lauantai 29. joulukuuta 2018

Vuoden vaihtumista odotellessa

Jouluterveisiä oli ovenpielessäkin odottamassa kotiin palaavaa, ja piha oli aurattu. Olipa mukava tulla kotiin! Kiitos kynttilöistä!
Kylläpäs aika pimeälläkin menee nopeaan. Juuri äsken olin tekevinään 21 pnä joulumatkaan lähtöä Lohjalle, mutta kohtahan koko joulukuu on kulutettu, pari päivän rippusta enää jäljellä kotiin palatessa. Tänään oli pikkupakkasen päivä, Lohjalla oli useina päivinä suojan puolella, mutta sielläkin oli nyt aamulla nollan alapuolella himpun. Auto ei kyllä ollut yhtään jäässä, kun olin pannut ikkunapeiton yöksi.

Kotiin päästyä iltapäivällä oli tultu taas +ilmojen puolelle, joten ei tarvinnut ruveta autoa pesemään, kun taivaalta alkoi tippua vettä tai märkiä hiutaleita. Ainakin yhdet sateet vielä odottamassa tämän vuoden puolella, myöhään tulevana maanantaina.  Sitten harjataan kurat pois lumiin tarttuneina, siihen on pikkueteisen puolella Elsan aikoinaan 1970-luvulla hankkima pölyharja, jolla on pidempi varsi. Tella tuli mukana seuratytöksi, tämä koira on hyvin helppo matkakaveri, kun ei voi pahoin.

Keskeneräisiä kudottavia jäi istumaan kotisohvaan matkaan lähtiäisiksi, mukana oli eri eväät (lankakasseissa on varaa...) Kun Tella tuli, piti sohva tietysti pian tyhjentää, että makailu onnistuu. Ja kun on tämän vuoden toinen lepopäivärypäs alkamassa, täytyy olla viihdykettä.
Lauhat kelit ovat siis jatkuneet koko joulukuun, vaikka näytti täälläkin lumipeite hieman kasvaneen lähdöstäni. No sitähän saatiin jo maistiaisiksi tiistaina 18 päivänä, jolloin sain jouluyllätyksen, kun tyngäksi jäänyt koivu meni nurin ja palasiksi. Sinne jäivät lumien alle hautumaan, palataan sitten asiaan, kun kevät sulattelee työmaat.
Lehtikuusen runko irti oksistaan ja kappaleiksi halkomista varten.
Koivuntynkä piti ensin saada kallistumaan oikeaan suuntaan liinoilla ja tunkilla, ja kun kyseessä on tosi paksu kuusikymppinen puu, niin ei ihan heti suostunut. Lopulta rojahti, niin että jäinen maa otti pienet paineaallot viedäkseen. Sitten oli palastelun aika sillekin.

Joulupäivät menevät tietysti aina monenlaisilla ei-arkipäiväisillä ohjelmilla, mutta tässä joulussa oli enempi väkeä vilkastuttamassa, joten mieleen painuvia muistoja syntyi. Annin konetta Prahasta odotettiin pitkään, kun lentokeli oli tullessa hankala, kiitoradat ja konekin kai jäätyivät, ja ilmoitettu laskeutumisaika venyi koko yön odotteluksi. Heillä loma meni enemmänkin matkaa tehdessä, kun kotimaassakin oli kaksi matkapäivää odottamassa toisella puolella Suomea

Kaikkiaan tapasin yhdeksän sukulaista. Parhaina pirtelöinä tietysti nuorimmaiset Ben 6v ja Tobias 2v, jotka sirkuttivat kuin joululinnut ainakin, kiltisti ja rakentavasti neuvoen esim. legojen rakentelutekniikoita. Oskulle, joka tänä vuonna viettää joulua amerikoissa, soitettiin videopuhelu, jossa saatiin hänetkin samaan "sukujuhlaan". Oli ilo tavata kaikkia.

Yksi tapaamistani on virkkaustaituri Raija, jonka juuttilankojen varasto ja pilttipurkkien kannet olivat saaneet toisensa ja tuloksena hurmaava soitteleva pannunalus. Purkinkansihan aina hieman naksahtaa, kun sitä käsittelee. Tuo se varmaan jää pitkäksi aikaa pöydälle!
Lapset saattavat vanhempiaan nykyaikaan, niinpä minullekin aukeni tämän joulun seurauksena siirtyminen sähköhammasharjan käyttäjäksi. Matkalaukussani onkin jo ennestään laturinjohtoja varten pussukka, joten sekin sai täydennystä. Nyt kun vain hampaani muistaisivat, että heitä tarvitaan!
Sain valmiiksi omista suunnitelmistani vain osan, niin että sukka-ahkerointia pitää jatkaa. Ilokseni kuulin, että sukankuluttajieni rinkiin on liittynyt uusi aikuisjäsen!
Joulu ei ole pelkkää hymyä, sain tietää läheisiltäkin vastuksien ilmaantumisesta, ja kotiin palattua kuulin suru-uutisia naapurista, jonka kanssa oli juuri lähdön aikaan vaihdettu joulutervehdys. Toivottavasti joulun aika kuitenkin jättää päällimmäisiksi hyvät tapahtumat ja kiitolliset muistot.


torstai 20. joulukuuta 2018

Joulupuita

Kävin lähikylän taimikaupassa ja kukkakaupassa katselemassa tämän vuoden joulukukkia. Näyttää siltä, että vihreät puuvartiset ovat kovasti etualalla. Varsinkin tuijat Thuja sp, sypressit Cupressus sp ja valesypressit Chamaecyparis sp ovat tulleet vakituisiksi vihreydentuojiksi asetelmiin. Useina edellisvuosinakin hankkimani huone- eli joulusypressi kuuluu jälkimmäisiin, se on Chamaecyparis lawsoniana Ellwoodii tarkemmin ilmaistuna. Niitä on hankittuna jo kuun alkupuolella. Tämänvuotisten taimien tuoksu on ollut kyllä liikaa hengittämiselle. Nenäliinaa on alkanut kulua liian kanssa, joten joulupuut ovat menneet pesuhuoneen hyllylle, jossa viimevuotisetkin viettivät aikaa ennen kesää.
Joulusypressien asumapaikka. Täällä huonelämpötila on 17-18 astetta, joten tuoksua ei tule niin paljon.

Mukaani tarttui kartiovalkokuusi Picea glauca Conica, jota voidaan kasvattaa etelä-Suomessa ulkosallakin I -III vyöhykkeillä. Se on puolivarjoisan paikan suosija, sen neulaset tuppaavat nimittäin voimakkaassa kevätvalossa ruskettumaan. Suositellaan myös kasvin suojaamista sen takia kevättalvella. Sehän kyllä onnistuu taimipeitoilla, kun kasvin kokonaiskorkeus on vain 1- 2 m.
Kartiovalkokuusi pihalla kasvavana.
Toinen uutuus on kiinankataja Juniperus chinensis, josta on olemassa paljon lajikkeita värin ja muodon suhteen. Nyt myynnissä oli joulunvihreitä ruukkukasveja. Tätäkin voidaan kasvattaa samoilla seuduilla ulkosalla kuin edellistäkin, mutta se voi saavuttaa jopa 20 m:n korkeuden, lajikkeesta tietysti riippuen. Lajike Stricta kasvaa 1-2 m:iin. Kasvupaikan on oltava valoisa.
Kuva on Plantagenin myyntikuvastosta. Kasvin neulaset on suomalaista katajaa lyhemmät. Myynnissä on myös upea turkoosinvärinen eli sininen lajike.

Nyt on ollut myynnissä ruukkukasvina myös huonekuusi- nimellä myytävää puuvartista norfolkinaraukariaa Araucaria heterophylla. Se on eteläläisen pallonpuoliskon puusuku, jonka neulaset ovat pehmeämmät kuin meidän kuusella. Tämä laji on kasvanut alunperin Australialle kuuluvalla Norfolkin saarella, josta se on löydetty huonekasviksi.
Norfolkinaraukarian eli huonekuusen myyntikokoinen taimi.

Perinteisesti joulupuu on tietysti kotimainen kuusi Picea abies, jota myös maailmalla norjankuuseksi mainitaan. Tämä mukavasti pihkalta tuoksuva kovaneulasinen puu on ollut kovin helppo joulukoriste saatavuutensa vuoksi. Nykyisin meilläkin jo viljellään joulukuusia, joita hoidetaan taimivaiheessa leikkaamalla sivuja ja latvaa siten, että tulevat haaraisemmiksi ja säännöllisen muotoisiksi. Näin saadaan ostajan valittavaksi kuin kaupan hyllylle oikeankokoinen ja muotoinen puu. Paljolti viljellään vain joulupuina myytäviksi juuri omaa tavallista kuusta, mutta monia muitakin, mm. mustakuusta Picea mariana ja serbiankuusta Picea omorika.

Varsinainen Tannenbaum eli ensimmäinen joulukuusi oli pehmeäneulasinen saksanpihta Abies alba. Sen luontainen levinneisyysalue on keski-Euroopan vuoristoalueilla. Nykyisin kaupataan joulupuuna maailmalla varsinkin kaukasianpihtaa Abies nordmanniana.

Meillä metsien maassa sähkölinjojen alla metsissä eli ns. johtokaduilla on aina paljon taimia ympäristöstä, ja siinä ne eivät saa kasvaa kovin suuriksi ilmajohtojen vuoksi. Toisaalta taimet ovat luonnostaan tuuheampia, kun valoa on muuta metsää enemmän. Paikat sopivat siis aivan luonnostaan joulupuiden tuotantoon! Monet metsänomistajat ovat tehneet korjuusopimuksia kuusenmyyjien kanssa, mutta puiden hakija vain noukkii parhaat marjat kakusta ja etsii vain myyntikelpoiset. Metsänomistaja joutuu kuitenkin töihin sähkölinjojen takia, tai viimeistään sähköyhtiö, kun puut taipuvat linjoille lumikuormassaan.

Parhaita olisivat tietysti isohkon puun latvat, joissa on vankempia sivuoksia kuin taimivaiheen puissa, joskus jopa käpyjäkin. Sellaisia saa seuduilta, joissa on runkopuun korjuuta meneillään. Puuta ei löydy hakkuun tähteitä pöyhimällä, kun nykyisin puu usein pystykarsitaan ennen katkaisua. Siten joulukuuselle tarvitaan oma toimenpide, rungon latvan katkaisu ja erillinen varastointi, koska kaikki puunkorjuut eivät osu joulunalusviikolle.

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Materiaalien kierrätyksestä


Jätettä? Osaako nykyajan ihminen kuvitella tämän muuksi kuin pihaa rumentavaksi roskakasaksi, jota odotetaan pian korjattavaksi pois näkymiä pilaamasta? Ei niin ainakaan jänisten mielestä, vaan talviruokaa katettuna seisovaksi pöydäksi. Jos kysytään koristeveiston ja -sorvauksen osaajalta, niin varsinkin puutarhoista saatava jalopuu soveltuu hyvin kestävyytensä ja pihkattomuutensa takia kaikenlaiseksi tarvepuuksi. Takavuosina opin keramiikan tunneilla, että kukin puulaji tuottaa omanlaistaan tuhkaa, joten esineiden lasitukseenkin sitä on tullut koottua. Lankojen ja muiden kuitujen värjäyksessä omenapuun kuori on aivan ainutlaatuisen hyvä kestävän keltaisen värin antaja.  Joidenkin toisten kasvien puiset oksat kelpaavat punontatöihin. Katajansukuisten puiden osia arvostetaan eteläisemmillä leveyksillä tuoksunsa takia, jopa koinsuojatehtäviin.

Omassa taloudessa kaikki puuaines kelpaa aina lämmön tuotantoon, joka on järkevää, sillä oksista vapautuu, jos kasa jäisi silleen, lahoamisen aikana yhtä paljon energiaa kuin uunissa poltettaessakin. Oksiin sisältynyttä hiilidioksidia ei siis pääse karkuun, se joutuu ilmakehään, kun luonto hoitaa yhdisteiden purkamisen muutamassa vuodessa. Viileän ilman maissa säästyy pitkä penni, jos materiaali on omasta takaa. Kun puu otetaan talteen alkuvuodesta, se kuivuu kesän tuulilla ja paisteella luonnostaan. Vasta kuivaa puuta kannattaa polttaa, ettei saatu energia mene veden haihduttamiseen. Tänä syksynä meillä on poltettu vain oksajätettä, jota tulee isosta puutarhasta liiankin kanssa. Jos säilytystiloja olisi enemmän, ei oksia tarvitsisi hakettaa, joka puolestaan kuluttaa sähkövirtaa työn aikana. Oksaklapien varastot riittävät vielä ainakin kuukaudeksi, ehkä pidemmällekin.

Eilen saatiin Puolan Katowicessa pidetyssä maailman ilmastokokouksessa aikaan sentään jonkinlainen laihaksi luonnehdittu loppulausuma, sääntökirja. Sekin on edistystä, kun joskus kokoukset ovat päättyneet ilman mitään yhteistä päämäärää. Kokous käsitteli pääasiassa maapallon ilmaston rankkaa muutosta ihmisten vaikutuksesta ja sen hallintaan tähtääviä toimenpiteitä, jotka tietysti aiheuttavat erimielisyyttä.

Vaikka ilmasto on ensi sijaisena huolena nykyisin, hälyttävät tiedot muovien tuottamasta roskaantumisesta maailman merissä saavat jo unettomia öitä. Monilla merialueilla kelluu mahtavia jätepyörteitä, kuin kerättäviksi valmiita, mutta sielläpähän vaan murentuvat pienemmiksi osiksi, jotka mikromuoveina kulkeutuvat ravintoketjuihin. Ihmisen kannalta katsoen huono uutinen kalaravinnon maissa. Jos muovi painuisi vain pohjaan, niin pianhan se jäisi hiekan ja muiden sedimenttien alle ja ehkä muuttuisi ajan kuluessa taas maaöljyksi tai muiksi kierrosta poistuneiksi aineiksi.

Osa muovijätteestä joutuu ns. loppujätteeksi kaatopaikoille, jos sellaisia on. Miljoonakaupunkien liepeillä niistä saa elantonsa epälukuinen määrä ennenkaikkea lapsia ja naisia, jotka yrittävät löytää kasoista uudelleenkäyttöön sopivaa myytävää ainesta, sellaisia kuvia olemme itsekukin saaneet nähtäville varsinkin ns. köyhemmistä maista. Tuuli kuljettaa sieltä kevyttä muovia helposti ympäristöön ja vesiin, jonne ne jäävät kellumaan.

Olipa eilen ilahduttava uutinen tältä saralta. Muovien keruu on edistynyt huimasti Suomessa!  Jo kauan sitten alettiin kerätä maatilojen muovijätettä, mutta sehän on vain murto-osa kaikesta pakkausmuovista. Pari vuotta on meidänkin kulmilla kerätty pakkauksina tulleet kotitalousmuovit pois energiajätteestä. Riihimäellä toimivan Fortumin yhteyteen valmistuu parhaillaan linjasto, joka ottaa vastaan tämän jätteen, ja tekee siitä uudelleen teollisuudessa hyödynnettävää muoviraetta. Prosessi tietysti maksaa, mutta raakaöljystä tehtyyn muovirakeeseen verraten vain 15% sen hinnasta.

Huomasin aika pian, että siihen jakeeseen joutuu pääosa oman talouden loppujätteestä, joka yleensä menee suuriin polttolaitoksiin ja niiden energia saadaan siten talteen. Kun nyt on muovien keruuastia käytössä, loppujäteastiaan joutuu tuskin mitään, sillä biojäte on eroteltu jo aikaa sitten ja omissa tulipesissä polttamista varten erottelen paperinkeräykseen kelpaamattoman selluloosajätteen, joka toimii syttyinä uunissa polttotapahtuman alussa.

Kansainvälisesti ottaen muovista saadaan talteen kolmannes, 30%, mutta se pitäisi saada vielä ainakin kaksinkertaistettua! Eilisissä tiedoissa kerrottiin, että tuon jakeen määrä paisuu vuosittain huimasti, Suomessa joka vuosi vähintään tuplaten. Meidänkin keruupisteessä Kausalassa K-kaupan parkkipaikalla on kaksi konttia yhden tilalla tällä hetkellä, ja vaikka ne tiuhaan tyhjennetään, niin aina ovat lähes täysiä. Ei kyllä ole ihme, koska vaikka kuinka pakkaat, niin tuotteet ovat tilaavieviä. Tällä hetkellä tarve on yksi keruupiste 10 000 asukasta kohti

Näin joululahjojen aikaan kotien olohuoneet muuttuvat aaton kuluessa idyllisestä kuusi-lahjakeko-näkymästä joka puolella vellovaan pakkausmateriaaliin, joka täyttää taloyhtiöiden jätelaatikot moneen kertaan. Itse tuotteen hinnasta saattaa olla pakkauskuluja lähes puolet, joka kiireesti joudutaan vain siivoamaan pois näkyvistä...

maanantai 3. joulukuuta 2018

Ihan esihistoriaa: Sysmäläisyyden juuria vaihteeksi

Viime viikolla oli tiedotusvälineissä artikkeli, joka kertoi äskettäisistä tutkimuksista vanhimmista kivikautisen Suomen asukkaista. On saatu nimittäin selvitellyksi Etelä-Pohjanmaalla olevan Levänluhdan vesikalmiston vainajien DNAn jäänteitä, joista oli saatu selviä yhtäläisyyksiä saamenkansan DNAn kanssa. Tästä seitsemän vainajan ryhmästä kolmelta onnistuttiin selvittämään geenistöä luista. Kalmiston kaksi vainajaa kuuluivat samaan saamensukuisten geeniryhmään.


Näillä kahdella miesvainajalla oli mm. y-kromosomin geeni N1c, jota pidetään yhtenä merkkinä itäisestä geenistöstä. Sitä on suomalaisilla edelleenkin aika yleisesti, mm.isämme geenien puolelta sitä on omassakin suvussani. Kolmas Levänluhdan vainajista oli geeneiltään erilainen, hänen perimänsä muistuttaa lähinnä liettualaisten tai ehkä skandinaavisia geenejä.

Isäni edustama geeniperimä on jo ikikauan kiinnostanut minua, koska hänellä ja hänen lähisukulaisillaan oli kiinnostava silmän yläluomen rakenne, jolle löytyi termiksi mongolipoimu. Siinä silmän ulkonurkkaan tulee taite, ikäänkuin verho laskeutumassa ennen muuta osaa. Sisänurkka on suora. Silmä ei näytä vinolta sisänurkkien takia, enemmänkin kolmiomaiselta. Se on ilmeisimmin vallitseva geeni ja käsittääkseni sopeutumaa kylmien tuulien kohdatessa suuren osan vuotta kulkijaa, kun se pienentää silmämunan etuosan pinta-alaa yläviistosta. Sisäpuolellahan se olisikin tarpeeton, kun siinä on nenäntyvi.

Saamelaisten geenistön taas katsotaan olevan lähinnä ns. siperialaista geeniperimää, jota edustavat mm. suomensukuiset mansit. Siihen on monia todisteita ja historiatietoja. Siksi puhutaankin ns. siperialaisista väestöaalloista, jotka liikkuivat pohjoisten vesien rannikoita pitkin länttä kohti. Esim. 7-8 000 vuoden takaisista Karjalan tai Baltian väestöistä näitä geenejä ei löydy. Osa kulkijoista päätyi pohjois-Amerikkaan asti geenitutkimusten perusteella.

Suomeen jääkauden loppuvaiheessa tai sen päätyttyä saapunut asutus on tullut montaa reittiä. Vanhimmat tulijat hylkeenpyytäjiä ja kalastajia, koska ensin oli lähes pelkkää vettä niukkoine saarineen. Merkkejä heistä on kuitenkin jäänyt, koska jossain saaressa tai rannassa on pidetty majaa. Vasta paljon myöhemmin tuli asutusta etelästä päin, pronssi- ja rautakaudella.

Tässä yhteydessä on ihan pakko palata suomalaisessa kansansadustossa oleviin Hölmöläisen tarinoihin, jossa oli monta kertomusta. Näitä oli mm. koululaisten lukukirjoissa lapsuudessani. Siinä viisasta edusti Matti, joka oli saapunut asumaan Suomeen, ja jostakin kolkasta löytyivät sitten nämä alkukantaiset asukkaat tällä hölmöläisten nimellä tarjoiltaviksi. Heillä ei ollut taloissaan ikkunoita ja asuivat yleensä savupirteissä. Ja tiedetään, että ruis ei ollut tunnettu, kun eukot olivat mennä uimaan lainehtivaan ruispeltoon, joka oli sinisenään ruiskukkia. Omassa nuoruudessani oli jopa joku tietävinään, että näiden pääasuinpaikka oli juurikin Sysmä. Asiaa ei muuttanut 1960-luvulla Sysmän alueella tekemäni heinänurmien lajistoselvitys, kun etelä-Sysmän rantakylistä löytyi vielä asumus, jossa tilan väki piti majaa navetan yläkerrassa, ominaisuus, jonka olin luullut olevan vain kertomuksissa.

Maa on kohonnut merestä jääkauden jälkeen lukuisten selvitysten perusteella tuhansien vuosien ajan, alussa nopeammin, sitten hidastuen. Vauhti voi johtua kohoamisesta tai merenpinnan tasosta eri aikoina, sillä tutkimuksen tärkeitä todisteita ovat muinaiset rantaviivat, joita helposti syntyy, jos veden pinta pääsee muokkaamaan maata, kesäisin ja talvisin erilaisilla "työkaluilla". Vesialueen kokokin saattaa ilmetä rantaviivan merkkejä tarkastelemalla.

Varsinkin sellaiset kohdat maastossa, joissa on paksulti irtaimia maalajeja, kuten hiekkaa tai soraa, kuluvat nopeasti rantaviivalla, ja korkeuskäyrät paljastavat pidempään vallinneen vedenpinnan tason. Janakkalassa, jossa asuin pitkään ja joka on aivan täynnään erilaisia harjuja ja muita soramuodostelmia, näkyi noita muinaisrantoja aivan helposti lenkkipolkujenkin varsissa metsissä, joissa ei oltu tehty mitään maanpinnan muotoiluja, kuten nykyisin on tapana taajamissa.

Isämme on kotoisin itä-Hämeestä, Sysmästä. Varsinkin kasvitieteilijät puhuvat Muinais-Päijänteen kalastajakansasta, jota on asunut jo tuhansien vuosien ajan niillä main. Äitini oli käynyt nuorena morsiamena 1930-luvun alkupuolella Soiniemessä isän kotona hänen sukuunsa tutustumassa ja todennut muutaman tunnin jälkeen, että eikohän reisu ole tehty. Naapurin sukulaiset olivat nimittäin kovin kriittisesti arvioineet morsianta, joka ei sen kulmakunnan tavan mukaan ollutkaan raskaana. Kannattaisiko tuollaista ottakaan? Nuoripari oli polkua pitkin tipsutellut takaisin Päijänteen rantaan ja sieltä veneellä laivasatamaan. Eikä toista matkaa sitten edes tullutkaan, kun perheen lapsiluku alkoi kasvaa tiuhaa tahtia häiden jälkeen. Väliin tulivat vielä sota- ja pulavuodetkin, pian se aika kuluu.

Näiden muinaisten asukkaiden asuinpaikkoja on löytynyt maustekasvi ruohosipulin eli ruoholaukan kasvupaikkojen avulla. Kieleen on jäänyt sana laukka ilmaisemaan kasvin kasvupaikkaa. On tilojen ja kylien tai paikkojen nimiä: Laukkamäki, Laukkala tai Laukaa. Kalastamalla on aina ruokaa pöydässä, tämän lauseen kuulin viime kesänä viimeksi, kun pohdimme Sysmän vierailulla ollessamme, miksi tunnetut näyttelijät hankkivat kesämökin naapuritontiltamme. Eläketulot olivat sodan jälkeen huonot, piti turvautua ikiaikaisiin vaihtoehtoihin.

Laukka voi nykykielessämme tarkoittaa tietysti eläimen reipasta juoksutyyliäkin, mutta hevosen tiedetään saapuneen paljon myöhemmin Suomeen etelästä päin virolaisten eli eestiläisten tulijoiden mukana. Estland = hästland?

Päijänne on alunperin ollut jäätikön edessä olleen vesialueen lahti, ja maan kohotessa se on vähitellen kuroutunut irti merestä.  Sen vedet virtasivat pitkän aikaa kuitenkin sinne "emoveden"suuntaan, Pielavedeltä Kalajoen suuntaan ulottuvaa uomaa luoteeseen ja Perämereen päin. Siten sisämaan yhteys vanhaan merenrantaan säilyi. Ruoholaukka on merenrannikoiden kasvi vielä nykyisinkin.

Jossain vaiheessa maankohoaminen luoteessa kuitenkin päätti tuon vaiheen, ja vedet alkoivat virrata kaakkoon päin. Järvien vesialtaat muotoutuivat toisen näköisiksi, kun löytyi uusi laskujoki eri suunnasta. Päijänne irtautui keski-Suomessa olevista lahdistaan ja Saimaakin irtautui omaksi isoksi vedekseen. Päijänteen itäpuolelle kehittyi vesistö Sysmän reitti, jossa isoimpana vetenä on Jääsjärvi, se on nykyisten Sysmän ja Hartolan kuntien alueella. Se laskee vetensä Päijänteeseen Virtaan kylän kohdalla, josta paikasta alkaa mantereessa myös itselle kovin tuttu Rapalan niemi.

Muistelin aikaa opettajana Pielavedellä 1955-56, koulun sijainti oli Kotamäen kylä, joka jo nimenä viittaa saamelaisasutukseen. Sinne päästäkseen linja-auto kulki mm. Laukkalan kylän läpi. Järven pohjoisrannan asutuspiste se oli. Juuri niitä seutuja, joista tuo muinaisen Päijänteen laskujoki vei vesiä pohjoiseen päin! Enpä silloin tiennyt asioista vielä yhtään mitään. Olisi tullut katseltua väestön ulkonäköäkin hieman tarkemmin, vaikka siihen aikaan Suomea asutettiin ennen näkemättömällä teholla, kun sodasta palanneille nuorille osoitettiin omaa viljelymaata keskeltä metsiä, ja asukkaat saattoivat siten olla peräsin melkein mistä Suomen kolkasta tahansa.

Katselin hieman googlen avulla noita Laukka-alkuisia paikannimiä, ja eikö isäni syntymäseudun läheltäkin heti löydy pari sellaista. Toinen on Laukkamäki, kaupunginosa Heinolassa. Toinen on Jääsjärven itäpuolelta, Pertunmaan kunnan alueelta Lautjärven Natura-alueelta Laukkala- niminen tila. Hyvin todennäköisesti siis samoja Päijänteen kalastajain alueen hyödyntämisseutuja, vaikka järvien nimet nykyisin ovatkin muuta.

Kun muutama vuosi sitten kiersimme Sysmässä etsimässä isän esivanhempien asuinpaikkoja, tultiin Sysmän koilliskulmaan, Liikolaan isänäidin kotipaikalle. Liikolan kylä asettautuu Päijänteestä itään suuntaavan pitkän vuonomaisen Liikolanlahden rantoihin, joka on ennen teiden aikaa toiminut kulkuväylänä. Kivikautisen asutuksen muinaisjäännöksiä on löydettykin.

Tätä vesireittiä itään seuraten tullaan kohta Hartolan puolelle, jossa Puulaveden iso järvi. Sekin tietysti on laskenut aiemmin luoteeseen, mutta nykyisin vedet menevät Mäntyharjunreittiä Kymijokeen, jonne Päijännekin laskee. Näitä vesiyhteyksiä myöten muinainen kalastajakansa on löytänyt lisää elinalueita aikojen kuluessa.

Jääsjärvi itsessään on myös nimenä kiinnostava. Lähinnä tulee mieleen sana jää, ja tiedetään sanan alkuperäksi olevan muita järviä kylmemmän veden, koska järvessä on syvänteitä. Jää tulee varmaan verbistä jäädä, eli tarttuu kiinni, ei liiku. Tuskinpa kuitenkaan tämä järvi voisi saada nimensä jääjärvestä, joka sulaisikin muita myöhemmin. Jääsjärven rantamilta mainitsi tuttavani Ilona Weinbridgekin sukunsa olevan.
Onhan niitä sellaisia kohtia kyllä Suomessa, mm. Lammilla, jossa harju on niin huokoinen isojen kivien takia, että siellä ilma liikkuu. Kuulin siitä opiskeluaikanani. Lammin esiintymä löytyi kaivon takia, joka meni jäähän, kun tuo kylmä liikkuva talvi-ilma teki tepposia.

Tämän sana alkuperä voi olla kyllä muutakin, mieleen tulee samantapainen ilmaus Sääs. Sääsniemi- sanassa, joka on mm. kotiani lähimmän Urajärven niemi kilometrin päässä, arvellaan sen viittaavan kalasääski eli sääksi-lintuun, jolla on ollut kauan pesiä vanhoissa männyillä kalavesien lähettyvillä. Karjalan kannaksella oli kunta Jääski, joka on tavallaan näiden sanojen yhdistelmä, joten Jääsjärvi voi olla myös sääksen pesimiseen viittaava nimi.

perjantai 30. marraskuuta 2018

Merkittävät aarteet osa 2

Juuri tällä hetkellä tuntuu, että selvästi merkittävimpiä tekijöitä elämässäni ovat olleet kangaspuut. Olen mielestäni niiden takia onnellinen vanhus. Silloin kun on keskeneräinen loimi puussa, kipuan yläkertaan tavallisesti kolme kertaa päivässä. Muut askareet menevät taka-alalle, aina siihen syyn keksii. No onhan siihen se käytännön asiakin, että jos pitää pitkiä välejä viileänä vuodenaikana, niin tila ehtii turhaan jäähtyä ja vaatii enemmän lämmitystä joka kerta. Mutta enpä sitä viihdykettä puiden ääressä mitenkään moiti! Huomaan jatkuvasti eläväni miettimässä, josko tuota tai tätä lankalaarin löytöä johonkin kudontasuunnitelmaan tarvittaisiin. Ja kun langat ovat pöydällä odottamassa lopullista suunnitelmaa, se on kuin juhla.

Tässä on pieni seinävaate damastikudonnalla tehtynä, se on tehty vaakasuunnassa, jolloin lyhyen loimiosan sai paremmin hyödynnettyä. Valitsin tähän kasviaiheen, nuorehkoja kuusia, koska niihin aikoihin olin juuri saanut tehtyä lisensiaatintutkinnon, jonka aikana kävin kymmenissä vanhoissa heinäpelloissa, jotka oli istutettu kuusentaimia täyteen. Työn tekeminen alkoi vasemmasta laidasta. Olin juuri oppinut värjäämään itse lankoja, ja sininen valikoitui sen takia, että sinisen värin tuottaminen tuli viimeiseksi haltuun. Hapsut on tehty jälkeenpäin kankaan toiseen laitaan, josta kuvio-osa puuttuu. Toisessa puolessa reunasta sai ripustuskujan. Tummat urat puiden välillä kertovat, että kyseessä on ojitettu pelto, jossa puut kasvavat.

Miten biologian opettajasta kehkeytyy intohimoinen kutoja? Se, joka lapsena ja osin aikuisenakin oli vielä villalle ja monille väriaineille pahasti allerginen? No, onhan se selvää, että saa niistää ja aivastaa edelleenkin tehdessään, mutta sehän on joka ihmiselle luontainen reaktio hengityskanavien puhdistamiseen. Varsinaiset allergiareaktiot ovat onneksi kanavoituneet muihin ärsykkeisiin. Mistäpä senkään olisi tiennyt.

Kankaiden yms. kutominen on ollut elinympäristöissäni aina normaalia toimintaa, olen siihen kasvanut. Käytössäni on perintökangaspuut, jotka äiti-Elsa sai 1934 häälahjaksi veljeltään Laurilta. Ne valmisti hyvinkääläinen puuseppä, ne eivät muodoltaan muistuta tarkasti mitään tunnettua kangaspuumallia. Elsalla oli lähes aina jotain työtä menossa, kun sotavuosista ja pahimmasta pulakaudesta oli selvitty ja loimilankoja taas sai. Isäni valmisti 1930-luvulla käärinpirran, jossa näyttää olleen samanlaisia tappeja kuin itse tehdyt heinäharavan piikit, niiden keskipisteiden väli on 2 cm. Sitä tarvitaan, kun loimi pitää saada kangaspuun takatukille kutomista varten. En raaski hankkia muuta, kun isän työ vielä jotenkin toimii, vaikka se onkin hieman liian kapea saaliloimiin, saisi olla 20 cm leveämpi.

Eräs Elsan viimeisimpiä töitä 1980-luvun alussa oli keinutuolinmattojen loimi, josta tehtyjä töitä talossa on tallella useampia. Yksi niistä riippuu vieraskamarissa.
Kutomista Elsalla riitti elämän loppuun. Elämänsä kolme viimeistä päivää marraskuun lopulla 1982 hänellä kuluivat raanujen kudelankoja haeskellessa Kouvolasta Vuorelman ja muiden tarvikemyyjien kaupoista ja siitä seuranneessa veritulpassa, joka kulkiessa lähti jalan laskimosta liikkeelle ja koitui kuolemaksi. Tuliaisena hankittu lankakassi jäi pöydälle odottamaan seuraajaa. Helena-tyttäreni oli se, joka kutoi loimen loppuun samana vuonna ja tammikuun puolella 1983 ollessaan joululomalla.  Poislähdöstä on kulunut aikaa tässä kuussa 36 vuotta.

Iitti kudontamaailman kartalla oli eräs tärkeitä alueita Suomessa, siitä kertoo mm. v. 2003 ilmestynyt kirja Tiltun kapiot, tutkijanomaisesti koostettu katsaus iittiläiseen käsityöperinteeseen. Kotini naapurissa asui 1970-luvulla Lahtisen Suoma, joka oli eräs parhaita ammattikutojia Iitin kuvatäkkien tekijänä, ja kuinkahan monta Iitin täkänääkin hän oli tehnyt? Äitikin osti niitä useita, jokaisen lapsensa kotiin. Ja Suomalta sai ammattiapuna neuvoja ja loimia myös Elsa-äidin kangaspuita varten.

Helvi Vuorelman sivuliikekin oli jonkun aikaa Kausalassa, Paateron liike jatkoi ihan viime vuosiin asti sitä perinnettä. Sitä paitsi tuossa naapuritalossa asui myös Tervolan perhe, jonka äitini ikäluokkaa olevat tyttäret kutoivat molemmat talvisin vaativia töitä, jotka niihin aikoihin olivat tavallisimmin ryijyjä tai pöytäliinoja.

Eräs oma suunnitteluni täkänäloimella, joka ei tahtonut oikein edistyä, kun useat kurssilaiset pitivät sitä turhan hitaana työnä, joten sain ostettua useampia osuuksia. Tässä kokeilin kasviaihetta, puiden kuvaamista. Malli oli suurpiirteisesti hahmoteltu paperipalalle, mutta työn kuluessa sitä piti muuttaa moneen kertaan.
Olin kyllä keskikouluaikana miettinyt mennä käsityökouluun, mutta allergioiden takia se kuului hylättäviin vaihtoehtoihin. Paras oppilas luokaltamme, Leena Helin sen sijaan haki ja valittiin Fredrika Wetterhoffin käsityönopettajakouluun. Se vaikutti minun elämääni niin, että Leenan varaama lukio-opiskelupaikka Lahdessa koitui minulle, joka keväällä en ollut ajatellut ollenkaan jatko-opintoja. Suorittamaani luokanopettajan koulutusohjelmaan kuului vain ompelutöiden valmistamista.

Samaan loimeen sain työstettyä monta Janakkalan kivikirkon näkymää, siinä pohjatyönä olin käynyt piirtämässä näkymän parkkipaikalta autossa istuen, kun oli viileä vuodenaika. Tässä työ on nurjalta puolelta katsellen, jolloin kellotapuli jää vasemmalle. Useimmiten se on näin päin, kun kuva on mielestäni tasapainoisempi näin päin. Reunalangoiksi luodut tummanruskeat langat suunnittelin symboloimaan kirkkojen yleisiä kiviaitoja.

Ura biologian ja maantieteen opettajan alalla oli äidin kuoleman aikaan 1982 kuitenkin niin monipuolista, etten olisi kolmen lapsen perheen lisäksi voinut kuinkaan löytää aikaa muuhun. Kangaspuut jäivät odottamaan lähes kymmeneksi vuodeksi taloon, joka perinnönjaossa jäi minulle ja lapsilleni kesämökkikäyttöön melkein neljännesvuosisadaksi. Ne purettiin vieraskamarista, josta tuli toinen makuuhuone ja siirrettiin yläkerran halliin, jossa ne ovatkin siitä lähtien olleet koottuina.

Muutokset koulumaailmassa tekivät niihin aikoihin sen, että koulun tarjoamia töitä oli monia vuosia (1980-luvulla) nipin napin riittävästi. Tein lisäksi lääninkouluttajan, kesäyliopiston  ja kansalaisopiston opetustehtäviä. Loput illat kuluivat kasvitieteen lisensiaatin opintoja työstäessä. Sitten huomasin, että oli ainakin yksi ilta viikossa sellainen, että voisin päästä kansalaisopiston kursseille oppimaan kutomista. Olin silloin jo yli 50-vuotias.

Opettajaksi löytyi Arja Hauhia, innostava ja laajan tietämyksen omaava guru, joka ei totisesti jättänyt mitään kiveä kääntämättä, jos oli tarvis. Kiitokset vielä kerran ihanista päivistä! Niin olikin edessä joka viikko myös teoriaa, joka on aivan välttämätöntä vastaamaan moniin vielä selkiytymättömiin kysymyksiin. Eipä aikaakaan, kun huomasin viritteleväni äitini puihin mattolointa.
Kuva on 16 10 2010, jolloin sain valmiiksi sukulaiskotiin menneen sinisen maton, hieman yli 3 m pitkän. Siinä tehdessä muistelin kesäaikoja Rapalan Kaitaniemessä, jossa varpaat uivat Päijänteen laineissa maton saajien seurassa. Maton nimeksi tuli tietysti Päijänne, sen sidos on veteen sopivasti aaltotoimikasta, ja koska järvessä on erisyvyisiä kohtia, piti tietysti mattoonkin niitä laittaa
En harmitellut, vaikka sidontaohjeet olivat jääneet sinä viikonloppuna Turenkiin pöydälle, sillä tiesin päättelemällä, miten sidonta pitäisi tehdä, ja tulihan siitä kaksiniitistä mattoa! Kun olin seuraavilla kerroilla paremmin varustautunut, osasin vaihtaa polkussidonnan toimikkaaksi, joten parin palttinaisen jälkeen teinkin lopun loimen eri polkusilla.

Elsalta oli jäänyt perinnöksi paljon kaikenlaisia lankoja, niistä langoista työstin kesämökillä kohta ensimmäisen kapean toimikkaisen saalipeittoloimen, josta syntyi liuta lapsenpeittoja liitettäväksi niihin paketteihin, joissa oli SPR:n vauvan ensitarvikkeita katastrofialueille. Olinkohan ollut kutomassa villalangoilla 3 vai 4 kertaa sitä ennen, mutta uskallusta ei puuttunut.

Suurin osa tekemistäni metreistä on mattoloimia. Tämä kuva on 27 08 2011, kun olin saanut vieraskamariin uudet sopivan mittaiset työstettyä. Lempisidos on vuoroin palttinapolkusia, vuoroin ripsiä, jolloin matosta saa tukevamman eli ei niin helposti kurttuun menevän koirahuusholleihin. Ja kutoessa tietysti viidellä sukkulalla.

Pitkäaikainen asuinkuntani Janakkala kuului myös niihin etelähämäläisiin kuntiin, joissa kangaspuutaidoilla oli suuri arvostus. Kunnassa oli peräti kotitalouslautakunta, jolla oli kudonta-asema ihan kotini lähellä ja sillä kudonnanohjaaja. Voin siis käydä myös siellä tekemässä valmiisiin loimiin töitä, jos aikaa liikenisi enemmän. Niihin aikoihin siellä oli ohjaajana entinen oppilaani Ojalan Pälvi, ihana ja aina avulias hänkin.

Kutoma"uraani" vaikutti myös Kirsti Kemppi, ammattikutoja, joka opetti myös kansalaisopistossa ja jolla oli kotona tuotemyymälä. Siellä käytiin hankkimassa lisäoppia loimen suunnittelussa ja teossa. Huomasin tulleeni henkiseen kotiini myös siitä, että opiskelutoverini ajattelivat ihmeesti samalla tavoin kuin itse. Heitä oli mukava mennä tunneille tapaamaan! Lisäiloa sai myös siitä, että jotkut heistä olivat oppilaitteni äitejä.

Maantieteen avulla olen oppinut, miten kaupungit muodostuvat erilaisista rakennuksista ja toiminnoista, eri aikakausilla on oma tapansa. Tässä omassa damastityössä, jonka nimi on Pikkukaupunki USA:n itärannikolla, on yläosassa matalampia kaupunkitaloja ja ns. siirtomaatyylin rakennuksia, alaosassa 1900-luvun kerrostaloja. Damastin musta loimi sopi oikein hyvin rakennusten kuvaamiseen, se jää pohjaksi, ja itse värjätyt ohuet kampavillalangat tekevät sitten rakennukset. Hevonojan kuvapalvelussa tehtiin kehystys.

Yhdessä kansalaisopiston ryhmän kanssa opiskeltiin 2000-luvun alussa myös damastipuiden salaisuuksia, voi miten kiihottavan kiinnostavaa ja toisaalta työlästä, sillä niiden puiden tekniikassa olisi vielä kehittämisen varaa, sen verran summittaisia viriöistä tuli. En voinut kuvitellakaan, että olisin muuttanut juuri niihin aikoihin asuinkuntaa, vaikka olin juuri päässyt eläkkeelle. Mielestäni oli aivan ainutlaatuista, etä päästiin sellaisiin seuraavan tason välineisiin. Ihan ensimmäisiksi kutojavuosiksi niistä ei olisi kaveria saanut, mutta sumeisiin viriöihin voi totutella muutenkin. Meillä oli myös monta kertaa täkänäloimia, joihin hurahdin ihan kerta kaikkiaan kasviaiheiden ja Janakkalan kirkon kuvan myötä.

Iitissä olisi mahdollista saada oppia myös harnesk-puilla kudontaa, sillä täällä asuu tekstiilitaiteilija Arja Okkonen. Hän on käynyt viemässä kudontaoppia Afrikassa asti, se on käsittääkseni ollut ns. kehitysyhteistyön puitteissa tapahtuvaa. Arjaa ei siksi aina tapaa, joten asia on jäänyt toistaiseksi.

Muutto pysyväksi Iitin asukkaaksi 2005 toi mukanaan monta käännettä siihen astiseen, kun täällä ei ollutkaan lähikylissä kutomapiiriä. Janakkalassa olivat damastipuut vaihtaneet paikkaa Tervakoskelle, ja siellä oli tarpeeksi innokkaita kutojia omasta takaa. Silloin perintöpuut tulivat taas kunniaan ykkösinä. Vintin ylisiä siivotessa löytyi myös pitkä ruskea pakettikäärö, jossa oli lisäosia, vipusia ja välittäjiä, että sain tehtyä jopa 6-vartisia sidoksia (yhdistetyt toimikkaat). Aika pian päädyin myös omatoimiseen loimen virittämiseen, sillä olin Kempin Kirstin kanssa jutellessa kuullut, kuinka vähällä väellä loimi menee puuhun. Kansalaisopiston tunneilla se oli ollut 3-4 hengen yhteistyötä. Huomasin, että aika oli avainsana.
Itse värjätyillä kudelangoilla on syyskuussa 2009 syntynyt valkoiselle loimelle ruudullista jälkeä. Silloinen loimi oli kapeahko, joten laitoin pitkille sivuillekin hapsut, että olisi käyttömukavuutta enemmän. Nykyisin uskallan tehdä melkein 20cm leveämpiä kuin silloin. Sidonta on yhdistetyt toimikkaat, se onnistui, kun löysin lisävarusteita.

Loimiakin voi luoda itsenäisesti, siihen muuttaja sai kahdessakin paikassa Kausalassa tilat ja välineet. Mutta sittenhän omat mahdollisuuteni vasta avautuivat, kun toinen niistä, Taito-keskuksen Kausalan piste lopetti, ja välineitä ei voitu muuten sijoittaa kuin hajauttamalla ne väliaikaisesti. Niinpä meidän autotallissa on jo muutamia vuosia ollut "oma" luomapuu, jossa sopii pyöritellä haluamanaan aikana sellaisen tovin, johon on kunakin hetkenä mahdollisuus, ja niin tarvittavat loimet valmistuvat. Olen kuitenkin jättänyt pellavatyöt yms pois ohjelmistosta, koska niiden kanssa olisi paras häärätä ryhmänä loimen teossa ja puuhun asettamisessa. Villaiset ja kalalankaiset loimet ovat tulleet jäädäkseen!
Viimeisin saaliloimi oli luotu toimikassidosta varten, halusin tehdä siitä syksyistä väriloistoa kuvaavan, jotta näkeminen toisi lämpimän tunteen saalin käyttötarkoituksia ajatellen. Se valmistui runsaat kuukausi sitten.
Joskus alkuvuosina pidin kirjaa siitä, kuinka monta metriä aikaansaannoksia syntyi vuosittain. Kun rupesi tulemaan kolminumeroisia lukuja kekoon, lakkasin kirjaamasta, eihän sillä ole merkitystä. Sen sijaan on tärkeää, jos saaja ilahtuu ja pitää saamaansa työtä tarpeellisena. Tärkein palkkani on se tunne, jonka saa itse suunnitellusta ja toteutetusta työstä, sitä ei voi edes rahassa mitata. Kutomisen yksi parhaita puolia on se, että työt valmistuvat! Niin ei käynyt ompeluharrastusteni  tai neulottujen vaatteiden teon kanssa kuin harvemmin.

Tämä Iitin kuvatäkki on mielstäni kauneimpia Suoma Lahtisen töitä, hän valmisti sen 1972, kun isäni täytti 70 v, ja haluttiin antaa yhteinen isomman joukon lahja. Kuvatäkki lähti sukuun kierrokselle vanhempieni kuoltua ja se oli vuosia vanhimman veljeni kotona. Hänen kuoltuaan 1997 täkki palasi taas tämän talon seinälle.
Yksi maali on vielä saavuttamatta, en osaa kutoa tuota Iitin kuvatäkkiä. Se on kiertopujotusta, ja sen tekniikan voisi kyllä saada haltuunsa, mutta työn tekemiseen liittyy muutakin tietoa. Sitä nyt tässä vielä odottelen, mistä se paketti putkahtaisi tielleni.

Tietenkin lankakaupassa saa kulumaan rahaa, mutta mikäpä harrastus ei maksaisi. Ei siihen kulu lähimainkaan niin paljoa vuodessa kuin yksinkertaisella viikon etelänlomalla. Kun joskus nuoruudessani päädyin tekemään tupakkalakon, joka ei ole murtunut koskaan, arvioin nyt, että tupakoitsijalta kuluu reilusti enemmän harrastukseensa päivässä kuin minulta kuukaudessa. Yhden askin hinnalla voi saada kolmekin kerää lankaa, joskus enemmänkin, jos käy tehtaanmyymälöiden lankalaareja koluamassa.
Tämä on noista alla mainituista ainutkertaisista myydyistä matoista se ensimmäiseksi kudottu, parin toisesta tuli melkein samanlainen.
Kun eteiseen aikomani matot olivat menneet toiseen kotiin, tein sitten uudet eteiseen tummalla ja punaisella vuorotellen. Kuva on huhtikuulta 2012.

Vain pari kertaa olen myynyt tekemäni kudontatuotteen, ensimmäinen oli vuonna 2002, jolloin kurssilla tehtiin vakoraanuja. Niihin aikoihin olin jo oppinut värjäämään lankojani, sain mielestäni paljon kauniimpia töitä kuin olisin edes uskaltanut odottaa. Eräs tuttavantuttava halusi tietyn raanuni antaakseen sen edelleen lahjaksi tyttärelleen uuteen kotiin. Hinnasta piti pitkään keskustella ohjaajien kanssa ja johonkin päädyttiin. Toinen kerta oli noin kymmenen vuoden kuluttua, sinisävyinen eteisen mattopari, joita eräs tuttavani piti juuri heille sopivina, joten ne matkustivat sitten hänen kotiinsa.

Tämän vuoden satoa ovat myös elokuulla 2018 valmistuneet Karpalo-saalit, samalla tekniikalla kuin Puolukat alla. Osa karpaloista tuli sinisävyisiä, kun ne oli aiottu miespuolisille. Pääosa loimesta tuli punaisia karpaloita.

Näiden syyskuulla 2018 valmistuneiden saalien työnimi oli Puolukat. Niissä on kaksinkertainen loimi, jossa pohjana on tummempi palttina, pinnalla värilangoilla tehty ripsi. Puolukat lämmittävät nyt tuttavia, jotka uurastavat yhteisissä hankkeissa kyselemättä! Näissä kaikki langat ovat kaupan tarjonnasta, enää en itse värjäile, koska kädet eivät enää tykkää väriliemistä, saavat ihottumaa. Eikä lankavärjäystä pysty tekemään suojakäsinein, aina ne ovat sisältäkin liemessä.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Kymmenen vuotta sitten

Ullan kimpusta löytyi Eustomaa ja limevihreää neilikkaa, jotka tänään puhkesivat täyteen avoimuuteensa.
Taas on yksi vuosi tullut lisää elinpäivien määräksi. Katselen nyt uusin silmin kaihileikkauksen jälkeen, josta vielä riittää hoitotippa-aikaa joulukuun puoliväliin. Nyt näkyy paremmin kuin hyvin! Maakin on muuttunut vaaleammaksi, sillä eletään hieman 0C:n alapuolella olevia aikoja, ja pinnoilla on vaaleaa härmää vähien lumiripsausten lisäksi, jota täysikuukin vielä korostaa. Syntymäpäiviä ehti juhlistamaan nuorin tytär Ulla miehensä Jarin kanssa, jotka kävivät eilen onnittelukäynnillä. 


Saatiinpa luotua Mäntykin, led-lamppujen valosarjasta seinälle riippumaan ja valaisemaan talon pohjoispuolta. Monta vuotta tuossa kasvoi lumimarjapensas, jonka oksille lamppujen nauhaa oli kiedottu, mutta poistin pensaat hiljattain. Puun hahmo muistuttaa kuitenkin isoimman lehtikuusen kaadosta tästä läheltä, sen kasvuvauhti oli liikaa lähellä olevaa talon ilmajohtona olevaa sähkökaapelia. Saakin nyt jäädä pimeän ajan pihavaloksi tästä eteenpäin.


Tasan kymmenen vuotta sitten oli saatu jokseenkin raskas lasti lunta maanpeitoksi. Auton kohdalla kinosta oli ollut lähes 30 cm, autotallilla puoli metriä paikoin. Kuva yllä on otettu 25 11, silloin oli jo saatu kahtena aamuna siivota lumia sekä lapiolla että auraajan voimin. Tämä ei ollut kuitenkaan sen vuoden ensilumi, sillä hieman lunta oli silloin saatu 19 11, ja se jäi maahan odottamaan jatkoa.

Uusi sade oli alkanut jo 21 11 ja oli pahimmillaan 23 11 sunnuntaina. Helena, Emmi ja Anni ja kaikki koiratytöt olivat tulleet perjantai-iltana syntymäpäivilleni Mikkelistä, jossa asuivat ensimmäistä vuotta Tuomikadun talossa. Edellinen, väliaikainen asumisvuosi oli ollut Harjukadun rivitalossa Mikkelin raviradan lähellä. Helena oli kohta Mikkeliin muuton jälkeen ostanut omakotitalon, ja siinä oli alkuvuoden 2008 ollut täysremppa, ja muuttamaan oli päästy vapuksi. Anni oli lukiolainen, Emmi asui jo muualla, Tampereella.

Paluu kotiin syntymäpäiviltä osui siihen myrskyn pahimpaan saumaan, ja piti valita  mahdollisimman isoja teitä, joita varmasti aurattaisiin. Jopa meidän tielläkin porhalsi aura-auto sinä päivänä 3x. Oli karmeaa lähettää väki kotimatkalle sellaiseen ilmaan, mutta valitakaan ei voinut, kun heidän piti olla töissä ja koulussa maanantaina.

Se kuvaruutu, joka nyt katselen, on juuri täyttänyt 10 v, sillä se oli Helenan ja Ullan yhteinen synttärilahja, jonka Helena nosti autostaan ja siinä jossakin välissä myös laittoi töihin. Vanha iso ja painava mulkosilmämonitori, jonka olin saanut korvaamaan edellistä ja haaleaksi mennyttä Mikon työpaikan poistoläjästä, oli niin painava, että tarvittiin kaksi henkilöä, Helena ja Emmi nostamaan se autoni takapaksiin, jossa se saisi olla niin kauan, kun tulisi aika käydä Kausalan jäteasemalla seuraavana arkipäivänä. Taulumonitori LG onkin palvellut täysin moitteetta siitä asti ja tuntuu kuin uudelta nytkin. Kymmenessä vuodessa on sen kanssa kertynyt 3650 iloista päivää! Ja ennenkaikkea kevyttä, koska hyvin sen jaksaa yksinkin siirrellä.

Niihin aikoihin olin jo tullut tutuksi digikameran kanssa, kun sitä oli reilun vuoden harjoiteltu. Ullahan sen kesällä 2007 sai toimeksi, minulle tuli vanhan filmikameran jälkeen Casio Exilim -digikamera. Kameralla oli oma telakka, johon se käytön jälkeen pantiin latautumaan, ja siinä ollessaan tietokone tarkasti, mitä kuvia oli tullut kameran muistikortille ja siirtänyt ne omiin tiedostoihin. Uusi aika oli koittanut, kun sain siirrettyä myös kuvia sähköpostin kautta! En kuitenkaan silloin vielä tehnyt kuukausikohtaisia salkkuja kuin harvemmin. Senjälkeen ei olekaan paperikuvien määrä paisunut kuin satunnaisesti, kun olen saanut kuvan jonkun toisen ottamana ja lähettämänä.

Elettiin vielä vanhojen ikkunoiden, ovien ja ulkokuoren aikaa, eipä ollut pihan puistakaan paljon tietoa, mutta kuvasta näkyy, että kyllä joitain tuijan taimia oli saanut sijansa. Myös irlanninkatajat oli istutettu, kun vielä tuon korkean lumipeitonkin seasta ulottuvat näkymään. Oven oikeaa puolta hallitsi mahtava alppikärhö. Sitä piti aika ajoin reippaasti leikellä, koska versot pyrkivät valtaamaan parvekkeenkin. Kun nykyisen pesuhuoneen ikkuna on kuvassa kokonaan näkyvissä, on hyvin luultavaa, että saksi on käynyt avaamassa näkymää valoisammaksi.

Olin muuttanut pysyvästi asumaan Iittiin kesällä 2005, jolloin oli ollut tuvan ja lämpöjärjestelmien täysremppa. Seuraavana syksynä 2006 oli vuorossa vessan kunnostus, se ei mahtunut aikatauluun eikä budjettiin muuttovuonna. Menisi vielä lisää kaksi vuotta, ennenkuin ajatus ikkunoiden vaihdosta kypsyisi 2010, ja peräti kahdeksan talon ulkoverhouksen uusimisesta 2016.

Näitä asioita ei juuri pohdittu kuitenkaan kymmenen vuotta sitten. Lasteni isä Mauri Haapanen oli nimittäin juuri muutamaa viikkoa aiemmin siirretty saattohoitokoti Koivikkoon Hämeenlinnassa. Mauri oli muuttanut palvelutalon asukkaaksi, mutta hänen terveystilanteensa oli kääntynyt huonompaan keuhkokuumeen takia, eikä suunniteltu enää paluuta sairaalasta Tohvelan palvelutalolle, jossa hän oli asunut runsaan vuoden. Olin ehtinyt marraskuun puolivälissä käydä Koivikossa tervehtimässä, ja tälläkin reisulla syntymäpäivilleni oli lauantai pyhitetty matkaksi Hämeenlinnaan. Olin silloin kuitenkin kotona, kun koirat jäivät hoitooni, mutta Helenan autossa matkasivat muut.


Tässä vaiheessa ei tietysti tiedetty, miten kauan elinpäiviä olisi jäljellä, vähän kuitenkin. Joulukuun 5. päivä oli Maurin lähtöpäivä, ja marraskuinen lumimassa oli siihen mennessä sulanut lähes olemattomiin. Mauri ei ihan ehtinyt viettää vuoden 2008 syntymäpäiviään, ne olisivat olleet vasta 14. 12. Niinpä hänen elinaikansa oli 71 täyttä vuotta ja runsaat 11 kuukautta. Meillä oli Maurin kanssa ikäeroa vain 3 viikkoa, minun syntymäpäiväni on marraskuun puolella. Maurin hautajaisten merkeissä suku kohtasi 20 12 Janakkalassa.


Vuonna 2008 oli ollut lähisukua paljon koolla myös Iitin kirkolla, meillä oli ollut heinäkuussa pitkään jatkuneen sadekesän loppumisen kruunuksi tapaaminen. Olin hankkinut uudet pihakalusteet vanhojen avuksi, mutta tuossa sateenpitoasennossahan ne taisivat olla koko heinäkuun kuitenkin.


Jari oli ensimmäistä kertaa silloin mukana, he suunnittelivat Ullan kanssa yhteistä kotia, joka sitten sen loppuvuoden aikana hankittiinkin Lukonmäestä Tampereelta.  Sukuun liittyi silloin jäsen, joka oikeastaan olikin jo ennestään sukua, sillä myöhemmin näille nuorille löytyi yhteinen kantaisä 13 sukupolvea aikaisemmin Sysmän sukuhaaran kautta. Jarin isä Tapio liittyy minun isäni Tatun edeltäjiin. Mauri ei silloin enää matkustanut, hänen viimeiseksi käynnikseen jäi tänne marraskuun 2006 tehty synttärimatka Mikkolan Anjan ja Eeron kyydillä.

Kuvassa Ron, Pentti, Raija ja Helena.
Sukutapaamisella oli silloin tuplasyy, sillä Raija täytti sen vuoden helmikuussa 60 ja Pentti tammikuussa 70, joten kestit olivat heidän yhteiset syntymäpäivänsä. Ylläolevassa kuvassa ollaan edellispäivänä, kun amerikansukulaisten tulomatka oli saatu onnelliseen päätökseen.

Kuvassa Marja-Leena, Sami ja Raija yhteisen lounaan jälkeen täällä kotona.
Seurakuntatalon pihalla odotellaan lounastilaisuuden alkua isona ympyränä, tässä vasemmalta Sarinpoika Joonas, Helena, jonka takana varmaan Sami sinisen paidan takia ja Anni Helenantytär, taustalla Jari, Ulla ja Ilkka Pertinpoika. Kaikkia paleli, sillä sattui jokseenkin kolea päivä, vaikkei juuri satanutkaan.

Sukujuhlat saivat vielä jatkoakin syyskuussa, kun tavattiin Turussa mm. Pertin tyttären Kirsin ja Erkin kotona. Alla oleviin kuviin napattiin ensin kipsikäsi-Kirsin lisäksi edeskäyvät Sara ja Santeri, toisessa kuvassa isäntä Erkki ja Pentti.


Sen vuoden jouluna Iittiin tuli kammarien täydeltä joulunviettäjiä, onneksi ei ollut mitenkään erityisen kylmää, että hyvin tarjettiin hyvin lämmitetyissä yläkerran kesähuoneissakin.


Uusi synttärilahja, taulumonitori oli tietysti keskipisteenä, ja Ulla ja Jari näkivät sen vasta tultuaan. Pakkanen näyttää pyörineen joulun tienoilla -4C ja -6C välillä. Oskun käsi ja ikionnellinen Tiitu etualalla. Oli meillä joulukuusikin kynttilöineen, mutta pihalla, se näkyy tuossa alapuolen kuvassa.

Tämä kuva on jouluaatolta. Olimme Helenan kanssa käyneet viemässä hautausmaan kynttilät, ja keskipäivään osui hieman aurinkoa. Löysin muistiinpanoistani kohdan, jossa Helenan kanssa suunniteltiin eteisen remonttia, joka siis toteutui nyt vasta tänä vuonna.

lauantai 17. marraskuuta 2018

Lämmin syksy kääntymässä siihen tavallisempaan


Kylläpä lämpimiä ja pimeitä syyspäiviä on kestänytkin! Harvoja kylmempiä hetkiä toki oli, mutta tälläkin paikalla alle viiden aamun yhteenlaskettuna. Sateita ei ole saatu kuitenkaan ylenpalttisesti, tuskin edes normaalisti, koska monet vesistöt ovat kymmeniä senttejä alempana keskimääräisestä syksyn korkeudestaan. Kun maat eivät ole olleet jäässä, pohjavesitäydennyksiä on kertynyt suuressa osassa maata, ainakin etelä- ja keski-Suomessa.

Harmaaksi sanottu marraskuu on ollut vain taivaan värin kohdalta harmaa, maa on pysynyt vihreänä. Tänä aamupäivänäkin pilviverho vielä pysyttäytyy, joskin ohuena, vaikka ennuste jo povasi ihan selkeääkin. Kuvat on äsken otettu. No, ei vielä tänään sinitaivasta. Mutta näitä harmaita kuukausia varten olen jo kauan sitten päättänyt, että vuorenkilpiä ja havuja ei tontilla voi olla liikaa. On se sentään tosi mahtava vihreän pläjäys sammalten kellanvihreän lisäksi.

Ensimmäisiä lumi- tai räntäsateitakaan ei ole tähän mennessä nähty, eikä ole lähiaikoina ennusteissakaan, kuten ei mitään muutakaan sadetta. Eilisaamuna näin sisareni FB-päivityksestä, että heillä siellä subtrooppisilla leveysasteilla USA:ssa oli saatu koetuksi ensimmäinen räntäsade. Taisi olla ihan eka kerta, että näin päin meni, yleensä meillä niitä on ollut viikkokausia ennen. Eihän siellä pysyvää lumipeitettä muodostu keskimäärin ollenkaan, ja puutarhahommia saa paiskia joulupäivien välissäkin, jos muuten asia huvittaa.


Omaan elämääni on osunut ainutkertainen asia, silmien kaihileikkaus, joka lopulta tapahtui viime tiistaina 13/11 Kouvolan silmäsairaala Valossa. Miten yleensä tuli mieleen, että kaihinen silmän linssi voisi olla syynä, kun rupesi esiintymään kaksoiskuvan näkymistä pidemmälle katsellessa? Omassa mielessäni olin kyllä arvellut aivan muunlaisia vaihtoehtoja, kuten silmämunan pinnalle kiinnittyviä kääntäjälihaksia, jotka eivät jaksaneet työskennellä toivotulla vanhalla tavallaan.

Näkemiseni ei nimittäin ollut lainkaan muuttunut omasta mielestäni, näin kaiken lukea ja tehdä kuten ennenkin. En edes muista, kuinka kauan sitten aloin nähdä edellä kaukana menevän auton perävalot kolmiomaisina ja kovin isoina, pidin sitä hyvänä, että varmasti näin ne jo kaukaa! Vasta viime aikoina tuli noita reunaviivan aiheuttamia lisäkuvia peliin mukaan.

Näin tien reunoiksi maalattuja valkoisia viivoja aika ajoin neljä, siis kummallakin silmällä omansa, joten piti viimeisten kuukausien harvojen ajokertojen aikana panna oikea silmä pois pelistä ja hidastaa ajonopeutta reilusti, että varmasti pysyi kaistallaan. Pitkiä matkoja en suunnitellutkaan. Sen kyllä tiesin jo pari vuotta sitten silmälääkärissä käytyäni, että oli ollut havaittavissa alkava kaihi. Silloin se ei ollut kuitenkaan vielä toimenpiteitä aiheuttava tilanne.

Päädyin lokakuun alussa uudelleen silmälääkärin juttusille ja pohdittiin erityisesti tätä ylimääräisten kuvien näkemistä. Tarkatkaan selvitykset eivät tuottaneet muuta ratkaisua kuin silmän linssin rakenteeseen paikoin tulleita samentumia, jotka taittoivat valon eri lailla silmissä. Kun autoilu on minulle kovin tärkeä asia, halusin sitten pian korjauksen tilanteeseen, joten ensimmäinen mahdollinen aika varattiin. Onneksi ei tullut nuhaa tai muuta vaivaa, että homma meni suunnitellusti aikanaan.

Molemmat silmät operoitiin samalla makailulla, ensin oikea, sitten vasen silmä. Sehän on paikallispuudutuksessa tapahtuva. Tilaisuus oli kutsuttu alkamaan noin puolen päivän jälkeen, ja kotonahan oltiin sitten jo kolmen maissa, että päästiin päiväkahveja keittelemään. Toki hörpin jo ekan mukillisen siellä sairaalan sohvalla, koska se heillä kuului kuvioon. Viilentyneet sormeni lämpisivät samalla mukia pidellessä.

Saattajana oli tyttäreni Helena, enkä siitä matkasta olisikaan ilman selvinnyt, kun silmät olivat pupillin kohdalta apposen ammollaan, ja häikäisi jopa mustien aurinkolasienkin takaa katsellen. Omat sikiöaikana silmien kudoksista muodostuneet linssit oli vaihdettu tekolinsseihin. Helenan käsikynkässä tipsuteltiin sitten autolle ja kotiin Tellan hoiviin.

Lääkehoidoksi tuli erilaisia silmään tiputettavia tippoja useita kertoja päivässä, näillä nyt jatketaan kuukauden päivät. Viikkoon ei saisi peseytyä niin, että silmiin joutuu vettä tai ponnistella painavien esineiden kanssa.

Seuraava päivä olikin sitten jo ihan erilainen häikäisyn suhteen, voin olla sisällä lampunvalossa ilman aurinkolaseja, ja arkirutiinit alkoivat kummasti sujua. Minua ällistytti, kuinka paljon sinisempi maailma olikaan, en uskonut silmiäni, kun ensi kerran katsoin mukamas harmaata marraskuun taivasta, joka näyttäytyi pehmeän siniharmaana. Ja kaupungin valojen vaaleanpunainen sävy oli ihan uutta siellä sairaalan ikkunasta nähtynä.

Iltaan mennessä olin jo huomannut, että sukankutominen oli ihan kelpo harrastus potilasaikana, koska puikolla olevat silmukat voi nähdä entisillä ns. lukulaseilla oikein riittävästi. Totesin, että uudet linssit näyttävät paljon enemmän kuin osasin odottaakaan, esim. kiiltäväpintaisen punaisen lahjakynttiläkassin väri saa ylimääräisen sinervän sävyn, kun näen sen kovasta materiaalista pois heijastuvan valon antaman valoharson. Sellaista en voinut edes kuvitella näkeväni. Ristikkolehdestäkin näki tehtävänsä seuraavana päivänä.


Keskiviikkona totesin, että ulkoilu luonnistuu harmaan marraskuun aikana ilman mitään himmentimiä, toista olisi ollut kesällä vahvan valon aikana! Nythän ei ole ollut sadetta, joten silmiin joutuvaa vettä ei tarvinnut varoa siltäkään suunnalta. Pitää myös yrittää varoa nuhakuumeen saamista, kun minun anatomiallani siihen tautiin vastataan aina samoilla oireilla: kovalla nenän- ja silmien vuotamisella, jota kestää pitkään. Nyt kun pääharrastukseni on silmiin laitettavien tippojen kanssa hääräily, ei siitä tulisi kunnolla mitään, kun joka tapauksessa virtojen suunta olisi poispäin...

Olen sitä ikäluokkaa, että aika moni on jo tämän vaiheen läpikäynyt, ja nyt sitten minäkin. Olen saanut rohkaisevia kommentteja heiltä, kiitos vain kaikille, kummasti rauhoittivat! Tänään totesin, että näen lukea ja kirjoittaa paljon hämärämmässä huoneessa kuin ennen, ehkä näppäinvirheitäkin tulee vähemmän kuin tähän asti, vaikka siihen on toki muitakin syitä kuin näkeminen. Näppiksen puhdistaminen aika ajoin esim. pitäisi tehdä. Odotan kiinnostuksella, mitä kaikkea sitten näen hangen tai yleensä lumen pinnassa väreinä?

Lisäpohdintaa tälle leikkausviikolle aiheutti uusi jääkaappini, joka yllättäen ei saanutkaan virtaa lauantaina. Kiireessä oli illan päätöksenä ilmenneen asian hoidoksi tehtävä ratkaisu kaiken vielä jäässä tai kylmänä olevan säilytettävän siirtämisestä pohjakerroksen varakoneeseen, ikivanhaan jenkkikaappiin. Se olikin lähes tyhjillään, ja loput tavarat suurin piirtein mahtuivat toiseen pikkuarkkuun. Soittelin korjaushenkilöä paikalle maanantaiaamuna, mutta hänelle sopi tulla vasta tiistaina, joka oli se leikkaukselle sovittu.

Yhdeksältä olikin operaattori hommissa, ja todettiin, että koneessa itsessään ei löytynyt vikaa, mutta kun jääkaappi on oman vikavirtasuojakatkaisimensa säätelemä ja tarkistettiin sähköpääkeskus, niin siellähän se repsotti ala-asennossa. Oli saanut jostain ulkoisesta sähköverkon ylijännitteestä tiedon, että ei hyvä, ja ottanut itsensä off-asentoon. Namikka nostettiin taas Tee töitä -asentoon ja kone alkoi pelata. Kun leikkausreisulta tultiin, voitiin sitten iltapuhteeksi siirrellä osa roinasta jääkaappiin, mutta osa jäi muille päiville.


Käytiin Helenan kanssa keskiviikkona lisää silmätippoja apteekista, mutta pyörähdettiin tietenkin lohtukaupoille Novitan Nalle-lankalaareihin, markettisilmälasien (+2 lukulaseiksi) hankintaan ja varastotäydennyksiin. Lisäksi juhlistettiin onnistunutta elämänmuutosta käymällä lounaalla Kymen Paviljongissa, josta löytyi myös kotiin superkahvileiväksi 50% alepöydältä mahtava Tosca-kakku.

Ensi viikolla pitäisi ennusteiden mukaan säätilan luonteen muuttua, kun kylmä ilmamassa pääsee virtaamaan maahan. Löytynee useille päiville alle 0:n olevia lämpötiloja. Sitten katsellaan kiteytyneen veden värejä kasvien pinnassa ja maanrakosissa, jos tuuli ei korjaa kaikkea pois.

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Joko se kohta on ovella?

Kuva tänään meidän pohjoisikkunasta. Näyttää, kuin tummanharmaa pilvimeri pohjoisesta ulottuisi aivan kylän liepeisiin kylmää tuomaan. Oikeasti aurinko kyllä vielä lämmittää, mittarissa on +6C puolilta päivin, ja talon varjo on pitkä!.

Talvi nimittäin. Eilen saatiin melko lähinurkilla, kotimaakunnan eli Hämeen pohjoispuolella Ylöjärvellä, Nokialla ja Teiskossa oikein kunnon räntä- ja lumisateet, ja kyllähän niitä jo ennustettiinkin maan eteläosaan loppuviikolle. Tämä myräkkä tuli kuitenkin ns. puskista päiviä aikaisemmin, ja muuallakin tämän päivän uutisten mukaan on vastaavaa koettu. Nyt tietysti täytyy sanoa, että hyvä, kun eivät tulleet etelämmäksi ne pilvenretaleet, sillä olin kesärengasautolla kanervien vientimatkalla Janakkalassa.

Ennusteissa oli, että seuraava liikkuva matala saavuttaisi etelä-Suomen iltapäivällä ja tuottaisi paljoja vesisateita. Edellispäivänä eli maanantaina oli ollut reippaita ukkosia länsi-Suomessa, jopa trombikin Hattulassa, ja isoja rakeita oli löytynyt niskaan paikoin. Meille siitä oli koitunut kuitenkin vain tihkusateen luokkaa olevaa kostuketta pariin otteeseen, aamulla ja illansuussa.


Oma tiistainen matka oli kuitenkin mukava, kun oli ohuessa pilvessäkin, ettei häikäissyt, mutta ei kuitenkaan satanut. Aamu oli lähtiessä n klo 9 maissa ollut 0C:n tienoilla ja ennusteet varoittelivat liukkaista tienpinnoista. Sellaisia kohtia ei kuitenkaan näkynyt, sateet edellisiltana olivat olleet reitin varressa melko niukkoja, niistä ei tienpinnoissa ollut haittaa.

Perillä hautausmaalla lehtienkeruu-imurit humisivat nurmikoiden siivouksissa ja oma urakka olikin siten nopea, vain tuliaisten sijoittelu ja kynttilöiden sytytys. Maurin haudan lähellä iso käytävän varren hevoskastanja pudotteli parhaillaan viimeisiään nurmikon koristeiksi. Tällä kertaa autoni ratissa olikin naapurin Ahti, joka oli lähtenyt tutustumaan Kanta-Hämeen maisemiin.

Ilma sitten keskipäivän jälkeen, kun paluumatka oli menossa, selkeni jopa niin, että toisinaan auringon paikkakin paljastui taivaalla. Auton lämpömittari näytti +3C. Toivottuja muuttolintuparvia ei kyllä juuri nähty, vain pari joutsenta tienvarsipellolla Sairakkalan risteyksen tienoilla. Ihan ilman suurta lintuelämystä ei sitten tarvinnut jäädä, koska ihan kotinurkilla, Radansuun kylässä oli se viime viikkojen vakinainen parinkymmenen joutsenen parvi ruokailemassa Santalan pellolla. Alla olevat kuvat on kuitenkin vasta tänään otettuja, kun oli pikkuasia Kausalassa aamupäivällä toimitettavana. Parvi oli saanut kokoa lisää noin kolmanneksen.

Noin reilun 30 joutsenen parvi oli jakautunut kahta puolta maantieta, tässä alemmassa isommassa parvessa oli enemmän harmaapukuisia poikasia, ja nuo muutamat olivat kovin kesyn oloisia, ihan tien lähellä odottamassa, että kuvaaja saa ottaa kuvat mielensä mukaan.
Melkein kotona, Radansuun golf-kenttää Harjanmäen kupeessa. Kuva on tältä aamupäivältä paksujen, mutta kuivien pilvien aikaan.
 Matkasta selvittiin hyvillä mielin ja ajokelejä ja kuskia kiitellen, jo ennen klo 14 oltiin kotipihassa! Niin nopeasti en itse ajaen ollutkaan juuri ehtinyt, mutta nythän ei poikettu tuttavissa, kun Tella jäi kotiin. Katsoin sitten kotiin tullessa, että päästiin vielä +5C asteen lukemiinkin. Tella oli ollut, kuten tavallista yläkerran vahtina, ja oli tietysti kiire päästä pihalle. Niin aina, kun tulen kotiin pidemmältä tai lyhemmältä reisulta.
Tästä viimeisestä viime syksynä tehdystä kymmenen metrin saaliloimesta tuli sitten ruskakauden loppuhuumassa syksyn heleitä aikoja muistelemaan neljä täysimittaista (n. 180-200 cm) ja yksi hieman lyhempi peitto. Tämä loimi oli selvästi enemmän kasaan menevää, joskus samalla mitalla saa viisi täysimittaista, eli se on venynyt luomapuulla ollessaan enemmän. Viimeinen työ on vielä ilman hapsujen pyörittelyä, kun sen vasta eilen sain valmiiksi. Lampun valo tekee värit kellertävämmiksi kuin ne päivänvalossa ovat.
Iltapäivän lopputunteina tiistaina ehdin vielä yläkertaan itsekin, kun viimeinen saaliloimi oli kymmentä senttiä vaille tehtynä. Siitä tuli ns. lastenkokoinen, ihan täysimittaiseen ei loimi enää yltänyt. Se sitten käytiin työstämässä ja jälkiä siivoamassa. Sen jälkeen vielä ennen pimeää uusi pihakierros, keramiikka- ym. esineitä autotalliin ja pation aidakkeetkin pois talven kynsistä, no tosin vain autotallin seinälle tuulessa kuivumaan.

Päivälle ennustetut vesisateet tulivat vasta pimeällä, ja ihan jo säpsähdin, kun pisarat tulivat kuurossa ja metakalla ikkunaruutuun ja pelteihin. Eivät ne mitään rakeita kuitenkaan olleet, ja iltaan mennessä jämähtänyt +4C mittarissa jäikin sitten koko yöksi sadepilven kanssa kylää hoivaamaan.


Tärkeistä syysaskareista on enää jäljellä sakokaivon tyhjennys, se on tulossa lähipäivinä viikon sisällä. Onneksi se järkyttävä 10-15 cm lumisade-ennuste on peruttu viikonvaihteesta, mutta on odotettavissa lähellä nollaa olevia aikoja kuitenkin. Lumilapiot piti toki nostaa hyvin näkösälle tallin tiloissa. Syyskauden lopettajaisiin kuuluu myös aurausviittojen laitto oman tien varteen, joka  tuli tehtyä tänään iltapäivällä, kun odottelin renkaanvaihtajaa. Silloinkin meni hanhiauroja ylitse. Niillä on varmaa tietoa muuton ajasta. No nyt on talvirenkaatkin jo alla ja kesäkauden pyörät tallissa.   Aiemmin olin jo muistanut laittaa katiskaverkot jänisten varalle marjaomena- ja sorvarinpensaille.


Valkoisissa pihasyreeneissä on vielä melkein kaikki lehdet vihreinä ja oksissa kiinni. Violeteilla on lehti jo ruskettunut ja tullut alas melkein kokonaan. Pihojen haravoinnista olenkin nyt selvinnyt vain ruohonleikkuria käyttäen, vaikka tuolla maantienvarressa oli niin mahtava kasa koivunlehtiä, että siinä ei leikkuri auttanut, jäi liian liukkaaksi siinä rinteessä. Maantien vasemmalla puolen on liuta isoja koivuja, ja postilaatikon takanakin yksi iso, joten varisemista saa hallita.

Siihen ei kuitenkaan tuntitolkulla aikaa huvennut, kun ne aamusta kävin siivoamassa oman tulevan terveyden takia. Taivaalta huuteli hyvästejä runsaan parinsadan kokoinen hanhiaura, jolla oli etelä suuntana.


Hevoskastanja alatien varressa on juuri pudottanut loppusatonsa, sen lehtiä ehkä kokoan johonkin koristeeksi, kun väri tulee niin kauniin punaruskeaksi lopulta. Keksin niiden koristearvon vasta viime syksynä ihan vahingossa, kun auringonpilkahdus sai kompostin päälle kipatun maksikassillisen hienosti hehkumaan. Tästä puusta lehti lähtee usein viimeksi, ja monena vuonna on sen lehtikasa jäänyt yöllä tulleen lumen alle, kun se illan tunteina on koottu ja aikomus on ollut aamulla jatkaa.

Terveysviranomaiset lähestyivät tänään vielä tiedotuskirjeellä, että kausi-influenssan rokotuksia tullaan jakamaan marraskuun 5 pnä alkavalla viikolla. Sen saa ilmaiseksi yli 65-vuotias tai muuhun riskiryhmään kuuluva, sekä sellainen, jonka lähiomainen kuuluu noihin ilmaisryhmän henkilöihin.