sunnuntai 27. elokuuta 2017

Ilmoja pidellään

Tämän aamun näkymiä pihapenkissä: Eivät sentään pensashanhikit menneet maanrakoon, vaikka heikolta keväällä näytti. Ja tämähän kasvi kyllä kestää kukkien kanssa, vaikka olisi kuinka viileä syksy.
Niin tehtiin varsinkin eilen, sillä oli Ilman nimipäivä. Mietin, että olipa osuvasti pantu juuri siihen päivään, kun iltauutisissa keskityttiin pohtimaan, mitä nyt käynnissä olevasta kylmän ilman purkauksesta oikein seuraakaan. No, räntää ja lunta tietysti tunturiin, mutta hallaa jopa aivan eteläisimpään Suomeen. Lauantain aamulla oli herätty niin, että Utin mittari oli mennyt melkein +6 asteeseen, joten karmealtahan nuo ennusteet sitten päivämmällä tuntuivat.

Viikko on mennyt yhdessä hujauksessa, kun joka päivälle on ollut aivan ainutlaatuisia tapahtumia. Viikko sitten heräiltiin ennen aamukahviaikaa Ansan, Nasun, Leon ja Gubben tassutellessa pöydän ympärillä saamassa varhaisateriaansa Ullan järjestämänä. Sainkin seurata näitä aamupuuhia ihan kolme kertaa, kun vierailu päättyi tiistaina.

Ehdittiin sinä aikana panna taloa e-aikaan, kun tuvan kattovalaisimet vaihdettiin plafondeista (1980-luvulta) spottivaloihin, joissa oli 3w tehoiset led-lamput, jonka valoarvo kuitenkin on 400 lumenia. Ja niitä oli yhteensä 10 noissa kahdessa kattovalaisimessa. Siis 30w.n edestä kuluu energiaa, mutta valaistusta tulee 4000 lumenin edestä. Näin valoisaa tässä tuvassa ei ole ollut kuunaan!

Ja toisena iltana otettiin tv:n säätökapula kouraan ja tehtiin uusi kanavahaku, joka vielä oli odottamassa maaliskuisen kanavauudistuksen jäljiltä. Löytyi taas monta nukkumassa ollutta kanavaa! Kukapa niitä kesällä ehti kaivatakaan, mutta annas olla, kun tulee sukankudin- ja sohva-yhdistelmän aika...  Jari vielä tutki äänen- ja väriensäätöjen osuvuutta, kun nekin olivat joulupukin (oikeasti) ajalta.

Kotiuduttuaan Leo johti tilanteiden tarkkailua kulkien ensimmäisenä. Tässä hän esittelee, kuinka rentoa hänellä on, kun voi ottaa päivätorkkuja selällään. No tietysti sitä hieman piti mukamas nousta katsomaan, kun aloin kameran kanssa touhuta.
Gubben mielipaikaksi jäi sohvan kulma, kun Jarin käsi välillä tuli piilosta kurkkaamaan... Kissoille tuli mukaan kaksi omaa fleece-huopaa, joissa on kodinhajut jo valmiiksi, siten matkailun tuottama harmi paremmin hälvenee.
Nykyisin kissat syövät vain raakaruokaa, kun raksut ja muut sellaiset ovat tuottaneet allergioita. Matkaeväänä siis kassi pakasteita. Leonkin karvapinta on viimein pääsyt kuntoon, sen selkänahkaa ilmeisesti kutitti ihottuma, jota se pyrki nuolemisella hoitamaan, ja sen taas näki turkin erikoisesta laadusta. Hänen äitinsä Nasu tuli myös paljon paremman näköiseksi. Ansa ja Gubbe, jotka eivät olleet allergisia, ovat alkaneet myös olla komeampia silkkiturkkeja.

Varsinainen operaatio oli Hamedin kesäisen risusavotan loppuun saattaminen. Kuormalavapinosta haettiin muutama lava sahausalustaksi ja yksi lava pinonpohjaksi seinustalle, jonka reunoiksi viime keväisiä talon vuorauksen jäänteitä, laudanpätkiä. Melkein kuutiometri polttopuuta nyt ottamassa tuuletusta ainakin ensi kevääseen asti! Tätä tehtiin maanantaina, mutta sateen aikaistuminen teki sen, että muuhun sahausprojektiin, kelojen kaatoon arboretumissa ei enää iltamyöhällä alettu, olkoot seuraavaan kertaan. Oksanpätkiä on nyt niin paljon, että riittää leivinuunin lämmitykseen monta talvikuukautta!

On vuosipäivä! Tasan vuosi sitten reipas tuuli katkaisi naapurin koivuvanhuksen, ja siitä seurasi paljon lisähommaa. Tänä kesänä on toisen naapurin, Rytikankaan tontilla ollut paljon tekemistä, kun koivun latvat kasasivat alleen kriikuna- ym. pensaiden massan, ja niiden syksyisen poiston jälkeen on päässyt pitkästä aikaa kaikenlainen ruohoviidakko vauhtiin. Jättipalsamien metsästystä mm. 
Taannoinen Kiira-myrsky, joka 12 08 sattuessaan on myös toissapäiväisen Kuusankosken reisuni perusteella ollut varsin totaalisen tuhon aiheuttaja Iitin ja Kouvolan rajalla Lyöttilän puolellakin etelä-Iitin lisäksi, pani kyllä ajattelemaan, onko omalla tontilla joku vaaramomentti tarjolla myrskyn yllättäessä, ja onhan siellä tuo kaikkein korkein koivu keskellä tonttia.

Sellainen kaatuva jätti osuisi sopivasti joko autotallin tai talon päälle, jos sen koillisesta tai idästä tuleva tuulenpuuska sattuisi taittamaan. Ja kun puu kasvaa tyvi kasvinjätekompostissa, voi se olla myös aika pian sisältä laho. Ehkä on tilattava koura-auto parkkipaikalta kurkkimaan ja oksa kerrallaan pois nappaamaan.
Jos jää tynkä seisomaan, niin sehän on vain tikoille ja muille kolopesijöille mukavaa, kun tulee kerrostalomahdollisuus. Myös lähin raisusti kasvava lehtikuusi on nyt tullut siihen mittaan, että talo on liian lähellä. Senkin koura saisi korjatuksi alapihalle ajettuna.

Lehtikuusi onkin aika juoni jatkamaan eloaan, kun katseltiin Ursulan kanssa karsittuja arboretumin puita. Joka oksantyngästä on putkahtanut monta uutta oksan alkua jatkamaan samaa liian matalalla ollut oksaa... Ihan sama tyyli kuin kärhöllä!

Viikkoa on sävyttänyt myös mehumaijakattila ja sen tuomat "pöytäkoristeet". Tässä on ensimmäisen maijan sisukset menossa jäähdytyksen kautta pakkaseen. Omat mustaherukat riittivät tänä vuonna vain kahteen satsiin, nekin viher- ja punaherukoilla höystettyinä, joten entisaikojen mehutehtailu jäi onneksi vain muistoksi...

Haettiin Ursulan kanssa lipputangon penkistä, löytyisikö yhtään karhunlaukan olemassaolon tositetta, lehtiä. No, yksi kaksilehtinen verso löytyikin ruskettuneena kurjenpolvimassasta  alimmaisena, joten hengissä se taitaa olla. Sipulinhajusta ei tuon asteisena enää ollut tietoakaan, mutta ei se tarhakielo kyllä selvästikään ollut, joita siinä myös kasvaa.
Tupa-askartelua elähdyttivät mukavat vierailut, keskiviikkona poikkesi kylässämme olevalta sukulaistaloltaan tervehtimään työtoverini Jari Hämeenlinnan kesäyliopistoajoilta. Jo seuraavana päivänä tapasin Ursulan, joka oli nykyisestä kotimaastaan Sveitsistä pyrähtänyt Kanta-Hämeen maisemiin, mutta pistäysi sitten tässäkin!
Olin Ursulan luokanvalvoja 1979-80, jolloin hän ja oma vanhin tyttäreni Helena päättivät lukion opinnot ylioppilaiksi tultuaan. Sanomattakin on selvää, että tunnettiin jo paljon aikaisemmin, kun tytöt olivat samoilla luokilla myös ala- ja yläasteen aikoihin. Sveitsi on Ursulalle myös äidinmaa, mutta Suomi on isänmaa.

Taito-Kymenlaakso-yhdistyksen kangaspuiden purkaminen on edistynyt sen verran, että kaikki liikkuvat osat on irroitettu ja pakattu omaan samanlaisten talouskelmupakettiin nimilapuin varusteltuna. Vähitellen olen ne kuljettanut alakerran eteiseen, koska yläkerran rappuja on monta ja kerralla kaikkien kuskaaminen ei olisi minun juttu ollenkaan. Toiminnanjohtajan kanssa on sovittu, että hän tulee sitten ne purkamaan ja hakemaan lähiaikoina. Yläkerrassa odottaa siis vain kehikko ja puuvasara.
Viikolle on saatu niin monta sadepilveä, että vain perjantai eli toissapäivä oli ennusteiden mukaan kelvollinen pyykin ulkokuivatuspäivä. Päädyin illalla vielä ruohonleikkuuseenkin samasta syystä. Ja kas kummaa, miten oli unohtunut se aiemmin ostettu keräkaali! Panin siis kaalinkerän ensimmäiseksi aamulla hautumaan keittokattilaan, kanta koverrettuna avoimeksi, että kääryleiksi tulevat lehdet voi irroitella yksitellen. Kerä olikin niin iso, että sen kanssa sai touhuta yli kolme tuntia! Koko sen keiton ajan ehdin paimentaa alakerran pyykkikonetta ja ripustella kuivumislasteja.

Päivä olikin jo pitkällä iltapäiväkahvien ajassa, kun käärylepannu uunissa ilmoitti kypsyyden tulleen. Sillekin päivälle osui vielä kuitenkin illansuussa pieni vierailijapyrähdys, kun ruohonleikkuusta ja pyykkien keruusta tullessani Päivi-naapuri kurvasi iltatorille rinnetietä pitkin kuullessaan sieltä elon ääniä. No, torille en kyllä jaksanut ajatustakaan, sillä puuhapäivä vaati suihkussa seisomista sillä siunaamalla punaisella minuutilla!

Siinä koko päivän narueloa viettäneestä pyykistä ollut yhtään loppukuivaa, kaikkien kohtalo oli kiikkua tuvassa ja muissa huoneissa koko lauantaikin. Juuri perjantaiksi ei nimittäin tullut juuri yhtään tuulta, vaikka muina päivinä sitäkin on saatu

Oreganot kukkivat edelleen, odottelevat perhosia. Nämä ovat parkkipaikan ruusupenkin koristeina
Ensi viikolla taitaa jo alkaa punertuneiden vuoristolaiskarviaistenkin naposteluaika. Vielä tällä viikolla ne ovat kovia ja happamia, niin että maistelu on päättynyt alkuunsa, siihen ensimmäiseen. Alkuviikolla, viimeistään tiistaina alkanee lämpimämpi aika, kypsyminen saa siitä vauhtia. Aika monena vuonna on päästy maistelemaan enemmälti jo elokuussa. Nyt ollaan myöhässä, sillä syyskuu jo kolkuttelee ovelle.

tiistai 15. elokuuta 2017

Hupia ja ryhtymistä syksyn edellä

Herukka-aika alkaa olla kohta käsillä. Ei tämä nyt ihan myöhäisin aika historiassa ole niiden korjaamiselle, sillä vuonna 1991, kun pidettiin autotallin vihkiäisiä Marja-Leenan taulunäyttelyn muodossa, molemmat elokuun kaksi viimeistä viikonloppua menivät omalta osaltani mehumaijaa paimentaen.

Nyt kun ilmat ja varsinkin öiset sellaiset ovat olleet kovasti mukavia lämpimyydeltään, mustaherukat ovat alkaneet jo maistua marjoilta eikä raakileilta. Viikonloppu tulee olemaan oivaa aikaa niiden sadonkorjuulle!
Koirien muistopenkin takana on vielä joitakin punaherukkapensaita. Olen huomannut, että oksilla istuu pari kolme pikkulintua syömässä melkein joka kerta siitä ohi kulkiessa. Marjoja riittää kyllä! Räksylaumat eivät ole enää vuosikymmeniin olleet näissä pensaissa.
Pyykkitelineen vierellä on viherherukkapensas. Sen marjat ovat makeampia ja miedompia kuin mustaherukalla, mutta hyvin nopeita putoamaan kypsyttyään.
Meidän tontilla lauantainen eli 13 08 Kiira- tai Klaara- rajuilma, kuten sitä alkuun nimitettiin (ja siis se luokiteltiin juurikin rajuilmaksi eikä esim. myrskyksi) ei tehnyt muuta kuin taivutteli puita ja antoi vettä katoille niin, että rännit näyttävät tulleen hyvin pestyiksi. Toista oli Kausalassa ja koko etelä-Iitissä, jossa sähköttä oltiin vuorokausikaupalla, tehtiin valtavat määrät kaatuneiden puiden korjuuta ja kerättiin rullautuneita peltikattoja. Jonkun vene oli lähtenyt omia aikojaan Anhavan rannasta tapitta ja eksynyt Kausalan venelaiturille, tiedettiin kertoa maanantaina somessa (eli facebookissa).

Hulppea vesivirta katolta toi alas ränniin kertynyttä materiaalia, jotka sitten saavin täytyttyä kuohuivat yli.
Mitään kiusaa tämä sadevuorokausi ei kyllä tontilla tehnyt, jopa ukonhatutkin ovat lähes pystyssä, vaikka ne nyt ovat ensimmäisiä etsimään ruohikolta lepopaikkoja.
Toki sähköt olivat tässäkin tuntikausia poissa, koko sen illan ja lähes aamuun asti, joten kylmälaitteiden ja vartiointifirman keskusyksikön akun kesto alkoi huolettaa. Pimeässä oli kuitenkin mahtavaa katsella yhtenään leiskuvia pilvisalamoita, kun iso ukkospilvien massa tuli Suomenlahden takaa ja kipusi maalle riehumaan.

Keski-Suomeen asti saatiin kokea tuulten ja laskuvirtausten voimaa, mutta pahimmat seuraukset havaittiin Salpausselkien eteläpuolisilla alueilla. Ei sentään mitään sellaisia katastrofeja kuin esim. Sierra Leonessa, jossa viikonvaihteessa saadut sateet ovat saaneet aikaan suuria vesivirtoja kuljettamaan kadoksiin ihmisiä ja kotieläimiä.

Niinpä kevein mielin voitiin sunnuntai-iltana lähteä vierailulle!

Karralan kotiseutumuseon mahtava aitta, ei mahtunut edes kuvaan!
Oppaamme kuvan keskellä oli rouva Napola, joka oli tullut Perheniemestä kertomaan talon vaiheista ja rakenteista. Aitasta löytyi mm. perunajauhojen valmistukseen tehty raastemylly. Etualalla on vanhaa eteläiittiläistä geenistöä edustamassa kirkonkylässä nykyisin asuva Maija-Stina os. Pasila.
Tästä sisään! Kolmella suunnalla ikkunat tässä isossa kuistissa, ja paljon penkkejä, joissa voi esikasvattaa kaikenlaisia taimia keväällä. Ennen kaalintaimet olivat joka kodin keväisiä ikkunakasveja, myöhemmin myös tomaatit ja kurkut.

Kauan aikaa sitten,1900-luvun alkuvuosina lapsuuttaan Hyvinkäänkylässä viettänyt enoni kertoi olleensa isänsä kanssa, joka oli Uudenkartanon puutarhurina, Helsingissä torikauppaa tekemässä, ja niihin aikoihin tomaatit olivat varsin uusi kauppatavara. Enoa nauratti kertoessaan ikämiehenä 1980-luvun lopulla, että Helsingin hienot rouvat eivät niitä oikein osanneet syödä, kauppiaalla piti olla hienosokeria mukana, että ostaja saattoi maistella. Puutarhamansikat sen sijaan kelpasivat ilmankin.
Kolme autokuntaa kyläläisiämme teki sunnuntain illalla pikku vierailun etelä-Iittiin, Maakansan puolelle, tarkemmin ottaen Haapa-Kimolan kylään lähelle Elimäen rajaa. Kohteena oli Karralan talo, kotiseutumuseo, jossa lisäksi erillisenä näyttelyteemana olivat rintamalla tehdyt puhdetyöt ja kirjeenvaihto kotiseudulle. Löytyipä myös kenttäsairaalan tarpeistoa ja onneton potilas, joka makasi ahkiossa. Sellaista käytettiin lumikelillä ja ainakin tiettömillä taipaleilla, ja vetäjänä saattoi olla hiihtäjä. Ahkioita tietysti vetivät myös koirat. Ja onhan niitä vieläkin käytössä ainakin Lapin asujilla ja retkeläisillä.

Parhaat kiitokset retken primus motorille Liisa Lehtoselle Kuoppaniementieltä! Hänen vanhempiensa kodin jäämistöstä oli museolla lainassa kenttäsairaalan tarpeistot ja muutakin.


Puhdetyönä tehty valokuva-albumi, kannet puusta, johon kuvat on kaiverrettu.
Iso tupa oli pinta-alaltaan noin kaksion luokkaa, ehkä 10 m kanttiinsa, joten sinne mahtui paljon vanhoja työvälineitä esille. Minua tietysti kiinnostivat vanhanmalliset kangaspuut eli pyöräspuut. Alkuun rakennus oli ollut savupirtti, mutta sittemmin jatkettu ja laajennettu niin, että huoneita oli varmaan kymmenen.
Ison tiilisen rakennelman sisällä oli leivinuuni ja keittäminen oli tapahtunut avotulella. Kuulemma talossa on vain kaksi savupiippua, koska 1700-luvulla, jolloin talo oli tehty, koottiin ns. savupiippuveroa, jota tietysti sitten kaikin tavoin koetettiin saada vähäiseksi
Monikaan meistä ei ollut Karralassa käynyt aiemmin, aukiolopäiviä kun on vain harvoin ja viikonlopuilla on väellä kesäisin kovin paljon muutakin ohjelmaa. Kotiseutuyhdistys on saanut kunnan omistamalta paikalta vuosikymmeniä sitten melkoisen kohteen työkseen, kun ylläpitää ja hoitaa kohdetta.
Paikka oli kyllä aivan hämmästyttävän upea ja hyvin hoidettu iso maatalo kaikenlaisine aittoineen ja kaikkine työkaluineen. Kamareissa oli komeat tapetit seinillä. Rakennuksessa pidetään nykyisinkin vielä mm. perhejuhlia. Sekä itse talossa että varastotiloissa oli paljon ihmeteltävää.

Taloon ei ole koskaan vedetty sähköjohtoja tai vesijohtoa. Ehkäpä se säilyttää ukkostuhoiltakin, mene tiedä. Kun ei savupiippujakaan isossa rakennuksessa ollut kuin kaksi, niin varmaan osa huoneista oli aika viileitä talvisaikaan. Tuvan ison muurin päälle mahtuivat kaikkein palelevaisimmat nukkumaan, muut takan loimussa penkeillä maaten kovimmilla pakkasilla.

Alunperin suunnittelin maanantaiksi pitkästä aikaa mattopyykkireisua Urajärven rannan pesupaikkaan, mutta päädyin kuitenkin vain lakanoiden ja pitokamppeiden pesuun, kun mieltä painoivat nuo loimentekoasiat.  Muu pyykki ehti jo kuivuakin sisään eilen, mutta viimeksi ripustetut sukat seuralaisineen jäivät tälle illalle korjattavaksi. Mäntysuopaliuos odottaa siis edelleen...
Omat sisäaskareeni ovat liittyneet pääasiassa poislähtevän luomapuun tienoille. Loimilankoja lajitellessa tuntui, että jopa kaksikin niistä saisi, ja kun viime viikolla Päivi löysi pussukoistaan vielä muutamia Florican lankakeriä ja kiikutti niitä tänne, päädyinkin sitten kahteen loimeen. Ensimmäinen vaalea mintunvihreän ja tomaatinpunaisen saaliloimi tuli tehtyä sunnuntain iltapäivällä. Siitä tuli ihan varmasti vain kymmenmetrinen! Maanantaina tein mattoloimen, kun varastossa oli kaksi loimilankakerää, jotka sainkin kokonaan kulutetuiksi loimeksi. Tälle päivälle jäi sitten se jälkimmäinen syksyaiheinen eli tummempi saaliloimi työstettäväksi. Kymmenmetrinen loimi valmistui illansuussa.
Vihreiden sävyjen pintaan tuli mm. tomaatinpunaisia raitoja....
Punaisen, vihreän ja beigen raitava loimi sai tummanpunaista reunoilleen.
Enempää en lainapuilla enää tee, ne rupeavat odottamaan poiskuljetuksia ja puretaan viikonlopulla sitä varten. Jos vielä mielin loimia tehdä, niin sitten pitää reisata Kausalaan Paaterolle tai löytää loimentekopaikka vanhalta tutulta Kempin Kirstin työhuoneelta Harvialassa, jos sattuisi Janakkalassa käydessä sellaisen lisäkuvion ottamaan.
Valmiita loimia voi myös etukäteen tilata ja ostaa sitten käydessä. Saaliloimet ovat kuitenkin niin työläitä, että kotinurkan luomapuussa ne jotenkin vielä menevät, kun voi käydä välillä pitämässä taukoja.
Kyllä kai saalien teon jo voi lopettaakin, on niitä tehty jo ihan tarpeeksi! Se on niin kiehtova homma, en ole kyllästynyt kuitenkaan siihen. Matto- tai poppanaloimien suhteen on eri asia, ne ovat lyhyitä tehdä muuallakin.

Parin päivän päästä eli torstaina odottelen jälkipolvia lounaalle, kun autollinen ryhmä pyyhältää ohi Savonmaata kohti pikku lomalle. Pallohortensiakin on tervetuliaisiksi kehittänyt muutaman aikuiskämmenen kokoisen kukkaryppään, mutta moni pensaassa vielä on lapsivaiheessa.

torstai 10. elokuuta 2017

Salmen salama ja sen seurauksia

Saaliloimen lopettajaiset saivat aivan uutta sivumaustetta, kun samalla piti vaihtaa historiankirjan lehti toiseksi: avasin yhteyden kiinteään maakaapelin tiedonsiirrossa! Kuvat 3, 4 ja 5 ovat Helenan ottamia.
Viime lauantai, elokuun 5. oli Salmen päivä. Sadetta oli luvassa ja sitä saatiin. Helena oli jo aiemmin suunnitellut tulla ruohoja leikkaamaan pitkän työviikkonsa virkisteeksi ja oli juuri suoriutunut matkastaan lounais-Suomesta tänne meidän kulmille. Näytti kuitenkin siltä, ettei ainakaan hetkeen kannattaisi lähteä piha-askareisiin, sillä aamulla oli jo kuurotellut jyrähdellen ja pilvet pullistelivat taas tummina ja paksuina.

Istuttiin siis lounasaikaa viettämään. Kun oli ennakoitavissa sähköhäiriöitä, panin kahvinkeittimen samantien päälle pelastamaan jälkiruokakahvien nauttimisen. Varmuuden vuoksi kaikki tärkeät töpselit irti pistorasioista! Ei kuitenkaan jääkaapin tai pakastinarkun, koska niissä oli erillinen lisälaite ylijännitesuojaksi, eikä tietenkään kahvikeittimen, ennenkuin kahvi olisi valmistunut.


Kesken ruokahetken saatiin kuulla oikein kunnon läjäys, ihan lähelle oli iskenyt ukkonen. Varsinaista salamaa emme nähneet, mutta omat silmäni todistivat äänen kuuluessa hetkellisen valkoisen läiskän tuvan katossa. Ei se ollut kovin kirkas eikä liikkunut minnekään, joten arvelin sitä silmien reagoimiseksi johonkin paineaaltoon. Kohta se olikin kadonnut, mutta sähköt olivat menneet lampuista ja jääkaapista. Kahvikin kesken tippumisen jäänyt odottamaan. Jopa vahvahermoinen Tellakin oli etsiytynyt Helenan kylkeen tiiviisti.

Kuukausia sitten oli talon tienoilla lentänyt lentokone äänen nopeuden ylittävällä vauhdilla, ja siitä aiheutunut ääni oli kovin samanlainen tähän jyrähdykseen verrattuna. Tämä ääni oli kuitenkin ukonilmasta, koska sähkötkin olivat häipyneet. Jatkettiin syömistä, ja kohtahan valot taas palasivat lamppuun, mutta ei jääkaappiin tai pakastimeen. Pohdittiin varasuunnitelmia, ja kaadettiin kuppeihin siihenastinen kahvisaalis.

Kun tuntui siltä, ettei enempää ukkosta ollut juuri nyt tulossa, katsoin sähköpääkeskuksen kaappiin ja totesin, että pari keittiön työpöytäpiiriin kuuluvaa sulakkeen korvaavaa vipua oli siirtynyt ala-asentoon, eikä niihin sen takia tullut virtaa. Nostin vivut taas yläasentoon, ja koneet alkoivat hyrrätä. Ei tarvinnut lähteä jääkaappi- tai pakastinkauppaan. Muuallakin talossa tuntui rauhalliselta.

Yhtäkkiä huomasin silmissäni taas jotain outoa, kun rupesi näkymään sinistä vilkkua. Yhdistin sen aluksi silmieni harhaksi, jälkikuvaksi jostakin, mutta tarkempi tilan seuranta todisti, että tällä kertaa oli kyse todellisesta valon lähteestä. Pihalle katsoessa nähtiin, että pihatiemme täytti iso paloauto, jonka välkkyvät kattovalot lehtien lomasta tuolloin tällöin näkyivät. Naapurin pihalla liikkui useampia autosta nousseita palomiehiä kiertelemässä. Mitäähän ihmettä oli meneillään?

Sonnustauduin sadetakissa tutustumaan tilanteeseen ja selvisi, että salamanpurkaus oli tullut puhelinkaapelia myöten kaikkiin lähimpiin taloihin, meillähän on monilla nettiyhteytenä entinen lankapuhelimen ilmajohto, ja sitä kautta liika energia oli käynyt tekemässä konnantöitään. Samasta tienvarren katuvalaisin-pylväästä lähti ainakin neljään taloon puhelinkaapelit. Toiset olivat saaneet paljon enemmän korjattavaa kuin meillä, kun pistorasiat olivat lentäneet palasina ympäriinsä vieden mukanaan jopa kappaleita seinästäkin. Energiapiikki oli hypännyt puhelinpistokkeesta myös talon sisäiseen sähköverkkoon polttamaan sulakkeita ja rikkomaan laitteita.

Kuinkahan vanha tämä puhelinpistokekin oikein on, ajan patinaa näkyy olevan, kun nyt läheltä katselee. Ainakin muistelisin, ettei sen kohdalla ole tapahtunut mitään vuoden 1983 jälkeen, jolloin vastuu talosta siirtyi minulle. Luultavimmin se liittyy ns. puhelinkopin rakentamiseen Toivolan tilan kulmaan eli meidän entiseltä metsältä erotetulle tienvarren alalle, joka korvasi vanhan puhelinkopin (olisiko ollut pappilan pellon reunassa?) Tämä puhelimen pistorasia kyllä on perua vuodelta 2005, kun tuvassa oli täysremontti ja kaikki uusittiin. Toki puhelinkaapeli seinän läpi tuli edelleen samasta paikasta ja oli vanhaa perua.

Palomiehet tarkastivat naapurissa, että ei ollut aiheutunut palonalkuja eikä ollut sellaista odotettavissa. Meilläkin pistäytyi sähköasiantuntija, tuttu mies katsomassa, mitä tuhot tässä olisivat. Lattialla olevat töpselit kertoivat, että koneet olivat tallessa ja katsottiin myös muut tarkistettavat kohteet. Näytti muuten rauhalliselta, paitsi että puhelinpistoke oli saanut hieman tummaa nokea alapuolella olevaan seinään. Sellaista ei ennen ollut ollut.

Muistin eilen, että kun autotalli liitettiin sähköverkkoon 2011, tehtiin samalla talon alapuolelle sähkö-Karin neuvosta maatto, eli n. 30 metrin maadoitusjohto upotettiin kuokalla tehtyyn kaivantoon alaoven nurkalta poispäin. Olihan se silloin reipas kuokkimisurakka, kun piti mennä niin syvään kuin pystyi. Onneksi tuossa kohdin ei paljon liikennöidä, niin että maata sai ihmisvoimin kuokittua. Etupiha olisi ollut eri juttu.

Jälkeenpäin laitoin nettiyhteyspistokkeen paikoilleen tarkistaakseni senkin, ja silloin ilmeni, että sitä kautta ei tietoa hankittaisi vähään aikaan. Tätä on sattunut joskus ennenkin, kesällä 2012 oli kiusaa koko ajan pätkivästä yhteydestä ja elokuulla se loppui kokonaan. Kolmen viikon erittäin rasittavan soittelurumban jälkeen silloin viimein saatiin syyskuun alkupuolella Soneran tilaama ilmakaapelin vaihtaja paikalle, joka totesi, että ukkosvaurio oli murentanut koko kaapelin. Arvelin tietysti, että sama juttu nytkin.

Tätä ongelmaa torjumaan oli hankittu 2013 taloon valmius siirtyä silloin kylällä rakennettuun maakaapeliverkkoon, Kymijoen Kyläkuidun kautta. Toinen vaihtoehto olisi ollut ns. langaton verkko nettitikkuratkaisuna. Silloin harkittiin kuitenkin kiinteä kaapeli monipuolisemmaksi, jos tarvittaisiin muutakin kuin asumiseen ja olemiseen tarvittavaa yhteyttä. Tuossa kuvassa seinällä oleva musta paksumpi pätkä on ulkoa tuotu datakaapelin pää, joka uppoaa seinälle asettuun vastaanotto-osastoon.Sieltä sitten erillinen taloyhteys mustaan laatikkoon, joka siis oli valmiina 2013.

Soitto maanantaina Kyläkuidulle sai asiat vauhtiin, ja keskiviikkona eli eilen noin puolen päivän tienoilla yhteyteni oli kytketty ja puhelinsoitolla avustava henkilö neuvoi, miten 2013 taloon tullut musta laatikkon pannaan töihin. Ei tarvinnut muuta kuin tehdä tilaa uudelle modeemille työpöydälle ja kytkeä entisen modeemin keltainen johto siihen ja virtajohto seinään. No sellaisen sentään helposti sain tehtyä!

Yhteys alkoi jälleen pelata toivottuun tapaan. Voi miten nopea onkaan nyt kuvansiirto, joka aiemmin vaati kahvikupposen kirjoittajan viihdykkeeksi silloin, kun kuvien siirtoa harrasti. Illalla olin jo niin päässyt irti yhteysongelman henkisestä taakasta, että leikkasin etupihan ruohojakin! Ja johtojen siirtelyn jälkeen oli henkistä energiaa siivota samantien lattia niiltä tienoilta oikein luuttuamalla...

Kunhan ehditään, niin myös televisioantenni korvataan tällä samalla liitännällä. Saadaan siis kaapeli-TV. Sellainen tarvitsee kyllä vielä erikseen hankittavan digiboxin, jonka kautta kanavat siirtyvät TV:n ruudulla katsottaviksi. Meidän talossa on ikivanha TV-antenni jostain 1960-luvulta, sillä on pärjätty sen takia, kun Lahden iso lähetysasema on lähellä ja talo on korkea ja sijaitsee mäellä.

Vanhat antennit käyvät virattomiksi television lähetysuudistuksen takia viimeistään 2020, ja sehän on aivan kohta. Uuden antennin virittäminen korkean talon yläosaan hirvitti jo ajatuksena, se vaatisi erikseen nosturia. Ja mikäs ihmisen luoma laite on huoltovapaa? Nyt päästään siitäkin huolesta kokonaan eroon.


Saaliloimen loppuun jäi vielä lyhyt pätkä, 75 cm lapsen peittoa varten, joten suvun uusi vauva Tobias saa nyt muiston tästä merkillisestä viikosta. Kudoin sinisellä ja valkoisella tietysti, kun on se Suomi 100- vuosi, mutta tietysti vähän muutakin väriä, että eroaisi aikuisten juhlamuistoista. Ja loimessakin on punaisia raitoja. Se tuli tehtyä tiistaina. Alkukuvana ollut oikein pitkä saali menee hänen isälleen.

torstai 3. elokuuta 2017

Elokuun kosteita aamuja. On kesä vielä.

Keskiviikon reipas sadepäivä saatiin elettyä. Ei siinä paljon kestämistä ollut, kun pelätyt ukkosmyrskyt jäivät Suomenlahden eteläpuolen murheiksi. No, jouduinpa kuitenkin kaatamaan täydet aluslautasten sisällöt piharuukuista, ja sellaiset ruukut, joissa ei ollut reikää, esittivät olevinaan uima-altaita, joissa kaktus ja muut kuivanpaikan kasvit saivat harjoitella molskintakykyjään.

Kuvassa on kesäalesta löytyneitä maljaköynnöksiä Mandevilla, joita oli viime vuonnakin. Niiden talvehtiminen ei ehkä taaskaan onnistu, kun huoneilma on kovin kuivaa keskitalvella, mutta ilahduttavat nyt ainakin kuukauden - kaksi vielä.

Olikin jo kolmas sellainen sade vähän ajan sisällä. Alkukesä oli vähäsateisempi. Mutta kaktukset osaavat kesän ulkoilujakson jälkeen paremmin kukkia syyskauden alettua. Kiinanruusut ovat ulkona tiputtaneet paljon lehtiään, kun ne saavat liikaa UV-säteilyä ja palavat. Niitä siis leikataan sisäkauteen kääntyessä.

Eipä siis ihme, että alavilla mailla oli paksut sumukerrokset yöksi varattuna, ja torstaiaamulla kirkkaassa ilmassa lämpötila oli alle 12 asteen. Takki siis niskassa koiranlenkillä. Meidän mäelle asti sumu ei kuitenkaan yltänyt.

Heinäkuun loppupuolta ja elokuun alkua ovat määrittäneet vierailut. Viikko sitten tuli Osku meren takaa kotimaan lomareisullaan poikkeamaan Helenan kyytimänä, ja heidän lähdettyään jatkamaan Savon suuntaan Tella jäi taas vähäksi aikaa saalien kutomista edistämään. Huomenna ovat vielä tulossa Ulla ja Jari pyörähtämään, viikonlopuksi taas Helena. Kesällä ei ole pitkäveteisiä päiviä!

Torstaiaamuna olikin erilainen päivä, kun koiraherätyksen asemasta kirkas nuorenmiehen ääni ilmoitti, että huomaatkos, nyt on jo aamu! Ben, 4 v-lapsenlapsenlapsi oli tullut keskiviikkoiltana kyläilemään äitinsä ja pikkuveli Tobiaksen kanssa ja herännyt ensimmäisenä.

Kyllä sitä pian kasvaa ja kehittyy, kun on aamupalana reipas annos kaurapuuroa ja lounaalla meni uuden sadon Siikliä keitettynä.

Tobias on jo ylittänyt 7 kk ja osaa istua napakasti selkä suorana. Seisomisen harjoittelu on myös hänen mieleensä, sitä treenataan kovin oma-aloitteisesti. Matalaan pinnasänkyyn ei sellaisella vauvalla ole asiaa, pianhan se sieltä kupsahtaisi matolle... Äidin kainaloon oli turvallisempi nukahtaa.

Mummolan perintösängyn nimi päätettiin nyt vaihtaa, keksi Ben. Sehän oli ollut vuosikymmeniä Hessu, joka nimi tuli niihin aikoihin, kun alettiin julkaista Aku Ankka-lehteä Suomessa ja liian pitkäjalkainen Hessu Hopo retkotti lehden eräässä kuvassa liian lyhyessä pinnasängyssä, jalat ulkona. Tästä päivämäärästä sänky on nyt nimeltään Ben.

Aamusta virkistyttiin erilaisin pikkutuokioihin kuten ulkoilupyräyksiin, joista Benin ja äiti-Emmin mansikkareisu oli tietysti mieleenjäävin.
No siksi marjaretki, kun jäätelökioski ei vielä ollut auki ja mustikkametsälle vähän liian pitkä matka, metsä olisi ollut aika märkä sitä paitsi. Ahomansikkasaalis oli tosi toivottu, ja maistui hyvin Benille. Vadelmapensaiden tarjonta on myöhässä, ja ensimmäisiä marjoja ovat maistelemassa pienet kovakuoriaisetkin joka vuosi.
Kioskille suunnattiin sitten, kun se oli avattu. Sehän on kuin pyhiinvaellus-seremonia, siitä puhutaan pitkään ennen ja jälkeen tapahtuman.
Tapaamisen merkeissä Ben opiskeli täällä Mahjong-pasianssia ja neuvoi minulle puolestaan jotain omaa osaamaansa Soda-Stream-peliä, josta en kyllä tullut hullua hurskaammaksi, vaikka yritin ymmärtää nallekarkkien pyydystämistekniikkaa...
Kun lähtiäiskahvit oli juotu ja vauva tankattu marjasoseella, olikin aika jo lähteä ajaa köröttelemään kotinurkille. Ben, isompi, osaa jo tulla toimeen omine neuvoineen takapenkin kaverina, mutta auton tasainen hurina saattaa nukuttaa helposti kummankin. Tänään ei matkan ajalle tainnut sattua ollenkaan sadetta, ainakin täällä meillä iltapäiväkuuro tuli vasta neljän jälkeen.

Saaliloimessani on onneksi menossa viimeinen pätkä, sitten on saatu sekin urakka tehtyä. Siitä tulee kuusi parin metrin pituutta. Jo pahaa pelkäsin, että olisin siitäkin tehnyt neljä metriä pidemmän, mutta onneksi ei sentään. Se äskettäin varastoon tehty loimiletti näytti nimittäin painosta päättäen tulleen sellaiseksi.

Yksi saaliloimi pitäisi vielä pyöritellä varastoon. Jollekin tulevalle vuodelle tehtäväksi. Siihen on eroteltu jäämään vihreitä ja punaisia loimilankoja. Luultavimmin teen sen toimikkaaksi. Luulen, että sen jälkeen pitää vaihtaa tuotantosuuntaa, kun lankavaraston pohja jo alkaa näkyä.

Poistin vuosi sitten kuvan oikeassa laidassa tuijan kaverina kasvaneen parimetrisen tammen, mutta näyttää siltä, ettei se niin vaan luovuta. Monta uutta vesaa on noussut tänä kesänä. Mutta eihän noin lähellä tienvartta ole tammelle tilaa. Lehdet ovat menneet homeesta valkoisiksi näin kosteana aikana.
Viikonvaihteen aikana ei taideta tehdä ruohonleikkuuta tai muuta ulkohommaa, sen verran kosteita ovat ennusteen tarjonnat. Vasta ensi viikon kääntyessä puoleen väliin tulee kuivemman kelin mahdollisuuksia. Pikkuhiljaa sen sijaan on sirppini huidellut yli äyräiden paisuneita kukkapuskia, kuten mm. raunioyrttejä ja vuorikaunokkeja. Kohta on ruusuaidan leikkuukin asiaa, se alkaa pursuta tielle.
Lipputangon penkin kasvustot vielä ylenevät, pallohortensia on jo kohta metrissä, ja korkeimmaksi yltävät koivuangervot ja aurinkonauhukset siinä vieressä ovat jo yli metrisiä..
Metsissä on nyt kansainvaellus, kun mustikka-ajat ovat käsillä. Muualta tulleita autoja on parkissa vähän joka paikassa, vaikka kylän pienet metsäalat ovat tosi vaatimattoman kokoisia edes oman kylän väelle.

Muutaman kilometrin päähän linnuntietä, Urajärven etelärannan lähelle Tillolan kylän puolelle on tehty jo jonkin aikaa moottoriradan pohjaa, ja tällä viikolla on kuultu, että rakennustyötä viedään vauhdilla päätökseen, kun siellä pitäisi olla 2019 isot Moto-GP-ajot. Tuskinpa sieltä mitään ääniä tänne kuuluu, kun rakennustyön aikanakaan ei sellaista ole pantu merkille.

Meidän kylän kesäteatterin tämä kesäkausikin jo loppui, sen päättäjäisilakointia kyllä kuultiin viikko sitten. Uusien teatterin rakenteiden keväällä valmistuttua olikin saapunut paljon katsojia seuraamaan Juice Leskisen elämästä tehtyä näytelmää.

Tulevana lauantaina on Urajärven rannalla Radansuun kylän puolella sijaitsevalla Saukonkallion lavalla päivätapahtuma Kansallispukujen tuuletus. Se on useiden järjestöjen yhteishanke Suomen 100-vuotisjuhlan merkeissä.