sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Urajärven rantamilta

Kuva on Lammaskalliolta 18 08 2013, taustan vihreä raita kuuluu Kaijakalliolle.
Lammaskallion paljasta pintaa, johon jäät ovat työntäneet talvien aikana rantaviivan irtokiviä. Kuva on otettu 09 05 2009.
Iitin kirkonkylä sijaitsee kapealla ja korkealla kannaksella Kymijoen ja Urajärven välissä. Pohjana kannaksella on kallioydin, joka tulee useissa paikoin näkyviin, sen päälle on kasautunut aikojen saatossa hieman irtomaata. Omalla tontillani sitä on vähän (0-3m), kun kunnon kaivoa ei mitenkään saatu. Pulkanmäen päällä on aivan upeita muinaisia silokallioitakin löytynyt asumusten paikoiksi.

Radansuun uimarannan reunaa 09 08 2013
Paljaat kalliot vuorottelevat Urajärven rannoissa hiekkarantojen kanssa, joita ovat täällä kirkonkylän puolella Olkkosenranta, Verkkoranta, Pyhälahti ja Radansuun uimaranta. Missä kalliot ovat etusijalla, ne voivat olla jyrkkinä seinäminä tai lohkareikkoja eteensä antaneina, usein jonkinlaisina erikorkuisina vaikeakulkuisina terasseina. Oman mukavan lisänsä tuovat rapakiviset siirtolohkareet, jotka vähitellen hajautuvat eli moroutuvat paikoilleen.
Jyrkähköä alarinnettä Verkkorannan ja Lammaskallion välissä. Isoja lohkareita on paljon. Kuva 22 10 2010.
On kivuttu edellisestä paikasta vajaan 10 m ylemmäksi ja päästy tasaisempiin alueisiin kalliokinkaman päällä. Siinä on paljon notkoja, joihin kertyy soistumakohtia, kun vesi ei virtaa minnekään.
Urajärvi on luultavimmin aikanaan syntynyt Salpausselän harjanteiden tarjoamaa reunaa vasten, ja sen eteläpäälle ovatkin ominaisia monet harjuun saakka ulottuvat suot. Osa järven vesistä tulee harjun sisäisistä pohjavesistä lähteiden (esim. Anhavaissuo) kautta, sillä suuria sivujokia ei Urajärvellä ole. Vesi on voinut toisaalta siinä lainehtia jo jääkauden häviämisestä lähtien, ainakin jonkin aikaa.

Ehkä järven lopullisen muodon synty liittyy Kymijoen uoman syntyyn tuhansia vuosia sitten. Pohjoisosasta Urajärvi vieläkin laskee Kymijokeen Kupparinojan kautta, ja suuri annos vettä on sitä kautta myös alkurytäkässä tullut. Kun tämän laskuojan liepeissä on paksuturpeinen Kupparinsuo, aikaa tapahtumasta on jo kauan.
Lintutornista katsellen näkyy Kupparinojan alkukohta, taustalla Mukulanlahtea.
Tämä kuva on Kupparinojan loppupäätä sillalta päin katseltuna. Molemmat kuvat otettu 31 08 2013.
Rannoissa töitään tekevät ns. rantavoimat, jotka muokkaavat rantaviivaa koko ajan, eri lailla eri vuodenaikoina. Niinpä rannat muuttuvat koko ajan, ja sillä on vaikutusta järven veden laatuunkin. Yleisniminä tällaiselle ovat rapautuminen ja eroosio, ja niitä ovat tuulen, veden ja jään aiheuttamat seuraukset. Mikäli avovettä on usealla puolella, kuten esim. Sääsniemessä, kuluminen tulee nopeammaksi.

Varsinkin syksyisin ja keväisin toimivat yöpakkaset, jotka vaihtuvat päivällä sulan veden ajaksi. Kun koloihin joutuu vettä joko sateesta, lumesta sulaneena tai aallon heittämänä ja sitten vesi yön (tai yleensä pakkasjakson) aikaan jäätyy, syntyy jääkiila, joka on suurempi kuin sen aiheuttanut vesimäärä (jää on 1/11 suurempi tilavuudeltaan). Tämä sekä rapauttaa että lohkoo pintaa palasiksi. olipa pinta sitten kalliota tai mitä muuta materiaalia  tahansa. Jos kivenmuru itsessään on pieni, sekin kutistuu ja laajenee pakkasen ja lämpimän vuorotellessa ja muuttuu entistä pienemmäksi, lopulta ihan hienoksi saveksi.
Lammaskallion kulumajälkiä loppukesällä 2010.
Tiitu-koira tekee uimareisun alkukesällä 2008. Veden alla oleva kallio näkyy hyvin.
Talvisin toimii varsinkin jääkannen työntö. Kun jääkansi halkeaa railoille ja siihen tilalle tullut vesi jäätyy, toimii taas tuo 1/11 sääntö, nyt jääkannesta on tullut isompi kuin aiemmin. Reunat pyrkivät työntymään maalle, ja puskevat mennessään rantaviivasta kiinni jäätyneitä kiviä ja muuta materiaalia, ja saattaa tulla isompiakin törmiä, joita nimitetään rantapalle-nimellä. Tänä vuonna nähtiin Radansuun rannasta oikein komea keskelle selkää Harjanmäestä Oinassaareen syntynyt jäävalli, kun railoja oli useampia ja kukin pakkasaikoina kasvatti pinta-alaansa.
Jääkannen puskemaa  lähes metrin korkuista sekamelskaa: irtokiveä rannasta ja niiden välissä kasvaneita pensaita. Vedenrajaan on useampi metri. Kuva on 22 10 2010, eli työt on tehty viimeistään 2009 talvena. Katsellaan Verkkorannan suunnasta Lammaskalliolle päin.
Sulaveden aikana toimessa on lähinnä veden aaltoliike, jonka teho on sitä suurempi, mitä isompi on selkä. Se nimittäin määrää aallon korkeuden, josta tulee aallon kulutusvoima. Urajärven suurin leveys on paljon yli kilometrin, joten aalto voi kasvattaa korkeutta. Syvyyttä on enimmillään 13-16 m. Meidän puolen rannoilla on vain muutamien metrien syvyys, joten aaltoliike rikkoutuu helposti harjapääksi, jos pyörähdysliike osuu pohjaan. Silloin aallon tehosta häviää osa. Rantaan tuleva aalto irrottaa voimallaan materiaalia, paluuaalto taas kiskoo sitä kauemmas rannasta. Rannan suuntaiset vedenalaiset virtaukset niitä vielä ehkä muotoilevat, jolloin syntyy kynnäksiä ja lopulta niemiä.

Jos ranta on irtomaata, toiminta on tehokasta, ja pian on tuloksena matalapohjaisia hiekkarantoja, joissa lasten on mukava uida, kun vesi ei syvene juurikaan. Tällaisille rannoille voi syntyä myös tuulen aiheuttamia dyynejä, jos hiekkaa on niin kaukana rantaviivasta, että se on pinnastaan kuivaa.

Kyläyhdistys retkeili Radansuun rannalla, laavun tienoilla 06 06 2008.
Lähistöltä löytyi vanhin Radansuun kylän paikkakin, rantapusikkoon oli merkiksi pantu muistokivi.
Kaikista meidän puolen hiekkarannoista löytyy komea hiekkavalli, se on osittain jäiden työntämää hiekkaa, mutta tuulikin on sitä aikanaan muotoillut. Nuorin valli on Pyhälahdella eli Saveniuksen rannassa. Kun olin lapsi, siinä kasvoi vain koivuja, muilla rannoilla on jo mäntyjäkin.
Verkkorannan rantavalli on karkeampaa hiekkaa kuin Pyhälahdella, jossa on paljon pidemmälti ihan matalaa hiekkapohjaa. Verkkorannasta löytyi pohjasta aina jokin kivikin, johon teloi varpaansa. Moni kauempana ollut isokin kivi on aikojen myötä jäiden tuomina liikkunut jopa ihan rannalle asti
Ne jotka muistavat teltanpaikkansa Verkkorannassa, ovat nukkuneet tällaisella rantavallilla, jonka kallion puoleista laitaa luonnehtii soistuma, joka melkein aina syntyy rantavallin ja varsinaisen mannermaan väliin. Siinä kasvillisuus on paikoin pelkkää sianpuolukkaa, joka viihtyy näinkin kuivissa tiloissa.

Urajärvi oli vielä 1940-luvulla hyvin puhdasvetinen, ei ollut soiden ojituksia eteläreunalla eikä tunnettu juuri kemiallisia lannoitteita pohjoispään viljelyaukeilla Lyöttilässä. Vain Radansuun lomakoti oli olemassa, ja kun itsekin olin siellä kyökkipiikana, muistan hyvin, miten suuret pyykkimäärät pestiin rantasaunassa ja huuhdeltiin suoraan järveen laiturilla. Omiin hommiini kuului sillien perkaus, joka sekin tehtiin ihan rantakivillä, hieman eri paikassa kuin sauna! Ja mihinköhän mahtoivat johtaa kaikki silloiset viemärit, tuskinpa muualle kuin järveen....

Keräsin puhtaan veden ilmaisija-kasvia, nuottaruohoa Verkkorannasta herbaariooni kesällä 1951 opettajalle näytettäväksi. Nykyisin on hieman toista. Paksut sinilevälautat ilmaantuvat joskus hyvinkin aikaisin kesällä uimarien vaivoiksi.
Tällainen taidevalokuva saatiin levämassoista 25 08 2012 Lammaskalliolta ulapalle päin, ei tosin minun kamerallani.
Sama päivä, mutta länteenpäin katsellen...
Meidän talo sijaitsee muinaisrannalla, sen sijainti on siten, että alinta kerrosta on jouduttu kaivamaan maan sisään, ylä- ja alaovien korkeusero on runsaat 2 m.  Koko tontti on rinteinen, kallellaan pohjoisluodetta eli Kymijoelle päin. Samanlainen rakennuspaikka oli entisen Pirhosen talossa sekä kanttorilassa, niissäkin oli tehtävä maaleikkausta talon alle rinteen takia. Talojen kahta puolta, alempana ja ylempänä on tasaisempia rakennuksen paikkoja. Mutta viljelymaa oli niihin aikoihin niin kallisarvoista, että siitä ei riittänyt mitään talonpaikaksi.
Tontillani kylän keskellä kuitenkin on selvä muinaisrannan törmä, ja alempana saattaa siksi olla hieman paksumpia irtomaan kohtia. Makeanveden pohjaan syntynyttä vaaleata savikkoakin on maantien länsipuolella. Edellä mainituilla tonteilla rantaviiva on paljon ylempänä kuin nykyinen, korkeuseroa kymmenisen metriä. Silloisesta vedenpinnasta jäi muistoksi Pulkansuon kohdalle, (siis melkein kirkkomaa-alueen laidassa) sijainnut lampi, joka kasvoi aikanaan umpeen ja muuttui suoksi.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että nämä meidän pikku rantamme voisivat olla jääkauden jälkien muistoja, tuskin minkään Kymijoen vaiheen, kun ovat niin korkealla. Sen varhaisen vedenpinnan yläpuolella ovat olleen vain kylän korkeimmat huiput, jotka ovat melko paljaslakisia edelleenkin.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Vuosipäiviä, milloin mistäkin syystä

Äskettäin pihalle katsottuna maaliskuun loppu näyttää tällaiselta. Kovat hangen rippeet vähenevät hieman päivittäin.
Minulla oli eilen ensimmäisen luun rikkoutumisen vuosipäivä. Se sattui 1998, eli seitsemäntoista vuotta takaperin. Ilmat ovat nyt samanlaisen pakkasen sävyttämät, ja päivällä lämpöä tulee hieman lisää.

Alapuutarhalle katsellessa näkyy, että tontilla on vielä melkoisesti lunta kuitenkin, vain tienpaikat esillä.
Olin silloin vielä työelämässä, elettiin kiireistä yhteisvalintojen aikaa, tehtäviini lukion opinto-ohjauksessa kuului mm. avustaa kanslistia tallentamaan koulun tietokoneelle sanelemalla oppilaiden käsipelillä lomakkeille kirjoittamia tietojaan ja kurssivalintojaan. Välitunnit ja muukin aika siinä hukkui, mutta se nopeutti kovasti urakkaa. Sain samalla tutustua tulevien opiskelijoiden toiveisiin.

Päädyin ruokatunnin kuittaamiseen viilipurkilla, mutta se oli unohtunut autoon aamusella, piti siis mennä hakemaan. Koulun asfaltoitu rinnepiha oli kuitenkin kuin jäärata, ja olihan siinä ennenkin menty välillä takapuoliliukua alas... Sain jotenkuten mentyä parkkipaikalle alapihan puolelle, mutta päädyin takaisin tullessa valitsemaan etelänpuoleisen takaoven, kun arvelin, että siellä olisi vähemmän vaikeuksia. Silmälasit takin taskussa, viilipurkki kädessä olin jo melkein päämäärässä, kun yhtäkkiä liukastuin, jalat menivät alta, ja lennähdin rappujen alareunaa päin.

Ensimmäinen ajatukseni oli että hyvä, viilipurkki säilyi ehjänä, ja varmaan silmälasitkin, kun olivat toisella puolella. Olin ottanut kaatumista vastaan kuitenkin oikealla eli viilipurkkikädellä, mutta pannut sitten ranteeni eteen. Kun nousin siitä jaloille, jäin ihmeissään katsomaan, kun oikean käden loppupää ranteesta alkaen riippui kuin tapetun hanhen kaula. Ajattelin ensin sitä saada kuriin ravistamalla, mutta päädyin sitten siihen, että paras mennä kouluterveydenhoitajalle näyttämään.

Pääsin pian viilipurkkeineni Päivin vastaanotolle, mutta eväs pantiin hänen avustamanaan kuitenkin talteen ja ryhdyttiin muuhun tarkasteluun. Eipä siinä ollut kuin yksi vaihtoehto, luuta irti poikki, kun noin riippui, joten kansliassa käytyäni (perumassa päivän loput hommat) sain Päivin viemään minut autollani terveyskeskukseen tarkastettavaksi. Takatullessa hän veisi auton kotipihalleni, avaimen saisin sitten joskus. Rattiin ei olisi asiaa vähään aikaan kuitenkaan.

Turengin terveyskeskus totesi, että nyt on asiaa Hämeenlinnan keskussairaalaan, jossa tällaisia tapauksia hoidetaan. Aikani siellä odoteltuani olin kuvauksien ym. jälkeen valmis kipsinlaittoon. Kuudeksi tunniksi venähtänyt ylimääräinen tilanne viimein oli ohi, ja tulin kotiin taksilla. En nyt muista, mitä tuli syötyä, mutta ei ainakaan viiliä. Juotavaa tai särkylääkettäkään ei oltu luvattu koko päivänä ennenkuin sitten vasta, kun tulisin kotiin.

Seuraavana päivänä sain sairaalasta puhelinsoiton, että rannetta korjattaisiin leikkauksella, joka olisi huomenna, ja sairaalaan voisi tulla jo illallakin. Niinpä päivä kului ihmetellessä, mitä oikeakätinen voisi tehdä, jos käsi on poissa pelistä. Päädyin opiskelemaan kotioveni lukon avaamista vasurina, sitä en ennen ollut tehnytkään, kaupasta kun pitäisi käydä sellaisia ruokia, joihin ei tarvitsisi veistä tai muuta oikean käden työvälinettä. Pukemisessa oli tarpeeksi haastetta, sekin meni aika viitteellisesti.

Koulussa oli jo mietitty viransijaisen hankkimista yllättämällä tulleeseen aukkoon, ja puhelimella selvittelin, mitä hommia oppilaani voisivat tehdä itsenäisesti tai toisten kollegojen valvomina, ennenkuin ketään sijaista saataisiin. Oli onneksi sen kouluvuoden vähiten minun aineitteni tunteja sisältävä jakso, joten oltiin toiveikkaita, että urakasta selvittäisiin tavalla tai toisella. Entinen oppilaani Outi olikin sitten saatavilla tunteja paikkaamaan.

Lankavyyhtien keriminen on nyt meneillään, aion tänä vuonna saada kaksi saalilointa tehtyä. Toinen  on lähinnä valkoinen, toinen ns. tummapohjainen. Kunhan hieman lämpenee, että autotallissa tarkenisi.
Sairaalareisusta kotiuduttuani alkoi jouston aika, kun piti keksiä, miten selvitä arkipäivän askareista ja pitkistä päivän valveillaolon tunneista tekemättä juuri mitään. Öisinkään ei juuri nukuttanut säryn takia. Pian päädyin siihen, että pyrin menemään mahdollisimman pian takaisin töihin, koska sinä aikana ei tulisi ajateltua koko kättä.

Ulla-tytär oli käynyt viikonloppuna Tampereelta mammaa katsomassa ja tuonut mukanaan joltain kirpparilta hankitun päällysvaatteen, jonka hiha oli tarpeeksi leveä, jotta kipsikäden sai pujotettua sinne lämpimään. Outi ompeli takista pian irronneen napin kiinni alkajaisiksi, sitten ulkoilu meni helpommin. Harvat oppitunnit menivät ehkä rutiinilla, ja niiden oppilasvalintakorttien kanssa puuhailua jatkettiin. Onneksi oli jo silloin käytössä oma tietokone, ja kirjoittelu kävi hyvin vasemmalla, kunhan ei pitänyt kiirettä. Lopulta vasemmalla kädellä tietokoneen pasianssi sujui paremmin kuin koskaan oikealla, kun ajattelen asiaa koko kaksivuotiskaudelta.

Enpä kuitenkaan tiennyt, että vamma oli niin hankala, että vaatisi vielä kaksi korjausleikkausta, toinen syksyllä ja toinen vuoden 1999 keväällä. Kättähän jomotti ensimmäisen korjauskerran aikana koko ajan, luunsirusia varmaankin kudosten joukossa... Eikä siitä lopulta saatukaan muuta kuin ranteesta jäykistetty versio aikaiseksi. Paikkausluuta löytyi "omasta takaa", eli lonkkaluun etureunoihin mentiin joka kerta veistelemään, mutta rikkoutunutta luumassaa oli niin paljon, että vain tuo jäykistys saatiin lopulta tehtyä.

Lopputulema on nyt, että käteni on aivan särytön. Tällistä muistuttaa isohko pahkura ranteen ulkosyrjällä, se luu päätti siirtyä hieman ulospäin ja kasvaa paksuutta. Mutta kädessä taipumista auttavia kohtia on muitakin kuin rannenivel, olen oikein hyvin oppinut suoriutumaan useimmista eteen tulevista tehtävistä. Tuo luupahkura muistuttaa olemassa olostaan vain silloin, kun kirjoitan kynällä, se lipsuu välillä arvaamattomasti pöydän pinnalla, joten käsiala on silloin mitä sattuu. Mutta kynällä kirjoittamista tulee tehtyä enää aniharvoin, nimellä kuittauksia nekin korkeintaan.

Muutamaa vuotta myöhemmin teloin toisenkin ranteeni, mutta siitä selvittiin yhdellä operaatiolla. Jääkelillä sattui sekin. Nastakenkiä olen alkanut harrastaa talvisin, se auttaa kovasti yllättävässä luistelussa. Melkein aina. Mutta pyllähdyksiä on koettu senkin jälkeen lukuisia, myös muunlaisten kelien aikaan, kun kädessä on koiran hihna, joka yllättäen nykäisee pitelijän vauhtiin. Ja joskus tulee katsottua muuta kiinnostavampaa kuin se, mihin on astelemassa, ja pommi on valmis.

Tella päivystää näennäisesti nukkuen, kun istun koneella...

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Reissaamista Suomessa

Kohta on käsillä kevät kalenterinkin mukaan ja käännetään kellonviisareita, siihen on enää pari viikkoa! Ja nuohooja tulee ensi tiistaina, siinä toinen kevään merkki. Etupiha on niin sula, että harjasin pois hiekoitusmateriaalit kulkeutumasta sisälle ja paljaisiin jalkapohjiin... Viis siitä, vaikka säätieteilijät ehättivät kertomaan, että kylmänpurkauksia on odotettavissa, ja kohta saatte räntäkuurot niskaanne.
Kurkistus aamuaurinkoon tänä aamuna rapuilta, vielä oli pakkasta yön jäljeltä.
Niin on aina keväällä. Vuonna 1969, kun Mikko-poikamme oli puolivuotias vauva ja asuttiin Turengin Onnenlantti-kiinteistössä, piti yhtenä huhtikuun loppupuolen aamuna kuplavolkkari vetää käyntiin, kun se oli hyytynyt kovassa (-26) yöpakkasessa. Maurin piti lähteä normaalisti aamukuudelta ajamaan työpaikalleen Vuosaareen. Onneksi taksiasemalta sai vetoapua.

Se auto oli meidän perheen toinen punainen kupla, ostettu Jyväskylästä, kun palattiin Kittilästä töistä, heinänurmitutkimuksesta, nimittäin entinen käytetty kupla lopetti työsuhteen siinä kohdalla. Kesästä 1968 alkoi meidän perheen yksityismatkailu, kun se ensimmäinen auto oli hankittava noiden kesätöiden takia.

Noin viidentoista vuoden päästä tuli kesä, jolloin huomasin, ettei kumpikaan nuoremmista lapsista, Mikko 13 v ja Ulla 5 v, ollut kertaakaan astunut junan kyytiin. Kaikki matkailu oli tehty omilla autoilla. Niinpä teimme kunnon junareisun kolmestaan. Ensin Turengista Riihimäelle, siellä junanvaihto rataosalle Lahti-Kouvola-Kajaani-Kontiomäki, josta juna jatkoi edelleen Ouluun. Oulussa käytiin välipalalla jossain sikäläisellä kioskilla ja loput syötettiin puluille, sitten jo odottikin junakyyti makuuvaunussa länsirannikon rataosaa pitkin takaisin kotiasemalle. Evästä oli riittävästi, yli vuorokausi kulutettiin kiskojen kolkkeessa.

Junat eivät olleet tupaten täynnä, joten oli mukava matkustaa. Mutta kaikki meidän normaalit matkakohteemme olivat sellaisissa paikoissa, joihin junakyyti ei sopinut, kuten nyt Sysmän kesämökki ja mummola siellä. Jos omaa autoa ei olisi ollut, olisi jäänyt menemättä, kun melkein aina oltiin viikot töissä, kesälläkin niihin aikoihin.

Tuosta pääseekin mukavasti viime aikoina keskusteltuun aiheeseen, Iitin keskustaajaman Kausalan entisiin liikenneoloihin. Kausala kehittyi kunnan tärkeimmäksi paikaksi vasta 1800-luvun Pietarinradan rakentamisen jälkeen. Sitä ennen keskus oli tietysti kirkonkylä. Sellaista aikaa en itse elänyt, pikemmin tämä oli lapsuudessani kesänviettokylä, puolet taloista oli autiona talvisin. Kesämökit eivät kylläkään silloin juuri olleet rannoilla, se aika tuli myöhemmin. Vain evakkoaika toi niihin taloihin talvisin elämää, sitten taas palattiin entiseen.

Raija ja Ron saapumassa Suomeen: Kausalassa junasta heinäkuussa 1977, kun oli isä-Tatun hautajaiset.  Siniharmaa uusi matkustajavaunu.
Ei olisi voinut 1950-luvulla kuvitella, että joskus tulisi aika, että Kausalan rautatieaseman rakennuksessa ei olisi mitään toimintaa. Enää ei Kaivomäelläkään höyryveturi siemaise vettä höyryntekoa varten. Asemarakennus kuitenkin vielä on pystyssä, vaikka vuosikunnostusta ei ole enää aikoihin ollut ohjelmassa. Junat joskus pysähtyvät, mutta niin harvoin, että vetää vertoja 1940-luvulle, sen huomasin viime keväänä, kun tein muutaman junamatkan Helsinkiin. Radan länsipuolinen Kausala, meijerin seutu on kuin periferia, sinne päästäkseen pitää autolla tehdä kunnon kiertolenkki, kun ylikäytävät on poistettu. No eipä toimi meijerikään enää entisessä työssään.

Selvimmin on muuttunut junan vauhti. Rautatie on sähköistetty, kauas taakse ovat jääneet höyryveturien savut ja dieselillä liikkuvat lättähatut eli kiskobussit. Runsaassa tunnissa pääsee Helsinkiin. 1950-luvulla matka Iitin kirkolta Helsinkiin bussilla vei neljä tuntia, siis puoli päivää. Junaa käyttääkseen piti ensin päästä Kausalaan, se oli toinen juttu, olisi mennyt lähes kokopäivän työksi. Katsoin äsken rautateiden historiasta, että Helsingin liepeillä sähköistystä alettiin jo 1960-luvulla, mutta eteneminen oli hidasta, kesti kymmeniä vuosia, ennenkuin ns. asuttu Suomi oli saanut sähköt ratavarteensa (esim. Tampereen tienoo 1990-luvulla).

Rataverkkoa rakennettiin Suomeen 1800-luvun loppupuolella, ensimmäinen osuus oli Helsingistä Hämeenlinnaan 1862 eli suurinpiirtein aikoihin, kun isovanhempani syntyivät, olen siis kolmas sukupolvi siitä. Rakentaminen Riihimäeltä itään, Lahden ja Kouvolan kautta Pietariin tuli valmiiksi 1870. Silloin oli kärsitty useita vuosia heikoista sadoista pelloilla, tätä osuutta sanotaan Nälkäradaksi. Rakentaminen sai vauhtia kotinsa jättäneistä väkijoukoista, joita tuli suuria määriä töihin ruokapalkalla.

Vähän ennen Uudenkylän asemaa Kouvolasta päin tullessa on näiden rakentajien suuri joukkohautausmaa junan ikkunasta nähtävissä, eivät mahtuneet muihin hautausmaihin. Osa väestä rakensi kuivalle metsäiselle harjulle kivisiä aitoja, jotka oli tarkoitettu estämään höyryveturien kipinöistä syttyviä palonalkuja leviämästä laajemmalle, nekin aidat siinä samalla kohtaa näkyvillä.

Kun juna lähti asemalta matkustajat otettuaan, se sai junanlähettäjältä lähtöluvaksi heilautuksen pyöreällä vihreällä lapulla varustetulla kepillä, ja tavallisesti lähtiessä kuultiin junan vihellys merkiksi, että heilautus oli nähty. Junanlähettäjä oli tietysti se punalakkinen. Asemamies varmisti vaihteet oikeiksi vipuja kääntämällä. Pysähtymättä ohimeneville junille voitiin ojentaa pitkällä kepillä viestirengas, jossa paperilapulla tietoja veturinkuljettajalle. Välillä käsi osui renkaaseen, välillä ei... Onneksi puhelinyhteydet asemien välillä toimivat hyvin jo varhain. Ratavartijat tutkivat resiinalla kulkien radan kunnon, sen sai nostettua aika pian pois kiskoilta, jos oli juna tulossa. Toivottavasti.

Juurikorven asemalla Karhulan pohjoispuolella, jossa appeni oli töissä 1960-luvulla, resiina palveli myös aseman asukkaiden vesihuoltoa. Asemakiinteistöillä ei ollut kunnon kaivoa. Saunapäivinä junien kulun välissä iso saavi pantiin resiinaan, sitten matkaa lähteelle rataa pitkin, äkkiä saavi ämpäreillä täyteen ja takaisin asemalle. Asemalla saavi tyhjennettiin taas ämpäreillä saunalle, ja sama vielä toiseenkin kertaan,  jotta kaikki perheet pääsivät lauantaisaunaan. Ei ollut heikkokuntoisen asemaväen puuhia roudata kymmenelle hengelle saunavesiä, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Kun perheen rotevat pojat olivat kotona, saavi nostettiin kahteen pekkaan sellaisenaan.

Junaan noustuaan kansa oli asettunut istuimilleen, tavarat hyllylle tai penkin alle ja päällysvaatteet naulakkoon. Pian konduktööri tuli tutkimaan jokaisen matkaliput eli pienet ruskean pahvinpalaset, joihin tehtiin hänen pihdeillään reikä merkiksi, että oli nähty ja siis lippu oli käytetty. Monet olivat tulleet pidemmän matkan asemalle päästäkseen, joten eväät otettiin aika pian esille myös. Junaan saattoi nousta myös lehdenmyyjä, nuori mies, jolla oli iso laukullinen luettavaksi tarjottavaa, pääasiassa sanomalehtiä. Ainakin pikajunissa kulki myyjiä.

Alkuun junat ajoivat melko hiljaista vauhtia, kun oli vain yksi kisko-osuus, ja asemilla odoteltiin, että rataosuus olisi tyhjä. Pikajunakin seisahti, jos semaforin eli siipiopastimen päässä oleva viitta oli poikittain. Sen tuli nousta osoittamaan yläviistoon sen merkiksi, että sai ajaa eteenpäin. Viimeinenkin semafori on Suomessa muuttunut historiaksi n. 15 vuotta sitten (2003). Nykyisin näyttää olevan vain lamppu-opastin ennen ratapiha-aluetta.

Sodan jälkeen oli niin selvää, että muita vaihtoehtoja ei tulisi kuin junavuorojen lisääminen. Varsinkin sitten, kun saatiin kahdet raiteet eikä niin ollen tulisi junien yhteentörmäystilanteita, jos joku virkailija hieman nuokkuisi pitkinä öinä. Suomen talous oli nousussa, kuljettamista riitti. Junien vanhat pystypaneloidut tummat matkustajavaunut vaihtuivat ukkospilven sinisiin komeampiin. Mutta pian kiire asemilla korvautui vain sesonkikiireiksi hiihtolomien aikaan, kun linja-autovuorot valtasivat kaikki mahdolliset reitit, ja uusia teitä tuli runsaasti.

Asemaravintoloissa ei ollut enää niin loisteliasta ruokalistaa, niidenkin alamäki alkoi. Riihimäen asemalla olevaan museoon pantiin komeimmat posliiniastiat lopulta lasin taakse näytille. En kuitenkaan olisi voinut kuvitella sitä, mitä viime keväänä näin Helsingin rautatieasemalla. Kuuluisan ravintola Elielin seinällä toki edelleen oli Eero Järnefeltin upean maisemamaalaus Pieliseltä, mutta alla olikin vain joku burgerien ja pikaruokien annostelulinjasto! Huh.

Iitin kirkonkylän raittia, Iitintietä tänään. Taustalla Ruuskasen hautajaistalo, joka on entinen Salon kahvila. Talon paikalla oli ensin kestikievari, ja toisella puolen maantietä iso kaivo ohikulkevien hevosmiesten tarpeisiin. Kaivon peittävä betonikansi on siinä vieläkin.  Linja-autojen aikaan väki istuskeli kahvilassa odottaen autoja. Talossa oli vielä postitoimistokin 1960-luvulla. Kun siunauskappeli tehtiin 1950-luvun lopulla, sinne luotiin ajoväylä Kappelintie rakennuksen rurkkaa viistäen tontin läpi, niin että kaivo ja sauna jäivät tien väärälle puolelle.  Entiset sorakuopat muotoiltiin hautausmaan parkkikentäksi.
1950-luvun lopulta alkoi kuitenkin autoistuminen, ja varsinkin suurten lastien kuljettamiseen erikoistuneet perävaunulliset kuorma-autot tulivat jo 1960-luvulla maanteille. Minun lapsuudessa kosketus kuorma-autoon oli naapurissa Tervolassa, jossa Sakari-poika hankki itselleen pienen kuorma-auton ja alkoi sillä tienata elantoa. Joskus päästiin valokuvaan auton nokkapuskurilla istuen, se oli juhlallista. Pentti-veljellä oli konkreettisempi kosketus, kun hän reippaasti lähti maantielle Marja-Leenan uudella pyörällä ja tuli yhteenajo Sakarin kanssa. Pentti muisteli, että kukaan ei kysynyt häneltä, miten hän voi, kaikki vain puhuivat uudesta pyörästä, jolla ei sen jälkeen ajettu.... Muuten sodan jälkeen maantiellä nähtiin ensin isoina kuorma-autoina vain Kempsuja, tuontiautoja (GMC) jostain Amerikoista nekin.

Yksityisten omistamien henkilöautojen määrä lisääntyi, sitten kun niitä saatiin maahan. 1950-luvulla vielä tarjonta oli ollut niukkaa, takseiksi saatiin käytettyjä Checker-autoja ja yleisin auto oli Popeda. Jollakin onnekkaalla saattoi olla Vauxhall. Popeda oli Tatunkin ensimmäinen vuonna 1956. Vanhin perheemme lapsista, Pertti sai ensin ajokortin ja antoi minullekin ensimmäisen ajotunnin sillä, Makasiininmäellä (20 m). Pian sai isä-Tatukin kortin. Närkin eli Pasasen Virpi muisteli hiljattain, että sillä tietyllä autokoulukurssilla hän oli nuorin ja Tatu vanhin oppilas. Minun ajokorttikurssini siirtyi vielä, kun en asunut täällä kotona. Vasta keväällä 1969 menin Turengin autokouluun, kun oli oma auto hankittuna.
Meidän ajotien liittymästä katsottuna pohjoiseen näkyy kirkon lisäksi kesäkahvila, entinen kansakoulu, jossa postitoimiston työt jatkuivat 1960-80-luvuilla, kun koulu on lakkautettu. Postirouva Marjatta Holopainen sai myöhemmin ruveta ajamaan töihin Kausalan toimistoon, kun noutoposti loppui kirkolta. Tien rakentaminen on vuosien kuluessa nostanut risteyksen maanpintaa niin, että talo näkyy vain yläosaltaan tähän paikkaan.
Myöhemmin Tatulle tuli tummanvihreä farmariauto-mallinen Anglia, ja senjälkeen sininen henkilöauto, ns. juustohöylä-Anglia. Popedalla oli pahvista ja laudoista kyhätty suoja ladonsyrjässä, Angliat sen sijaan ajettiin talon kellarikerrokseen talliin. Siellä oli ollut puuliiteri, johon tehtiin uusi leveä ovi maantien puolelle. Tämä oli samaan aikaan, kun taloon tuli vesijohto ja sähkölämmitys, jonka 3000 litran vesivaraaja vei toisen puolen puuliiteritilasta. Kun autot myytiin, ovikin muurattiin taas umpeen, seinäksi.

Teiden rakentaminen tulikin pian tärkeämmäksi kuin rataverkon, vaikka esim. 1950-luvulla tienrakentajat olivat usein jotain rangaistusta suorittavia. Oltiin silloin "Valtiolla" töissä! Seutulan lentokenttäkin valmistui näiden ruokapalkkaisten rakentajien toimesta 1950-luvulla. Pian tienrakentajat olivat kuitenkin TVH:n, sitten TVL:n ja lopuksi Destian. Sama valtion firma koko ajan. Oli se mahtavaa tulla Kausalasta kirkolle sen jälkeen, kun pantiin kestopäällyste entisten savenlevitys-kesien jälkeen. Ei ollut sakeana savuna pölisevää maantietä auton mentyä, eikä juuri laineilla olevaa tienpintaakaan.

Kun tonttini iso syreeniaita ja sen puiksi kasvaneet vaahterat kaadettiin 1996, Hutrin Pentti, joka heilui moottorisahan kanssa, joutui tuon tuosta terottamaan sahaa, kun puissa oli niin paljon tiestä tullutta hiekkaa. Kuin olisi kiveä sahannut. Eihän sellaiseen hommaan olisi ryhdytty, jollei lumi olisi satanut lokakuussa täydessä lehdessä olleisiin syreeneihin, ja suuri osa niistä katkesi ja sortui ihan tielle asti.

Kyllä nykyisinkin hiekka uppoaa puunrunkoihin tien varsissa, kun aura-auto lennättää lumen ja tiehiekan sekoitusta, 5-10 metrin päähän ajokaistasta. Nyt on kyllästettävänä pihlaja-rivi.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Tapahtui kauan sitten...

Optimisti on todennut: Uusi lumi on vanhan surma. Kyllä tällä viikolla sitä on haudattu hyvin, märkä viikko on ollut.
Nyt on ollut paljon muisteltavaa! Seurailen päivittäin FB:n iittiläis-sivustoa ahaa-elämyksin. Löytyy faktoja ja ns. puheenaiheita, yhteisiä hupijuttuja ja jopa pelonaiheitakin. Mitä useampi muistelija, sen varmemmin tullaan tosiseikkoihin. Sivulla hellävaraisesti mutta varmasti oiotaan, jos jonkun muisti harhailee yhdistämään kahta asiaa.... Ihan kuin oli tapana silloin, kun ei ollut kirjoitettuja tietolähteitä, vaan tiedot perustuivat kuultuihin lausahduksiin.

Eräs muistelija toi esille, kuinka hänen äitinsä oli antanut pukeutumisohjeita luokkakuvaa varten. Minun siinä iässä ollessa ei vielä käyty luokkakuvassa, kun sen ammatin harjoittajat eivät olleet löytäneet maaseutua. Ensimmäiset luokkakuvat tulivat vasta viidennellä oppikoululuokalla ollessa. Valokuvia tuli aiemmin vain silloin, jos jollakulla Tervolassa vierailevalla henkilöllä oli laatikkokamera ja hän halusi kuvailla naapurin pellavapäälaumaa. Mutta se vaaleansininen pusero, jonka sain äitini vaatekomerosta oppikoulun 4. luokkaa varten syyskuun 1950 alkaessa, nousee mieleen.

Se oli talvisen taivaan sininen, puolipitkillä hihoilla ja tietysti hieman liian suuri, mutta vaihtoehtoja ei tainnut olla, ja kun se oli asetaattikäsiteltyä materiaalia, se muistutti silkkiä ja oli vilpoinen. Ja siis mieleinen pitkien pyörämatkojen tuoman hien takia. Sinä vuonna syksy oli aika kuiva ja lämmin. Ei ollut kiireitä sadonkorjuussa, koska juureksia ei tuotu sisään, ennenkuin kellariosasto oli jäähtynyt.  Pusero oli senkin takia siis oikein sopiva.

Oppikoulurupeaman jälkeen piti vaihtaa kotiin tultua pois paremmat vaatteet ja sonnustautua työhön soveltuvampiin, mutta juuri yhtenä päivänä oli kiire mennä kaivamaan perunoita, ehkä ne oli tarkoitus saada saman tien kattilaan. Pikkuperunat, joita aina tuli runsaasti, olivat meidän sialle tarkoitettua muonaa, ehkä se oli tarpeellisin asia juuri sinä päivänä. Niitä tarvittiin paljon, koska keitos tehtiin pohjakerroksen isossa muuripadassa ja possu kasvoi jo hyvää vauhtia.

Menin siis nostotöihin vaaleansininen hieno pusero päälläni, ja koska oli lämmin, ei ollut päällysvaatteita tarpeen. Kaivuupaikka oli pellon rinneosalla, jossa tällä haavaa kasvaa kaksi isoa kuusta, Ullan siemenistä kasvattamia puita. Siinä kohdin, kuten muuallakin meidän pelloilla oli juolavehnää, joka tarttui kuokkaan samalla, ja kun naatit sitten illalla kuivina poltettiin, juuret paloivat samalla.

Yritin tietysti varoa likaamasta hienoa puseroani! Puvun alaosana oli tummansininen pienipilkkuinen hame, ja olin oppinut käyttämään sen päällä pysymisen takia ruskeaa kapeaa nahkavyötä. Hameen helmaa koristi ns. koukkunauha, kapea kangaskaupasta hankittu tuote. Taisin olla paljasjaloin, kun oli niin lämmintä.

Aikani kuokittuani aloin kuulla paloauton ääntä, joka oli tuntematon melu, ensi kerran tällä kylällä. Aaltosen mummun talo tuolla vajaan sadan metrin päässä mäellä oli syttynyt palamaan. Mutta kun työ oli kesken, jatkoin kuokkimista vaon loppuun ja menin vasta sen jälkeen katsomaan. Käsikäyttöinen iso pumppu, kuin laatikko oli pihalla, ja veden saamiseksi hyvään ruiskupaineeseen tarvittiin kahta pumppaajaa. Kylän väkeä oli runsaasti häärimässä. Olin jonkin aikaa siinä, mutta voimat eivät olleet vielä riittävät, joten palailin kotitontille.

Kun päiväsaikaa oli jäljellä, perunamaa kutsui vielä, menin jatkamaan hommaa. Jonkun ajan kuluttua oli kuitenkin pidettävä taukoa, koska mahaan alkoi tulla kivuliaita tuntemuksia. Oliko vyö liian tiukalla, no hölläsin sitä, mutta oli kohta tultava äidin kanssa keskustelemaan ongelmasta. Pahoinvointituntemuskin yllätti. Nuokuin savunhajuisessa vaaleansinisessä puserossani pitkälle iltaan mahakipuineni. Muutama musta pikkutäplä oli tullut hihalle, nokihiukkanen oli laskeutunut siihen. Ilta ja yö kuluivat sitten yrittäessä parantua, mutta aamu ei tuonut helpotusta, päinvastoin, joten kaiken kiireen keskellä oli lähdettävä lääkärille.

Matkasta en muista mitään, ja oliko käyty ensin Kausalassa tohtori Aino Linnoisen  juttusilla. Ja millähän sinne oli menty kirkolta, ei ainakaan pyörällä, koska naistenpyöriä talossa oli vain yksi.
Ehkä se oli taksikuski Eero Laiho, joka saatiin kyytimään. Jouduin Lahden yksityissairaalaan potilaaksi, ja ennenpitkää oli mahaongelma ratkaistu umpisisäkkeen poistolla. Sama tauti oli ollut Marja-Leenalla, nuoremmalla sisarellani jo edellistalvena, hän oli päätynyt Lahdessa Hennalan sotilassairaalan potilaaksi. Sinne mentiin, missä oli kirurgi kulloinkin parhaiten saatavilla.

Heräsin leikkauksen jälkeisestä tokkurasta isossa potilashuoneessa, jossa sänkyjä oli lähes kymmenkunta, kahdessa rivissä. Suurin osa potilaista oli jo iäkkäitä, ja virrenveisuu tuntui olevan aika suosittua ajankulua. Potilasvarusteisiin kuului virsikirja pöydällä. Hankalaksi kävi, kun päätyivät valitsemaan kunkin lempivirttä, ja minunkin vuoroni koitti. En meinannut millään keksiä yhtään numeroa, muisti ei toiminut vielä hyvin   En pitänyt virsiä muutenkaan kiinnostavina, saati sitten lempilauluina. Nehän olivat niin surullisia. Eräästä vuoteesta sain sitten apua, kun sen potilas ilmoitti, että lauletaan lastenvirsi Ystävä sä lapsien. Nolotti kovasti, kun en oikein pitänyt itseäni enää pikkulapsena, joille tuo laulu oli tarkoitettu. Olisipa laulettu vaikka Punertaa marjat pihlajain, sitten olisin varmaan laulanut minäkin.

Onneksi pääsin aika pian kotiin, vaikka käsite pian oli silloin erilainen kuin nyt, olin sairaalassa varmaan yli viikon. Kylällä asuvat terveydenhoitajat ja diakonissa hoitivat sitten homman loppupäätä haavanpesuineen ja siteen vaihtoineen. Mutta ne kestit jäivät minulta ohi, kun kylän lapset olivat tulipalon jälkeen menneet Aaltosen tontille syömään omenapuusta siihen paistuneita omenia, jotka kuulemma olivat hyviä.

Kun haava oli parantunut, jatkoin taas koulumatkapyöräilyä. Onneksi viilto oli ollut vain tulitikun mittainen, se parani nopeasti. Alkuun ei tarvinnut osallistua voimistelutunneille, sain vain istua tunnin ajan seinustan penkillä. Siellä kyköttivät myös ne luokan isommat tytöt, jotka olivat tulleet kuukautis-ikään. Kukaan ei silloin menstruaation aikana ollut voimisteluriveissä, siteet eivät kai olleet kovin kaksisia liikuntaharrastuksiin. Se aika tuli minulle vasta paljon myöhemmin, kun kasvuvauhti ei ollut niin kiihkeä kuin nykyajan tytöillä.

On kuulemma eletty merkittävän pilvisiä aikoja tänä talvena, mutta silloin kun sinistä taivasta näkyy, niin kamera on haettava!

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Oppikoulutaipaleen muistoja

Elämänpolun alkua muistelin eilen, kun aurinko vähän aikaa yritti valaista.
Olen löytänyt uuden hupaisan FB-ryhmän, Iittiläiset- entiset ja nykyiset, jonka kommentteja eilen katsellessa kovin monia asioita putkahteli mieleen. Ryhmässä tuntuu olevan kokoa ja paljon muisteluherkkyyttä, valokuvien kanssa ja ilman. Moni pikkuasia saa kiinnostavat raamit, kun sitä yhteisesti valotetaan.

Pienen kunnan erityisyys on yksi yläaste, näin koko kunnan samanikäiset nuoret tulevat tuntemaan toisensa ja ehkä jonkun vuosikerran siitä läheltäkin. Kaikilla on siten muistoja Kausalasta 1970-luvulta alkaen, jolloin siirryttiin peruskouluun. Tuossakin FB-ryhmässä eniten suosiota saavat aiheet, joihin voidaan vastata koululais-ikäluokkana.
Sellainen kokooja oli aikaisemmin vain rippikoulu, joskin pojat ja tytöt opiskelivat omana ryhmänään, ja opiskelun aika oli vain joitakin viikkoja ennen juhannusta. Kun itse kävin sellaisen rippikoulun kesällä 1952, väkeä oli niin runsaasti, että tyttöjen opetusryhmiäkin oli kaksi.

Eräässä kommentissa oli valokuva (ehkäpä 1960-luvulta) opettajainhuoneen jäsenistä, jotka kahta lukuunottamatta olivat minulle tuntemattomia. Nuo tutut olivat jo harmaantunut Kaarina Lesch, joka tuli 1947 Iitin yhteiskoulun rehtoriksi, samana vuonna, kun itse aloin opintaipaleen siellä. Toinen oli Erkki Asikainen, joka tuli opettamaan matematiikkaa ym 1950.
Kaarina oli alkuaikoina käsitykseni mukaan hyvässä keski-iässä. Luontainen auktoriteetti ei vaatinut ponnisteluja, ja hän hän tiesi, kuinka koulun tulee toimia saadakseen tulosta. Erkki oli myös kokenut ja ns. kunnon opettaja, eli oppilaat oppivat ja kursseissa edettiin.

Kaarinasta tuli meidän luokallemme luokanvalvoja, ja lisäksi tapasimme hänet vähintään kaksi kertaa lukukaudessa aivan erityistehtävää suorittamassa. Se oli kerätä lukukausimaksuja oppilailta. Koulu oli ns. yksityinen, osa sen toiminnasta rahoitettiin oppilaiden tuomilla suorituksilla, osa saatiin ns. valtionapuna, jonka ehtona oli opetuksen ja sen tulosten yltäminen valtion asettamiin tavoitteisiin.

Kaarina tuli keruupäivänä ison kassin ja valkoisen keruulistan kanssa luokkaan, ja oppilasryhmä alkoi aakkosten mukaan vaeltaa opettajanpöydän luo setelinippu kourassaan. Mikään jättisumma kertaerä ei ollut, ja kotien oli mahdollista saada käteistä varsinkin sen jälkeen, kun alettiin maksaa lapsilisiä, jotka tulivat postin kautta äidin huomaan.
Kovin vähävaraisille myönnettiin vapaaoppilaspaikkoja, ja jos samasta perheestä oli useampi lapsi koulussa, sai ns. sisaralennusta. Meidän perheessä oli monena vuonna jopa kolme lasta samaan aikaan oppilaana, joten vain ensimmäinen maksoi täyden maksun, muut vähemmän. En kyllä yhtään muista noita rahamääriä. Sillä ei ollut siis merkitystä, ei kai, kun se oli vain vähän aikaa taskun pohjalla eikä kuulunut minulle.

Raharuljanssi vei niin paljon aikaa oppitunnista, että varsinainen oppimistyö oli sillä kertaa lyhyen kaavan mukaan. Muuten kielen tunneilla (Kaarina opetti englannin ja ruotsin kielet) oli ohjelmassa aina ensin kuulusteluosa, jossa oli sanaluettelon, kielioppikohdan ja verbien kyselyä ja vielä läksykappaleen kääntäminen, joskus myös ulkolukutehtävä. Kotona oli myös kirjoitettava vihkoon vieraalla kielellä joitakin tiettyjä läksylauseita, joita sitten kirjoitettiin opettajan valitsemina liitutaululle.
Lopputunnilla muistelen opettajan selvittäneen jonkun kieliopin erityiskohdan, joka annettiin sitten läksyksi harjoituslauseineen. Oppikirjoista katsottiin, montako riviä pitkistä kappaleista piti kääntää suomeksi. Ihan oleellista oli, että kirjan välissä oli pieni siniruutuinen vihko, johon tunnin aikana voitiin myös sanella jotakin muistettavaa asiaa.

Ruokatunnit olivat omasta pussista löytyvien eväiden varassa. Se oli lähinnä voileipää ja pikkupullo maitoa. Kun Elsa oli innokas tekemään suolakurkkuja, saatiin niistä hieman viipaleita leivän väliin. Useilla oli samanlaiset eväät kuin minulla. Poikkeuksen teki eräs Matti, joka matkusti junalla Uudenkylän suunnasta, hänen äitinsä keitti kananmunia ja siivutteli niitä, jollain kauppiaan tytär Ritvalla samasta suunnasta voi olla teemakkaran siivuja. Matilla oli jopa näkkileipääkin, sitä ei ollut muilla. Leivät muhennettiin suissa muutamassa minuutissa.

Varsinkin suomenkielen ja historian opettajaksi tullut pelottava Karoliina Moilanen rakasti ruutuvihkoja ja piti oppilaat täydessä työn touhussa tunneilla, kun paksuihin vihkoihin raapusteltiin tärkeitä asioita. Mikään muu ei maailmassa ollut niin tärkeää kuin suomen kielioppi. Läksytkin tulivat näistä vihkoon sanelluista asioista, painettua kirjaa Moilanen ei kovin arvostanut.

Esimerkiksi esseen eli aineen, kuten silloin sanottiin, kirjoittamiseen ei juuri herunut ohjeita. Mielessäni kaikuu lukion ajoilta, että kunnon aineessa on kiinnostava alkulause! Jotkut osasivat luonnostaan, muut saivat sitten oppia, kun tunnilla luettiin ääneen hyvin onnistuneita kirjoitelmia. Historian tärkein sisältö olivat vuosiluvut, siitä vihkosta pidettiin usein ns. vuosilukukokeita...

Päivät olivat keskimäärin 6-7-tuntisia, paitsi silloin, kun oli kotitaloustunteja ylimmällä luokalla eli viidennellä. Oli poljettava tai käveltävä Konttilan koululle muutaman kilometrin päähän, jossa saatiin Koivusaaren Maijan antamaa oppia ruoanlaitossa. Kun koululla oli muita oppilaita päivällä, meidän tuntimme tulivat vasta heidän lähdettyään.

Onneksi sellaisina päivinä sai siten hieman lisäruokaa, kun kotimatkakin oli jaksettava tehdä. Tehtiin mm. sconsseja eli littanoita kauraleipiä tai ylioppilaita eli kahvikupissa jähmetettyä mannapuuroa, kupin pohjassa rivi rusinoita. Maijalla oli työtä keksiä nopeita ruokalajeja, sillä kävelymatka lohkaisi reippaan siivun opetusajasta.

Tämäkin kuva eilisestä aamusta.
Jäin ihan miettimään eilen illalla, että esseekirjoittaminen ja kuvallinen ilmaisu olivat silloin aivan kuin luonnonvaroja, joita löytyi harvakseen ja sattumalta. Suurin osa oppilaista osasi korkeintaan tyydyttävästi tai välttävästi eli taviksien tapaan, vain hyvin pieni osa pääsi opettajan suosioon lauseillaan tai muilla tuotoksillaan. Opettajan tehtäväksi ei katsottu muuta kuin aiheen antaminen eli aineen nimi tai kuvaamataidon tunnin kohde, ala siitä sitten puurtaa jotakin, ainetta vähintään 2-3 sivua, että opettaja voi arvostella.
Äidinkielen tunneilla opiskeltiin kieliopin lisäksi myös merkittävien kirjailijoiden aikaansaannoksia, kuten Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Lukiossa tähän lastiin lisättiin vielä kirjallisuuden historia. Ihme oli, että ylioppilastutkintoon tarvittiin vain ainekirjoitus, ja sekin niin merkittävässä asemassa, että ylioppilaaksi ei voinut tulla, jos ainekirjoitus epäonnistui.

Äidinkielen opettajani lukioaikana Lahden yhteiskoulussa oli Iines Mattila, jota kiinnostivat kovin poliittiset aiheet, joten kaikki oppilaat lukivat sanomalehtiä ja olivat perillä esim. Saksan tai Unkarin asioista. No, ylioppilaskirjoituksissa ei sitten ollutkaan yhtään tällaista poliittista aihetta.

Ensimmäinen tunti meni miettiessä, mistä sitten kirjoittaisin tuotokseni, kun pääosa valittavista aiheista oli pohtia joidenkin kuuluisuuden henkilöiden taustoista löytyneitä probleemeja, jos ei halunnut valita uskonnollista tai tekniikkateemaa. Päädyin sitten taiteen puolelle, kun ajattelin että aihetta Suomalainen järvimaisema voisi käsitellä ihan realistiseltakin kannalta, sellaisena kuin se oli Iitissä eletty. Kas kummaa, tutkintolautakunta heitti aineeni takaisin laudaturina, jollaista arvosanaa en ollut juuri ennen nähnyt, kun en ollut kirjallisuudesta innostunut opiskelija. Iines vaihtoi kahdeksikkoni todistuksessa ylioppilasaineen takia yhdeksään

Kuvaamataidon tunneilla saadusta opista en muista juuri muuta kuin ns. kolmiulotteiseen kuvan tekemiseen ohjaavan katoamispisteen valinnan. Sen tiedon sain aikuisena opettajakorkeakoulussa, jossa Kylli Koski opetti kuvaamataitoa.