Tapahtui kauan sitten...

Optimisti on todennut: Uusi lumi on vanhan surma. Kyllä tällä viikolla sitä on haudattu hyvin, märkä viikko on ollut.

Nyt on ollut paljon muisteltavaa! Seurailen päivittäin FB:n iittiläis-sivustoa ahaa-elämyksin. Löytyy faktoja ja ns. puheenaiheita, yhteisiä hupijuttuja ja jopa pelonaiheitakin. Mitä useampi muistelija, sen varmemmin tullaan tosiseikkoihin. Sivulla hellävaraisesti mutta varmasti oiotaan, jos jonkun muisti harhailee yhdistämään kahta asiaa.... Ihan kuin oli tapana silloin, kun ei ollut kirjoitettuja tietolähteitä, vaan tiedot perustuivat kuultuihin lausahduksiin.

Eräs muistelija toi esille, kuinka hänen äitinsä oli antanut pukeutumisohjeita luokkakuvaa varten. Minun siinä iässä ollessa ei vielä käyty luokkakuvassa, kun sen ammatin harjoittajat eivät olleet löytäneet maaseutua. Ensimmäiset luokkakuvat tulivat vasta viidennellä oppikoululuokalla ollessa. Valokuvia tuli aiemmin vain silloin, jos jollakulla Tervolassa vierailevalla henkilöllä oli laatikkokamera ja hän halusi kuvailla naapurin pellavapäälaumaa. Mutta se vaaleansininen pusero, jonka sain äitini vaatekomerosta oppikoulun 4. luokkaa varten syyskuun 1950 alkaessa, nousee mieleen.

Se oli talvisen taivaan sininen, puolipitkillä hihoilla ja tietysti hieman liian suuri, mutta vaihtoehtoja ei tainnut olla, ja kun se oli asetaattikäsiteltyä materiaalia, se muistutti silkkiä ja oli vilpoinen. Ja siis mieleinen pitkien pyörämatkojen tuoman hien takia. Sinä vuonna syksy oli aika kuiva ja lämmin. Ei ollut kiireitä sadonkorjuussa, koska juureksia ei tuotu sisään, ennenkuin kellariosasto oli jäähtynyt.  Pusero oli senkin takia siis oikein sopiva.

Oppikoulurupeaman jälkeen piti vaihtaa kotiin tultua pois paremmat vaatteet ja sonnustautua työhön soveltuvampiin, mutta juuri yhtenä päivänä oli kiire mennä kaivamaan perunoita, ehkä ne oli tarkoitus saada saman tien kattilaan. Pikkuperunat, joita aina tuli runsaasti, olivat meidän sialle tarkoitettua muonaa, ehkä se oli tarpeellisin asia juuri sinä päivänä. Niitä tarvittiin paljon, koska keitos tehtiin pohjakerroksen isossa muuripadassa ja possu kasvoi jo hyvää vauhtia.

Menin siis nostotöihin vaaleansininen hieno pusero päälläni, ja koska oli lämmin, ei ollut päällysvaatteita tarpeen. Kaivuupaikka oli pellon rinneosalla, jossa tällä haavaa kasvaa kaksi isoa kuusta, Ullan siemenistä kasvattamia puita. Siinä kohdin, kuten muuallakin meidän pelloilla oli juolavehnää, joka tarttui kuokkaan samalla, ja kun naatit sitten illalla kuivina poltettiin, juuret paloivat samalla.

Yritin tietysti varoa likaamasta hienoa puseroani! Puvun alaosana oli tummansininen pienipilkkuinen hame, ja olin oppinut käyttämään sen päällä pysymisen takia ruskeaa kapeaa nahkavyötä. Hameen helmaa koristi ns. koukkunauha, kapea kangaskaupasta hankittu tuote. Taisin olla paljasjaloin, kun oli niin lämmintä.

Aikani kuokittuani aloin kuulla paloauton ääntä, joka oli tuntematon melu, ensi kerran tällä kylällä. Aaltosen mummun talo tuolla vajaan sadan metrin päässä mäellä oli syttynyt palamaan. Mutta kun työ oli kesken, jatkoin kuokkimista vaon loppuun ja menin vasta sen jälkeen katsomaan. Käsikäyttöinen iso pumppu, kuin laatikko oli pihalla, ja veden saamiseksi hyvään ruiskupaineeseen tarvittiin kahta pumppaajaa. Kylän väkeä oli runsaasti häärimässä. Olin jonkin aikaa siinä, mutta voimat eivät olleet vielä riittävät, joten palailin kotitontille.

Kun päiväsaikaa oli jäljellä, perunamaa kutsui vielä, menin jatkamaan hommaa. Jonkun ajan kuluttua oli kuitenkin pidettävä taukoa, koska mahaan alkoi tulla kivuliaita tuntemuksia. Oliko vyö liian tiukalla, no hölläsin sitä, mutta oli kohta tultava äidin kanssa keskustelemaan ongelmasta. Pahoinvointituntemuskin yllätti. Nuokuin savunhajuisessa vaaleansinisessä puserossani pitkälle iltaan mahakipuineni. Muutama musta pikkutäplä oli tullut hihalle, nokihiukkanen oli laskeutunut siihen. Ilta ja yö kuluivat sitten yrittäessä parantua, mutta aamu ei tuonut helpotusta, päinvastoin, joten kaiken kiireen keskellä oli lähdettävä lääkärille.

Matkasta en muista mitään, ja oliko käyty ensin Kausalassa tohtori Aino Linnoisen  juttusilla. Ja millähän sinne oli menty kirkolta, ei ainakaan pyörällä, koska naistenpyöriä talossa oli vain yksi.
Ehkä se oli taksikuski Eero Laiho, joka saatiin kyytimään. Jouduin Lahden yksityissairaalaan potilaaksi, ja ennenpitkää oli mahaongelma ratkaistu umpisisäkkeen poistolla. Sama tauti oli ollut Marja-Leenalla, nuoremmalla sisarellani jo edellistalvena, hän oli päätynyt Lahdessa Hennalan sotilassairaalan potilaaksi. Sinne mentiin, missä oli kirurgi kulloinkin parhaiten saatavilla.

Heräsin leikkauksen jälkeisestä tokkurasta isossa potilashuoneessa, jossa sänkyjä oli lähes kymmenkunta, kahdessa rivissä. Suurin osa potilaista oli jo iäkkäitä, ja virrenveisuu tuntui olevan aika suosittua ajankulua. Potilasvarusteisiin kuului virsikirja pöydällä. Hankalaksi kävi, kun päätyivät valitsemaan kunkin lempivirttä, ja minunkin vuoroni koitti. En meinannut millään keksiä yhtään numeroa, muisti ei toiminut vielä hyvin   En pitänyt virsiä muutenkaan kiinnostavina, saati sitten lempilauluina. Nehän olivat niin surullisia. Eräästä vuoteesta sain sitten apua, kun sen potilas ilmoitti, että lauletaan lastenvirsi Ystävä sä lapsien. Nolotti kovasti, kun en oikein pitänyt itseäni enää pikkulapsena, joille tuo laulu oli tarkoitettu. Olisipa laulettu vaikka Punertaa marjat pihlajain, sitten olisin varmaan laulanut minäkin.

Onneksi pääsin aika pian kotiin, vaikka käsite pian oli silloin erilainen kuin nyt, olin sairaalassa varmaan yli viikon. Kylällä asuvat terveydenhoitajat ja diakonissa hoitivat sitten homman loppupäätä haavanpesuineen ja siteen vaihtoineen. Mutta ne kestit jäivät minulta ohi, kun kylän lapset olivat tulipalon jälkeen menneet Aaltosen tontille syömään omenapuusta siihen paistuneita omenia, jotka kuulemma olivat hyviä.

Kun haava oli parantunut, jatkoin taas koulumatkapyöräilyä. Onneksi viilto oli ollut vain tulitikun mittainen, se parani nopeasti. Alkuun ei tarvinnut osallistua voimistelutunneille, sain vain istua tunnin ajan seinustan penkillä. Siellä kyköttivät myös ne luokan isommat tytöt, jotka olivat tulleet kuukautis-ikään. Kukaan ei silloin menstruaation aikana ollut voimisteluriveissä, siteet eivät kai olleet kovin kaksisia liikuntaharrastuksiin. Se aika tuli minulle vasta paljon myöhemmin, kun kasvuvauhti ei ollut niin kiihkeä kuin nykyajan tytöillä.

On kuulemma eletty merkittävän pilvisiä aikoja tänä talvena, mutta silloin kun sinistä taivasta näkyy, niin kamera on haettava!