tiistai 15. elokuuta 2017

Hupia ja ryhtymistä syksyn edellä

Herukka-aika alkaa olla kohta käsillä. Ei tämä nyt ihan myöhäisin aika historiassa ole niiden korjaamiselle, sillä vuonna 1991, kun pidettiin autotallin vihkiäisiä Marja-Leenan taulunäyttelyn muodossa, molemmat elokuun kaksi viimeistä viikonloppua menivät omalta osaltani mehumaijaa paimentaen.

Nyt kun ilmat ja varsinkin öiset sellaiset ovat olleet kovasti mukavia lämpimyydeltään, mustaherukat ovat alkaneet jo maistua marjoilta eikä raakileilta. Viikonloppu tulee olemaan oivaa aikaa niiden sadonkorjuulle!
Koirien muistopenkin takana on vielä joitakin punaherukkapensaita. Olen huomannut, että oksilla istuu pari kolme pikkulintua syömässä melkein joka kerta siitä ohi kulkiessa. Marjoja riittää kyllä! Räksylaumat eivät ole enää vuosikymmeniin olleet näissä pensaissa.
Pyykkitelineen vierellä on viherherukkapensas. Sen marjat ovat makeampia ja miedompia kuin mustaherukalla, mutta hyvin nopeita putoamaan kypsyttyään.
Meidän tontilla lauantainen eli 13 08 Kiira- tai Klaara- rajuilma, kuten sitä alkuun nimitettiin (ja siis se luokiteltiin juurikin rajuilmaksi eikä esim. myrskyksi) ei tehnyt muuta kuin taivutteli puita ja antoi vettä katoille niin, että rännit näyttävät tulleen hyvin pestyiksi. Toista oli Kausalassa ja koko etelä-Iitissä, jossa sähköttä oltiin vuorokausikaupalla, tehtiin valtavat määrät kaatuneiden puiden korjuuta ja kerättiin rullautuneita peltikattoja. Jonkun vene oli lähtenyt omia aikojaan Anhavan rannasta tapitta ja eksynyt Kausalan venelaiturille, tiedettiin kertoa maanantaina somessa (eli facebookissa).

Hulppea vesivirta katolta toi alas ränniin kertynyttä materiaalia, jotka sitten saavin täytyttyä kuohuivat yli.
Mitään kiusaa tämä sadevuorokausi ei kyllä tontilla tehnyt, jopa ukonhatutkin ovat lähes pystyssä, vaikka ne nyt ovat ensimmäisiä etsimään ruohikolta lepopaikkoja.
Toki sähköt olivat tässäkin tuntikausia poissa, koko sen illan ja lähes aamuun asti, joten kylmälaitteiden ja vartiointifirman keskusyksikön akun kesto alkoi huolettaa. Pimeässä oli kuitenkin mahtavaa katsella yhtenään leiskuvia pilvisalamoita, kun iso ukkospilvien massa tuli Suomenlahden takaa ja kipusi maalle riehumaan.

Keski-Suomeen asti saatiin kokea tuulten ja laskuvirtausten voimaa, mutta pahimmat seuraukset havaittiin Salpausselkien eteläpuolisilla alueilla. Ei sentään mitään sellaisia katastrofeja kuin esim. Sierra Leonessa, jossa viikonvaihteessa saadut sateet ovat saaneet aikaan suuria vesivirtoja kuljettamaan kadoksiin ihmisiä ja kotieläimiä.

Niinpä kevein mielin voitiin sunnuntai-iltana lähteä vierailulle!

Karralan kotiseutumuseon mahtava aitta, ei mahtunut edes kuvaan!
Oppaamme kuvan keskellä oli rouva Napola, joka oli tullut Perheniemestä kertomaan talon vaiheista ja rakenteista. Aitasta löytyi mm. perunajauhojen valmistukseen tehty raastemylly. Etualalla on vanhaa eteläiittiläistä geenistöä edustamassa kirkonkylässä nykyisin asuva Maija-Stina os. Pasila.
Tästä sisään! Kolmella suunnalla ikkunat tässä isossa kuistissa, ja paljon penkkejä, joissa voi esikasvattaa kaikenlaisia taimia keväällä. Ennen kaalintaimet olivat joka kodin keväisiä ikkunakasveja, myöhemmin myös tomaatit ja kurkut.

Kauan aikaa sitten,1900-luvun alkuvuosina lapsuuttaan Hyvinkäänkylässä viettänyt enoni kertoi olleensa isänsä kanssa, joka oli Uudenkartanon puutarhurina, Helsingissä torikauppaa tekemässä, ja niihin aikoihin tomaatit olivat varsin uusi kauppatavara. Enoa nauratti kertoessaan ikämiehenä 1980-luvun lopulla, että Helsingin hienot rouvat eivät niitä oikein osanneet syödä, kauppiaalla piti olla hienosokeria mukana, että ostaja saattoi maistella. Puutarhamansikat sen sijaan kelpasivat ilmankin.
Kolme autokuntaa kyläläisiämme teki sunnuntain illalla pikku vierailun etelä-Iittiin, Maakansan puolelle, tarkemmin ottaen Haapa-Kimolan kylään lähelle Elimäen rajaa. Kohteena oli Karralan talo, kotiseutumuseo, jossa lisäksi erillisenä näyttelyteemana olivat rintamalla tehdyt puhdetyöt ja kirjeenvaihto kotiseudulle. Löytyipä myös kenttäsairaalan tarpeistoa ja onneton potilas, joka makasi ahkiossa. Sellaista käytettiin lumikelillä ja ainakin tiettömillä taipaleilla, ja vetäjänä saattoi olla hiihtäjä. Ahkioita tietysti vetivät myös koirat. Ja onhan niitä vieläkin käytössä ainakin Lapin asujilla ja retkeläisillä.

Parhaat kiitokset retken primus motorille Liisa Lehtoselle Kuoppaniementieltä! Hänen vanhempiensa kodin jäämistöstä oli museolla lainassa kenttäsairaalan tarpeistot ja muutakin.


Puhdetyönä tehty valokuva-albumi, kannet puusta, johon kuvat on kaiverrettu.
Iso tupa oli pinta-alaltaan noin kaksion luokkaa, ehkä 10 m kanttiinsa, joten sinne mahtui paljon vanhoja työvälineitä esille. Minua tietysti kiinnostivat vanhanmalliset kangaspuut eli pyöräspuut. Alkuun rakennus oli ollut savupirtti, mutta sittemmin jatkettu ja laajennettu niin, että huoneita oli varmaan kymmenen.
Ison tiilisen rakennelman sisällä oli leivinuuni ja keittäminen oli tapahtunut avotulella. Kuulemma talossa on vain kaksi savupiippua, koska 1700-luvulla, jolloin talo oli tehty, koottiin ns. savupiippuveroa, jota tietysti sitten kaikin tavoin koetettiin saada vähäiseksi
Monikaan meistä ei ollut Karralassa käynyt aiemmin, aukiolopäiviä kun on vain harvoin ja viikonlopuilla on väellä kesäisin kovin paljon muutakin ohjelmaa. Kotiseutuyhdistys on saanut kunnan omistamalta paikalta vuosikymmeniä sitten melkoisen kohteen työkseen, kun ylläpitää ja hoitaa kohdetta.
Paikka oli kyllä aivan hämmästyttävän upea ja hyvin hoidettu iso maatalo kaikenlaisine aittoineen ja kaikkine työkaluineen. Kamareissa oli komeat tapetit seinillä. Rakennuksessa pidetään nykyisinkin vielä mm. perhejuhlia. Sekä itse talossa että varastotiloissa oli paljon ihmeteltävää.

Taloon ei ole koskaan vedetty sähköjohtoja tai vesijohtoa. Ehkäpä se säilyttää ukkostuhoiltakin, mene tiedä. Kun ei savupiippujakaan isossa rakennuksessa ollut kuin kaksi, niin varmaan osa huoneista oli aika viileitä talvisaikaan. Tuvan ison muurin päälle mahtuivat kaikkein palelevaisimmat nukkumaan, muut takan loimussa penkeillä maaten kovimmilla pakkasilla.

Alunperin suunnittelin maanantaiksi pitkästä aikaa mattopyykkireisua Urajärven rannan pesupaikkaan, mutta päädyin kuitenkin vain lakanoiden ja pitokamppeiden pesuun, kun mieltä painoivat nuo loimentekoasiat.  Muu pyykki ehti jo kuivuakin sisään eilen, mutta viimeksi ripustetut sukat seuralaisineen jäivät tälle illalle korjattavaksi. Mäntysuopaliuos odottaa siis edelleen...
Omat sisäaskareeni ovat liittyneet pääasiassa poislähtevän luomapuun tienoille. Loimilankoja lajitellessa tuntui, että jopa kaksikin niistä saisi, ja kun viime viikolla Päivi löysi pussukoistaan vielä muutamia Florican lankakeriä ja kiikutti niitä tänne, päädyinkin sitten kahteen loimeen. Ensimmäinen vaalea mintunvihreän ja tomaatinpunaisen saaliloimi tuli tehtyä sunnuntain iltapäivällä. Siitä tuli ihan varmasti vain kymmenmetrinen! Maanantaina tein mattoloimen, kun varastossa oli kaksi loimilankakerää, jotka sainkin kokonaan kulutetuiksi loimeksi. Tälle päivälle jäi sitten se jälkimmäinen syksyaiheinen eli tummempi saaliloimi työstettäväksi. Kymmenmetrinen loimi valmistui illansuussa.
Vihreiden sävyjen pintaan tuli mm. tomaatinpunaisia raitoja....
Punaisen, vihreän ja beigen raitava loimi sai tummanpunaista reunoilleen.
Enempää en lainapuilla enää tee, ne rupeavat odottamaan poiskuljetuksia ja puretaan viikonlopulla sitä varten. Jos vielä mielin loimia tehdä, niin sitten pitää reisata Kausalaan Paaterolle tai löytää loimentekopaikka vanhalta tutulta Kempin Kirstin työhuoneelta Harvialassa, jos sattuisi Janakkalassa käydessä sellaisen lisäkuvion ottamaan.
Valmiita loimia voi myös etukäteen tilata ja ostaa sitten käydessä. Saaliloimet ovat kuitenkin niin työläitä, että kotinurkan luomapuussa ne jotenkin vielä menevät, kun voi käydä välillä pitämässä taukoja.
Kyllä kai saalien teon jo voi lopettaakin, on niitä tehty jo ihan tarpeeksi! Se on niin kiehtova homma, en ole kyllästynyt kuitenkaan siihen. Matto- tai poppanaloimien suhteen on eri asia, ne ovat lyhyitä tehdä muuallakin.

Parin päivän päästä eli torstaina odottelen jälkipolvia lounaalle, kun autollinen ryhmä pyyhältää ohi Savonmaata kohti pikku lomalle. Pallohortensiakin on tervetuliaisiksi kehittänyt muutaman aikuiskämmenen kokoisen kukkaryppään, mutta moni pensaassa vielä on lapsivaiheessa.

torstai 10. elokuuta 2017

Salmen salama ja sen seurauksia

Saaliloimen lopettajaiset saivat aivan uutta sivumaustetta, kun samalla piti vaihtaa historiankirjan lehti toiseksi: avasin yhteyden kiinteään maakaapelin tiedonsiirrossa! Kuvat 3, 4 ja 5 ovat Helenan ottamia.
Viime lauantai, elokuun 5. oli Salmen päivä. Sadetta oli luvassa ja sitä saatiin. Helena oli jo aiemmin suunnitellut tulla ruohoja leikkaamaan pitkän työviikkonsa virkisteeksi ja oli juuri suoriutunut matkastaan lounais-Suomesta tänne meidän kulmille. Näytti kuitenkin siltä, ettei ainakaan hetkeen kannattaisi lähteä piha-askareisiin, sillä aamulla oli jo kuurotellut jyrähdellen ja pilvet pullistelivat taas tummina ja paksuina.

Istuttiin siis lounasaikaa viettämään. Kun oli ennakoitavissa sähköhäiriöitä, panin kahvinkeittimen samantien päälle pelastamaan jälkiruokakahvien nauttimisen. Varmuuden vuoksi kaikki tärkeät töpselit irti pistorasioista! Ei kuitenkaan jääkaapin tai pakastinarkun, koska niissä oli erillinen lisälaite ylijännitesuojaksi, eikä tietenkään kahvikeittimen, ennenkuin kahvi olisi valmistunut.


Kesken ruokahetken saatiin kuulla oikein kunnon läjäys, ihan lähelle oli iskenyt ukkonen. Varsinaista salamaa emme nähneet, mutta omat silmäni todistivat äänen kuuluessa hetkellisen valkoisen läiskän tuvan katossa. Ei se ollut kovin kirkas eikä liikkunut minnekään, joten arvelin sitä silmien reagoimiseksi johonkin paineaaltoon. Kohta se olikin kadonnut, mutta sähköt olivat menneet lampuista ja jääkaapista. Kahvikin kesken tippumisen jäänyt odottamaan. Jopa vahvahermoinen Tellakin oli etsiytynyt Helenan kylkeen tiiviisti.

Kuukausia sitten oli talon tienoilla lentänyt lentokone äänen nopeuden ylittävällä vauhdilla, ja siitä aiheutunut ääni oli kovin samanlainen tähän jyrähdykseen verrattuna. Tämä ääni oli kuitenkin ukonilmasta, koska sähkötkin olivat häipyneet. Jatkettiin syömistä, ja kohtahan valot taas palasivat lamppuun, mutta ei jääkaappiin tai pakastimeen. Pohdittiin varasuunnitelmia, ja kaadettiin kuppeihin siihenastinen kahvisaalis.

Kun tuntui siltä, ettei enempää ukkosta ollut juuri nyt tulossa, katsoin sähköpääkeskuksen kaappiin ja totesin, että pari keittiön työpöytäpiiriin kuuluvaa sulakkeen korvaavaa vipua oli siirtynyt ala-asentoon, eikä niihin sen takia tullut virtaa. Nostin vivut taas yläasentoon, ja koneet alkoivat hyrrätä. Ei tarvinnut lähteä jääkaappi- tai pakastinkauppaan. Muuallakin talossa tuntui rauhalliselta.

Yhtäkkiä huomasin silmissäni taas jotain outoa, kun rupesi näkymään sinistä vilkkua. Yhdistin sen aluksi silmieni harhaksi, jälkikuvaksi jostakin, mutta tarkempi tilan seuranta todisti, että tällä kertaa oli kyse todellisesta valon lähteestä. Pihalle katsoessa nähtiin, että pihatiemme täytti iso paloauto, jonka välkkyvät kattovalot lehtien lomasta tuolloin tällöin näkyivät. Naapurin pihalla liikkui useampia autosta nousseita palomiehiä kiertelemässä. Mitäähän ihmettä oli meneillään?

Sonnustauduin sadetakissa tutustumaan tilanteeseen ja selvisi, että salamanpurkaus oli tullut puhelinkaapelia myöten kaikkiin lähimpiin taloihin, meillähän on monilla nettiyhteytenä entinen lankapuhelimen ilmajohto, ja sitä kautta energia oli käynyt tekemässä konnantöitään. Samasta tienvarren katuvalaisin-pylväästä lähti ainakin neljään taloon puhelinkaapelit. Toiset olivat saaneet paljon enemmän korjattavaa kuin meillä, kun pistorasiat olivat lentäneet palasina ympäriinsä vieden mukanaan jopa kappaleita seinästäkin. Liika energia oli hypännyt puhelinpistokkeesta myös talon sisäiseen sähköverkkoon polttamaan sulakkeita ja rikkomaan laitteita.

Kuinkahan vanha tämä puhelinpistokekin oikein on, ajan patinaa näkyy olevan, kun nyt läheltä katselee. Ainakin muistelisin, ettei sen kohdalla ole tapahtunut mitään vuoden 1983 jälkeen, jolloin vastuu talosta siirtyi minulle. Luultavimmin se liittyy ns. puhelinkopin rakentamiseen Toivolan tilan kulmaan eli meidän entiseltä metsältä erotetulle tienvarren alalle, joka korvasi vanhan puhelinkopin (olisiko ollut palppilan pellon reunassa?)

Palomiehet tarkastivat naapurissa, että ei ollut aiheutunut palonalkuja eikä ollut sellaista odotettavissa. Meilläkin pistäytyi sähköasiantuntija, tuttu mies katsomassa, mitä tuhot tässä olisivat. Lattialla olevat töpselit kertoivat, että koneet olivat tallessa ja katsottiin myös muut tarkistettavat kohteet. Näytti muuten rauhalliselta, paitsi että puhelinpistoke oli saanut hieman tummaa nokea alapuolella olevaan seinään. Sellaista ei ennen ollut ollut.

Muistin eilen, että kun autotalli liitettiin sähköverkkoon 2011, tehtiin samalla talon alapuolelle sähkö-Karin neuvosta maatto, eli n. 30 metrin maadoitusjohto upotettiin kuokalla tehtyyn kaivantoon alaoven nurkalta poispäin. Olihan se silloin reipas kuokkimisurakka, kun piti mennä niin syvään kuin pystyi. Onneksi tuossa kohdin ei paljon liikennöidä, niin että maata sai ihmisvoimin kuokittua. Etupiha olisi ollut eri juttu.

Jälkeenpäin laitoin nettiyhteyspistokkeen paikoilleen tarkistaakseni senkin, ja silloin ilmeni, että sitä kautta ei tietoa hankittaisi vähään aikaan. Tätä on sattunut joskus ennenkin, kesällä 2012 oli kiusaa koko ajan pätkivästä yhteydestä ja elokuulla se loppui kokonaan. Kolmen viikon erittäin rasittavan soittelurumban jälkeen silloin viimein saatiin syyskuun alkupuolella Soneran tilaama ilmakaapelin vaihtaja paikalle, joka totesi, että ukkosvaurio oli murentanut koko kaapelin. Arvelin tietysti, että sama juttu nytkin.

Tätä ongelmaa torjumaan oli hankittu 2013 taloon valmius siirtyä silloin kylällä rakennettuun maakaapeliverkkoon, Kymijoen Kyläkuidun kautta. Toinen vaihtoehto olisi ollut ns. langaton verkko nettitikkuratkaisuna. Silloin harkittiin kuitenkin kiinteä kaapeli monipuolisemmaksi, jos tarvittaisiin muutakin kuin asumiseen ja olemiseen tarvittavaa yhteyttä. Tuossa kuvassa seinällä oleva musta paksumpi pätkä on ulkoa tuotu datakaapelin pää, joka uppoaa seinälle asettuun vastaanotto-osastoon.Sieltä sitten erillinen taloyhteys mustaan laatikkoon, joka siis oli valmiina 2013.

Soitto maanantaina Kyläkuidulle sai asiat vauhtiin, ja keskiviikkona eli eilen noin puolen päivän tienoilla yhteyteni oli kytketty ja puhelinsoitolla avustava henkilö neuvoi, miten 2013 taloon tullut musta laatikkon pannaan töihin. Ei tarvinnut muuta kuin tehdä tilaa uudelle modeemille työpöydälle ja kytkeä entisen modeemin keltainen johto siihen ja virtajohto seinään. No sellaisen sentään helposti sain tehtyä!

Yhteys alkoi jälleen pelata toivottuun tapaan. Voi miten nopea onkaan nyt kuvansiirto, joka aiemmin vaati kahvikupposen kirjoittajan viihdykkeeksi silloin, kun kuvien siirtoa harrasti. Illalla olin jo niin päässyt irti yhteysongelman henkisestä taakasta, että leikkasin etupihan ruohojakin! Ja johtojen siirtelyn jälkeen oli henkistä energiaa siivota samantien lattia niiltä tienoilta oikein luuttuamalla...

Kunhan ehditään, niin myös televisioantenni korvataan tällä samalla liitännällä. Saadaan siis kaapeli-TV. Sellainen tarvitsee kyllä vielä erikseen hankittavan digiboxin, jonka kautta kanavat siirtyvät TV:n ruudulla katsottaviksi. Meidän talossa on ikivanha TV-antenni jostain 1960-luvulta, sillä on pärjätty sen takia, kun Lahden iso lähetysasema on lähellä ja talo on korkea ja sijaitsee mäellä.

Vanhat antennit käyvät virattomiksi television lähetysuudistuksen takia viimeistään 2020, ja sehän on aivan kohta. Uuden antennin virittäminen korkean talon yläosaan hirvitti jo ajatuksena, se vaatisi erikseen nosturia. Ja mikäs ihmisen luoma laite on huoltovapaa? Nyt päästään siitäkin huolesta kokonaan eroon.


Saaliloimen loppuun jäi vielä lyhyt pätkä, 75 cm lapsen peittoa varten, joten suvun uusi vauva Tobias saa nyt muiston tästä merkillisestä viikosta. Kudoin sinisellä ja valkoisella tietysti, kun on se Suomi 100- vuosi, mutta tietysti vähän muutakin väriä, että eroaisi aikuisten juhlamuistoista. Ja loimessakin on punaisia raitoja. Se tuli tehtyä tiistaina. Alkukuvana ollut oikein pitkä saali menee hänen isälleen.

torstai 3. elokuuta 2017

Elokuun kosteita aamuja. On kesä vielä.

Keskiviikon reipas sadepäivä saatiin elettyä. Ei siinä paljon kestämistä ollut, kun pelätyt ukkosmyrskyt jäivät Suomenlahden eteläpuolen murheiksi. No, jouduinpa kuitenkin kaatamaan täydet aluslautasten sisällöt piharuukuista, ja sellaiset ruukut, joissa ei ollut reikää, esittivät olevinaan uima-altaita, joissa kaktus ja muut kuivanpaikan kasvit saivat harjoitella molskintakykyjään.

Kuvassa on kesäalesta löytyneitä maljaköynnöksiä Mandevilla, joita oli viime vuonnakin. Niiden talvehtiminen ei ehkä taaskaan onnistu, kun huoneilma on kovin kuivaa keskitalvella, mutta ilahduttavat nyt ainakin kuukauden - kaksi vielä.

Olikin jo kolmas sellainen sade vähän ajan sisällä. Alkukesä oli vähäsateisempi. Mutta kaktukset osaavat kesän ulkoilujakson jälkeen paremmin kukkia syyskauden alettua. Kiinanruusut ovat ulkona tiputtaneet paljon lehtiään, kun ne saavat liikaa UV-säteilyä ja palavat. Niitä siis leikataan sisäkauteen kääntyessä.

Eipä siis ihme, että alavilla mailla oli paksut sumukerrokset yöksi varattuna, ja torstaiaamulla kirkkaassa ilmassa lämpötila oli alle 12 asteen. Takki siis niskassa koiranlenkillä. Meidän mäelle asti sumu ei kuitenkaan yltänyt.

Heinäkuun loppupuolta ja elokuun alkua ovat määrittäneet vierailut. Viikko sitten tuli Osku meren takaa kotimaan lomareisullaan poikkeamaan Helenan kyytimänä, ja heidän lähdettyään jatkamaan Savon suuntaan Tella jäi taas vähäksi aikaa saalien kutomista edistämään. Huomenna ovat vielä tulossa Ulla ja Jari pyörähtämään, viikonlopuksi taas Helena. Kesällä ei ole pitkäveteisiä päiviä!

Torstaiaamuna olikin erilainen päivä, kun koiraherätyksen asemasta kirkas nuorenmiehen ääni ilmoitti, että huomaatkos, nyt on jo aamu! Ben, 4 v-lapsenlapsenlapsi oli tullut keskiviikkoiltana kyläilemään äitinsä ja pikkuveli Tobiaksen kanssa ja herännyt ensimmäisenä.

Kyllä sitä pian kasvaa ja kehittyy, kun on aamupalana reipas annos kaurapuuroa ja lounaalla meni uuden sadon Siikliä keitettynä.

Tobias on jo ylittänyt 7 kk ja osaa istua napakasti selkä suorana. Seisomisen harjoittelu on myös hänen mieleensä, sitä treenataan kovin oma-aloitteisesti. Matalaan pinnasänkyyn ei sellaisella vauvalla ole asiaa, pianhan se sieltä kupsahtaisi matolle... Äidin kainaloon oli turvallisempi nukahtaa.

Mummolan perintösängyn nimi päätettiin nyt vaihtaa, keksi Ben. Sehän oli ollut vuosikymmeniä Hessu, joka nimi tuli niihin aikoihin, kun alettiin julkaista Aku Ankka-lehteä Suomessa ja liian pitkäjalkainen Hessu Hopo retkotti lehden eräässä kuvassa liian lyhyessä pinnasängyssä, jalat ulkona. Tästä päivämäärästä sänky on nyt nimeltään Ben.

Aamusta virkistyttiin erilaisin pikkutuokioihin kuten ulkoilupyräyksiin, joista Benin ja äiti-Emmin mansikkareisu oli tietysti mieleenjäävin.
No siksi marjaretki, kun jäätelökioski ei vielä ollut auki ja mustikkametsälle vähän liian pitkä matka, metsä olisi ollut aika märkä sitä paitsi. Ahomansikkasaalis oli tosi toivottu, ja maistui hyvin Benille. Vadelmapensaiden tarjonta on myöhässä, ja ensimmäisiä marjoja ovat maistelemassa pienet kovakuoriaisetkin joka vuosi.
Kioskille suunnattiin sitten, kun se oli avattu. Sehän on kuin pyhiinvaellus-seremonia, siitä puhutaan pitkään ennen ja jälkeen tapahtuman.
Tapaamisen merkeissä Ben opiskeli täällä Mahjong-pasianssia ja neuvoi minulle puolestaan jotain omaa osaamaansa Soda-Stream-peliä, josta en kyllä tullut hullua hurskaammaksi, vaikka yritin ymmärtää nallekarkkien pyydystämistekniikkaa...
Kun lähtiäiskahvit oli juotu ja vauva tankattu marjasoseella, olikin aika jo lähteä ajaa köröttelemään kotinurkille. Ben, isompi, osaa jo tulla toimeen omine neuvoineen takapenkin kaverina, mutta auton tasainen hurina saattaa nukuttaa helposti kummankin. Tänään ei matkan ajalle tainnut sattua ollenkaan sadetta, ainakin täällä meillä iltapäiväkuuro tuli vasta neljän jälkeen.

Saaliloimessani on onneksi menossa viimeinen pätkä, sitten on saatu sekin urakka tehtyä. Siitä tulee kuusi parin metrin pituutta. Jo pahaa pelkäsin, että olisin siitäkin tehnyt neljä metriä pidemmän, mutta onneksi ei sentään. Se äskettäin varastoon tehty loimiletti näytti nimittäin painosta päättäen tulleen sellaiseksi.

Yksi saaliloimi pitäisi vielä pyöritellä varastoon. Jollekin tulevalle vuodelle tehtäväksi. Siihen on eroteltu jäämään vihreitä ja punaisia loimilankoja. Luultavimmin teen sen toimikkaaksi. Luulen, että sen jälkeen pitää vaihtaa tuotantosuuntaa, kun lankavaraston pohja jo alkaa näkyä.

Poistin vuosi sitten kuvan oikeassa laidassa tuijan kaverina kasvaneen parimetrisen tammen, mutta näyttää siltä, ettei se niin vaan luovuta. Monta uutta vesaa on noussut tänä kesänä. Mutta eihän noin lähellä tienvartta ole tammelle tilaa. Lehdet ovat menneet homeesta valkoisiksi näin kosteana aikana.
Viikonvaihteen aikana ei taideta tehdä ruohonleikkuuta tai muuta ulkohommaa, sen verran kosteita ovat ennusteen tarjonnat. Vasta ensi viikon kääntyessä puoleen väliin tulee kuivemman kelin mahdollisuuksia. Pikkuhiljaa sen sijaan on sirppini huidellut yli äyräiden paisuneita kukkapuskia, kuten mm. raunioyrttejä ja vuorikaunokkeja. Kohta on ruusuaidan leikkuukin asiaa, se alkaa pursuta tielle.
Lipputangon penkin kasvustot vielä ylenevät, pallohortensia on jo kohta metrissä, ja korkeimmaksi yltävät koivuangervot ja aurinkonauhukset siinä vieressä ovat jo yli metrisiä..
Metsissä on nyt kansainvaellus, kun mustikka-ajat ovat käsillä. Muualta tulleita autoja on parkissa vähän joka paikassa, vaikka kylän pienet metsäalat ovat tosi vaatimattoman kokoisia edes oman kylän väelle.

Muutaman kilometrin päähän linnuntietä, Urajärven etelärannan lähelle Tillolan kylän puolelle on tehty jo jonkin aikaa moottoriradan pohjaa, ja tällä viikolla on kuultu, että rakennustyötä viedään vauhdilla päätökseen, kun siellä pitäisi olla 2019 isot Moto-GP-ajot. Tuskinpa sieltä mitään ääniä tänne kuuluu, kun rakennustyön aikanakaan ei sellaista ole pantu merkille.

Meidän kylän kesäteatterin tämä kesäkausikin jo loppui, sen päättäjäisilakointia kyllä kuultiin viikko sitten. Uusien teatterin rakenteiden keväällä valmistuttua olikin saapunut paljon katsojia seuraamaan Juice Leskisen elämästä tehtyä näytelmää.

Tulevana lauantaina on Urajärven rannalla Radansuun kylän puolella sijaitsevalla Saukonkallion lavalla päivätapahtuma Kansallispukujen tuuletus. Se on useiden järjestöjen yhteishanke Suomen 100-vuotisjuhlan merkeissä.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Jokos sadeaika loppuu? Huomenna on Jaakko

Kukkamyyjän ale tuotti tänään maljaköynnösruukut, jotka tietysti pääsivät heti pöydän alle pahimpien sateiden suojaan..
 Ja loput täydennykset tuijan helmoihin.

Kylläpä onkin vesi ollut herkässä viime aikoina. Tämä päivä on ollut tosin enemmän tihkutusta. Pyykkiä pitäisi kohta pestä ja varsinkin saada kuivumaan. Ainakin Ilmatieteen laitos ja Foreca ovat nyt yhtä mieltä, että vasta lauantaina voisi sadella. Ehkä siis huomenna aamusta kone jauhamaan.

Matonpesureisuja ei tule tänäkään vuonna, ne pitäisi kokemukseni mukaan saada tehtyä nykyisenä ilmastovaiheena jo toukokuulla, koska silloin kuivatusilmoja riittää. Loppukesä on aina enemmän tai vähemmän arpapeliä. Ihan niinkuin haketuksienkin kuivattamisessa.
Etupihan vakituiset asukkaat, pienet mustat muurahaiset ovat päättäneet alkaa sateiden alettua asettautumisen siirtämällä pois kaikki hiekat laattojen alta, jotta olotila lisääntyisi. Ihmeen sitkeää sakkia, ja kylläpä meidän piha on niiden mielestä sopiva!
Kesähuveihin kuuluvat mansikat, mustikat ja vadelmat. Omissa vattupensaissa ei ole yhtään kypsyneitä, raakileetkin aika pieniä vielä. Mansikat ovat kaupoissa ja torimyyjällä ihan ylellisyystavaran hinnoissa. Jaakonpäivän aikoihin alkaa myös olla asiaa mustikan poimintaan, kuulin kesäkahvilassa. Siellä oli tarjolla uusista mustikoista loihdittuja piirakankoristeita.

Ruohonleikkuuta saisi myös panna toimeksi. Valkoapilan kukkiva matto on putkahtanut meidän poluille ja tantereille. Kengät ja sukat kastuvat varmasti aamusella, kun nuo kastepyydykset muodostavat kulkureittejä. Märällä ei oikein viitsi leikata, kun mössö paakkuuntuu leikkurin pohjaan.

Vaikka sisätyölle on ollut otollisia aikoja, ei alkukuusta alettu saali-askare ole kovin paljon edennyt mukavien risusavottahommien takia. Lointa piisaa edelleen. Neljäs "mansikka" tekeillä.

Kesäkylään kuun alkupuolella tullut Hamed tarttui leikkurin aisaan ja huomasi aika pian, että pitää tehdä raivausta myös oksistoissa, kun olivat paisuneet joka paikkaan. Kuolleita oksia ja runkojakin löytyi varsinkin kriikunoista. Ja kuulemma yli puolet vielä jää odottamaan, ehkä seuraavalle keväälle.
Toistakymmentä haketettavien oksien kekoa jäi jäljelle, kun paksut rangat oli irrotettu. Tässä on hevoskastanjan perintö..

Niin tuli vihityksi viime kesänä ostettu oksasaha, ja sen seurauksena on alapihassa kuution verran paksuja oksia odottamassa sahuuta polttopuun pituisiksi. Se pienempi materiaali jäi mulle huoleksi. Viime viikon aikana sain ne saateltua loppusijoilleen kompostille, kun hakkeen kuivatusilmoja ei näyttänyt olevan näköpiirissä. Uusi komposti alkoi näyttää yhtä komealta kuin vanhakin...

Pääsin heinäkuussa lyhyellä aikavälillä ihan kaksi kertaa käymään Janakkalassa. Ensin oli se tavallinen kesäinen hautojen kunnostuksen aika, ja viime viikon alkupuolella sitten vietettiin työkaveri Sirkan 80-v syntymäpäiviä. Sääkin suosi niin, että juuri silloin ei satanut, kun oltiin ryhmäkuvassa ulkosalla. Työyhteisön jäsenille oli ihan oma päivänsä, istuttiin kuin ainakin entisessä opettajainhuoneessa ja keskustelu ryöppysi vilkkaana!

Oli mukavaa nähdä reipasta mummosakkia koolla tuvan täydeltä! Mukaan oli saatu uusikin eläkeläinen Marja-Riitta, joka oli tullut virkaansa niihin aikoihin, kun itse olin sieltä irtoamassa, siis tavallaan jo seuraavaa sukupolvea.

Odottelin nyt viikonlopulle suvun nuorinta kaartia Lohjalta vieraiksi, mutta ärhäkkä mahatauti pyydysti lähtijöitä yksitellen, ja matkaa lykättiin. Mutta onneksi Mikko oli laatinut suunnitelman tietokoneen virusajon suhteen ja putkahti pihalle. Ja samalla saatiin yllättäen merkittävä vuotuinen säästö, kun ohimennen kilpailutettiin autovakuutukset, homma, joka tänä vuonna lakimuutoksen takia tosiaan kannatti tehdä.
Yksi aikakausi on menossa päätökseen, kun seitsemän vuotta sitten tilapäismajoitukseen meille tulleet Käsityökeskuksen kankaankudontavälineet lähtevät lähiaikoina Virolahdelle. Puut ovatkin seisseet toimetta jo viitisen vuotta, koska käytän omiani. Ja on oikein hyvä saada osa yläkerran hallista tyhjäksi, kun sen lattiaakin pitäisi ehkä tiivistää jollain lailla.

Olen jo odottanutkin, milloin kangaspuut lähtisivät, kun tilapäisyys on ollut tiedossa koko ajan. Tämän ikäistä huolestuttaa, jos sattuu kupsahtamaan ennen kuin lainatarpeistot on kuljetettu, niin mistä ne kaikki rekvisiitat osaa etsiä, eihän niitä voi koko ajan lattiallakaan pitää. No nyt ne kuitenkin ovat esillä ja leveillään, valmiina pakattaviksi.

Pitää nyt varmuuden vuoksi tehdä kaikki luomapuulle aiotut urakat pois, koska kai nekin muuttavat, kun Virolahdella yritetään paikata tulipalon jälkiä. Aloin eilen tehdä toista kahdesta saaliloimesta ja sainkin sen monien huilitaukojen jälkeen lettimuotoon. Autotalliinkin siis tulee ehkä lisää tilaa, luomapuiden vaatima ala on ollut n. 4 neliötä. No ei se autolle jouda vieläkään, muuta roinaa vaan.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Viileähköä kesää eletään

Tämän päivän kuva, iltapäivää menossa. Etualalla on monirunkoiseksi kehkeytynyt punatammi, pitää varmaan harrastaa leikkausta joskus.
Piti tänä aamuna aikaisin, jo ennen aamukahviakaan käydä Kausalassa vuotuisissa labrakontrolleissa. Tulokset saan sitten viikon päästä, kun on varattu tohtorin soittoaika. Oli niin viileätä, että ensi töikseni hamusin paksun fleecetakin niskaan lähtiessä. Toisenkin kerroksen olisi voinut virittää, kun sitä ensimmäistä oli tarpeen pitää vielä sisälläkin... No, ilman aamukahvia kaikki tuntuu vähintään viileältä.

Ei se päivä siitä kyllä ole kummemmaksi muuttunut paitsi sisätiloissa ja varsinkin yläkerrassa, joka on kesäisin lämpimämpi kuin tämä varsinainen asuinkerros. Siellä on askarreltu saaliloimen kimpussa, nyt on meneillään kolmonen noin puolivälissä. Työ on edennyt hitaammin, vain n. 30 cm:n päiväurakalla. Olen huomannut, että tästä loimesta pukkaa esille vain mansikka-ajan mielikuvia, toinen toistaan haastaen...

Päivänkakkaroiden sesonki on alkanut tällä viikolla parhailla paikoilla.
Aamuaikaisella matalat ja kylmän näköiset pilvet hieman ripsivät vettäkin, joista tuli aivan väistämättä mieleen kesä 1961, jolloin olimme pikkuvauva Helenan kanssa viettämässä ensimmäistä (ja toistaiseksi viimeistä) Pohjanmaan kesää. Silloin päivät eivät juuri olleet kummoisia, 15 astetta saavutettiin ani harvoin, niin etten edes muista sellaisia olleen. Asuttiin Töysässä, kesän ajaksi vuokratussa seppä Ahokkaan mökissä tasaisella peltojen välisellä tontilla. Päivät kuluivat leivinuunissa tulta pitäen, kun ilman ei tosiaan tarjennut. Seinäjoelta oli käyty tuttavalta ostamassa vaaleankeltaiset ruotsalaiset lastenvaunut, joita siellä kujilla joskus lykin, kun tarkenin. Mutta heinä kasvoi, sellaista turkkia olivat pihamaatkin täynnään.

Tämän viikon sirpittelyn kohde oli kaivojen polku alapellolla. Siitä ensimmäiset kymmenen metriä on puiden varjostuksen takia jo vähäheinäisempää, mutta loppupää n. 15 m oikein rehvakasta koiranheinää, jota saa korren tässä vaiheessa oikein kunnolla yrittää poikki.
Se vuosi oli karmein kesäsäineen muistamistani, sillä viileät ilmat ja sateet senkuin runsastuivat loppukesästä, eivätkä maamiehet päässeet korjaamaan viljasatoaan pellolta. Silloin ei taidettu edes uneksia kuivureista, joissa jyviä voisi kuivattaa, mutta ensinhän ne olisi pitänyt puidakin. Pelloilla vaan likosivat korjuukeliä odottamassa. Lumet tekivät hatut seipäille loppuvuodesta. Muistaakseni helmikuulla oli pelloissa lujuutta liikennöintiin, silloin viljaseipäitä sitten tyhjennettiin, mutta luultavimmin menivät suoraan lehmien rehuksi.

Kuvan laikkuköynnös ja toisella puolen taloa kasvava amurinviini ovat päässeet kesäparturiin, kun versot alkoivat jo ylittää metrin etäisyyden seinästä. Ja osahan aina tunkee katonreunan laudoituksen rakoihin.
Myöhäinen kesä oli myös niihin aikoihin, kun uusi talomme Turengissa Jokitiellä oli valmistunut ja asuttiin siinä ensimmäisiä vuosia 1970-luvun alussa. Oli tarkoitus pitää tupaantuliaisia tuttaville ja tilaisuus meni heinäkuun lopulle Helenanpäivien aikoihin. Sysmän mökillä kului kesä nopeasti, ja taisi olla siinä aiemmin joitain kesätöitäkin tehtävänä.  Kesän mansikkasatoa oli niihin aikoihin vielä saatavilla, joten mansikkakakuksi meni tarjoilujen puolella. Luultavasti tänäkin vuonna saadaan mansikkaa vielä kuun lopulla, kun nyt vieläkään ei satokausi ole alkanut, sen huomaa hinnasta, puolen litran ykkösluokan marjoista saa pulittaa monta euroa!

Uuden kompostin alkua: ensin teen läjää ja sitten myöhemmin siirrän entisestä kompostista reunukset. Kun on mitä vasten se nojaa, niin ei tarvitse tukipaaluja kulmiin.
Olisi kyllä vielä sirppitöitäkin tarjolla alapuutarhalla, mutta ihan joka päivä sitä ei jaksa ajatella, kun niittämisen jälkeen on aina suihkuteltava ja huilittava kunnolla ihan pitkällään. Joka tapauksessa olen saanut työkerralla noin aarin tienoilla olevan alueen nutistettua. Se kun on kuivunut, niin sitten vielä vuorossa haravointia ja kyytsäämistä kompostille. Uusi kompostikin piti perustaa, massan määrä on sitä luokkaa. Niittämistä on ollut jo neljänä viikkona. Ilahduttavasti on löytynyt puuntaimia!

Alapellon vanhin kukkapenkki (melkein 30v) elää nykyään ihan omaa elämäänsä. Töyhtöangervot ovat lisäksi alkaneet lähettää poikasia ympäristöön, olen löytänyt kymmenkunta uutta tainta. Etualan kanadanvuokko taitaa valloittaa kaikki sopivat kohteet, se tykkää kasvaa melko varjossakin.
Ilahduttavasti näyttävät voivan viime kesällä tehdyt siirtoistutukset, jotka etupihan toisesta poistetusta kukkapenkistä matkustivat muualle puutarhaan. Seuraavassa kuvassa on alatien varren penkkiä, johon siirsin mm. ruusujuuret ja jalopähkämön. Entisistä kasveista varsinkin taatankurjenmiekat innostuivat kovin, ne kukoistavat nyt paremmin kuin koskaan.

Tänään huomasin, että Tiitun muistopenkkiin tehty tähtiputken siirto voi oikein hyvin. Aasiankullerosta ei näkynyt kukkaa samassa penkissä, mutta lehtiä kyllä oli.

Pihan ruukkuistutuksia saa alkaa kohta kohentamaan, sillä orvokkien pitkäksi venynyt kukkima-aika on kääntymässä loppuun. Ylös nostetusta amppeliruukusta löytyi juuripaakun pohjalta sentin paksuiselti pelkkää valkoista tiukkaan pakkautunutta juurimattoa. Siispä samettikukkien ja pikkubegonioiden aika on tulossa. Kohta saa eräät huonekasvitkin viedä vähäksi aikaa ulkoilemaan, patiolla on sopivaa varjoa keskipäivällä. Yöt ovat toistaiseksi olleet kesäisiä, kymmenen asteen nurkilla.

Kuulemma muutkin ovat sitä mieltä, että viileä kesä on ollut kasveille eduksi, ehkä osasyynsä on myös lauhoilla talvilla. Keltapäivänliljat ovat juuri alkaneet kautensa, mausteeksi ruskoliljoja.