen. Uusia saumureitakin näytti käsityöluokassa olevan ihan jonossa. Se on mukavaa, kun ei tarvitse koko ajan vaihdella lankoja niihin, sillä nyt on eri saumureissa vaaleita ja tummia huolittelulankoja.

Ostin ennen joulua fleeceä tehdä lisää pitkiä kääriytymistakkeja yöpaidan päälle pantavaksi, kun lämpimistä peitoista kuoriutuu aamuun. Pian Iittiin muutettuani oli aihetta tehdä ensimmäinen, joka on ihan hyvä edelleenkin, mutta vieraana pyörähtäviäkin saa ajatella. Ompelin silloin 2006 takin myös Marja-Leenalle, joka toi violettia paksua  fleeceä käärön tullessaan kerran kyläilemään.

Takkiprojektin lisäksi pitää tehdä flanellisia talviyöpaitoja, kun amerikanreisulla ei tavarataloista löytynyt yhtään kappaletta. Kun tämän viikon oppitunnit oli peruttu, ehdin perjantaina leikkelemään flanellit palasiksi...

Näin kevätpuolella ei sukkatöissä ole niin kiire, kun paketin saajia on sopivan harvassa, parin-kolmen viikon välein. Juuri nyt on menossa mustikka- ja mansikkasukkien teko, neljä pakettia on jo saanut omistajansa, kaksi niistä oli myöhästyneitä joululahjoja, ja sen jälkeen on syntymäpäivien juhliminen ollut aiheena.
Rikkoutunut sängyn päädyn seinälle pantava lukulamppu ei ole löytänyt uutta korvaavaa tuotetta toistaiseksi. Robin Hoodista löytyi sen sijaan 17 euron hintainen led-lamppu, joka pääsi entisen loisteputki-työlampun tilalle. Sain hankittua peräti kaksi sellaista, toisen tähän konepöydän tilaan ja toisen käsityövaloksi sohvan nurkalle.

Loisteputkilamput olivatkin palvelleet toistakymmentä vuotta, jotkut kauemminkin. Uuden lampun sähkönkulutus on minimaalista, sen voi huomata siitä, että mikään kohta lampussa ei kuumene hiventäkään käytössä, vaikka muuntajahan siinä pitää olla, kun seinästä tulee 220 v jännitteellä virtaa. Lampun varsi on taipuisaa mihin suuntaan vaan ja yli 60 cm pitkä, se juuri ja juuri riittää tarpeisiin.

Jos suunnitelmat pitävät paikkansa, aion poiketa parin viikon päästä Turengissa, jossa lamppuja voisi metsästää tutussa sähkötavarain liikkeessä. Loppupuoli kuukaudesta pitääkin olla enemmän sisätiloissa, kun nenänvarresta löytynyt roso saa valohoitoa...