Sinitaivas

Tänään on ollut melko harvoin syksyllä esiintyvää siniväriä taivaalla koko valoisan ajan. No ei tietysti koko kantta kerrallaan, kun navakka länsituuli on kuljettanut isompia ja pienempiä pilviä vauhdilla ohi. Eihän siitä ole kyllä paria päivää enempää, kun se edelliskerran tapahtui, mutta silloin annos oli vain muutamia kymmeniä minuutteja, ja kameran akku oli melkein koko ajan latauksessa.

Jostain muistin sopukoista putkahti 1950-luvulla ensi kerran kuulemani muncheniläisen Joseph Rixnerin 1936 tekemä konserttitango Sinitaivas mieleen. Paitsi että se on tehty sinä vuonna kuin olen syntynyt, on muitakin yhtymäkohtia, miksi se on arkistoitunut päähän pysyvästi. Kun sävellys heti ponnahti kuuluisuuteen, se levytettiin suomeksikin jo 1937, A. Aimo ja Dallape-orkesteri. Savikiekoksi tietysti ja varmaan juuri Saksassa. Luultavimmin ensi kerran kuulin sen Lauantain toivotut levyt- ohjelmassa, joka oli lähes ainoita kevyemmän musiikin ohjelmia Yleisradiossa.

Säveltäjä oli isäni ikäluokkaa eli syntynyt 1902. Tänä vuonna olisi tullut ikää jo 113 vuotta, jos olisi ollut pitkäikäinen. Sinitaivasta soitettiin nuoruudessani orkesterikappaleena mm. paikallisten yhtyeiden voimin, ja Sysmässä 1915 syntynyt Olavi Virta teki siitä levytyksen 1949. Häntä tietysti tässä levyssä auttoi suomalainen naistrio Harmony Sisters, joiden äänet olivat kuin enkelikuorosta ikään.

Maisemassa oli enemmän vaaleutta lauantaina 05 12 2015, sillä rännät olivat jääneet vähäksi aikaa, ja taivaan sineäkin hieman esillä.

Aloin käydä muiden nuorten tapaan lauantaisin tansseissa, ensin kotiani lähinnä olevalla Saukonkallion lavalla keskikoulusta 1952 päästyä. Se oli joskus 1953-54, ei ainakaan aiemmin. En olisi ehkä silloinkaan vielä mennyt, mutta nuorempi sisareni Marja-Leena oli asiassa aloitteentekijä, ja hän pääsi vain, jos minäkin lähdin mukaan. Joka lauantai ei näitä kekkereitä järjestetty, sillä kalenterissa oli niihin aikoihin valtiovallan julistamia muutamia kiitos-, katumus- ja rukouspäiviä. (Ne poistettiin 1991.)

 Kirkonkylästä mentiin joskus isommalla nuorisojoukolla kävellen tuo n. 4 km:n matka, muuten pyörillä. Joskus päästiin autollakin, mutta taisi olla harvoin, kun ensimmäinen tuttavapiirin auto oli Komulaisen Teuvon Tatraplan. Kimppataksillakin ehkä joskus mentiin, taksina saattoi olla amerikkalainen käytettynä hankittu Checker, johon mahtui aika monta meitä sen aikaisia laiheliineja. Talvisin kävin Lahdessa ollessa lukio-opiskelijoille järjestetyissä konventeissa, joissa oli aina jonkin verran tanssia lopuksi. Vaikka Benny Goodman niissä olikin suosituin, joka kerta taidettiin kuulla myös Sinitaivas.

Toinen, Olavi Virran kautta tutuksi tullut nuorempi sävellys oli italialaista alkuperää, säveltäjä Gualtiero Malgoni. Siitä tuli Suomessa Sinitaivasta kuuluisampi. Virta levytti sen 1960 nimellä Hopeinen kuu, ja se antoi nimen Sysmän kuntaan tänä vuonna 2015 pystytetylle laulajan muistomerkille, koska se oli Virran suosituin levy.

Joulukuista valoa tupaan! Kuva on myös tältä päivältä.

Sinitaivas-sävellys puhutteli nuorta minua niin, että halusin välttämättä oppia soittamaan sen, joten pianolle tehty sovitus hankittiin. Muistan ikäni, miten oli vaikeaa! Enhän ollut saanut varsinaista soitonopetusta, saati nuotinlukutaitoa kuin aivan alkeellista koululaisten laulamista varten, mutta sitkeästi kyllä yritin. Lopulta oli todettava, että se työ jäi tekemättä. Niin kävi myös samoihin aikoihin hankitulle nuotilleni Blue tango, jonka säveltäjä Leroy Anderson julkaisi 1952 ...

En kyllä muista, milloin nuo nuotit olisi hankittu, epäilen, että se oli Lehtimäen vuosien alkua, siis 1958-60. Saattoi olla hankittu Jyväskylästä, jossa opiskelin kesäyliopistossa 1958 ja 1959 sekä kasvatusoppia että psykologiaa ja josta voisi löytyä nuottikauppa. Siksi vasta näin myöhään, kun olin saanut vähäisen musiikillisen koulutukseni Helsingin opettajakorkeakoulussa, josta valmistuin keväällä 1958. Asuessani varhempaa nuoruutta Iitin kodissa ei vielä ollut soitinta Tatun huilua tai B-kornettia lukuun ottamatta, hänhän oli ollut ns. soittajapoika aikoinaan.

 Aika pian musiikin harrastukseni jäi, kun tuli vauvanhoito-ajat. Sitten kiinnostuin ihan muista asioista. Ko. nuotti tuli vastaan vielä kymmeniä vuosia myöhemmin, eikä se silloinkaan joutunut paperinkeräykseen. Ehkä se on ylävintillä kutterinpurujen tiivisteenä, jonne niin moni muukin talon aarre on näyttänyt vuosien kuluessa piiloutuneen.

Loppuun kuva tasan kahden vuoden takaa 2013, jolloin oli saatu hieman enemmän valkoisuutta! Sinistä ei kyllä parhaalla tahdollakaan tästä löydä, harmaaksi meni kuten minunkin soittajanurani.