Pertin viikko meneillään...

Molempien vanhempien poistuttua manan majoille (1977 ja 1982) Pertti vanhimpana ja jo aikaa perheen päänä ollut otti suvun yhteyksien pidosta huolta ja päätti kutsua muut aina elokuussa kotiinsa. Hän oli syntynyt 17.08.1935 ja tuo valittu aika teki sitten kahdet juhlat yhtäaikaa, kun kuitenkin asuttiin pidempien välimatkojen päässä. Niinpä matkustettiin vuosia Turkuun elokuun alkupuolella sisaruksia ja jälkikasvua tapaamaan.

Tilaisuus vakiintui pidettäväksi Kaarinassa, Pellervonkadulla, jossa Pertin ja varmaan Ilkankin käsien työnä oli nähtävänä valkotiilinen talo ja autotalli, kuin katedraali ikään. Vierailuilla oli ihanaa viihtyä, ja taisipa sääkin suosia joka kerta. Talo nielaisi kevyesti hoitoonsa usein reilusti toiselle kymmenelle kasvaneen vierasparven. Tosin kerran kävi niin, että aika monella oli niihin aikoihin reisua Norjassa, ja niinpä me Suomessa olijat arvelimme, että jos siitä paikasta pakkaisimme ja lähtisimme perässä, koska sukukokousta nyt näemmä vietettiinkin siellä... Helenan ja Sepon pesuekin vain pyyhälsi lyhyellä poikkeamisella ohi, kun oli tiedossa laivamatka Ruotsiin ja siitä eteenpäin.

Yhden kerran Pertin eläessä oli poikkeus, 1992 nimittäin Raija ja Ron tulivat Suomeen ja päädyimme pitämään tapaamisen sitten Iitissä ja tilaisuuden kunniaksi menimme Kurjenmiekkaan ihanalle lounaalle. Pertti pitää tuossa kuvassa juhlapuhetta. Siitä on nyt 21 vuotta. Pertti sai elää tämän kuvan jälkeen vielä lähes viisi vuotta, hän kuoli keväällä 1997, vasta 61-vuotiaana.

Ennen lähtöä Kurjenmiekkaan otettiin vielä kuva tänne saapuneesta väestä kotitalon portailla. Suvun nuorin ei ollut silloin Helenan kainalossa oleva taapero Anni, koska Joonas oli juuri syntynyt, mutta sukujuhliin tulo oli vauvalle ja muulle hänen perheelleen liian hankalaa. Tämän kuvan otti Ron. Hieman piilossa ovat Kirsi ja Pertin vaimo Raija. Minulla on toinenkin kuva, jonka otti Pertti, siinä molemmat näkyvät paremmin, mutta Anni aikoi juuri lähteä omille teilleen, joten kuvassa on hieman actionia! Laitanpa senkin:

Edellisvuonna 1991 vietimme Pertin ja minun perheeni kanssa enemmän aikaa yhdessä kuin vuosiin, sillä olimme pitkähköllä seuramatkalla läpi USA:n, ja kierroksen lopulla tapasimme myös Raijan perheineen muutamia tunteja.

Katselemme jotain mahtavaa maisemaa, jonka varmaan otti Raija-vaimo, kun häntä ei näy kuvassa. Omat kuvani ovat harmi kyllä kaikki dioja. Reisu tehtiin nimittäin hänen syntymäpäiviensä mentyä muistoihin. Matka alkoi New Yorkista, jossa nähtiin ensin suurkaupunkinäkymiä päivän verran, mutta sitten jo noustiin linja-autoon, joka kyyti meidät Kanadan puolelle Niagaran koskia katsomaan. Toinen isovarpaani, joka oli saanut riesaa seikkaillessani edellisviikolla kasvireisulla itä-Suomessa, mm. Kiteellä, haittasi kävelyä, joten avokärkiset kengät oli hankittava matkalle.

Olimme reisussa yli kaksi viikkoa, ja päädyimme Los Angelesiin länsirannalle, josta taas noustiin bussikyytiin ja ajettiin koko eteläreuna, Meksikossakin poiketen. Siihen sisältyi mm. Hoover-patoa, Grand Canyonia, Petrifyed Forest, St. Louis, jossa ajettiin siipirataslaivalla pitkin Mississippiä ja Miami, tietysti Disneyland ja Cape Kennedy siellä. Kun Suomessa niihin aikoihin oli katsottu pitkään TV-sarjaa Dallas, niin tietysti käytiin sielläkin, ja jopa sarjan kuvauspaikalla, jossa ranch oli sitä varten rakennettu. Lopuksi päädyimme sisaren kotiseuduille, jossa muut perehtyivät pääkaupunkiin ja me sisaren elämään, jossa juuri oli hankittu kunnostuksen alla oleva omakotitalo kaupungin ulkopuolelta.

Niin paljon en koskaan kuvitellut näkeväni uutta niin lyhyenä aikana! Oli tosi paljon sellaista, johon olisi jäänyt paljon pidemmäksi aikaa, mutta seuramatkoja tehdään harvoin niin, että kasveista kiinnostunut voisi saada mitään itselleen. Se jäi mieleeni pitkien ajomatkojen ajalta, että valkomesikkä Melilotus albus oli tuttu rikkakasvinäky lähes kaikkialla. Se on kasvi, jonka olin harvinaisena tulokkaana oppinut erottamaan Janakkalan maisemista monesta kohdin, ja meille se oli tullut lähinnä Englannista kivihiililastien mukana.

Kuva on keväältä 1981, kun vietettiin Elsan 75-vuotisjuhlia. Kuvan otti Ron. Elsalla oli kuvanoton aikaan elinaikaa jäljellä enää vajaat kaksi vuotta, sillä hän kuoli marraskuun lopulla seuraavana vuonna.

Pertti oli sisukas poika, joka ponnisti läpi vaikeuksien. Elämän alku ei ollut siloinen, koska 4-vuotiaana alkoi toinen maailmansota, ja koko alakouluaika siinä kuluikin. Seurasivat sotakorvaukset ja pula-ajat. Sisaruksia tuli monta, Pertin alakoulussa ollessa meitä lapsia oli jo viisi.

Kausalaan perustettiin oppikoulu. Ensimmäinen vuosi 1946-47 oli juuri 11 vuotta täyttäneelle pojalle samalla koulun ensimmäinen toimikausi Kausalan silloisen kansakoulun iltavuorolaisena. Kouluun piti tietysti pyöräillä, muita vaihtoehtoja ei ollut. Toisena vuonna alkoi englannin opiskelu, joka olikin hämäläiselle aika pala purtavaksi, kun kirjoitus ja ääntäminen eivät vastanneet toisiaan.
Pertti kehitti pian muistisääntöjä, ehkäpä se oli viite hänen tulevaan uraansa opettajana. Liuta englannin epäsäännöllisiä verbejä oli ulkoläksyksi tuon tuosta, ja muistan kuulleeni, kun isoveli mutisi: put put put, ja lisäsi siihen sitten itselleen muistamista varten: panee moottoripyörä.

Oppikouluajan päätyttyä hän vietti runsaan vuoden kotona, auttaen vanhempia kaikissa askareissa, niitä olikin paljon, kun talossa oli rakennettavaa ja kaikenlaista karjaakin oli uudessa navetassa. Joissakin maamiesseuran projekteissa hän korvasi Tatua, mm. ajeli pyörällä ympäri lähiseutuja painava puutarharuisku selässä tekemässä omenapuiden kevätruiskutuksia, jotka silloin oli keksitty. Muitakin hommia sitten löytyi, mm. sähköyhtiössä, ja sai omaa palkkaa.

Pian koitti kuitenkin toinen aika, nimittäin 17-vuotias voitiin ottaa jo suorittamaan asevelvollisuutta, johon Pertti tarttui, ja pian hän ilmavoimien viestikomppaniasta yleni RUK:n koulutusohjelmaan ja sitä myöten vänrikiksi. Vanhemmat olivat ylpeitä!

Pertti ajautui epäpäteväksi kansakoulunopettajaksi Sotkamoon, Lykinnön kylään 18-vuotiaana, armeijasta päästyään. Kokemuksesta innostuneena hän hakeutuikin Heinolan seminaariin, josta ura pääsi hyvin alkuun. Asuinpaikka muuttui pian länsi-Suomeen ja vakiintui kohta Turun seudulle. Kuva on Pertin tohtorinväitös-tilaisuudesta 21.12.1984, jonne pääsin seuraamaan, kun koulupäivä oli sopivasti päättynyt aiemmin. Aihe oli tietysti pedagogiikkaa, ja seminaarin käyneen, keskikoulupohjaisen opettajan tuli pystyäkseen tähän yliopiston korkeimpaan opinnäytteeseen saada lisäopintoja vapaasta ja kesäyliopistosta. Ja niin päästiin tähän, varmaankaan ei ollut ihan yksinkertaista löytää etenemisen väyliä!

Pertti muisti aina noudattaa kunniallisen elämän sääntöjä, joka ei ollut tavallista. Ei tupakoinut koskaan, piti tavaransa huippujärjestyksessä kaapissaan, ja koskaan eivät rahat olleet lopussa. Käsittämättömiä juttuja monille meistä sisaruksista! Myös vanhempien noudattama kasvatus oli hänen mielestään oikeaa ja sitten valvoikin, että niitä noudatettiin.
Hän oli vanhin, ja omasi mallilapsen kaikki tuntomerkit. Se on selvää, että häneen oli myös ladattu paljon odotuksia, sillä kun isäpappakin oli sotapalveluksessa kuusi vuotta, lähes aina poissa kotoa, niin vanhin poika sai hoitaa kaiken, mitä pystyi, ja taustalla tietoisuus, ettei pappa ehkä koskaan kotiudu... Onneksi hän sentään selvisi sieltä lähes ehjin nahoin, sydänvikaisena kuitenkin.

Minun elämäni merkittävimmässä käännekohdassa seisoi myös veli Pertti. Kun lähdin alkamaan biologian opintoja 1963, tarvitsin siihen pankkilainaa. Silloin ei vielä tunnettu valtiontakausta, joten takaajat oli itse hankittava.  Niitä piti olla kaksi, toinen heistä oli Pertti ja toinen appeni Eino.
Kun myöhemmin 1980-luvulla tein jatkotutkimustani lisensiaatintutkintoa varten, muistan hyvin, kuinka paljon neuvoja sain Pertiltä siltä varalta, jos aikoisin tehdä myös väitöskirjan. Niinhän ei sitten käynyt, oli liian monta asiaa ennen tehtäväksi. Tämän talon hoitaminen vei eniten vapaa-aikaa, ja koska niitä väitöskirjoja tehdään, eikös lomilla...