Tuulee kuin tunturissa...

Tästä myrskystä ei paljon lumipeite kasvanut omassa pihassa. Rappusilla on sentin kerros, mutta voihan nietoksia olla tien varsissa. 

Koivujen latvat heiluivat ennen kymmentä oikein komeasti, ja oksia lensi. Myös alppikärhön kuivat lehdet alkavat viimein irrota, niitä lepattelee ikkunan ohi ja polkuja pitkin kuin perhosia ikään.

Laina-myrsky saapui eilen illalla läntiseen Suomeen, ja se ehti meille tänne kaakon rajoille aamuksi. Vielä viideltä oli kirkas kuutamo, eikä puissa ollut liikettä, mutta päivän valjetessa alkoi viiman ja tuiskun aika. Onneksi tuuli pyöritellen, se toi havupuissa olleet tykkylumet alas! Kuulemma eilen Norjassa päästiin jopa 50 m/sek tuulennopeuteen, ja se oli tasoltaan hirmumyrskyä. Meillä tämä tuntuu melko tavalliselta talvituuliselta päivältä. Jos ei olisi sunnuntai, matot saisivat mennä tuulettumaan!

Tuijat saivat karistaa taakkansa, ja Elsa-hopeakuusikin on aivan lumeton.

Tuulesta ajatus eteni Lappiin ja Skandinavian pohjoisille rannoille, jossa olen ollut pidempiä aikoja vain pari-kolme kertaa. Pisin aika oli vuoden 1966 heinäkuussa vietetty runsas kaksiviikkoinen opiskeluun liittyvä kasvitieteen retki bussikyydillä ja telttamajoituksella Rovaniemeltä Tenojokea ylös ja edelleen Tromsan kautta Hammerfestiin, josta palattiin Suomen vasenta käsivartta noudattavaa tietä Halti-tunturin nähtyämme takaisin.

Bussissa istui viitisenkymmentä opiskelijaa ja muutama assistentti retken johtajan professori Rauno Ruuhijärven johdolla, joka päätti tutkimuskohteet ja muunkin toiminnan. Hänen alle kouluikäinen poikansa oli päässyt mukaan siihen etupenkille. Lisäksi oli muonitusvastaava, kasvitieteen kirjastoamanuenssi Iiris, kokenut lapinkävijä, joka oli tilannut ruokatavarat ja päätti menun päivittäin.

Kaikki matkan aikana syöty ruoka valmistettiin retkioloissa, joten keittiövuoro lankesi aina muutamalle opiskelijallekin. Itse taisin lyöttäytyä vapaaehtoisesti aamutoimiin, kun aamu-unia ei tuntunut silloinkaan löytyvän. Hommat alkoivat jo kuuden maissa, silloin loihdittiin tarjolle puuroa, kahvia, teetä ja purtavaa, lähinnä näkkäriä ja levitettä ja juustoa, jotka kestivät kuljetusta bussin uumenissa. Lämmin ateria oli säilykelihapurkeista jalostettua, joko perunakeittoa tai hernesoppaa.

Kun päästiin metsänrajan ulkopuolelle, tuuli olikin se tavallisin tervehtijä. Mitä lähemmäs tultiin meren rantaa, sen varmemmin tuuli lujaa. Vessareisut matkan aikana olivat haasteellisia, kun bajamajoja ei oltu keksitty vielä, ja tuskinpa sellaista olisi alettu hinaamaan mukana. Paikka oli siis tien varresta löytyvä sopiva pensaikko... Ettei mennyt samaan pensaaseen toisen kanssa, sai vältettyä sillä, kun katseli, mistä päin tuuli alkoi pyörittää ilmaan kävijän mukaan ottamaaa vessapaperia, eihän siellä paperi kauan paikallaan pysynyt. Käsien pesu hoitui sitten, kun löytyi puro tien varresta. Jos ehdittiin, niin katsottiin jo valmiiksi pysähdys veden lähelle! Pyyhkeitä ei tarvittu, tuuli kuivatti nopeasti. Takapuolen tuuletus paljaalla tunturilakeudella ei sujunut kaikilta ihan ongelmitta muutenkaan, tuli sairastumisiakin.

Majoitus oli armeijalta lainatuissa isoissa teltoissa, joissa ei kylläkään pidetty lämpölähdettä, kun oli olevinaan kesä. Itse asiassa melkein koko ajan syklonit kierivät pohjoisia rantoja viistäen, joten ilma oli koleaa ja lämmitys olisi ollut tarpeen vaatteiden kuivattamiseksi. Kullakin oli jonkinlainen ilmapatja ja makuupussi, niillä piti tulla toimeen.

Pahaksi onneksi oma ilmapatjani (silloinhan ne olivat ns. uimapatjoja) tulppa oli sitä laatua, että ilmat alkoivat hissuksiin karata parin kolmen tunnin nukkumisen jälkeen, ja senhän huomasi viimeistään siitä, että maahan päin oleva kylki alkoi kastua, kun teltan lattialle kertyi kosteutta. Niinpä hiippailin usein valoisaan kesäyöhön ja muitakin kohtalotovereita oli, joten pidimme nuotiota ja teimme aamutoimia hiljakseen. Joskus pyöräytettiin lettutaikina, ja siinä saatiin yllätystä normaaliin aikaan nousijoille, kun oli lettukasa odottamassa!
Joskus käytiin mustikoita poimimassa ja saatiin tehtyä mustikkasoppa aamiaiselle, tai metsästettiin tatteja tunturissa. Sellaisena päivänä olikin sienikastike perunoiden seuraksi. Kun bussi starttasi seuraavalle etapille, me yökukkujat aloimme torkkua lämpimän auton kutsumina!

Edettyämme noin puolimatkaan oli kuitenkin tarpeen saada kuivattelupaikka, sillä teltat ja vaatteet olivat jokseenkin märkiä. Niinpä löydettiin läheltä Tromsaa (tarkemmin muistellen se taisi kyllä olla lähempänä Altaa) ns. suomalaiskylä, jossa asui 1800-luvulla sinne muuttaneiden perheiden jälkeläisiä. Saatiin vuokrattua koulu, ja sen sauna lämpesi telttoja varten. Ensimmäinen kokemukseni Lapin punaisista uusista perunoista tuli sillä pysähdyksellä, kylläpä maistuivat! Kylän väki puhui kyllä suomea, mutta sanavalikoima oli jostain menneisyydestä, esim. meitä naispuolisia kutsuttiin neidoiksi! Olipa kylässä silloin naispulakin jo, kun tyttäret olivat lähteneet kalatehtaisiin Norjan isoihin satamiin. Kosintoja tuli ensi silmäyksellä!

Norjan puolella matkatessa tien varret olivat ihastuttavista kallioista tehtyjä, toisissa kivissä oli niin paljon saviliusketta, että kallio kiilsi hopeisena ja vesi jokiuomissa läikehti sinisenvihreänä. Toisissa kerrokset rakentuivat vuoroon vihreistä, vuoroon suklaanruskeista levyistä. Riitti siinä katsomista! Tunturimaisemat jäivät kuitenkin näkemättä matkan aikana, sillä pilvet riippuivat alhaalla ja tuntui, että eteläsuomalaisilla pusikkoteillä mentiin.

Lähellä Hammerfestiä tie kulki kalasataman ohi, ja siinä muonitusvastaava Iiris oivalsi, että nyt jos koskaan olisi mahdollisuus tuoreeseen kalaan. Mentiinkin kyselemään, ja ennenpitkää autoon viemisinä oli nelisenkymmentä kiloa juuri pyydystettyä turskaa. Se iltaruoan valmistaminen oli yhtä juhlaa, kaikki halusivat tulla avustamaan paistamisessa. Taisi jäädä seuraavaksikin kertaa kalakeiton ainekset. Leirin pystytys olikin ikimuistoinen, sillä Hammerfestissä oli 27 asteen lämpötila! Eihän sitä voinut uskoa todeksi, ja kun teltat olivat pystyssä, kansa sukeutui aurinkoiseen ulkoilmaan vähissä pukimissa. Iloa kesti noin puoli tuntia, sen jälkeen tuuli kääntyi ja ilma palasi kymmenen asteen tienoisiin.

Kotimatkalla tuli sananmukaisesti mahalasku tunturikasvistoon, kun olimme kiipeämässä koivurajan yläpuolella. Rinne koostui litteistä isoista lohkarekivistä, joiden päällä kasvoi kovin kiinnostavia pikku kasveja. Alkoi kuitenkin kuulua kuin ukkosen ääntä, ja kun nosti katseen, näki, että meitä kohti kirmasi monen sadan poron lauma kovaa vauhtia ja lähellä. Siinä jokainen maastoutui niin hyvin kuin sekunnissa taisi, ja pian kohtaus oli ohi. Hyvin porot väistivät, kukaan ei saanut potkuja eikä törmäystä. Valkoiset poron perät vain välähtivät tiuhan koivikon sekaan rinteen alapuolella. Enemmän ehkä jälkeenpäin kammotti ajatus, jos kivet olisivat alkaneet vieriä.

Hammerfestin kala-apaja tulee aina mieleen, kun hankin pakastettua kalaa ja teen paistokala-ruokaa. Kalapuikoista sitä muistoa ei tule, mutta filepakkaukseen sen saa liitetyksi, voi olla että kalalaji on eri. Katsoin X-tra-pakkausta äsken, sen kyljessä sanottiin, että fileissä on joko seiti tai alaskanseiti, ja tämän pakkauksen merkintä B kertoi, että pakkaus oli alaskanseitiä. Mikään ei nyt tänään estänyt muistelemasta pohjoisenmatkaa, oli tuulinen talvipäivä, ja lautasella keitetyt kuoriperunat ja seitipaistikas.