Jopa on kevät aikaisessa!

Pihamaisema on kuin kopio viime vuodelta! Kuva on tänään otettu.

Ollaan vielä tukevasti tilastollisesti vuoden kylmimmäksi kuukaudeksi arvioidussa helmikuussa, mutta näppituntuma on kuin maaliskuun lopulta. Mittari näytti päivällä +5 astetta. Pitkäaikaisten keskiarvojen mukaan termisen (lämpötilat jäävät nollan yläpuolelle) kevään pitäisi alkaa huhtikuun alkupuolella näillä seuduilla.

Mutta nyt lumesta pois sulava vesi kertyy allikoiksi asti, muuttolintujen saapumisesta raportoidaan. Autotallin edestä on saanut jo pari kertaa harjata ison vesilammikon pois, ettei se valu tallin sisälle. Ainutkertaista tässä pihassa! Tulee asiaa lapion kanssa kohta, että siihen saa muotoiltua vesiuomaa. Yölläkään ei juuri ole pakkasta, auton lasit sulana aamusella.

Rasvamakkaroissakaan ei enää pyöri kymmeniä lintuja, mahat ovat pulleina. Oravan jälkiä sen sijaan on joka aamu.

Tein äsken asiointireisun Kausalaan, ja Niskaportin golfkentän aukealla tie oli jo kuivunut kokonaan! Peltomaisemalle rakennetut kummut olivat myös muuttuneet suliksi, ei siellä enää voisi hiihtolomalainen lasketella (eikä kuulemma saakaan muista syistä tehdä latuja). Lomaansa tällä viikolla viettävät koululaisemme saavat keksiä toisenlaisia viihteitä.

Piharaput ovat sulaneet ja sorat jääneet alatasolle. En niitä vielä lakaise, varmaan ovat tarpeen.

Tänään piti hakea jo kolmas murskesäkki tälle hiekoituskaudelle, että rinne-asujan jalka pitää varmasti polulla taapertaessa. Teemu käy ajotietä ahkeraan hiekoittamassa, se on medän kulmakuntamme iso onni! Jo kerran luun rikkoutumisesta kärsinyt tietää viimeiseen asti vältellä uutta kokemusta.  Ja polulle riittää askeleita, kun klapikyytejä  on väliin tiedossa.

Kevät 1961, jolloin Sysmän Rapalassa odottelin Helenaa syntyväksi maaliskuun lopulla, oli ollut myös tällainen, lumet häipyivät jo aikaisin, ja hiihtolomalla kukkivat sinivuokot koulun pihakallion syrjässä. Mutta takatalvihan siitä tuli oikein kaikkine kommervenkkeineen, toukokuukin niin viileä, ettei puhettakaan vauvan pihanukkumisesta.
Ja kun aloitin Turengissa asumisen aikaa tammikuusta 1968, elettiin hyvin varhaisia keväitä myös. Monena vuonna sillä vuosikymmenellä mietin, että hiihtäminen jää vain haaveeksi, kun ensin on niin kylmää, ettei tarkene, ja sitten kun varsinainen loma tulee, ei ole luntakaan vaan pelkkää loskaa.

Kun googlasin vuoden kylmintä kuukautta eli helmikuuta, näin että 2008 oli yksi leudoimmista viidestä, mutta niitä oli myös 1920-luvulla parikin, samoin 1948, joka oli Raijan syntymän aikaa. Silloin se oli normaalia muuntelua, nykyisin puhutaan kasvihuoneilmiöstä.

Mutta tämä vuosi on tosi aikainen. Viime vuotista enemmän on lunta kyllä ollut, mutta samannäköiset ovat nyt maisemat kuin edellisvuonnakin. Kun katselin kymmenen päivän sääennustetta äsken, niin nollan pinnassa näyttävät päivälämpötilat viipyvän jakson lopulle asti, muutosta ei ole tiedossa.

Punaisten sukkaparien jälkeen pitää tehdä vaihteeksi sinisiä... Vaaleaa lankaa on tässä iässä mukavampi kutoa, niin näkee paremmin. Tuo tumma turkoosi alkaa jo haitata illalla, pitää ottaa vaaleampi työ vuoroon.

Naaman parantelussa on väliviikko meneillään. Hoidetuista kohdista on lähtenyt nahkaa kuin parhaina kesäpäivinä, nyt se alkaa olla voitettu kanta ja myös turvotus ja mustelmat alkavat kaikota.

Tänään olen muistellut vuotta 1991, kun Helena pyöräytti maailmaan nuorimmaisensa Annin Porin kaupungin sairaalassa. Siitä on tänään 24 vuotta! Oltiin Ullan kanssa ajettu heille sinne Harakankujalle hiihtoloman alkaessa, ja viikonloppu meni asettautuessa ennenkuin H-hetki koitti. Reisu alettiin iltayöstä, kun perheen muut lapset jo oli saatu yöunille. Ulla jäi kotimieheksi, kun vääntäydyimme kaksin auton kyytiin matkalle muutaman kilometrin päähän. Helena neuvoi mennessä, mistä kadunkulmasta milloinkin käännytään. Pakkasta oli aika reippaasti. Tytär jäi sairaalaan hoitajien huomaan, minä kotia kohti, taloon jossain joen varressa...

Ihme, kun osasin tulla takaisin samoja jälkiä! En ollut aiemmin Porissa autoillut, enkä edes käynytkään sillä kulmakunnalla, missä sairaala oli. Ajattelin silloin, että kun muu perhe nukkuu kotona turvallisesti, ei haittaa vaikka vähän harhailisinkin. Mutta yhtään kääntymistä tai peruutuksia ei tarvinnut tehdä, sitä en ymmärrä vieläkään. Hyvin oli neuvottu menomatkan aikana.

Aamulla oli vauva jo maailmassa, ja kun menimme vierailutunnilla koko perheenä katsomaan uutta tulokasta, nähtiin perheen isäkin, joka pahaksi onneksi oli edellisviikolla joutunut sairaalan asiakkaaksi, nyt sen verran toipuneena, että oli itse jaksanut tulla rakennuksen toiseen siipeen.