Rantareisu

Huolimatta ennustetuista sateista tämä päivä valkeni kuitenkin aurinkoisena, ja lämpimänä kuten ennenkin, iltapäivällä mittari kipusi +20:een. Ajattelin tänään pitää ihan vapaapäivän!  Mikäs sen kiinnostavampaa kuin lähteä kesäkauden päättymistä juhlistamaan lintutornin pitkospuille. Ulla ja Jari olivat kuvanneet siellä punasyyskorentoja, joita en itse koskaan ollut elävinä nähnyt. Niiden levinneisyys Suomessa on aika eteläinen, ja osa korennoista tulee muuttajina kesätuulien mukana. Kuvassa on näkymä maantiesillalta, josta pitkospuut alkavat. Lintutorni on taustalla häämöttävän metsäisen niemen ulommalla rannalla. Pitkospuiden alkupäässä on pujottelueste, jotta sinne menisi vain jalankulkijana. Pyörän saa kyllä riski mies nostettua tämän esteen yli, havaitsin, kun tornin kupeella oli polkupyörä, ja omistaja siellä ylhäällä tiirailemassa.

Matka tosin ei ollut järin pitkä, vain Kupparinojan varteen, jonne meiltä on Lyöttiläntietä runsas kilometri luoteeseen. Sinne rakennettiin 2004 uljas lintutorni pitkospuineen. Kupparinoja on n. 700 m pitkä ruohottuva vesiväylä, jota pitkin Urajärven vedet Mukulanlahdelta joutuvat Kymijokeen, Pappilanlahteen. Sieltä on jo vuosikausia kuultu kaulushaikaran puhaltelua kevätaikaan, ja ruskosuohaukkoja siellä on myös runsaasti. Lintutornilla on paljon kävijöitä, ja lännen puolelle sillanpieleen tehtiin sorainen levennys, jonne voi jättää kulkuneuvonsa. Tuo yläpuolen kuva on sorakentältä.

Sieltä on myös mahdollista laskea veneensä veteen trailerilta, kun siihen on tehty laskuluiska. Yläkuvassa on se veteenliu'uttamiskohta. Veneillä voi jatkaa kumpaankin lahteen päin. Alemmassa kuvassa on näkymää Pappilanlahdelle päin.

Tässä kuvassa olen päässyt lintutornin päälle, ja sopivasti juuri yksi moottorivene tuli Kupparinjojaa pitkin Mukulanlahdelle. Vastapäätä on Lyöttilän kylän rantoja. Uloimpana kasvaa mm. järvikaislaa.

Maantiesilta koki remontin kohta lintutornin ilmestyttyä, rakennustyö sai aloitusluvan 2005, ja se tehtiin kokonaan uudestaan. Vanha silta oli tehty 1938, ja oli uusimisen tarpeessa. Maastohan on kovin soista sillan molemmin puolin, ja painavat kuorma-autot panivat vanhan sillan tosi lujille. Sillan kansi nousi n. metrillä, kun penkereitä korotettiin, ja rakennusluvassa oli ehto, että kantta on voitava tarpeen vaatiessa myöhemmin korottaa metrillä. Kun virtaus ei ole kovin vauhdikasta, väylät kasvavat myös pohjastaan, mikäli niitä ei ruopata. Korkeutta alla pujotteluun on kaksi metriä keskiveden aikaan.
Vesiväylän leveys sillan alla on nyt runsas 11 metriä, kun se ennen oli vajaan 8. m. Kuvassa voisi kiinnittää huomiota myös suihkukoneiden vanoihin, ne ovat kaukoidän koneiden jättämiä, sillä näiltä tienoin menevät lukuisat vuorot Kiinaan ja Japaniin, tulivatpa ne sitten etelämpää Euroopasta tai vain Seutulasta.

Näissä rannoissa korkein ruohokasvi on järviruoko, joka saavuttaa 2-3 metriin yltävät lukemat. Se kasvaa vesijätössä muistona muinaisesta vesivaiheesta, kun uoma on ollut paljon leveämpi. Kupparinojalla on myös muunlaisia rantoja itäisellä puolellaan, jossa on pohjana hiekkaakin, ehkä Urajärven muinoin työntämiä dyynejä, niitä on sekä Verkkorannan että Saveniuksen eli Pyhälahden rannallakin. Mutapohjalla on sudenkorennon toukilla mukavia asuinpaikkoja, ne viettävät pedon elämää monta vuotta ennen aikuistumisvaihettaan.

Tähän hiekka-mutapintaan kiinnittyy ylemmän kuvan siniheinää, joka kasvaa mättäinä. Sen tähkät ovat huomattavan kapeita ja pitkiä, kuin hiirenhäntiä. Rannassa kasvaa tietysti hieskoivua, tervaleppää ja eri pajulajeja. Puut ovat lyhytikäisiä, koska luonnonvoimat kuluttavat. Mesisieni on löytänyt tässä kannon työmaakseen. Näin myös runsaasti keltahaperoita.

No, näkyikö korentoja? Tornin yläpinnalla seisoksiva katsoja kertoi, että muina kesinä korentoja on ollut paljon enemmän kuin tänä vuonna. Ei niistä tosiaan mitään haittaa ollut pitkospuilla kulkiessa.

Mutta kun pysähtyi vähäksi aikaa, niin jo useampikin tuli katsomaan, miksi kulkija ei liiku! Näin lähinnä tummaa ja punasyyskorentoa. Kaksi ylempää ovat punasyyskorentokuvia. Niillä siivet ovat hieman ruskeasävyiset. Alin kuva on tummasyyskorento, lasinkirkkailla siivillä, ja sen takapää näytti melko mustalta. Nehän ovat noin tulitikun mittaisia eläimiä.
Osa korennoista oli ns. tandem-yksilöitä, eli uros ja naaras kiinni toisissaan parittelun takia, mutta niistä en saanut kuvaa. Kaikkiaan näin ehkäpä runsaat viisikymmentä yksilöä, myös joitakin korkealla lentäviä isoja ukonkorentoja. Hyttysistä ei ollut haittaa, niitä en nähnyt yhtään!

Kupparinsuosta kuuluu minulle vanhempien perinnön yhteyteen liitetty turvepehkupalsta, jossakin tästä kuvasta vasemmalle eli etelään päin, alue, jonka isäni sai rintamamiesten maanhankinnan perusteella. Se on runsaan puolen ha:n ala isossa suossa, keskellä ei-mitään, enkä tiedä, vieläkö sen nurkkiin nuijitut puiset paalut enää näkyisivät. 1940-luvulla piti jokaisen saada paikka hankkia navetan kuiviketta, ja sen aikaisen käytännön mukaan se oli suosta kuivatettavaa turvetta. Meidänkin suosta nostettiin kerran turvetta, mutta se oli kovin raskasta hommaa, kun tämä suo on pääosaltaan isovarpuista rämettä. Kuokitut turpeenkappaleet pantiin suolle työnnettyihin seipäisiin kuivumaan, ja ajettiin sitten hevosella talvikelillä navetalle. Turpeen nostosta suon pintaan jäi kuoppia, jotka näkyvät rahkasammalpintoina muuta suota syvemmällä.

Suon isoja varpuja ovat voimakkaasti tuoksuva suopursu Ledum palustre, pyörehkölehtinen sinivihreä juolukka Vaccinium uliginosum ja yläpuolella olevat kuvat ovat kellertävän vihreästä vaiverosta Chamaedaphne calyculata. Lisäksi on tietysti karpaloa, kanervaa, puolukkaa ja märän alueen liepeissä harmahtavan vihreää suokukkaa, kuva alla. Se on opastaulun viereen raivattua varvutonta kohtaa.

Aurinko paistoi, oli melko tyyntä ja tuntui kesältä. Kiva reisu! Tuli ihan lapsuus mieleen, sillä tänne mentiin koivuiset onkivavat olalla kaloja nappaamaan. Muistaakseni näiltä tienoilta Kupparinojan itäpäästä olen joskus saanut ahvenia, mutta useimmin kyllä siima sotkeutui rannan puihin, kun seisontapaikka oli ahdas....