Oppikoulutaipaleen muistoja

Elämänpolun alkua muistelin eilen, kun aurinko vähän aikaa yritti valaista.

Olen löytänyt uuden hupaisan FB-ryhmän, Iittiläiset- entiset ja nykyiset, jonka kommentteja eilen katsellessa kovin monia asioita putkahteli mieleen. Ryhmässä tuntuu olevan kokoa ja paljon muisteluherkkyyttä, valokuvien kanssa ja ilman. Moni pikkuasia saa kiinnostavat raamit, kun sitä yhteisesti valotetaan.

Pienen kunnan erityisyys on yksi yläaste, näin koko kunnan samanikäiset nuoret tulevat tuntemaan toisensa ja ehkä jonkun vuosikerran siitä läheltäkin. Kaikilla on siten muistoja Kausalasta 1970-luvulta alkaen, jolloin siirryttiin peruskouluun. Tuossakin FB-ryhmässä eniten suosiota saavat aiheet, joihin voidaan vastata koululais-ikäluokkana.
Sellainen kokooja oli aikaisemmin vain rippikoulu, joskin pojat ja tytöt opiskelivat omana ryhmänään, ja opiskelun aika oli vain joitakin viikkoja ennen juhannusta. Kun itse kävin sellaisen rippikoulun kesällä 1952, väkeä oli niin runsaasti, että tyttöjen opetusryhmiäkin oli kaksi.

Eräässä kommentissa oli valokuva (ehkäpä 1960-luvulta) opettajainhuoneen jäsenistä, jotka kahta lukuunottamatta olivat minulle tuntemattomia. Nuo tutut olivat jo harmaantunut Kaarina Lesch, joka tuli 1947 Iitin yhteiskoulun rehtoriksi, samana vuonna, kun itse aloin opintaipaleen siellä. Toinen oli Erkki Asikainen, joka tuli opettamaan matematiikkaa ym 1950.
Kaarina oli alkuaikoina käsitykseni mukaan hyvässä keski-iässä. Luontainen auktoriteetti ei vaatinut ponnisteluja, ja hän hän tiesi, kuinka koulun tulee toimia saadakseen tulosta. Erkki oli myös kokenut ja ns. kunnon opettaja, eli oppilaat oppivat ja kursseissa edettiin.

Kaarinasta tuli meidän luokallemme luokanvalvoja, ja lisäksi tapasimme hänet vähintään kaksi kertaa lukukaudessa aivan erityistehtävää suorittamassa. Se oli kerätä lukukausimaksuja oppilailta. Koulu oli ns. yksityinen, osa sen toiminnasta rahoitettiin oppilaiden tuomilla suorituksilla, osa saatiin ns. valtionapuna, jonka ehtona oli opetuksen ja sen tulosten yltäminen valtion asettamiin tavoitteisiin.

Kaarina tuli keruupäivänä ison kassin ja valkoisen keruulistan kanssa luokkaan, ja oppilasryhmä alkoi aakkosten mukaan vaeltaa opettajanpöydän luo setelinippu kourassaan. Mikään jättisumma kertaerä ei ollut, ja kotien oli mahdollista saada käteistä varsinkin sen jälkeen, kun alettiin maksaa lapsilisiä, jotka tulivat postin kautta äidin huomaan.
Kovin vähävaraisille myönnettiin vapaaoppilaspaikkoja, ja jos samasta perheestä oli useampi lapsi koulussa, sai ns. sisaralennusta. Meidän perheessä oli monena vuonna jopa kolme lasta samaan aikaan oppilaana, joten vain ensimmäinen maksoi täyden maksun, muut vähemmän. En kyllä yhtään muista noita rahamääriä. Sillä ei ollut siis merkitystä, ei kai, kun se oli vain vähän aikaa taskun pohjalla eikä kuulunut minulle.

Raharuljanssi vei niin paljon aikaa oppitunnista, että varsinainen oppimistyö oli sillä kertaa lyhyen kaavan mukaan. Muuten kielen tunneilla (Kaarina opetti englannin ja ruotsin kielet) oli ohjelmassa aina ensin kuulusteluosa, jossa oli sanaluettelon, kielioppikohdan ja verbien kyselyä ja vielä läksykappaleen kääntäminen, joskus myös ulkolukutehtävä. Kotona oli myös kirjoitettava vihkoon vieraalla kielellä joitakin tiettyjä läksylauseita, joita sitten kirjoitettiin opettajan valitsemina liitutaululle.
Lopputunnilla muistelen opettajan selvittäneen jonkun kieliopin erityiskohdan, joka annettiin sitten läksyksi harjoituslauseineen. Oppikirjoista katsottiin, montako riviä pitkistä kappaleista piti kääntää suomeksi. Ihan oleellista oli, että kirjan välissä oli pieni siniruutuinen vihko, johon tunnin aikana voitiin myös sanella jotakin muistettavaa asiaa.

Ruokatunnit olivat omasta pussista löytyvien eväiden varassa. Se oli lähinnä voileipää ja pikkupullo maitoa. Kun Elsa oli innokas tekemään suolakurkkuja, saatiin niistä hieman viipaleita leivän väliin. Useilla oli samanlaiset eväät kuin minulla. Poikkeuksen teki eräs Matti, joka matkusti junalla Uudenkylän suunnasta, hänen äitinsä keitti kananmunia ja siivutteli niitä, jollain kauppiaan tytär Ritvalla samasta suunnasta voi olla teemakkaran siivuja. Matilla oli jopa näkkileipääkin, sitä ei ollut muilla. Leivät muhennettiin suissa muutamassa minuutissa.

Varsinkin suomenkielen ja historian opettajaksi tullut pelottava Karoliina Moilanen rakasti ruutuvihkoja ja piti oppilaat täydessä työn touhussa tunneilla, kun paksuihin vihkoihin raapusteltiin tärkeitä asioita. Mikään muu ei maailmassa ollut niin tärkeää kuin suomen kielioppi. Läksytkin tulivat näistä vihkoon sanelluista asioista, painettua kirjaa Moilanen ei kovin arvostanut.

Esimerkiksi esseen eli aineen, kuten silloin sanottiin, kirjoittamiseen ei juuri herunut ohjeita. Mielessäni kaikuu lukion ajoilta, että kunnon aineessa on kiinnostava alkulause! Jotkut osasivat luonnostaan, muut saivat sitten oppia, kun tunnilla luettiin ääneen hyvin onnistuneita kirjoitelmia. Historian tärkein sisältö olivat vuosiluvut, siitä vihkosta pidettiin usein ns. vuosilukukokeita...

Päivät olivat keskimäärin 6-7-tuntisia, paitsi silloin, kun oli kotitaloustunteja ylimmällä luokalla eli viidennellä. Oli poljettava tai käveltävä Konttilan koululle muutaman kilometrin päähän, jossa saatiin Koivusaaren Maijan antamaa oppia ruoanlaitossa. Kun koululla oli muita oppilaita päivällä, meidän tuntimme tulivat vasta heidän lähdettyään.

Onneksi sellaisina päivinä sai siten hieman lisäruokaa, kun kotimatkakin oli jaksettava tehdä. Tehtiin mm. sconsseja eli littanoita kauraleipiä tai ylioppilaita eli kahvikupissa jähmetettyä mannapuuroa, kupin pohjassa rivi rusinoita. Maijalla oli työtä keksiä nopeita ruokalajeja, sillä kävelymatka lohkaisi reippaan siivun opetusajasta.

Tämäkin kuva eilisestä aamusta.

Jäin ihan miettimään eilen illalla, että esseekirjoittaminen ja kuvallinen ilmaisu olivat silloin aivan kuin luonnonvaroja, joita löytyi harvakseen ja sattumalta. Suurin osa oppilaista osasi korkeintaan tyydyttävästi tai välttävästi eli taviksien tapaan, vain hyvin pieni osa pääsi opettajan suosioon lauseillaan tai muilla tuotoksillaan. Opettajan tehtäväksi ei katsottu muuta kuin aiheen antaminen eli aineen nimi tai kuvaamataidon tunnin kohde, ala siitä sitten puurtaa jotakin, ainetta vähintään 2-3 sivua, että opettaja voi arvostella.
Äidinkielen tunneilla opiskeltiin kieliopin lisäksi myös merkittävien kirjailijoiden aikaansaannoksia, kuten Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Lukiossa tähän lastiin lisättiin vielä kirjallisuuden historia. Ihme oli, että ylioppilastutkintoon tarvittiin vain ainekirjoitus, ja sekin niin merkittävässä asemassa, että ylioppilaaksi ei voinut tulla, jos ainekirjoitus epäonnistui.

Äidinkielen opettajani lukioaikana Lahden yhteiskoulussa oli Iines Mattila, jota kiinnostivat kovin poliittiset aiheet, joten kaikki oppilaat lukivat sanomalehtiä ja olivat perillä esim. Saksan tai Unkarin asioista. No, ylioppilaskirjoituksissa ei sitten ollutkaan yhtään tällaista poliittista aihetta.

Ensimmäinen tunti meni miettiessä, mistä sitten kirjoittaisin tuotokseni, kun pääosa valittavista aiheista oli pohtia joidenkin kuuluisuuden henkilöiden taustoista löytyneitä probleemeja, jos ei halunnut valita uskonnollista tai tekniikkateemaa. Päädyin sitten taiteen puolelle, kun ajattelin että aihetta Suomalainen järvimaisema voisi käsitellä ihan realistiseltakin kannalta, sellaisena kuin se oli Iitissä eletty. Kas kummaa, tutkintolautakunta heitti aineeni takaisin laudaturina, jollaista arvosanaa en ollut juuri ennen nähnyt, kun en ollut kirjallisuudesta innostunut opiskelija. Iines vaihtoi kahdeksikkoni todistuksessa ylioppilasaineen takia yhdeksään

Kuvaamataidon tunneilla saadusta opista en muista juuri muuta kuin ns. kolmiulotteiseen kuvan tekemiseen ohjaavan katoamispisteen valinnan. Sen tiedon sain aikuisena opettajakorkeakoulussa, jossa Kylli Koski opetti kuvaamataitoa.