perjantai 30. joulukuuta 2011

Vuodesta enää tähteet jäljellä...

Jouluamarylliksen 4 kukkaa olivat avautuneet kaikki joulupäiväksi, joten sillä siis loistava ajoitus! Kuva on tiistaiaamulta eli 27.12, ennen Pirkanmaan reisuun lähtöä. Toisen vanan kehitys on siinä mallissa, että sen paras aika osunee ennen loppiaista.
Katselin aamulla ikkunasta päivän säätä vanhan tavan mukaan, ja mieleen juolahti, että joulun jälkeen yleensä aletaan katsella mahdollisia kevään signaaleja, vähäpätöisiäkin, jotta mieliala nousisi, kun kerran jo kevättä näyttää. On kuitenkin niin, että katsellaan vasta oikean talven mahdollista tulemista! Viimeinen saderintama tässä myrskyisessä (Tapani ja Hannu) syklonisarjassa sataa juuri viimeisiä rippeitään, ja satanut vesi on kuljettanut muistoiksi melkein kaiken aiemmin saadusta valkoisesta maanpeitosta.

Säätilastoista vastaava Ilmatieteen laitos on arvioinut, että helmikuuta lukuun ottamatta koko vuosi on ollut huomattavan lämmin, ja varsinkin loppuvuoden vastaavaa saa hakea, ei ainakaan 70 vuoteen sellaista. No ainakin vettä on riittänyt. Järvien pinnat ovat korkealla ja luulisi nyt pohjavesivarojenkin olevan hyvässä mallissa, kun koko syksyn on satanut "suoraan laariin", ei ole routaa, ja sade menee suoraan maanrakosiin. Omasta muistikirjastani löytyy aika läheltä vastaavanlaista aikaa, se oli vuoden 2007 lopulla alkamistaan pitkään harjoitellut talvikausi.

Nasun ja Ansan päikkärit: käsi kaulalla, tosin piti hieman liikuttaa tassua, kun salama räpsähti.
Vierailu Tampereella oli tosi lämmittävä, vaikka menomatkan tuuli moottoritiellä ravisti kevyttä autoani niin, että luuli koko ajan matkustavansa lentokoneessa, joka jossain säärintamassa. Kaksin käsin sai ratista pitää, ja pitkän alamäen kohdalla, kun metsän suoja päättyi ja tuli suurempi aukea, piti jopa hieman hiljentääkin. Päivällä on kyllä ihan kelpo aika matkailuun, olipa keli melkein mikä tahansa, kun tien reunan näkee aina, ja kadunristeykset jo kaukaa. Kotiin ajelin keskiviikkona. Myrskyjen kaatamia puita en paljonkaan nähnyt matkan varrella, tulo ja meno olivat eri reittiä, varmaan alle 15 juurakkoa tienvarren tuntumassa. KKS-Energia, joka meillä toimittaa sähkön talouksiin, on ollut kaukaa viisas ja jo vuosia sitten linjoja on raivattu niin, ettei myrskylle sopivia puita tai oksia ole tarjona. Yksityistonteillakin on käyty ja poistettu probleemaa ennakoivat rungot.

Kävin eilen ulkotöissä, kokeeksi poistamassa mustaherukkapensaan puutarhasta. Se oli syksyllä jääneestä urakasta, joka ei tullut valmiiksi vieläkään, joten jos seuraavakaan viileämpi jakso ei jää talveksi, niin herukkariviä riittää. Maa oli  roudaton, kun herukan alla oli heinikkoa. Vähän sottaistahan puuha on, kun maa on tosi märkää. En olisi ikimaailmassa kuvitellut, että joulukuun lopulla tehdään puutarhatöitä, mutta kertahan se on ensimmäinenkin. Nyt kun vielä viitsisi roudata pulkalla mursketta tonttiemme tien notkoon, jota parantelin aiemmin syksyllä, isot autot ovat peruuttaessaan saaneet siihen monttua lisää.

Tella raukeana päivänokosilla.
Leppeää se on Tiitunkin päiväsydän.
Eilen saapuivat kaivatut viikonloppuvieraat Tiitu ja Tella äiteineen. Tämä seutu onkin Tiitun ja uudenvuoden rakettien kannalta paras yhdistelmä, kun asutus on vähäistä. Kolminkertaisten ikkunoiden takia autojenkin äänet ovat nykyisin vaimeampia. Ja aina on mukava syli, jonne pääsee, sitähän harjoitellaan kesän ukonilmoilla, vaikka ovathan ne äänet tosi paljon kovempia. Tiitu kiipesi päivätorkuille minun vuoteelleni, se on hänelle tutuin vaihtoehto. Tiitun hengitys ei käy normaalisti, ja hän jaksaa vain pikku lenkkejä, ja sen jälkeen pitkää puuskutusta. No mennään hiljalleen, hänen tahdillaan.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Kätköistä esiin


Löysin tämän aarteen ensimmäisen kerran jo aikaa sitten, kun tässä talossa poistettiin viimeinen vanha vaatekomero, makuuhuoneesta. Siinä oli pahvista konstruoitu ovi, ja tilaa juuri niin niukalti, ettei siellä voinut pitää vaatteita vaatepuulla, siksipä pari kolme koukkua katossa, joihin jotain ripustaa. Tilalle tuli toisenlainen ratkaisu, kirjahyllyjä, niihin kaapin syvyys riitti. Tarvitsin paikkaa 1990-luvulla lukemisilleni, siihen käden ulottuville silloin, kun muu asumiseni vielä oli Janakkalassa. Nyt kirje putkahti esille olohuoneen kaapista, jossa säilytin kynttilöitä, sen alapohjalta. Olin pannut sen sinne toistaiseksi, jotta muistaisin lukea sen joskus, tuolloin ei ollut tilaisuutta.

Kaapin käyttöä suunnitellessa ongelmia oli kuitenkin vastassa, sillä piippurakenteet ovat siinä aivan seinän takana. Vaatekaappina tiiliseinä mukavasti kuivatti vaatteita, jos olisivat olleet kosteita. Kirjahyllyä ei voinut tehdä kiinni piippuun, vaan jätettiin ilmarakoa takaseinän ja piipun väliin, ja itse asiassa koko hyllykkö on irti taustastaan. Komero oli ollut äidin vaatekomero, siellä oli hänen parhaita vaatteitaan 1930-luvulta alkaen. Oikealla sivulla pikkuruisia hyllyjä, joista löytyi vuosien varrella kertyneitä joulukorttinippuja ja tiukkaan sanomalehteen kääritty kirjenippu. Ne olivat äidilleni tulleita kirjeitä, joista tämä kuvassa oleva on vanhin. Kirjeen päiväys on 07. 01. 1934, mutta kirjettä on kirjoitettu kolmeen eri kertaan, ennenkuin se on mennyt postin kuljetettavaksi.

Kirjeen saaja on neiti Elsa Jansson, joka asui Hyvinkään Mutilassa, ja kuori on kirjoitettu isäni ensimmäisellä kirjoituskoneella, jonka hän lienee ostanut Viipurista ensimmäisillä kuukausituloillaan. Mutila oli äidin veljen Laurin koti, jonne mummo oli muuttanut asumaan, ja siis ilmeisimmin myös äiti-Elsa. Kirjeen sisällöstä käy ilmi, että Tatu oli tuolloin jo työpaikassaan Viipurin läänin maatalousneuvojana (toisin kuin arvelin aiemmassa blogissani, että hän olisi ollut vielä Kurkijoen opiston opiskelija ja valmistunut 1934:n aikana). Tässä kirjeessä päiväys on merkitty Johannekseen.

Kirje alkaa puhuttelusanalla Rakas! Hieman myöhemmin kirjoittaja sanoo kirjoittaneensa kihlauksesta sisarilleen, josta voi päätellä, että nuoripari oli käynyt hiljattain vahvistamassa aiottua liittoa sormusten ostolla. Kirjeessä kerrotaan hänen hakemuksensa olevan vireillä työpaikan saamiseksi Mustialasta, ja että asia ratkeaisi aika pian. Se paikka meni varmaan toiselle, koska Mustialaa en kuullut koskaan mainittavan muuten kuin äitini isän sijoituskotina 1800-luvun loppupuolella. Perheen perustamisen aika on kuitenkin lähellä, Tatu on hankkinut juuri henkivakuutuksen, 45 000 mk, mainitaan kirjeessä.

Toisella lauseessakin kihlaukseen otetaan kantaa: Täkäläiset ovat olleet hölmistyneitä uutisesta. Tuon ehkä voisi tulkita niin, että oli oltu tekemässä jo suunnitelmia poikamies-maatalousneuvojan suhteen. Tatu oli kirjettä alkaessaan tullut juuri paikallisista iltamista, jonne häntä oli pyydetty soittamaan tonttuleikin säestyksiä. Kirje sisältää pienen vihjeen ns. muista suunnitelmista: Paikallisen koulun naisopettaja oli iltamissa pyytänyt ulkokellarinsa oven aukaisua, kun ei saanut itse ovea auki. Tatu olikin käynyt ovea kolauttamassa, jolloin pieni pakkasesta johtuva kireys oli hellittänyt ja perunanhakuun taas voi mennä. Tätä operaatiota oli seurannut kirjeen mukaan hyvin valmisteltu kahvipöytä. Kun tapaus oli sattunut iltamien jälkeen, se näytti kuin neuvoja olisi lähtenyt opettajaa saatolle. Iltamat päättyivät klo 22, ja kun Tatu tuli kotiin ja alkoi kirjoittaa tätä kirjettä, kynään tarttumisen kellonajaksi on kirjoitettu 00.20.

En tiedä, oliko kirje kirjoitettu ennen vai jälkeen äitini sairastumisen. Äidilläni todettiin ns. myrkkystruuma, kilpirauhasen liikakasvua, joka ei ollut jodin puutetilan seurausta, ja mummoni Henrika Sofia oli silloin kirjoittanut Tatulle, että kohta et enää morsiantasi näe, kuolee pois. Silloin Tatu oli tullut kipin kapin Karjalasta Hyvinkäälle, hoitanut Elsan lääkärille ja leikkaukseen, ja asiat oli saatu kuntoon. Näin äitini kertoi. Nyt kun pohdin asiaa kirjeen perusteella, jossa puhutaan tuoreesta kihlauksesta, täytyy päätellä, että tapaus ehkä sattui kevättalven 1934 aikana? Olisiko mummo nimittänyt Elsaa morsiameksi ilman kihloja? No vihkiäisiä vietettiin kuitenkin noin puolen vuoden päästä eli kesäkuun 11 päivänä 1934.


Nykyajassa eletään vuosikymmenten pahinta myrskykautta, kuva eilispäivän iltapäivän alusta, jolloin taivas jo alkoi seljetä. Kuva on lännenpuoleisesta ikkunasta, jonne tuuli piiskasi ikkunoiden tuuletusraoistakin kosteutta.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Joulupäivän rauhaa


On päästy joulun aikaan, onneksi satoi runsaasti räntä-lunta aaton vastaisena yönä ja osin aattonakin, joten maat tulivat valkoisiksi. Sitä tuli runsas 15 cm, mutta kun iltapäiväsade oli vesitihkua, syntynyt peite aleni, nyt sitä on ehkä 5 cm. Ylläoleva kuva on tältä päivältä. Viime yöksi tullut pikkupakkanen jatkuu, ja päivä on melko selkeä, joten valoa on monikymmenkertaisesti verrattuna vaikkapa viime torstaihin, jolloin tein taivalta melko ruuhkaisella ajomatkalla Janakkalan hautausmaalle.


Jouluvalmistelujen aika oli perjantaina, pääasiassa se oli kynttilöiden hankintaa tähän surutaloon. Yllä olevan kuvan siniset tulivat kyllä joululahjana naapurista. Piti myös hieman järjestää makuuhuonetta, jotta koiran poismenon jäljet sai korjatuksi. Muistot ovat muuta kuin tabuja elinympäristössä. Koiran petipaikka sai jäädä, koska muutkin koirat ovat viihtyneet siinä nurkassa täällä  käydessään. Ja kukaties Tiitu muuttanee tänne minun seurakseni jatkossa, saapa nähdä. Tyttärentytär on kokoamassa Wilma-albumia, joten aikaa tuli vietettyä myös My Pictures-digiarkistossa, josta etsin hänelle sopivia kuvia.


Eilen ilahduttivat monet lähiystävät käymällä joulutervehdyksiään, joten piti etsiä kaapista joululiina tunnelman tuojaksi. Lahjaksi saadut lämpimänväriset juomat saivat myös olla koristeina joulukahvilla, jossa oli tällä kertaa vain yksi joululeivonnainen, torttulevyille tehty omenanlohkopaistos. Kun oli aatto, oli muutamalla vielä käsityötkin mukanaan. Lumitöissä vierähti aikaa illansuussa, vieraiden lähdettyä, ja jälleen kynttilöiden sytyttämisellä. Hautausmaalla on tosi kaunista aattona, kun kynttiläntuojat sytyttävät sadat kynttilät haudoillensa. Tänä vuonna kirkon edustalla olevien väylien varretkin olivat kynttiläriveinä, sankarihaudalla seisoi vartiokaksikko.

Kaikkia aikomiani joululahjoja en saanut toimitetuksi eri syistä, mutta varmaan pian etsiytyvät kohteisiinsa. Tiistaina aion matkailla Tampereella, jonne ovat menossa entisöinti-Marjan kunnostamat vanhempieni vanhat viipurilaistuolit nuoremman tyttäreni kotiin. Yllä olevassa kuvassa niitä on näkyvillä kaksi valmistuneista kolmesta, kaksi taas on edelleen korjaamolla, odottamassa, josko löytyisi kadonneiden puuosien tilalle sopivia. Nämä tuolit olivat ns. salin kalustoa, siihen kuului tuolien lisäksi ajan saatossa kulunut ja hävinnyt iso pöytä sekä senkki, joka toimii minulla liinavaatekaappina. Luultavasti se aikoinaan oli ajateltu astiakaapiksi sen ajan tavan mukaan. Tuossa alakuvassa sen seurana on loppuentisöintiä odottava viipurilaismuisto, keittiöntuoli, jonka kadonneen jalan tilalle uuden teki puuseppä Päivi Pettersson. Luulisin, että tuolit olivat meillä aluksi maalaamattomia, tuo vihreä väri on tullut 1940-luvulla samalla kertaa, kun isäni sodasta kotiuduttuaan nikkaroi astiankuivatuskaapin vanerista tiskipöydän yläpuolelle, siitä tuli myös tuo sama vihreä, punaisin nupein.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Wilma muutti tuonelaan

Talvipäivän seisaus on juuri käsillä. Pidemmäksi eivät yöt enää mene, mutta tänään ei kuitenkaan ollut yhtä pimeä päivä kuin eilen, pilvisyys oli hieman ohuempi. Kuitenkin oli käsillä raskas päivä, sillä Wilman tiimalasissa hiekka valui tyhjiin.

Jo muutaman viikon olin ajatellut, että Wilman olo oli hennompaa kuin ennen. Niin se itsekin kai arveli, kun ei enää syntymäpäivien jälkeen mennyt piiloon sängyn alle makailemaan, vaan jäi hänelle laitetulle patjalle, josta voi helposti aina hieman paijata ohimennessä. Noin kaksi viikkoa sitten tuli selvää muutosta ruokailuun, enää ei tahtonut kelvata mikään. Mahakin oli muuttunut ripulin suuntaan. Tuntui koiran kiusaamiselta antaa päivittäisiä lääkkeitä. Ulkoiluhetkiä tarpeille pääsyyn rupesi olemaan yölläkin.

Ulkoreisuista oli hieman lohtua, kun sieltä löytyi kovasti mieluista lunta nuoleskeltavaksi joulukuun alkupuolella tulleesta isosta lumimäärästä, sisällä ei ollut enää muuta mukavaa kuin pienet savustetut porsaankorvan suikaleet, niidenkin syöminen loppui vajaa viikko sitten. Mahan huonon kunnon takia ruoka ei varmaan maittanut, onneksi vesikupista vesi tuli käytettyä. Paino aleni nopeasti. Pää rupesi pysymään vain tyynyllä.


Päädyttiin eilen tohtorille Kouvolaan, jossa annettiin nesteytystippaa ja oloa helpottavia lääkkeitä. Tutkittiin myös syitä huonoon olooon, ja löytyikin huomattavan korkeita munuaisten vajaatoiminnan merkkejä, joten tohtori sanoi, että ennuste on huono, jos olisi kyseessä ihminen, niin pitäisi tehdä dialyysi. Pitkäaikainen muu lääkehoito oli tehnyt myyräntyötään munuaisissa. Tultiin kotiin tarkoituksena mennä seuraavana päivänä uudelleen hoitoa ja nesteytystä saamaan. Jalkaan käärittiin side pitämään tiputuskanyyli paikallaan.


Sinne ei kuitenkaan enää ehditty. Koira jäi makaamaan petilleen samaan asentoon koko illaksi kuin mihin olin hänet pannut reisusta tultua. Wilman hengitys muuttui hyvin vaivalloiseksi aamuyön tunteina ja kuolema saapui aamulla, ei ehditty enää hoitoihin, vaikka aikaisin aamulla olin sopinut, että mentäisiin mahdollisimman pian uudelleen.

Tänään tehtiin hautapaikka puutarhaan pienen kuusentaimen läheisyyteen, samalle kohtaa, jossa Wilma oli pikkutyttönä hukannut veromerkkinsä pelästyessään marjapensaasta pölähtänyttä kirvapilveä. Se oli 13/07 1999, jolloin hän oli täällä hoidossa muun perheen Ranskanmatkan aikoihin. Olin nyt syksyllä raivannut siltä kohtaa pois marjapensaita, joten siihen tuli Wilman viimeinen lepopaikka. Hän sai mukaansa hautaan patjansa ja froteelakanansa.


Helena oli saapunut hyvästelemään pikku lemmikkinsä, laitoimme hänet yhdessä maan poveen ja valmistimme hautakummun. Nuku hyvin. Jätit lempeän muiston.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Joulukuun loppupuolella 1939

Oli alkamassa tulipalopakkasien sävyttämä talvisodan aika. Perheemme oli syksyn päätteeksi muuttanut puolivalmiiseen taloomme Iitin kirkonkylässä, äiti, isä, ja kolme lasta: Pertti 4 v, minä tasan 3 ja Pentti lähes 2v. Isä oli kuitenkin juuri sanonut jäähyväiset, hän oli joutunut armeijan väkeen, sillä oli vielä alle 40-vuotias. Äiti jäi siis asumaan taloa, viimeisillään raskaana. Perheeseen oli tulossa taas uusi lapsi. Ehkäisystä ei ollut tietoa siihen aikaan. Äitini kertoi myöhemmin viipurilaisgynekologin antaneen sellaisen neuvon, että vauvoja tulee nukuttaa mahdollisimman paljon ulkona, siten nukkuvat pitkiä unia päivisin ja äiti pystyy tekemään muita askareita.

En kyllä muista, nukkuiko meidän lapsistamme kukaan ulkona, toki vaunujenkin olisi pitänyt olla paremmat. Meidän vaunuissa oli vanerista tehty koppa ilman mitään toppauksia. Pohjimmaisena oli lampaantalja, mutta makuupusseja ei oltu keksitty vielä. Aikuisille kelpaamattomia villavilttejä oli lapsen peittona. Lapsia käärittiin niihin aikoihin pitkään kapaloihin, ainakin vyötäröltä alaspäin, jolloin ilmeisesti lämpö säilyi paremmin. Mutta jos pissat tulivat, niin koko paketti kastui, ei oltu keksitty muoviakaan vielä. Niinpä meidänkin kotona oli lähes aina hellalla iso vati, jossa lapsen pyykkejä kuumenemassa ja nurkat täynnä kuivumassa olevia toisia. Sen aikaisen tavan mukaan kaikki lopuksi silitettiin, hellan kulmalla siis melkein aina myös silitysraudan ns. luoteja kuumenemassa.

Oli sekin joulun odotusta, muuttohan tuottaa aina lisätöitä eikä mitään parempaa ollut edes odotettavissa. Sotamiehen kohtalo ei ole arvattavissa. Onneksi mummoni Henrika Sofia vielä jaksoi tulla nuorimmaiselleen apuun sinä talvena. Junat tulivat Hyvinkäältä Kausalaan aika nopsaan, ei kulunut koko päivää matkaan. Asuinpaikasta, enoni kotoa Mutilan kylästä oli jokunen kilometri kuljettava jalan asemalle päästäkseen, mutta Kausalasta meille tuplasti enemmän, melkein 8. Sitä en tiedä, tuliko sen matkan jalan vai oliko joku kyyti. Mummo oli syntynyt 1863, joten ikää hänellä kyllä oli jo hieman enemmän kuin minulla nyt, 76 vuotta, mutta hän oli vielä pitkään virkku, ns. vanhuksen vuosia ei tainnut olla ollenkaan, kun aina oli jotain hääräämistä. Varmaan arvattavissa, että joululahjapaketeista tuli tumput jokaiselle lapselle ja isälle sinne kauas lähetettiin valkoisesta langasta kudottu naamansuojus, huppu, jossa vain silmänreiät. Sitä säilytettiin sodan jälkeen meillä pitkään, vaikken nähnyt koskaan käytettävän (tietenkään).

Marja-Leena syntyi joulukuun 18. päivänä sodan ollessa jo meneillään. Syntyi tuhti tyttö, kiharapää. Mummo hoiti lapsia, Elsa synnytti makuuhuoneessa, jossa siihen aikaan oli vielä ovikin, apunaan kätilö. Pesuvedet saatiin hellalla lämmittäen ja lisää vettä kaivosta hakemalla. Mummo istuksi mielellään tuvassa, kudin kädessään ruskeassa keinutuolissa, jonkalainen oli hankittu viipurilaiskaupasta Johanneksessa asuttaessa. Synnytystapahtumasta en kyllä mitään muista. Olisiko sattunut niin myöhään illalla, että lapset olivat jo unten mailla? Elsa itse ei asiasta kertonut mitään, eli synnytys oli varmaan sujunut normaalisti. Mutta siitä kuulin hänen puhuvan, että lapsen imetys sotatalvena oli vaikeaa, kun itse oli murheisella mielellä. Hyvin lapsi kuitenkin kasvoi ja oli luonteeltaan terhakka ja aktiivinen.

Muistan iltojen nukkumaanmenon ajat hyvin, sillä pois riisutut päivävaatteet tungettiin yhden vaatteen sisään ja siitä tehtiin lapselle iltaleikkiin "eväsreppu", mytty lahkeesta tai hihasta olalle. Kukin siinä kulki keinutuolia ympäri vieden isukille evästä sinne kauas. Mummo ojensi kätensä tuolloin tällöin, saatuaan puikon kudotuksi, ja yritti ottaa kiinni jota kuta kohdalle osunutta. Oltiin siis kuin kaukopartiolaisia huoltojoukkoina, joita joku vaani. Niin kuluivat monet illat, sillä leikki oli mielestämme oikein jännittävä.Onneksi kotimme oli aika kaukana rautatiestä tai mistään sillasta, joita pommikonein lähestyttiin, jotteivat huoltokuljetukset olisi helppoja. Kylälle ei tullut yhtään pommia sodan aikana eikä myöhemminkään, vaikka olen kuullut, että joku kyläläinen oli tulkinnut suossa olevat kuopat pommien jäljiksi.

Tuossa nykyisessä pikkumetsikössä, joka on juuri taloni kohdalla maantien toisella puolella, oli niihin aikoihin pieni Pulkansuo. Siinä oli lähellä tietä, polun päässä  ns. palokaivo, musta silmäke, jota ympäröivät punaiseksi maalatut lahot laudat. Hieman lännempänä oli useampiakin isohkoja suorakaiteen muotoisia allikoita, joilla oli lapiolla tehdyt suorat seinämät. Niistä oli otettu pellolle turvetta maanparannukseen, olivathan kylän ylempänä sijaitsevat viljelymaat perin hietaisia, ja siinä alempana, suon tasolla taas harmaanvalkoiseksi kuivuvaa savea.

Suo oli umpeen kasvanut pikku lampi, muistoa jostain aikaisemmasta korkean veden vaiheesta. Kylällä on vielä yksi sellainen, Sammakkolampi, jossa ajoittain edelleen vettä (hyvä luistelupaikka lapsena, kun vettä oli niin vähän, ettei voinut upota kovin syvään jään pettäessä!). Se sijaitsee Kausalantien varressa nopeusrajoituskilven tienoilla. Kumpikin lampi laski Kymijokeen, Sammakkolammen laskupuro oli syvään uurtunut töyrääseen, ja sen tuomat hiekat ja muu ravinnelisä kasvattivat Kymen rannan tuntumassa mehevää mesimarjakasvustoa. Tämä Pulkansuo taas laski Pappilanlahden etelälaitaan, jossa nykyisin on laivalaiturikin.

Pulkansuosta tuli sodan päätyttyä osa isälle rintamamiestonttina annettua Toivolan tilaa. Tarkemmin sanoen vain puolet Pulkansuosta, toinen puoli jäi edelleen luovuttajalle eli seurakunnalle. Palokaivosta saatiin sen verran kasteluvesiä, että joitain taimia voi kastella. Tuohon tilaan kuului myös muutama peltosarka, noin 0,5 ha siinä suon vieressä. Lisäksi puhelinkopin lähellä Kausalantien ja Kymijoen välissä oli pikku metsä, n. 4 ha, ja Kupparinsuosta n. 0,5 ha:n määräala turpeennostoa varten. Talomme sen sijaan oli vielä pitkään vuokratontilla, lähes kaikkien kylän talojen tonttimaat olivat seurakunnan.

Talvisodan aika kului uudessa kodissa, joka oli lämmin vain yhtä uunia lämmittäen, kun hellan tulipesiä oli kaksi, niistä toisen kautta kulki lämpöpatterien vesi paksussa putkessa, toinen oli keittämiseen tarkoitettu tulipesä. Tämä hella on nyt enää muisto, sillä remontoinnin yhteydessä 2005 vesikeskuslämmitys muuttui suoraksi sähkölämmitykseksi ( putkiston vesi oli jo kauan lämminnyt myös sähköllä, koska tulipesälämmitys vaati halkojen lisäämistä pesään muutamia kertoja yön mittaan).

Vietimme aikaa ulkona pakkasista huolimatta, mummo osasi tehdä lapsille talvijalkineiksi pienet tallukat, vanhan takin helmoista ulkopuoli ja sisälle tikkaamalla lisälämmikettä. Talossa oli mahakelkka ja potkukelkka, kaksikin, niillä sopi kelkkailla.  Märän kelin aikana tallukoilla ei oltu ulkona! Pian mummo kuitenkin matkusti takaisin Hyvinkäälle, omaa lehmäänsä hoitamaan. Meillä ei ollut lehmää, tinkimaitomme haettiin pappilan pehtoorilta Oksaselta illansuussa. Isäkin pääsi ehjin nahoin välillä kotiin käymään, ja saatiin seuraavan kesän aikana kirvesmies Kantola jatkamaan talon valmistusta, pohjakerrokseenkin tulivat harmaatiiliset seinät taloa kannattavien tiilitolppien väleille.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

109 vuotta sitten

Sysmän kunnassa, kirkonkylästä kauas luoteeseen, Palvailan takamailla 1902 syntyi poika joulukuun 11. päivänä perheeseen, jossa tyttöjä ennestään. Suku oli asunut jo kauan näillä tienoin, useita sukupolvia. Puhuttiin leveää hämäläisen murteen muotoa, jossa e-tai o-kirjain pitkän vokaalin asemasta: Leikkoa leipeä.
Paikka oli vanha sotilastorppa. Sen aikaisen perimäsäännön mukaan poika tulisi perimään tilan.

Pieni oli mökki mäen kumpareella. Ovi tulla sisään oli perin matala, vain ne pakolliset viisi hirttä poikki, niinkuin silloin oviaukon määritelmä kuului. Hirren korkeus (25-30 cm) tarkoitti, että jokainen kävijä kumartui ovesta sisään tullessa. Huoneetkin matalat, tupa ja kamari, seitsemän hirttä. Ei ollut sähkövaloa takamailla. Pieni veden vaivaama peltotilkku levisi kumpareen helmoissa antamaan tilaa viljan ja perunan kasvattamiseen. Navetassa pari lehmää talviruokaa tuottamassa, mutta niiden ruoka eli heinät oli kerättävä rannoista ja kesantomailta. Siksi Päijänteellä olikin käytävä lähes päivittäin ruoanjatketta hakemassa, eikä se ranta ihan lähellä ollut. Polkuja pitkin asteltiin. Syksyisin, kun lohikaloilla, siialla ja muikulla oli kutuaikansa, tuli paljon saalista. Siiat suolattiin, muikut syötiin nopeammin.

Pojasta oli tuleva isäni, mutta siihen hetkeen aikaa oli kuluva pitkälti yli kolmekymmentä vuotta. Elämä kuljetti silloin Danielin eli Tanelin perhettä perustamaan Viipurin eteläpuolelle. Sysmä oli jo tuolloin seutua, josta oli lähdettävä muualle mahdollisuuksia löytämään. Tavallisimmin kyllä mentiin Lahteen, Heinolaan tai Helsinkiin, harvemmin muualle. Suvun lukuisat jäsenet jäivät kuitenkin Sysmän kyliin, vaikka kymmeniä muuttikin. Isoissa perheissä riitti väkeä.

Poika varttui, tuli ihan kouluikään. Polkujen määrä siis lisääntyi. Mutta niihin aikoihin perheen pää, isä kuoli. Leski jäi lapsineen taloa pitämään, eikä elanto ollut helpossa. Vanhempi sisar oli jo kohta aikuisiässä, hän oli äidin apuna. Pian tuli vävykin töitä jakamaan. Eipä vähällä päässyt poikakaan, jo kymmenvuotiaana oltiin ojaa kaivamassa, jotta peltotilkku saataisiin paremmin viljeltäväksi. Viemäriojaa tehtiin kauan pikku käsien voimilla. Koulussa poika löysi soittokunnan, ja soittopeliksi tuli pieni torvi, b-kornetti. Erään konsertin tuotto ohjattiin pojan perheeseen, kun talon sauna oli palanut.

Kun kouluaika päättyi, poika oli tehnyt päätöksensä: Hän lähtisi saamaan lisäoppia, kun ei enää ollut isää, jolta kysyä. Maamieskoulu oli maalaispojalle lähes ainoa vaihtoehto, mutta sen jälkeen hänen opin nälkänsä kasvoi: Seuraava opiskelun kohde oli Hyvinkään pienviljelysneuvojakoulu. Pojasta oli tullut mies, ikää jo yli kahden kymmenen. B-kornetin lisäksi hän oli hankkinut huilun, joten orkestereissa saattoi olla useammin vuoro, kun oli kaksi instrumenttia. Erityisesti hän kiinnostui myös kasvienkeruusta.

Opettajat suosittelivat opintojen jatkamista edelleen, joten innokas oppilas hakeutui Karjalan kannakselle, Kurkijoen opistoon, josta usean vuoden opintojen jälkeen valmistuisi maatalousteknikkoja. Tuo aika oli varmaan antoisimpia siihen asti: kiinnostavia oppeja, hyviä opettajia, ympärillä rehevä karjalainen luonto. Viipurin ympäristö oli tuolloin Suomen kehittyneimpiä, eturivin alueita. Vain yksi puuttui: Hyvinkäälle oli jäänyt kihlattu Elsa, hän oli emännöitsijänä pienviljelysneuvojakoulussa. Kirjeitä siis kulki. Ilmari Hiitosen kasvio oli muiden oppikirjojen ohella eräs luetuimpia, kun sen ensimmäisen kerran tiedostin kotonani 1940-luvun lopulla, se oli jo kulunut, osin rikki.

Viimein oli oppiaika ohitse. 1934 Taneli oli lähes 32 vuotta, ja saanut ensimmäisen työpaikkansa Viipurin liepeillä, Johanneksen kunnassa ja voitiin pitää kesähäät. Elsakin läheni kolmeakymmentä vuotta. Kodin kalustus ostettiin Viipurista, niitä oli paljon jäljellä vielä perinnönjakojen aikaan 1980-luvulla. Rahaa saatiin myymällä Sysmän perintötilan metsästä koivutukkeja Askon tehtaille, jossa ne muuttuisivat vaneriksi. Vanerikoivu oli melko hyvän hintaista, joten saatiin joitain kalusteita keittöön, olohuoneeseen ja työhuoneeseen, sekä astioita. Elsa oli käynyt Tampereen talouskoulun, jossa sai oppia kankaankutomisessa, ja veli Lauri hankki hänelle kangaspuut omiksi. Pienvirkamiehen elämä oli alussa. Mutta lapsia oli syntyvä perheeseen lähes joka vuosi, siten Elsan ansiotyöhön meno oli vaikeaa. Ja kohta, 1938 oli Johanneksen aikakin ohi, sillä pesti oli ollut vain määräaikainen. Elämä kuljetti lopulta Iittiin, ja juuri sodan kynnyksellä oman talon rakentaminen eteni niin, että voitiin siirtyä siihen asumaan, vaikkei rakennus valmis vielä ollutkaan. Olin silloin lähes kolmen vuoden ikäinen.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Valkoista loppuvuotta


Enpä arvannutkaan, että toissapäiväinen ajatukseni talven saapumisesta kävisi niin pian toteen! Itse asiassa lunta oli alkanut sataa jo edellisen bloggaukseni aikoihin, mutta en ollut huomannut, kun kirjoittaessa naama ei ole ikkunaa päin, ja ilta oli hämärtynyt muuten. Satoi sekä tiistaina että eilen, itsenäisyyspäivänä, ja Destian aura-autoilla oli asiaa maantielle. Nyt on tontilla muutaman sentin lumipeitto, kelpaa siinä pikkukielen nuoleskella! Wilmakin on niin virkistynyt valoisuuden lisääntymisestä, että tervehti pää koholla aamulla, tunti sitten! Päädyttiin ulkoillessa kokeilemaan villapaitaa, sillä mittarissa näkyi olleen -5 astetta pakkasta, ja hyvin näytti toimivan. Riisuttaessa selkä oli ihan lämmin loimen alla. Nyt näkyvät tontin muutkin kulkijat taas hyvin, pieniä kissantassujen jälkiä ja tietysti Siru-koiran, niillä tuntuu olevan vakiolenkkinsä aamuisin tästä talon nurkkien kautta.

Satanut lumi keräytyi myös muhkeisiin lumimarjaryppäisiin saaden ne entistä isommiksi ! Kohta on aika kaivaa kesto-joulutähdetkin kukkapenkkeihin, ne ovat sisällä jo näytillä alaoven tuntumassa, etten unohda.
Alkuviikon pari päivää sujuivat mukavasti vieraiden merkeissä, ja oli kovin kiinnostavaa kuulla eilistä keskustelua, kun niin monien tuttavien keskinäisiä sukulaisuussuhteita setvimme. Iäkkäitä kun ollaan, keskustelussa vilahtelivat niin nykyiset kuin 70 vuoden takaiset kylän asukkaatkin, kuin tuosta vaan, ja kaikilla meillähän oli tietysti aivan kirkkaat muistikuvat edesmenneiden kyläläisten edesottamuksista: Erityisesti noiden maankuulujen muikunkutujuhlien taustatietoja oli kiinnostava kuulla, ne olivat syntyneet yhdessäolon tyhjiöön 1970-luvulla, kun maamiesseuratoimintaan liittynyt tupailtakäytäntö oli hiipunut, eikä vielä oltu saatu kyläyhdistyksiä (1980-luvulta) käyntiin. Ei ollut enää koulun juhliakaan, kun koulu oli lopetettu 1960-luvulla. Siinä välissä kyllä vietettiin ahkerasti itsekunkin kyläläisen nimi- ja syntymäpäiviä yhteisinä kekkereinä.

Kuva on marraskuun 22 2007, ja jonkinlaista valkoista härmettä näyttää ripsuneen puutarhaan pakkasilman vallitessa.
Katselin muutaman viimeisen vuoden lumentulojen ajankohtia. Kun kamerani kuvat digimuodossa ovat vasta vuodesta 2007, ei kovin montaa vertailukohtaa ole kuva-arkistossa. En ollutkaan ottanut yhtään ulkokuvaa tuon ylläolevan marraskuun lisäksi ennen joulua 2007. Muistikirjani kertoo, että tavallisten sateiden lisäksi marraskuun 12 päivän maissa oli myös lumen ja rännän sekaisia sateita. Mutta tuona syksynä vietinkin aikaa melko paljon Mikkelissä, joten kuvat jäivät siksi saamatta. Itse asiassa muistikirjakin jäi ottamatta mukaan, olin kirjannut syksyisiä tapahtumia vasta tammikuun lopussa 2008. Kuitenkin melko leudoissa merkeissä mentiin.
Vuoden 2007 marraskuun hankkeita oli arboretumin edellinen puunkaato, syntyneet pölkyt menivät klapiasteelle seuraavana päivänä ahkeran vieraan hääriessä, joten voin Mikkelissä olla olla huoletta!
Vuosi 2009 oli pysyvän lumentulon suhteen tismalleen sama päivä kuin nytkin, 2008 taas aikaisempi, kuten viime vuosikin.
Kuva on otettu 25.11. 2008, silloin lunta oli tullut moneen otteeseen edellisinäkin päivinä, ja nämäkin kyllä tästä alenivat joulukuulle mennessä aika vähiin, ei kuitenkaan kokonaan.

Vuosi 2008 jäi mieleen monistakin syistä, kun silloin 05.12. nostin lipun puolitankoon muistamaan lasteni isän poismenoa. Lunta oli tullut jo parin viikon ajan aina tuolloin tällöin, sitten taas vähentyäkseen, mutta pysyväksi lumipeite-ajaksi se kuitenkin jäi 22.11. alkaen. Hautajaisia vietettiin Janakkalassa 20.12, kipakan pakkasen vallitessa.
Tämä kuva pyhäinpäivältä 2009 kuvaa hyvin senvuotisen syksyn tunnelmia. Väliin oli viileitäkin päiviä, mutta aika usein samaa pilvien katselua ja sadetta kuin tänäkin vuonna.
 

Vuonna 2009 vallitsivat jo tutuksi tulleet leudot syyssäät, ja lumikuvia tuli saatua vasta joulukuulla. Ylläoleva kuva on otettu samana päivänä kuin nytkin on eli 07.12. Kevyt valkoinen harso oli itsenäisyyspäivän yönä tullut maahan, autoni oli alapihan parkkipaikalla jättämässä sulanmaan todistetta alleen. Eipä olisi tuona päivänä arvannut, kuinka paljon tontille lunta tulisi mahtumaan talven aikana, kun aina satoi.


Viime vuonna 2010 päästiinkin nauttimaan talvisista tunnelmista aikaisin, lunta oli marraskuun 22 päivänä ihan palloiksi asti, kun odottelin sukulaisvieraita illan mittaan ja tein lumitöitä pihalla. Syksykelit eivät enää palanneet, lumenluontia piisasi kuntoiluksi asti kevääseen. Alakuva on muutamaa päivää myöhemmin, kun olin ehtinyt lumihommiin jo alapuutarhallekin. Maa ei kyllä ollut roudassa, ja lumi lähti vaivoin lapiosta.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Lopultakin voi talvi tulla!

Nimittäin sain viimein tänään laitetuksi jänisverkot pikku puille. Ei ollut ihan helppoa, sillä verkot asuvat kesäkauden toisessa kaivonkopissa, ja ovi tuppaa turpoamaan syyssateilla. Siispä ovea oli aikansa kesytettävä. Loppu olikin vaivatonta, sillä maassa ei vielä ole routaa, vaikka sammalpinta olikin hieman kohmeessa. Yhtä helppoa oli ehostaa pallohortensiaa lumimarjapensaan oksilla, kun sen omat pallot ovat perin ruskeat. Syyskauden "erikoistarjouksena" olen katkonut havunoksia tuijasta ja purppurakuusesta jo useampia kertoja lisäämään kukkapenkkien värikkyyttä edes vihreään suuntaan. Kukkia korvaavat muutamat kynttilälyhdyt.

Äitini perua oleva täkänä, omasta mielestäni teemaa Oma koti kullan kallis, koristaa seinää edelleen. Kullan kallis todella, niin monessa merkityksessä! Mutta toimiva lämpöpumppu on aina hintansa tienannut.
 Naapurissa Kerttu on joutunut leikkuupöydälle. Se on kymmeniä kiloja painava jättikurpitsa, ja ulkonaiset merkit ovat antaneet ymmärtää, että on aika. En uskalla edes arvata, kuinka paljon pikkelsiä ja sosetta siitä saadaan. Eikä Kerttu ole ainoa käsittelyä odottava.....
08.10. oli Kertulle sadonkorjuun päivä, se on tuo vaaleankeltainen möhkäle oikealla. Etualan vihreät pallot ovat öljysiemenkurpitsoita. Kesäkurpitsat, nuo pitkänmuotoiset vihreät kasvoivat naapurissa myös jättisuuriksi, monikiloisiksi.
Ilmat ovat viilentyneet nollan tuntumaan, öisin on hieman pakkasta, mutta päivät useimmiten vielä sateisia ja plussalla. Tien pinnassa on aamulla ja illalla monasti niljakka jää. Wilman vesikuppi rännin alla on ollut aamuisin jäässä, joten koira on alkanut nuoleskella arboretumissa kulkiessamme sammalen pintaan härmistyneitä vesikiteitä, sen varassa jaksaa sitten kömpiä lenkin jälkeen sisälle vesikupin viereen. Tämä on kyllä henkisesti rasittavaa hänelle, ja päivät ovat menneet tiukasti makoilussa. Parina päivänä otettiin harvinaista kyllä minun sänkynikin lepäilypaikaksi, sinne tyynyjen päälle sopi niin hyvin pieni ruskea karvaturri! Pääasiassa on köllötelty kuitenkin omalla makuualustalla.

Klapivaraston vanha osa hupenee hiljalleen, mutta varmaan pari kuukautta niillä vielä mennään. Kärrään alakertaan noin kerran parissa viikossa 10-12 laatikollista, vaikken leivinuunia vielä lämmitäkään kuin 1-2 kertaa viikkoon. Kiukaassa palaa sensijaan pikkutuli melkein päivittäin, koska talouden paperiroskaa ei pitkään kannata varastoida, ja oheen kuluu aina jokunen puunkalikkakin. Onneksi nostin autotalliin sisään yhden keväisen pinon, jonka niskaan ei siis ole tullut tätä valtaisaa syyssateiden määrää. Taitaa olla niin, että uusia puita on tilattava tontille ensi keväänä, koska nyt ulkona olevat mahtuvat autotalliin  keväällä. Eihän niitä niin monta kuutiota tullutkaan.

Syntymäpäiväin jatkoja onkin ollut ohjelmassa edelleen, ensin kerhoissa pikkujoulujen tms. merkeissä, sitten taas täällä kotona, muka itsenäisyyspäivän tiimoilta. Tuskinpa enää muita juhlia tuleekaan, ainakaan kotona. Naisihmiselle riittää tämä 75, sen enemmänhän ei vanhennuta. Vaikka juhliminen on vaihteeksi ihan kivaa!

Kylällä on alkanut vesijohdon ja viemärilinjan rakentaminen Sorronniemeen kaavoitetulle rakennusalueelle. Näin luki tämän päivän paikallislehdessä. Kauan siitä onkin jo puhuttu! Sehän tietää sitä, että alueelta tontteja varanneet voivat alkaa suunnitella rakentamista, tosin en uskalla arvata, onko nykyisillä euromaiden talousvaikeuksilla joitain sivuvaikutuksia suomalaiseen uudisrakentamiseen. Toivottavasti ei. Kohdallani menevän maantien varteen tuo uusi huoltolinja ei sijoitu, se kiertää hautausmaan länsipuolitse Kirkkovalkamantien varteen. Ongelmiakin voi povata, sillä irtaimen maa-aineksen paksuus ei kaikkialla ole riittävä tarpeelliseen syvyyteen ( 3-4 m). Kalliokinkamat sitten varmaan louhitaan, mikäli syvyyden pitää olla sama. Ja jos ei ole, niin lisäpumppuja? Niitä on kuitenkin tulossa vain kaksi. Työstä koituu jätemaata, ja sitä läjitään Pappilanlahden vesijättörannalle täyttömaaksi, jotta sekin tulisi paremmin käyttöön. Onhan siinä jo kunnon laivalaiturikin ja kyläyhdistyksen laavu.

Miltähän maailma näyttää parinkymmenen vuoden päästä? Edellisten hankkeiden lisäksi kerrottiin myös tuulivoimapuiston mahdollisesta sijoittamisesta Tillolankankaille. Ainakaan siltä kohdin ei maata sitten käytetä soravaraksi, asia, joka koituu liian monen etelä-Suomen kauniin harjun loppusijoituspaikaksi. Tuolla kohtaa Salpausselkää kulkee valtatie 12 Kouvolan suuntaan, ja jatkossakin se tulee olemaan siinä. Mikäpäs sopivampaa kuin tuulivoimala sille kohdin, kun maa joka tapauksessa on yleisten toimintojen varauksissa.

Ilokseni luin myös Roskaviesti-aviisista, että tällä seudulla jäteauton kuljettama massa päätyy lähinnä energiaa tuottaviin polttolaitoksiin. Omien jätteiden kuljetuskohde on Keltakankaalla Kouvolassa, jonne valmistui 2001 ajanmukainen jäteasema, ja siellä on toiminut vuodesta 2008 alkaen myös Hyötyvoimala. Näin peräti 80 % jätteestä hyödynnetään, eroteltu biojäte kai mukaanlukien (sehän menee yleensä kompostoitavaksi). Vanhankin kaatopaikan jätevuoresta saadaan talteen metaania tiivistämällä sen reuna-alueita ja sijoittamalla kaasunkeruuputkistoja, jotka johtavat mikroturbiineihin. Täten saadaan jäteaseman tarvitsema valo-ym. energia "omasta takaa", riittääpä viikonloppuisin valtakunnanverkkoonkin.  Arvioidaan tuon luonnonvaran riittävän ainakin 20 vuotta, koska uutta biojätettä ei enää penkkaan ajeta.

Nyt kun vielä saataisiin tienvarsien tiuhat pusikot klapeiksi tai hakkeeksi energialaitoksiin! Valoisat tienvarret ovat kuin luotuja tiuhan taimikon kasvaa, mutta niistä tulee helposti näkemäesteitä tai liian houkuttavia paikkoja hirvien ruokailuun. Varsinkin taajamissa ja näköalapaikoissa tulisi kiinnittää huomiota tienvarsien siistinä pitämiseen, samalla tulisi monen mökin polttopuut hoidettua. Homma pitäisi tietyllä tapaa organisoida, mikähän kunta sen alkaisi?