Vuosipäiviä, milloin mistäkin syystä

Äskettäin pihalle katsottuna maaliskuun loppu näyttää tällaiselta. Kovat hangen rippeet vähenevät hieman päivittäin.

Minulla oli eilen ensimmäisen luun rikkoutumisen vuosipäivä. Se sattui 1998, eli seitsemäntoista vuotta takaperin. Ilmat ovat nyt samanlaisen pakkasen sävyttämät, ja päivällä lämpöä tulee hieman lisää.

Alapuutarhalle katsellessa näkyy, että tontilla on vielä melkoisesti lunta kuitenkin, vain tienpaikat esillä.

Olin silloin vielä työelämässä, elettiin kiireistä yhteisvalintojen aikaa, tehtäviini lukion opinto-ohjauksessa kuului mm. avustaa kanslistia tallentamaan koulun tietokoneelle sanelemalla oppilaiden käsipelillä lomakkeille kirjoittamia tietojaan ja kurssivalintojaan. Välitunnit ja muukin aika siinä hukkui, mutta se nopeutti kovasti urakkaa. Sain samalla tutustua tulevien opiskelijoiden toiveisiin.

Päädyin ruokatunnin kuittaamiseen viilipurkilla, mutta se oli unohtunut autoon aamusella, piti siis mennä hakemaan. Koulun asfaltoitu rinnepiha oli kuitenkin kuin jäärata, ja olihan siinä ennenkin menty välillä takapuoliliukua alas... Sain jotenkuten mentyä parkkipaikalle alapihan puolelle, mutta päädyin takaisin tullessa valitsemaan etelänpuoleisen takaoven, kun arvelin, että siellä olisi vähemmän vaikeuksia. Silmälasit takin taskussa, viilipurkki kädessä olin jo melkein päämäärässä, kun yhtäkkiä liukastuin, jalat menivät alta, ja lennähdin rappujen alareunaa päin.

Ensimmäinen ajatukseni oli että hyvä, viilipurkki säilyi ehjänä, ja varmaan silmälasitkin, kun olivat toisella puolella. Olin ottanut kaatumista vastaan kuitenkin oikealla eli viilipurkkikädellä, mutta pannut sitten ranteeni eteen. Kun nousin siitä jaloille, jäin ihmeissään katsomaan, kun oikean käden loppupää ranteesta alkaen riippui kuin tapetun hanhen kaula. Ajattelin ensin sitä saada kuriin ravistamalla, mutta päädyin sitten siihen, että paras mennä kouluterveydenhoitajalle näyttämään.

Pääsin pian viilipurkkeineni Päivin vastaanotolle, mutta eväs pantiin hänen avustamanaan kuitenkin talteen ja ryhdyttiin muuhun tarkasteluun. Eipä siinä ollut kuin yksi vaihtoehto, luuta irti poikki, kun noin riippui, joten kansliassa käytyäni (perumassa päivän loput hommat) sain Päivin viemään minut autollani terveyskeskukseen tarkastettavaksi. Takatullessa hän veisi auton kotipihalleni, avaimen saisin sitten joskus. Rattiin ei olisi asiaa vähään aikaan kuitenkaan.

Turengin terveyskeskus totesi, että nyt on asiaa Hämeenlinnan keskussairaalaan, jossa tällaisia tapauksia hoidetaan. Aikani siellä odoteltuani olin kuvauksien ym. jälkeen valmis kipsinlaittoon. Kuudeksi tunniksi venähtänyt ylimääräinen tilanne viimein oli ohi, ja tulin kotiin taksilla. En nyt muista, mitä tuli syötyä, mutta ei ainakaan viiliä. Juotavaa tai särkylääkettäkään ei oltu luvattu koko päivänä ennenkuin sitten vasta, kun tulisin kotiin.

Seuraavana päivänä sain sairaalasta puhelinsoiton, että rannetta korjattaisiin leikkauksella, joka olisi huomenna, ja sairaalaan voisi tulla jo illallakin. Niinpä päivä kului ihmetellessä, mitä oikeakätinen voisi tehdä, jos käsi on poissa pelistä. Päädyin opiskelemaan kotioveni lukon avaamista vasurina, sitä en ennen ollut tehnytkään, kaupasta kun pitäisi käydä sellaisia ruokia, joihin ei tarvitsisi veistä tai muuta oikean käden työvälinettä. Pukemisessa oli tarpeeksi haastetta, sekin meni aika viitteellisesti.

Koulussa oli jo mietitty viransijaisen hankkimista yllättämällä tulleeseen aukkoon, ja puhelimella selvittelin, mitä hommia oppilaani voisivat tehdä itsenäisesti tai toisten kollegojen valvomina, ennenkuin ketään sijaista saataisiin. Oli onneksi sen kouluvuoden vähiten minun aineitteni tunteja sisältävä jakso, joten oltiin toiveikkaita, että urakasta selvittäisiin tavalla tai toisella. Entinen oppilaani Outi olikin sitten saatavilla tunteja paikkaamaan.

Lankavyyhtien keriminen on nyt meneillään, aion tänä vuonna saada kaksi saalilointa tehtyä. Toinen  on lähinnä valkoinen, toinen ns. tummapohjainen. Kunhan hieman lämpenee, että autotallissa tarkenisi.

Sairaalareisusta kotiuduttuani alkoi jouston aika, kun piti keksiä, miten selvitä arkipäivän askareista ja pitkistä päivän valveillaolon tunneista tekemättä juuri mitään. Öisinkään ei juuri nukuttanut säryn takia. Pian päädyin siihen, että pyrin menemään mahdollisimman pian takaisin töihin, koska sinä aikana ei tulisi ajateltua koko kättä.

Ulla-tytär oli käynyt viikonloppuna Tampereelta mammaa katsomassa ja tuonut mukanaan joltain kirpparilta hankitun päällysvaatteen, jonka hiha oli tarpeeksi leveä, jotta kipsikäden sai pujotettua sinne lämpimään. Outi ompeli takista pian irronneen napin kiinni alkajaisiksi, sitten ulkoilu meni helpommin. Harvat oppitunnit menivät ehkä rutiinilla, ja niiden oppilasvalintakorttien kanssa puuhailua jatkettiin. Onneksi oli jo silloin käytössä oma tietokone, ja kirjoittelu kävi hyvin vasemmalla, kunhan ei pitänyt kiirettä. Lopulta vasemmalla kädellä tietokoneen pasianssi sujui paremmin kuin koskaan oikealla, kun ajattelen asiaa koko kaksivuotiskaudelta.

Enpä kuitenkaan tiennyt, että vamma oli niin hankala, että vaatisi vielä kaksi korjausleikkausta, toinen syksyllä ja toinen vuoden 1999 keväällä. Kättähän jomotti ensimmäisen korjauskerran aikana koko ajan, luunsirusia varmaankin kudosten joukossa... Eikä siitä lopulta saatukaan muuta kuin ranteesta jäykistetty versio aikaiseksi. Paikkausluuta löytyi "omasta takaa", eli lonkkaluun etureunoihin mentiin joka kerta veistelemään, mutta rikkoutunutta luumassaa oli niin paljon, että vain tuo jäykistys saatiin lopulta tehtyä.

Lopputulema on nyt, että käteni on aivan särytön. Tällistä muistuttaa isohko pahkura ranteen ulkosyrjällä, se luu päätti siirtyä hieman ulospäin ja kasvaa paksuutta. Mutta kädessä taipumista auttavia kohtia on muitakin kuin rannenivel, olen oikein hyvin oppinut suoriutumaan useimmista eteen tulevista tehtävistä. Tuo luupahkura muistuttaa olemassa olostaan vain silloin, kun kirjoitan kynällä, se lipsuu välillä arvaamattomasti pöydän pinnalla, joten käsiala on silloin mitä sattuu. Mutta kynällä kirjoittamista tulee tehtyä enää aniharvoin, nimellä kuittauksia nekin korkeintaan.

Muutamaa vuotta myöhemmin teloin toisenkin ranteeni, mutta siitä selvittiin yhdellä operaatiolla. Jääkelillä sattui sekin. Nastakenkiä olen alkanut harrastaa talvisin, se auttaa kovasti yllättävässä luistelussa. Melkein aina. Mutta pyllähdyksiä on koettu senkin jälkeen lukuisia, myös muunlaisten kelien aikaan, kun kädessä on koiran hihna, joka yllättäen nykäisee pitelijän vauhtiin. Ja joskus tulee katsottua muuta kiinnostavampaa kuin se, mihin on astelemassa, ja pommi on valmis.

Tella päivystää näennäisesti nukkuen, kun istun koneella...