maanantai 27. helmikuuta 2017

Helmikuukin eletty, kun Torstissa ollaan

Kuva on viime viikon lopulta. Saatiin (noin viikoksi) pieni kylmempi kausi, niin että sateet tulivat lumena.  Lumipeite kasvoikin reilut 15 cm. Tällä viikolla palataan siihen tavallisempaan tämän vuoden talvisäähän eli kosteampiin sateisiin, joten kyllä hanki siitä taas alenee.
Tämä vuosi on ns. tavallinen, eli helmikuussa on 28 päivää. Ensi vuonnako taas "karataan"? Siitähän sen tietää ensinnä, että pariton luku ei tule kyseeseen. Parillisen vuosiluvun numerot yhteenlasketaan, ja jos luku on jaollinen 4:lla, se on karkausvuosi. Vuoden numeroiden 2018 summa on 11, joten se ei kelpaa. Vuosi 2020 tuottaa summaksi 4, se kelpaa. Jos luku päättyy kahteen nollaan, niin se kelpaa myös, koska 100 on aina jaollinen 4.lla.

Viimeinen päivä eli huominen on jo pitkään ollut Kalevalan päivä, ja muistetaan mainita, että se on myös Suomalaisen kulttuurin päivä. Nykyisin myös ruokailusta on haluttu nostaa esiin omintakeiset piirteemme, joten huomista pidetään myös ruokakulttuurin päivänä. Onneksi käsityön ystävät ovat alkaneet tuoda esiin myös suunnattomasta varastostaan kansallisen kulttuurin piirteitä (tiedän kyllä, että monessa katsantokannassa halutaan kulttuuriksi nimetä vain kirjallisuus ja kuva- sekä säveltaide).

Virallinen liputuspäivä helmikuun 28 on ollut jo nelisenkymmentä vuotta. Torsti-nimi eli tämänpäivän sankari on myös hyvin vanhaa perua, se tulee muinaisgermaanisesta miehen nimestä Tors sten eli Tor-jumalan kivi. Torsti on etupäässä miehen nimenä, mutta joukossa on myös jokunen naisenpuoli. Sitäpaitsi se on tietysti joidenkin sukunimi. Almanakassamme on myös ruotsalaisuuden päivä, mutta se on marraskuun alkupuolella.

Näiden lisäksi sattuu niin, että huomenna on myös laskiaistiistai, kun eilen oli laskiaissunnuntai. Meidänkin kylällä kyläyhdistys järjesti kesäkahvilan tontille laskiaistapahtuman sekä sisälle että pihalle. Sisäily tarkoitti kohtaamisia ja kuulumisten vaihtoa hernekeittolounaalla tai laskiaispullakahveilla, ja kiitettävästi istuinpaikat olivatkin käytössä! Oli hauska tavata ja kysellä kuulumisia. Monet vapaaehtoiset olivat tehneet paljon tapahtuman eteen, kiitos heille siitä!

Lounastelijoille oli varattu kolmessa eri kodissa keitetty iso kattilallinen rokkaa. Niistä olivat viimeisten kahden kattilan pohjat jo tulossa näkyviin, kun kävin paikalla tapahtuman puolen välin aikoihin, omien vieraiden lähdettyä. Hyvät muistot Kankkusen Maija-Stinan rokasta olivat jääneet aiemmilta vuosilta mieleen. Nyt tartuin kuitenkin naapurin Paulan tekemään kasvisversioon, jossa oli mukaan pantu härkäpavuista tehtyä lisuketta, ne näyttivät kuin jauhelihan pikkukönteiltä. Oli tosi hyvä ja maittava annos!

Pihalla temmelsi nuoriso pulkkamäessä ja nautti grillimakkaroiden tirinästä. Sisälle täydennysreisulle poikennut Haapaniemen Ahti sanoi, että myyntiä oli grillilläkin ollut reippaasti. Mikäs oli ollessa, kun lunta oli, aurinko paistoi eivätkä vaatteet kastuneet lumessa. Vielä huomennakin saavat hiihtolomalla olijat jatkaa lumileikkejä, mutta lumi on jo nuoskaa.

Laskiainen  tarkoittaa, että on siirrytty laskemaan niitä 40 päivää, joista tiedetään vastaan tulevan pääsiäisen. Sen aika on huhtikuun 16, siis melko myöhään tänä vuonna, kun siitä vappuun on vain pari viikkoa.
Uutiset ovat kertoneet, että monissa lämpimämissä seuduissa kevät narsisseineen on jo alkanut, mutta Suomessa vasta pääsiäinen alkaa pikkukukkaisten eli tet- narsissien myyntikauden, koska silloin niitä halutaan suuria määriä, kotien sisä- ja ulkokukiksi ja vietäväksi haudoille. Ainakaan aiempina vuosina ei niitä ole voinut löytää ennen pääsiäissesonkia etsimisestä huolimatta, kun niitä ei ole ollut kukkatukussa.

Tella tulee kohta 11 vuoden ikään. Naamassa on harmaita osia kuonon ja silmien seudussa, mutta muuten ei ikä näy. Tämä on poseerausilme, madame osaa sen hyvin. Yhtä korkealle hypitään ilmaan ilosta, kun mainitaan, etä voitaisiin mennä ulos!
Tellan helmikuun aika mummulassa päättyi eilen, kun kotimatka koitti. Yhdessä olikin saatu aivan kiitettävästi aikaan: ulkoilupyrähdyksiä runsain määrin joka päivä ja väliajat kylki kyljessä edistämässä sukkien valmistumista. Vain yhdet kunnon lumityöt (viime perjantaina) tuli tehtyä koko kuukautena, noin vähäistä sademäärää en muista sattuneen helmikuulle!

Vasemmanpuolinen lanka on Novitan langoissa väriltään vadelmanpunainen, se on tämän vuoden uutuus. Omat vadelmani ovat vähemmän kellertäviä kuin tämä lanka paitsi silloin, kun ovat hieman raakoja. Mutta lanka sopii monenväristen kanssa virkisteeksi.
Näitä vihreän sävyisiä sukkia tuli tehtyä useampikin pari!
Kun olin aikani ahkeroinut yllä olevien värien maailmassa, päädyin etsiytymään toisenlaisten lankakerien seuraan, kun oli tullut vierailtua taas Korian tehtaanmyymälässä.

Tammikuussa löytyi riemunkirjavaa lankaa, joka sai tekemään kirjavia sukkia! Päädyin erottamaan kuitenkin keltaisen ja oranssin värisen pätkän omiin sukkiinsa, kun ennestään oli niiden seuraan sopivaa ruskeaa ja keltaista. Vaaleanpunaiseen pohjalankaan kelpasivat muut värit siltään, mutta pikkupoikien vaaleansiniset sukat saivat vain kolme langan väriosaa ennestään olevan kirkkaansinisen lisäksi.

Välillä tehtaanmyymälästä löytyy edullisia pussilankoja, kun jostain syystä kerän painoa ei ole ollut tarpeeksi (100 tai 150g), ja sellaiset pussit käyvät tietysti yhtä hyvin neuleisiin! Pussissa on usein noin puoli kiloa lankaa ja ne myydään pussin painon mukaan hinnoiteltuna. Kausalan S-marketin lankahyllystä saa tietysti täysiä keriä, sinne onkin helppo poiketa ruokakaapin täydennysreisulla.

Haastesukat valmiina pusseissaan, lankani riittivät 4 pariin. 
Paikallislehdessä oli reilu viikko sitten haaste osallistua kartuttamaan sotaveteraaneille itsenäisyyden juhlavuoden merkeissä jaettavaksi tarkoitettua sukkakekoa. No, kun juuri olivat viimeiset pikkulapsen sukat tulleet edellisenä iltana valmiiksi, tartuinkin heti tähän hommaan. Miehille harmaita ja naisille valkoisia sukkia teemaan sopivin raidoin, varastossa oli langatkin melkein valmiina, ei tarvinnut kuin toinen harmaa kerä hommata.

Kaikki saajat ovat vähintään kymmenen vuotta itseäni vanhempia, sillä olin sodan aikana 4-9 -vuotias, ja armeijan riveihin kelpasi vain sellainen nuorimies, joka oli saanut sen asevelvollisten peruskoulutuksen 18 ikävuotta täytettyään. Sukkia tarvitaan yli 40 paria. Niin kertoi lehdessä Kivisen Tuula, joka itse on sotaorpo, ja haluaa edistää myös sotaveteraanien vapaaehtoisia huolehtimishankkeita.

Kuvasta näkyy tämän vuoden lumen määrä. Kaikki autotallin katolla oleva on viimeisen sadejakson tulosta, sitä on n. 15 cm . Yhteensä lunta on reilut 20 cm, kun entiset ovat lämpiminä jaksoina latistuneet melkein pohjaan asti. Kuva on  otettu lumitöiden jälkeen  perjantaina.
Eilen illansuussa päädyin pyykkirumbaan, kun muuten olisi jäänyt koko helmikuu ilman sitä. Nythän ne kohta ovat ihan kuivia, joten pääsee jatkamaan muunlaisia kotitalousaskareita. Pyykkiä kertyy vähän, jos ei ole hikoilua edistävää lumityöpuuhailua! Villasukkapyykkiä toki tulee samaan tahtiin kuin muinakin talvina.

Tälle iltapäivälle olen suunnitellut matoille lumikylpyä, koska on kuivaa pakkaslunta. Matot tulevat sillä lailla puolittain pestyä, kun pölyt tarttuvat lumeen ja lähtevät ravistaessa. Ainahan niitä toki imuroidaan, mutta taitaa olla niin, että tässä hommassa parasta on haju, joka tarttuu hangesta mattoon. Ehkä en kaikkia jaksa roudata, mutta tehdään sen verran, kuin veto riittää ja näpit kestävät, kun täytyy paljain käsin niitä puistella. Hansikaskäsi ei pidä mattoa otteessa tarpeeksi hyvin.


perjantai 10. helmikuuta 2017

Muistoja 1980-luvulta

Onneksi päästiin säikähdyksellä tästäkin pakkaskaudesta. Kovimmat kylmät on jätetty taakse eiliseen päivään, kun pilviverho yöksi nousi taivaalle. Kuun kehäkin sen jo illalla kertoi. 
Tällä viikolla on plarattu esiin kolmenkymmenen vuoden takaisia tekemisiä! Sain kirjeen, jossa kyseltiin, mikä kasvi se oikein olikaan, jota olin katsellut umpeen kasvavassa lammessa harjun juurella etelä-Hämeessä. Ja mitä muuta sillä reisulla olin pannut muistiin?

Retkeilykasvion 1998 sivua luhta- ja idänluhtatähtimön kohdalta.
Onneksi kysyjällä oli mainita nimeltä se kasvi, jonka nimen kuultuani heti tiesin, mistä reisusta oli kysymys. Se oli vaalean kellanvihreä luhtatähtimö Stellaria palustris, joka oli herättänyt kiinnostukseni niin, että olin mennyt pyydystämään näytekasvia tarkemman tutkimisen kohteeksi. Siinä en kuitenkaan ollut onnistunut, kun lampi oli kovin kostea ja hetteinen. Yksin kulkiessa ei passaa ottaa liikaa riskejä, vaikka kyseessä olisi ehkä vain reipas kastuminen, sillä kotiinpaluu oli kuitenkin reilun parinkymmenen kilometrin päähän autolla. Tein siis havaintoja niin läheltä kuin saappailla pääsin.

No kun ei ollut kasvinäytettä, ei ollut tällä viikolla syytä mennä etsiskelemään kasvia ylävintin kylmätilasta, jossa kasvikokoelmani viettävät prinsessa Ruususen unta.

Vuodelta 1998 oleva retkeilykasvio, paras työkaluni! Vuonna 2005 julkaistiin siihen lisäysvihko, jossa oli melkein 50 sivua painamisen jälkeen tullutta uutta tietoa.
Luhtatähtimö on monimuotoinen laji. Nykyisin tiedän, että yksi kellertävänvihreä erityisryhmä on erotettu omaksi lajikseen idänluhtatähtimö Stellaria fennica, jota aiemmin pidettiin vain variaationa eli muunnoksena. Sillä on muitakin tuntomerkkejä, joiden takia lähempi tarkastelu olisi ollut tarpeen. Olisiko vanhempi retkeilykasvioni tätä lajia vielä tiennyt esitellä, en tiedä, kun kirja on jossain muualla. Vasta 1998 hankkimassani uudessa painoksessa uuden lajin saattoi saada vastaansa. Kyseinen muoto on harvinaisempi, eikä siitä vielä havaintoja lounais-Suomesta. Kun olin nähnyt luhtatähtimön eri puolilla Suomea kymmeniä kertoja, niin sinertävän vihreitä ne kaikki olivat olleet, joten tämä väriero suorastaan huusi päästä muistettavaksi.

Olin käynyt toukokuussa 1986 kuvaamassa opetustarkoituksiin harjun rakennetta, siitä pääsee hyvin selville sorakuopassa, joka leikkaa harjun soranoton edetessä syntyhistorian esille. Samalla reisulla olin kiivennyt myös isolle edelleen suurelta osin luonnontilaiselle harjulle katselemaan sen kasvistollisia aarteita. Löytyikin tyypillisiä reheviä lehtoisia metsiä harjun tyveltä, mutta ylävämmät osat olivat päässeet viljelyn kohteeksi, sinne johti alun perin kärrytieksi tehty kapea kylätie. No kaikki piti katsoa!

Vieressä oli lisäksi umpeenkasvava lampi, joka sopisi siinä harjun vieressä ollessaan vaikkapa muistoksi muinaisesta isosta jäälohkareesta, joita jääkauden päättyessä lämpimään kauteen irtosi mannerjäästä ja hautautui hiekkojen mukana silloiseen matalaan rantaveteen, johon joki laski. Sellaisista lohkareista on paljon todisteita harjujen liepeissä. Harjuun jää jyrkkiäkin monttuja, joita sanotaan sanotaan lukoiksi tai supiksi. Niiden pohjalla voi olla lampi, mutta yhtä hyvin voivat olla kuivapohjaisia.
Tiedän kyllä, että tuollainen pyöreä monttu voi olla syntynyt jo paljon ennenkin, jos siihen on osunut meteori. Niitähän maapallon alkuhistorian aikana lienee tullut alas tiheämmin kuin nykyisin, ja aina uusia, suuriakin pyöreähköjä syvänteitä löytyy. Lukumääräisesti harjujen suppa-monttuja on kuitenkin monisatakertaisesti enemmän, varsinkin Suomessa, jossa jääkaudesta on kulunut suhteellisen vähän aikaa.

Paitsi luonnonkasvillisuutta minua kiinnostivat tuohon aikaan erityisesti ihmisten jättämät jäljet kasvillisuuteen, niinpä kaikki piennarkasvillisuus, laidunmetsät ja vanhat talojen paikat tuli käytyä katsomassa heinänviljelyn muistoja etsiessä. Siinä sivussa löytyi muutakin, kuten mm. vielä lapsuudessani yleinen kiertelevien romaniperheiden muisto, hehän harjoittivat mm. kattilain ja pannujen paikkausta tullessaan ja asuivat kylässä ainakin joitain päiviä niihin aikoihin (Iitin kirkolla suosikkipaikka oli kesäkahvilan edustan iso tiekolmio, jossa nykyisin on liikenteenjakaja. Sille mentiin ammattimiehiä tapaamaan.)

Kasvikirjan sivun asiat kangaskortteesta. Kuvasta näkyy, ettei kasvissa ole muuta kuin ylöspäin nouseva vihreä varsi, jonka päässä voi olla itiötähkä. Kovan varren paksuus vaihtelee. Paksuimmat varret, mitä olen nähnyt. ovat yli sentin, mutta yleisimmin se on noin muutaman( 4-6) millin luokkaa.
Näillä kulkijoilla oli mukanaan mm. kangaskortetta, jolla kiillottivat ja puhdistivat astiaa ennen ja jälkeen työnsä. Myös sotaväen leireissä tapa oli käytössä asehuollossa. Leirien jäljiltä löysinkin monia kangaskortteen tienvarsikasvustoja, ja kuinka ollakaan, sellainen löytyi myös tuon alussa mainitun sorakuoppareisun yhteydessä kyseisen harjun päällä kulkevan tien varresta.

Olin paljon myöhemmin tekemisissä tämän hämäläiskylän asukkaiden yhteisön kanssa, kun 2000-luvun alussa virisi tarve tehdä kyläkirjoja. Olin tuon sorakuoppareisun jälkeen käynyt tutustumassa kylän luonnonkasvistoon monissa muissakin yhteyksissä, joten lupauduin tekemään kirjaan kylän kasvistoa käsittelevän osan. Tuo kirja julkaistiin 2009. Olin jo silloin muuttanut iittiläiseksi (2005). Kirjaa en olekaan valmiina nähnyt. Onneksi olin säilönyt tietokoneen muistiin kyseisen oman osuuteni. Lammessa kasvavan luhtatähtimön erikoinen väri oli tullut mainituksi siinäkin yhteydessä. Myös kangaskortteen kasvupaikka oli päässyt tekstin osaksi. Ainoa asia, joka puuttui, oli tekstini tekoaika, sillä konetta uudemmaksi vaihdettaessa järjestelmä oli vaihtanut kaikkien tekstien talletuspäivämääräksi vuoden 2011. (Luultavimmin tämä tekstini on tehty niihin aikoihin kun muutin asumaan Iittiin, eli n. vuosien 2005-2008 paikkeilla. Siihen aikaan oli elämässä paljon kaikenlaista ohjelmaa, ettei olekaan päiväkirjamainintaa kyseisestä iltakirjoittelusta.)

Eräs tuttavani on kotoisin tuosta kylästä, joka ("huonoksi" onneksi) on saanut useammankin soranottopaikan, ja yhden niistä keskelle kylää. Kyseessä on juuri se kuoppa, jota olin käynyt 1986 katselemassa ja havainnoimassa. Kun se on vuosikymmeniä ollut ammennuksen kohteena, ei ihme, jos kylän asukkaat toivoisivat jo pääsevänsä eroon kivipölyjen nielemisestä! Välillä sorakuoppa ei ole saanut ottolupaa, mutta sitten se on taas tullut, joten melkeinpä voisi sanoa ikiaikaiseksi riesaksi.

Kyseinen tuttava on hiljattain (2011) julkaissut hyvän oppikirjankin maastonmuotojen kanssa pähkäilyyn.
Sora on tärkeä luonnonvara, jota näin betonirakentamisen ja pinnoitettujen maanteiden aikana tarvitaan mahtavia määriä. Lisäksi tarvitaan suoraan kalliosta jauhamalla ja murskaamalla tuotettavaa kivistä lajiteltua maa-ainesta. Sellainen murskaamo voi tulla sijoitetuksi sorakuopan yhteyteen. Murskaamo tuottaa metelin ja liikenteen lisäksi vielä hienompia aineksia tuulen vietäväksi kuin sorakuoppa lajittelun ja seulonnan yhteydessä. Sellaisten ei kuulu olla asutuksen keskellä

Aika 1986-87 oli elämässäni kovin vauhdikas. Tein niihin aikoihin kaikki vapaa-aikani fil. lis. tutkintoani, ja kesäisin maastossa tehdyt havaintomatkojen tulokset oli käsiteltävä ja suhteutettava muuhun aineistoon. Sitä en olisi silloin arvannut, että vielä pitäisi ahertaa 4 vuotta vielä, ennenkuin asia olisi suurinpiirtein hahmollaan!
Ensimmäinen lapsenlapsikin oli saatu sukuun, kun Osku oli syntynyt 1985. Mummun arvonimeen liittyy myös konkreettisia asioita. Kesäisin ja muilla lomilla oli hyvä viettää yhteistä aikaa Iitin "kesämökillä".

Paitsi että itselleni loppuvuonna 1986 tuli mittariin 50 vuotta, oli muutakin ainutlaatuista, kuten Tsernobylin voimalaitoksen katastrofi huhtikuussa 1986, jolloin laskeuman aikoihin olin tehnyt niinkuin muutkin suomalaiset autuaan tietämättömänä vaarasta keväistä pihojen haravointia koko viikonlopun. Vasta seuraavalla viikolla saatiin kuulla asiasta, kun ulkoilut ja kuivalaskeumain pöyhöttelyt oli tehty!

Sitä paitsi perheessämme oli uusi asukas, kun äitini iäkäs veli Bernhard tuli Suomeen. Hän oli ollut leivän perässä matkalla yli 50 vuotta, kun oli lähtenyt Suomesta Kanadaan 1923, josta matka jatkui Neuvostoliittoon 1932. Ikää oli papalla jo noin 93, kun paluumatkasta tuli totta. Kaksi vaimoakin ehti olla, toinen Suomesta mukaan matkalle lähtiessä, toinen Petroskoista, kun ensimmäinen tuli 1960-luvulla matkansa päähän, mutta ruoanlaittotaitoinen ihminen edelleen oli tarpeen. Jälkimmäinen kuoli 1985, aika pian sen jälkeen kun olimme tavanneet, jolloin hän oli jo halvaantunut jaloistaan.

Pappa jäi yksin, jonka vuoksi päädyin kutsumaan hänet Suomeen lopuksi elämänsä ajaksi. Suurin osa muusta suvustamme oli jo siirtynyt manan maille, kun minun äitini (s. 1906) oli ollut oman ison sisarussarjan nuorimmainen. Pappa asuikin kokonaisen vuoden meidän olohuoneessa maaliskuusta 1986 helmikuun loppuun 1987. Sitten elonpäivät jatkuivat vielä 5 vuotta omassa asunnossaan, kun kuntamme osasi jo niihin aikoihin ns. tuetun itsenäisen asumisen, eli lämmin ateria ja toistuvat muut kodinhoitopalvelut tulivat osaksi arkea.

Siihen aikaan (ylettömän pitkä kovan pakkasen alkutalvi 1987) mahtui vielä Iitin talollekin melkoinen katastrofi, kun nousuputket vesikeskuslämmityksen paisuntasäiliöön ylävintille jäätyivät umpeen, ja vesi lakkasi kiertämästä. Patterit pullistuivat ja oli otettava varalämmitysjärjestelmä käyttöön, josta poiki lisää ei-toivottuja lieveilmiöitä. Siitähän jokavuotinen osaremonttien aika alkoi, eipä puuttunut ylimääräisiä ohjelmia kymmeneen vuoteen jatkossakaan.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Tuntuu melkein maaliskuulta

Viime viikonvaihteessa oli vähäpilvistä aikaa. Kuva on otettu 20 01.
Vaikka eletään vielä melko pimeän talven keskellä, maailman sääilmiöt ovat aiheuttaneet jo viikkoja kestäneen syklonien sarjan, joka tuo lauhaa ilmaa ja tuulia, ehkä sateitakin. Huomenna on onneksi Paavon nimipäivä, se tunnettu valoisamman kauden symboli, josta sananlaskukin sanoo: Päivää Paavalista. Alkukuussa olleet pakkasetkin loppuivat melkein alkuunsa, joskus ne ovat kestäneet reilusti yli kuukauden. Saatiin siis taas föhn-tuulia ja ihan keväistä tuntua tiemaisemiin.
Tuossa kuvassa kiteytyy tämän vuoden keskitalvi. Lunta on tullut niukasti, ja pian on seurannut sulamista, joten parvekkeelta tippuu koko ajan vettä rappumatolle
Tämän aamun lumitilanne pihalaatoilla: Noin kolme senttiä sillä kohtaa, johon lumi pääsee esteettä.
Viimeisen vuorokauden aikana satanut lumisaalis autonpeitolle sataneena. Ravistin peiton puhtaaksi eilen keskipäivän aikoihin.

Luin illalla vuoden 1999 päiväkirjaani koetusta kunnon pakkastalvesta. Se oli viimeinen kokonainen työvuoteni, siihen toi maustetta oikean käden ranteen kolmas leikkaus huhtikuussa. Ranne oli 1998 kokenut pirstaleisen murtuman, jota ei saatu muuten kivuttomaksi kuin tekemällä tuolloin suoritettu ns. jäykistysleikkaus. Siinä lonkkaluusta otettua luulastua tungettiin olemassaolevaan huonoon asetelmaan tekemään se taipumattomaksi. Heinäkuussa sitten pääsin eroon kipsituesta.

Vuosi oli muuten otollista aikaa kaikenlaisille ennustuksille ja peloille digiongelmista, kun vaihdettaisiin kohta uudelle vuosituhannelle! Puolijännityksellä seurattiin vuosituhannen vaihtumista, jota varmuudeksi näytettiin melkein vuorokauden, kun H-hetki eteni idästä länteen keskiyötä seuraten. Mutta saatiin lämmin kesä, vasta 2000 ja 2001 olivat sadepainotteisia ja viileämpiä.

Toisaalta syklonien radan takia kylmät ilmamassat ovat nyt purkautuneet keski- ja itä-Euroopan yli kauas etelään. Italiassa saatiin juuri maanjäristyksen seurauksena kauhea kokemus, kun lumivyöry hautasi hotellin kymmenine asukkaineen, joita nyt on jouduttu kaivamaan lumimassoista. Osa on onneksi löydetty elävinä, mutta kovin kylmettyneinä. Välimeren ympäristön pakolaisleireillä on olemista, kun teltat eivät totisesti ole mitään lumiajan asumuksia.

Tämän kevään sukkatehtailua kuun alkupuolelta. Ylempi pari on selvästi viritelty itsenäisyyden 100-vuotiseen juhlaan sopivaksi... Huomasin viikolla uutisista, että jotkut harrastavat paljasjalkajuoksua ympäri vuoden. Uutisesta selvisi kuitenkin, että talvisaikana jalkapohjaa suojaa villasukka. Olenhan minäkin sukilla usein tepastellut pikku hommia ulko-oven tienoilla, mutta että pidempiä matkoja?
Toisaalta on todettu, että maapallon ilmat tulevat vuosi vuodelta yhä lampimämmiksi, jäämeret alkavat muuttua meriksi ikuisten jääkenttien asemasta. Jääkarhuilla on jo nyt hankaluuksia ravinnon hankinnassa, osa niistä on siirtynyt asumaan kaatopaikkojen tienoille, jossa ruokaa ainakin melko usein on saatavilla.
Etelämantereella on jo tovin seurattu suurta n. 100 km:n railoa, joka uhkaa irrottaa ison jäähyllyn mereen uivaksi jäävuoreksi. Railolla on mahdollisuus erottaa 5000 neliökilometrin kokoinen lohkare mannerjäästä. Se on noin puolet Uudenmaan läänin pinta-alasta. Jos niin tapahtuu, siitä tulee suurin ajelehtiva jäälohkare aikoihin. Kun se on jo valmiiksi meressä, se ei juuri nosta vedenpintaa, mutta joutuu haitaksi meriliikenteelle.

Nämä ovat huolettavia asioita, ja maailman ilmastotalkoita on viritelty jo hyvän aikaa. Öljyn ja hiilen valta-asemasta energian lähteinä pitäisi pian päästä, sillä hiilidioksidin määrä on uhkaavasti noussut. Energiankulutusta pitäisi vähentää, mutta toistaiseksi se on vain noussut. Eilen illalla kerrottiin valtakunnallisia tilastoja viime vuoden tammikuusta. Silloin pakkaskaudella tehtiin Suomen ennätys sähkön kulutuksessa, jossa tilastossa oli tuontisähkön osuutta reilu neljännes. Entäs, jos ei olisi saatu naapurimaista?

Kuinkahan käy maailman ilmastosopimuksen, joka juuri on saatu tehtyä? Toisaalta ei olisi kovin suuri vaiva esim. viileillä alueilla laskea asuintilojen lämpötiloja asteella - parilla, koska vaatteita kuitenkin täällä riittää. Se on askel oikeaan suuntaan. Talojen rakentamisessa tulee pian uusia ongelmia. Liian tiivis talo tuottaa mikrobeille hyvät elinympäristöt, kun vettä käytetään melko surutta sisätiloissa. Onhan se nähty Suomen nopeasti putkahtaneesta homekoulujen ja -kotien määrästä. Kosteiden tilojen vesieristeet eivät ole sataprosenttisia. Itse elin lapsuudessa niukan talousveden aikaa, kun ei ollut vesijohtoa. Silloin oli kyllä käytössä aina lattiapyyhe, jolla roiskevedet korjattiin lattialta. Seinät pysyivät kuivina. Isommat pesut tehtiin lauantaisin saunoissa, jotka kuivivat käyttöjen välillä viikon.

Meillä hallitus ihan oikein alkoi puuhata valtakunnallista selvitystä uusista liikennejärjestelyistä, koska liikenne kuluttaa juuri noita fossiilisia energiavaroja, mutta esitys on nyt ammuttu alas. Liikenneministeri on osoitettu nurkkaan häpeämään.
Olisi kyllä suoranainen ihme, jos tällaisesta probleemasta olisi noin nopealla aikataululla saatu vähänkään tyydyttävä ratkaisu, kun päämäärä on maaailmanlaajuinen ja keinot vain kansalliset. Mutta en havainnut kenenkään arvostelijan mitenkään kantaneen huolta ilmakehän asioista, huolen aiheet olivat aivan muuta, lähinnä lompsaan liittyen. Ei tainnut selvityksessäkään olla sitä näkökulmaa, kun lähtökohtana oli vähentynyt valtion varallisuus.

Tammikuun puolivälin jälkeen tullutta tuotantoa
Ja tässä seuraavat. Tuntuu, että homma etenee nopeammin, kun välillä vaihtaa toiseen värisarjaan...
 Sään ennustajat sanoivat, että näillä lukemilla mennään ainakin kuun loppuun. Juuri nyt ollaan siirrytty aavistuksen nollan alapuolelle, sitä pitäisi kestää pari päivää. Lunta on niukalti, vajaat kymmenen senttiä, joten tämä vuosi ei ole paljoakaan luontipuuhia tuottanut. Eikä lunta etelään kohta tulekaan, toista on Lapissa!

Saimaannorpan ystävät ovat alkaneet lumien kolaustalkoot norpan pesimäpaikkojen lähellä. Lunta on toistaiseksi niin vähän, ettei kinoksia juuri löydy. Kuulemma apukinosten teko on aloitettu tällä viikolla, tiedottaa Metsähallituksen luontopalvelut. Sellaisia tehtiin isommasti tammikuussa 2014 ja 2016, ja norpat olivat tyytyväisinä ottaneet työn tulokset pesimiseensä.

Telkkarissa on ilahduttanut kiinnostava Menneisyyden metsästäjät - sarja, joka kuvaa metallinilmaisijain kanssa kulkevaa äijäporukkaa etsimässä arkeologisille kaivaukselle sopivia kohteita. Mieleen tulivat Hauhon katajaisten maisemien kasviretket Hyömäessä, josta löysimme monta kiinnostavaa vanhan asutuksen indikaattorikasviakin muiden kasvistoaarteiden lisäksi.

torstai 12. tammikuuta 2017

Tammikuun tuulet

Ollaan edetty jo puoliväliin talvea vanhassa ajantiedossa, jonka mukaan puolet talven lumista on satanut loppiaiseen mennessä, ja siitä on jo viikko. Huomenna on Nuutin päivä, jolloin ennen päättyi "talviunelle pyhitetty" joulun aika, ja siirryttiin hääräilemään enemmälti. Usein se omavaraistalouden aikaan oli matka edempänä olevaan latoon heiniä hakemaan. Heikkiin on kyllä vielä viikko aikaa, sehän se talven selän virallisesti katkaisee. Heikkinä piti olla puolet karjalle varatuista heinistä jäljellä.

Jouluksi hankittujen "amaryllisten" eli ritarinkukkien ensimmäiset vanat on pois leikattu, ja toiset nuput ovat puskeneet esille.
Lehtikaktukset ovat vasta alkaneet keskitalven sesonkiaan. Valkoinen Marja-Leena on jo pudottanutkin joitain kukkiaan, punaisella vasta ensimmäinen avautumassa.
Joulun tunnusmerkit eli pikkulamput, kynttilät ja itämaantietäjät on siirretty laatikoiden sisuksiin vuodeksi, porkkanalaatikkoa on kyllä vielä pariksi ateriaksi...

Päivä on pidentynyt jo kuuteen ja puoleen tuntiin, hyvää vauhtia mennään kevättä kohti. Sukkatehtailuni on taas mahdollista, kun jännetupet huilivat pari kuukautta. On jo menossa neljäs pari. Lähikaupassa on myös lankahylly, jossa voi käydä tutkimassa vaihtoehtoja, samalla kun käy ruokaostoksensa. Joulupyykki on pesty ja saatettu puhtaiden joukkoon kaappien hyllyille. Mattojen tuuletusta hangella ei kyllä vielä sentään.

Viime viikolla oli sen verran reippaita pakkasia (parina päivänä jopa enemmän kuin -20), että jatkuva rapuissa kulkeminen pohjakerroksen tulipesille oli perusaskareena. Täällä viikolla en olekaan lämmittänyt kuin kahtena päivänä, ollaan niin leudossa pikkupakkasessa. Viime yönä oli hieman kylmempää, vaikkei kymmentäkään astetta lähellä, kun sattui taivalle pilvetöntä kohtaa, josta täysikuuksi paisunut yölamppu esittäytyi koko ympyräisyydessään (eikä tietystikään nukuttanut).

Lunta ei tosin ole kuin vajaan viiden sentin verran, kun tiistainen koko päivän jatkunut hiljainen vesitihku alensi saadun kerroksen puoleen. Pupun, kissan ja oravien jäljet ovat muodostuneet poluiksi puutarhalla. Kuva on parkkipaikan läheltä mongolianvaahteran alta, jossa oravat käyvät tähyämässä otollisia aikoja. Väylien hiekoitus muuttui tarpeesta todeksi tänä aamuna, kelpaa taas mennä postilaatikkotietä liukastelematta.

Aika kovat tuulet puhaltelevat parhaillaan. Viima on niin kova, että näpit jäätyvät tuota pikaa. Hieman on joukossa kovaa vauhtia kiitäviä lumihiutaleitakin. Näin pitäisikin olla, tammikuun alun karmotuulet putsaavat havupuiden latvat, jottei tapahtuisi lumenmurtoja.

Tänään tuulen suunta on harvinaisesti kaakosta, joka saa minut huolestuneena katselemaan liian lähellä kasvavia naapurin isoja kuusia, joiden mahdollinen kaatumisen suunta olisi juuri taloani kohti. Tuuli saa voimaa tullessaan Urajärven takaa, mutta onhan siinä muutama sata metriä vielä kallion jyrkännettä ja metsää edessä vastaanottamassa pahinta puhuria. Juuriltaan nämä kuuset eivät nouse, kun ovat vierekkäin jäätyneessä maassa, jossa ei ole alla talviliikennettä. Vanhuuttaan ovat jo hieman harventuneet, ei ole niin montaa oksaa tuulen vastaanottajaksi.

Enemmän kyllä jännitti tammikuun lopussa 2012, kun hopeakuusi Elsa oli saanut vuodenlopun lumimyrskyjen tuloksena paksut jäätyneet lumipaakut oksiinsa. Tuo kuva on siltä ajalta. Niitä ei millään saanut karistetuksi. Alapuutarhalla oli jo tullut paljon lehtipuiden katkeamisia. Puu näytti olevan hieman kallellaan oikealle, mutta vaikka juuret olivat kukkapenkissä, niin siinä se vaan pysyi.

Tänään kaikki puut ovat lumettomia, ei ole ollut tykkylumelle otollisia aikoja. Katsellaan kuvassa parkkipaikalta pohjoisen suuntaan.

Päädyin eilen jo jonkin aikaa tuumattuun askareeeen mustamerenruusujen suhteen. Mullat ruukusta sanomalehdelle ja etsimään pintamultaan kehittyneitä pikku mukuloita. Niitä olikin yllättävän paljon kummassakin ruukkuparissa, sekä violettien että valkoisten. Niinpä työ muuttui kukkatehtailun suuntaan, kun patterin vieressä oleva kukkahylly on nyt pullollaan vauvahautomoita. Kumpiakin värejä on kuusi ruukullista.
Hedelmäpussit pääsevät tässä hommassa tienaamaan toista kierrosta elämänkaareensa, kun ne sopivasti solahtavat tilapäiseksi kasvihuoneeksi mullan kosteutta säätämään. Sen jälkeen ehkä vuorossa kohtalo jätepussina.

Terveiset Ullalle, jolta sain valkoisten alut pari vuotta sitten!
Pian on aika myös istuttaa uudet maksaruohovauvat kukkavaasista, kunhan saan ruukkuja lisää. Kuulemma ensi viikolla tulevat mukulain kasvatusmateriaalit myyntiin.

torstai 5. tammikuuta 2017

Kipakkaa loppiaispakkasta

Vuosi alkoi komeasti ollessani Lohjalla, kun juhlittiin suvun uuden jäsenen ristiäisiä. Tobias Petter tuli ottamaan paikkansa tässä klaanissa. Harvinaisen arvokkaasti, sillä hän kuunteli aivan hiljaa koko ajan. No syntyä nyt 100 vuotta täyttävään Suomeen, onhan se jotakin, jonka jo pienempikin ymmärtää (?)
Kuva on otettu tänään ennen puolipäivää. Aurinko valaisee korkeimpia puiden latvoja ja vaalentaa taivaan. Mittarissa -20 C.
Vuosi sitten loppiaisaattona oli mittarissa samat lukemat (-19 C), mutta silloin oli vielä vähemmän lunta. Pakkanen alkoi muutamaa päivää aikaisemmin, vanhan vuoden puolella, ja lauhtui vähemmäksi vasta 11 01.  Kuva alla on 05 01 2016. Samanlaiset maisemat sain talteen myös edellisenä vuodenvaihteena 2015, silloin kova pakkaskausi väheni loppiaiseen päästessä, kuten nytkin odotetaan.

Lämmön tuotantoa on siis lisättävä kulkemalla pohjakerroksen uuneja paapomaan. Olin kotiin ehdittyä alkuviikosta tarmokas ja kuskasin kaikki tyhjät klapilaatikot täysiksi autotallin pinoista, joten nyt saa tulla vaikka pidempikin pakkaskausi näillä "käteisvaroilla". On joskus ollutkin jopa lähes 8 viikkoa pitkä kylmä putki alkuvuodesta.
Kiuas on nopea, mutta leivinuuni antaa lämpöä vielä seuraavanakin päivänä.
Lisälämpöä vielä aamuisin vähäksi aikaa kynttilöistä, että tuvan alailmakin saa osansa. Tuulettimellakin se hoituisi, kun talossa ei ole kirmaavia pikkulapsia, jotka saavat liikkeillään ilmalle ns. perhosefektejä.

Vuoden vaihde panee tuumaamaan, pitäisikö tehdä joitain uudenvuoden lupauksia? Aika tekee tehtävänsä, se muuttaa usein asioita ilman päätöstäkin.

Viime vuonna tuli vastaan muutamia etappeja, joista nyt jatketaan. Ikävuosia tuli 80, joten oli aika saada jatkoa ajokortille. Passi vanheni, joten sekin meni melkein samoilla askelilla. Kun autolaina tuli jo alkuvuodesta maksetuksi, voi nyt huristella ihan omalla autolla ne muutamat kilometrit, jotka käyvät tarpeellisiksi itselle tai pakkaskausina auton akulle. Pitkään mietitty talon kunnostusvaihe saatiin tehtyä, joten ei ole järkyttäviä pelkoja edessä siinä suhteessa. Nyt voi jatkaa pienemmällä panostuksella. Tämän talon iso pöytäkin vaihtoi palvelemaan Emmin kotia Lohjalle, sen aika täällä oli tehty. Parin vuoden aikana kerätyt sairaudet ovat vain seurantavaiheessa, jos siinäkään.

Useimpina vuosina, jolloin olen koettanut ns. lupauksilla kohentaa elämänlaatua, ei ole tullut mietittyä, mitä uutta voisi keksiä, vaan mistä turhasta painolastista voisi päästä. On tullut aikojen alussa tehtyä tupakkalakko tai kahviin ei lisukkeiksi sokeria eikä maitoa. (Itse asiassa ne molemmat ovat olleet pysyviä muutoksia, sanaan lakko sisältyy mielestäni piilolupaus jatkaa sitten kohta.)

Kolmisenkymmentä vuotta sitten päätin lopettaa lottorivien väkertämisen. Olenkin joka viikko "rikastunut" sen lottorivin hinnan, jota en vienyt kioskille maksettavaksi. Niillä penneillä, laskin juuri, kaikki tarvitsemani sukkalangat on saatu hankituiksi, ja on jäänyt jopa ylikin.

Eläkkeelle siirtyessä vuonna 2000 oli tehtävä paljon poishylkäämisen päätöksiä, kun tulotasokin laski roimasti. Muutto Iittiin 2005 vähensi paljon autoilua ja antoi vapaata aikaa ilman lukujärjestystä, kun vuodesta 1983 alkaen oli toimiteltavaa joko Turengin puolessa tai täällä.  Moni asia kypsyy loppuun käytetyksi kuten vaate, ja jos oma perhe ei paljon innosta jatkamaan, on helppo siirtyä seuraavalle elämisen tasolle. Näin on käynyt muutaman parin vuoden aikana kansalaisopiston kursseilleni, joissa viihdyin 1980-luvun lopulta asti, siis parikymmentä vuotta.

Olen elänyt jo ne ajat, jolloin valettiin tinaa ja katsottiin möykyistä ennusteita tulevaksi. Tuo roiskiva ja sottaava ohjelmanumero oli ensimmäisiä ohitettavia, paljon ennen piparkakkujen leipomisen lopettamista. Ei taida enää löytyä tinakauhaakaan, se kelpasi sellaisenaan metallin keräykseen. Jokunen joulun porkkana- ja lanttulaatikko sentään tehdään, niistä en vielä luovu. Joulukuusta ei ole tullut tupaan enää aikoihin. Hernekeittoja vielä teen, tosin ne pitää pakastaa joksikin aikaa, että hyvin sulaisivat suolien mutkissa.

Radionkuuntelu on jo kauan ollut vain teoreettista, enkä ole tällä vuosituhannella edes hankkinut siihen tarvittavia laitteita. Videonauhurin käyttö paketoitiin pois vuonna 2000, kun siirryin eläkeläisen aikaan. Sanoma- ja aikakauslehtien luku on myös mennyt ohi jo aikaa sitten. Tänne muuton jälkeen loppui aamulehden varhainen saanti, ja samat uutiset löytää aamuaikaiseen juuri tietokoneen ruudulta. Kirjastokäynnit ovat myös huvenneet, osin siksi, kun oma kirjavarasto on paisunut, toisaalta siksi, että melkein kaikki kiinnostava on jo luettu. Vain talous- ja henkilöhistorian alalta löytyy tuntematonta katseltavaa. Tieteelliset julkaisut ovat tärkeää luettavaa päivitykseksi.

En pysty televisiostakaan löytämään montaa hupia, kun elokuvien katselun asennot eivät sovi niskan rakenteelle. Teatteri- ja konserttimatkoja häiritsee hajusteallergiani, jonka takia en viihdy lähikontaktissa sellaisessa seurassa, jossa kosmetiikka on perusasia.

Merkittävimpiä päätöksiä uuden asian käyttöön ottamiseksi oli 1995, jolloin päädyin kotitietokoneen hankintaan. Selvyyden vuoksi on sanottava, että jälkikasvun painostuksesta se tapahtui. Pian saatiin sitten laitteen parhaat puolet esille, kun lapset hankkivat puhelimeen 1996 liitetyn modeemin, jolla internet-yhteyksiä voi alkaa viritellä. Se on kääntänyt elämäntapaani enemmän kuin mikään muu, ja vielä ns. vanhemmalla iällä. Puhelin on jäänyt taka-alalle. Nykyisin välimatka muihin perheenjäseniin on sekuntien päässä näiden nykylaitteiden tekniikan takia.

Miestensukkien vuoro on nykyisin useammin. Nyt on menossa Joulukataja- nimen saava sukkapari.  Kuvassa on myös toinen vakioharrastukseni eli päiväkirja, niitä karttuu täysiksi vähintään yksi vuodessa, mutta useimmiten lähelle kahta.
 Tilalle olen löytänyt kangaspuiden ohelle myös sukankutomisen, askare, joka on loppumaton. Viime syksyn sisätyökauden alkaessa olinkin hieman hukassa, kun sormien tyvillä jänteet alkoivat osoittaa kyllästymisen merkkejä ja kääntyä jännetuppien tulehdukseen. Mitä ihmettä voisin ottaa tilalle? Totesin aika pian, että kynsien pureskelua se ei ainakaan voi olla, kun omaan niin hauraan ja ohuen kynnen rakenteen. Meni reilut kaksi kuukautta, ennenkuin uskalsin taas alkaa tätä sukkapuikkojen kanssa "voimistelua".

Pienenä pelastuksena on ollut tavanomainen huushollityö, mutta eihän sitäkään voi yhden hengen taloudessa kovin paljoa koitua. Tietysti voi ryhdistäytyä siivoilemalla perinpohjaisemmin, niin saa enemmän aikaa kulumaan. Kirjoittelukaan ei niin paljon rasita, ettei sitä voisi harrastaa.

Huomaan kyllä niskalihaksista, että harrastukset ovat olleet liian yksipuolisia, joten jotakin remontinpoikasta tarvitaan, en vielä tiedä, mitä se olisi. Katsotaan, mitä tulee tarjolle...

lauantai 24. joulukuuta 2016

Rauhaisaa joulua ja onnellista uutta vuotta!


Tämä toivottaminen on helppoa Suomessa, jossa tämän aamun Iltalehden artikkelin perusteella asuu ällistyttävän onnellista väkeä. Erityisen paljon heitä näyttäisi osuvan itäiseen Suomeen, jossa (Savo-Karjalan vaalipiiri) jopa 48% haastatelluista tunsi olevansa onnellisia. Siellä ilmeisesti kansanluonne on perusoptimistinen, toivottavasti se säilyy ja paranee! Siitäkin huolimatta, vaikka valtiontaloudella on edessä säästökuuri, kun menot ovat suurempia kuin tulot. Lehtikirjoittelun perusteella sen pitäisi olla aihe tyytymättömyyteen?  Suurin osahan ihmisistä ymmärtää, että menoja on hillittävä, niinhän omallakin kohdalla on tehtävä.

Voimme kaikesta syksypuolen pimeydestä ja talouslamasta ym. huolimatta olla tyytyväisiä osaamme turvallisten naapurien ja ihmissuhteiden pikku maassa, joka talvisin vetää turisteja katsomaan jylhää kylmää kauneutta. Jouluajan turismi Lappiin on saanut suurimmat mittasuhteet. Arvostetut lehdet ovat nostaneet maamme harvaan asutut kohteet merkittäviksi koettaviksi. Mainokseksikin riittää: Älkää tulko tänne palelemaan, kuten taannoin huomattiin.

Eilispäivän valoisa hetki tuli juuri ennen auringonlaskun aikaa, kun ohenevat pilvet sallivat sen. Lapioidut ja liikennöidyt kohdat tontilla ovat lumettomia, muualla on kevyt valkoinen kate vielä antamassa pontta auringonsäteille.
Kaikki on kyllä suhteellista, niin myös onnellisuuden saavuttaminen tai siinä pysyminen. Se riippuu toteajan lähtötasosta. Jos nälkäiselle on tiedossa ruokaa joka päivä, hän on onnellinen. Toinen ei ole, jos hänen ruokansa ei saavuta tiettyä tasoa! Eilen tokaisi eräs lasten oikeuksia puolustava henkilö, että lapsen tulee saada sitä, mitä muutkin, ainakin jouluna. (Ihanko totta? Onko se oleellista?)

Eräs ystävä on tänään onnellinen, kun asunnonvaihdon viimein onnistuttua karmea vetoisuus on nyt vain muisto. Tuostakaan ei tiedä, jos häärii päivät, mutta jos vain istuu, niin ilman liikkeenkin aistii kiusaavana. Jo vanha roomalainen sananlasku totesi: Cutta cavat lapidem (pisara murtaa kiven), kun kerrottiin eräänä kidutuskeinona olevan sen, että katosta tippuu vesitippa aina samaan kohtaan kahlitun vangin päälaella. Ei se määrä, vaan loputtomuus... Erityisen onnelliseksi tuntee itsensä, kun jokin sairaus alka olla voitettu. On noustu kuopan pohjalta.


Tänä vuonna on saatu kokea päivittäin ihmisjoukkojen hätää, kun sodan takia perusturvallisuus on vain muisto eikä paremmasta ole toivoa. Pakolaisuus on nykypäivän maailmassa enemmän arkea kuin satunnaisista konflikteista johtuvaa. Merille on hukkunut pakolaisia kuljettavissa aluksissa enemmän turvaan pyrkiviä kuin ennen. Terroristien yllättävät tuhonhetket voivat osua sellaistenkin kohdalle, joiden koto tuntuu turvalliselta.

Näiden ihmisten kohtalon ajatteleminen nakertaa niidenkin onnellisuutta, joilla ei ole hätää. Auttaminen helpottaa heitä, mutta auttamisen tavat eivät kaikkia tyydytä. Jos pakolaiskeskus syntyy, suuri joukko entisiä lähellä asujia tuntee turvattomuutta, kun ei tiedetä tulijoiden taustoja. Rahallinen avustaminen on helpompaa, mutta varojen kanavoiminen oikein aiheuttaa keskustelua. Varsinkin sellaiset arvostelevat, jotka vähiten osallistuvat keräyksiin.

Yhtä kaikki: Suomessa on onnellinen se, jolla on villasukat jalassa. Villasukkabuumi on päässyt suureen kukoistukseen, kun ensi vuonna kaikki vastasyntyneetkin saavat nämä sinivalkoiset onnen eväät jo laitokselta mukaansa itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Aiemmin on sotilaskotityön tuloksena asevelvollisuutta suorittamaan tulleelle löytynyt villasukkapari, sieltähän se kansanliike oikein alkoikin. Terveiset tuttavalleni Anjalle!

Tellan joulua mummulassa parin vuoden takaa...
Koirien "vapautusliike" on myös saanut suuren voiton, kun idässä tapana olleesta koiranlihan syönnistä on alettu jo luopua. Parhaat ystävämme voivat toki länsimaissa yleensä saada rauhaisan elämän. Nykyisin kotieläimiä on alettu jo tuoda ikäihmistenkin yhteiskoteihin antamaan mukavaa seurustelua. Kaikista ei ole yhteislaulajiksi tai askartelijoiksi, mutta aniharva torjuu karvaturrin.
Kotieläimiä onkin myös taajamakodeissa yhä enemmän. Koiran ulkoilutus ei ole yksiselitteisen helppoa kakkapussi taskussa taluttajallekaan, eivät enää tahdo pientaret riittää. Kissat saavat liikuntaa tarpeeksi sisätiloissakin, eikä niiden hyvinvointi vaadi päivittäistä narun päässä ulkoilua.

Eilisiltainen puhelu Raijan kanssa muistutti, että varsinkin kissan kehräysääni on omiaan vähentämään stressiä niin kissojen maailmassa kuin niiden omistajissakin

perjantai 16. joulukuuta 2016

Ventta holl, housuni puttoo


Suomalaiset sanalaskut ovat kooltaan kuin japanilaiset tankarunot. Muutamaan sanaan on kiteytetty oleellinen, joka tavoittaa kuulijansa. Tuossa otsikon sanalaskussa kiivas kamppailu keskeytetään arkipäiväisen rutiinin hoitoon, ja silloin ehkä taistelun pahin huippu lipsahtaa ohi, voidaan palata jatkamaan niitä muitakin tavallisia ja turvallisia arkipäivän asioita. Tämä sanalasku oli muistaakseni yksi Kari Suomalaisen piirrosaiheista. Siinä kaksi pulskaa ukkomiestä paini keskenään, ja toiselta on pettänyt housun ripustus, oleellinen henkselien nappi.

Miksikö juuri tuo asia nyt putkahti mieleen? Vuoden 1968 tammikuun alussa oli elämässäni hyvin merkittävä taitekohta, sillä olin pakkaamassa tavaroita siirtymään Helsingin Vuosaaressa olevasta kodista Helena-tyttären kanssa Turenkiin, jossa viikot tulisivat kulumaan kokopäiväisessä ansiotyössä Turengin yhteiskoulussa. Lauantai-iltaisin sitten matkattaisiin kotiin lyhyeksi viikonlopuksi. Helenalla oli meneillään viimeinen pikkulapsen vuosi, seuraavana syksynä alettaisiin kansakoulu. Vuoden päästä siitä on kulunut puoli vuosisataa.

Auskultointini eli opetusharjoittelu oppikoulua varten Helsingin normaalikoulussa oli edennyt puoliväliin. Fil.kand.tutkinto oli suoritettu reippaalla vauhdilla, sillä aloin opinnot vasta syyskuussa 1963, ja vuoden 1967 keväällä työ tuli tehdyksi. Vuoroon tuli opettajaksi pätevöitymisen opiskelu normaalikoulussa Helsingissä.

Koska minulla oli jo aiempi opettajantutkinto ja lukuisia työvuosia opetustyössä, anoin joulun alla 1967 yliopettajani Eino Tahvosen kehotuksesta kouluhallitukselta erivapautta, joka antaisi kelpoisuustodistuksen tämän tehdyn puolikasharjoittelun jälkeen. Sellainen sitten tulikin, ja muutto Kanta-Hämeeseen voi alkaa. Joulukuun 28 pnä 1967 saatu todistus oli ihan opetusministerin allekirjoittama. Silloinen tehtävänhaltija oli Ele Alenius, hänen nimmarinsa on tässä paperissa. Alenius on nykyisin yli 90-vuotias, hän syntyi 1925.

Tässä tuo merkittävä A-nelonen kokonaan. Siihen on liimattu liuta veromerkkejä, koska jokainen virallinen valtion paperi aiheutti pienen kuluerän saajalleen. Yhteensä piti pulittaa 177,50 mk  paperia hakiessa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että sain kasvitieteen laitoksen puolipäivätoimisena kirjastoapulaisena kuukausittain 300 mk palkan. Paperiin on liimattu alaosan täytteeksi ruusukkeen muotoinen paperisinetti, sellainen oli myös fil. kand. tutkinnon todistuksessani. Tämä oli merkittävä paperi, koska sitten pyörähti käyntiin nimitysruletti, jonka ensimmäinen osanen olin minä ottamassa työn vastaan Turengissa. Sen aiempi haltija puolestaan voi siirtyä toimeen Helsinkiin, jossa joku toinen voi siirtyä taas siirtyä edelleen. Opettajantoimia tuli yleensä haettavaksi kesällä lukukausien vaihtuessa, tämä siirtyily johtui eläköitymisen lähestymisestä. Päteviä opettajia ei ollut jouten joulukuun maissa, joten elämänhistoriani ja sen aikainen tilanteeni taisivat olla ainoat sopivat tähän ratkaisuun

Ele Aleniuksen persoona on aiheena tuohon sanalaskun juohtumiseen mieleeni. Hänhän oli lyhyen aikaa ministerinä, sillä 1966-68 toimi ensimmäinen sodanjälkeinen hallitus (Paasion ensimmäinen), jossa SKDL oli mukana. Alenius nimitettiin II valtiovarainministeriksi, mutta miksi hänen allekirjoituksensa päätyi minun todistukseeni, johtui viransijaistamisista joululoman aikana, jolloin osa ministereistä oli poissa työstään ja jotkut toiset sitten hoitivat vähäisiä muodollisia tehtäviä, jonkalainen tuo minunkin todistukseni allekirjoittaminen oli ollut. Oikea opetusministeri oli silloin Reino Oittinen.

Ei ollut tamperelaisella muurarinpoika Elellä ollenkaan vähätuulinen paikka tuossa hallituksessa. Elettiin Urho Kekkosen pitkää presidenttiaikaa (1956-1982). Alenius oli koulutukseltaan valtiotieteen tohtori ja luottamusasemaltaan SKDL:n puheenjohtaja vuodesta 1967. I valtiovarainministeri siinä Paasion ensimmäisessä  hallituksessa oli Mauno Koivisto. Ulkomailla tapahtui mm. 1968 Tsekkoslovakian miehitys.

Elen kommentit toivat aina mieleen, että puhuja irtautui osallistumasta siihen "painin tuoksinaan", jota käytiin, ja hän asettui aina vähän kuin puun yläoksalle tarkastelemaan asiaa kokonaisuudessaan. Aika usein hän siis tavallaan luonnehti tilanteeseen kuuluvat asiakehykset, raamit, jolloin sitä taustaa vasten asian voi helpommin ymmärtää ja muodostaa pidempiaikaisen kannanoton. Tämän tyyppisesti viileän rauhallisesti voi nähdä sekä omat että vastapuolen parhaat ajatukset ja löytää yhteisiä mahdollisia toimintamuotoja. Siis oikea kunnon suomalainen! (Luulenpa, että nykyinen pankinjohtaja Erkki Liikanen on aika hyvin osannut nähdä Aleniuksen ajatustyylin, ainakin usein huomaan ajattelevani, että samoin olisi ehkä tuo toinen tehnyt.)

Aleniuksen kannanotot eivät aina miellyttäneet kaikkia oman puolueen jäseniä, ei myöskään silloisessa itänaapuri Neuvostoliitossa olleita johtajia. Pyyhkeitä tuli. Aleniuksen ministerikausi kesti vain vuoteen 1970. Hän siirtyi eduskunnan sisäpolitiikan maailmasta 1977 Suomen Pankin johtokuntaan, josta hän jäi eläkkeelle 1992. Tulevaisuuden tutkimuksen seura myönsi hänelle elämäntyöstään 2011 tulevaisuuspalkinnon.

Alenius ei muistaakseni saanut yhtään moitetta Veikko Vennamon johtamalta liikkeeltä, jonka yksi tärkeimmistä päämääristä oli "panna rötösherrat kiikkiin". Toki näitä asioita oli jo aikaisemminkin tuotu esille. Ehkä tunnetuin pitkäaikainen kritiikinmiekan käyttäjä oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen (Hesarin töissä 1950-1991), jonka piirros Helsingin Sanomien sisäsivulta ensimmäiseksi bongattiin aamuisin. Kari Suomalainen oli hieman Eleniusta vanhempi, syntynyt 1920.

Vennamolaisuus oli saanut ilmaa siipiensä alle, kun 1959 oli perustettu Suomen pientalonpoikien puolue, mutta kun ryhmä 1960-luvun lopulla muuttui SMP:ksi eli Suomen maaseudun puolueeksi, päästiin jo eduskuntaankin 1970. Veikko Vennamo oli muuten aiemman sodanjälkeisen virkansa takia yksi merkittävimpiä edellispostauksessani mainittujen pientilojen perustajia, jonka avulla ratkaistiin suuri työllistämisen ongelma sodasta palanneille nuorille miehille (yli 400 000 evakkoa, rintamamiestä ja kaatuneen omaista sai asuinkelpoisen tilan).

Ihme juttu muuten, että tuo vennamolaisuuden esiin tuoma asenne epäkohtien kaiveluun (varsinkin johtavassa asemassa olevien henkilöiden kohdalla) on tällä hetkelläkin melkein hyvelistan ykkösenä, niin pyhästi sitä puolustetaan mm. tutkivan journalismin nimissä. On toki aihettakin joskus, mutta kun siitä on tullut jokapäiväinen leipämme, niin alkaa tökkiä kurkussa. Kansanradiomme tilalle kohonnut TV 1-kanava näet löytää melkein joka illaksi jonkun kiihottavan rötöksen tarkasteltavaksi ja tuomittavaksi.

Vennamoakin voitaisiin muistaa mieluummin tarkastelemalla näitä muita hänen aikaansaamiaan Suomen muutoksia, kuten Suomen historian suurinta maareformia. Ei niin, että mitä hyvää tai pahaa asiassa oli, vaan vaikkapa näin: Entäpä jos ei olisi tehty, mitä vaihtoehtoja? Kun oman sukuni varhemmat ratkaisut monessa tapauksessa olivat niinkin radikaaleja kuin maastamuutto, niin miten asiat olisivat edenneet näiden sukupolvien kohdalla.

Uskon, että meillä ei olla sen kurjempia sieluja kuin ennenkään. Ihmiset ovat pääasiassa hyvää tarkoittavia eivätkä järin älykkäitä. Eivät edes tutkivat journalistit ole niin älykkäitä, vaikka kommentit tulevat haastateltaville usein ylhäältä päin kuin ankaralta isältä lapselle. Ehkäpä pitäisi Aleniuksen tapaan nousta oksalle tai peräti pilven reunalle katsomaan, missä on metsä eikä etsiä yksinäisiä puita arvioitavaksi. Näkyisi sitten kukaties taivaalla olevien pilvien määrä ja kulkusuuntakin. Emme elä vain Suomessa, paikkamme on maapallo.