Raivaamisen riemua

Tämän päivän työkohde tuli talletettua kuvaksi 25 06 2019, melkein kaikki valkoinen on kukkivaa vuohenputkea. Sinisten vieressä on kyllä kukalla myös valkoisia ukonkelloja. Eilinen sade sai aikaan melkoista taipumista maahan päin, mutta jäi sinne väliin vielä sirpinmentävä kolo.

Jokseenkin lämmin alkukesä sai seurakseen kesäkuussa pari sadepäivää, toisen niistä tällä viikolla, joten maat ovat olleet kasvien mielestä jokseenkin ihanteellisessa jamassa. Siitä vaan kortta ja lehvästöä pukkaamaan ja kukkia avaamaan! Sehän merkitsee, että kaikki ne kohdat, joihin ei ole kohdistunut leikkurin hyväilyjä tai kitkemistä, ovat metrisen heinän vallassa, ja sen siivoaminen ei enää leikkuripelillä luonnistu.

Ennen juhannusta ehdin mm. tämän ylämäen kohteen:

Elsa-salille päin on hansaruusuaidanne, joka pantiin keväällä työkohteeksi, että kuollut kasvimassa lähti. Nyt sen perkaaminen kävikin sirpillä helposti.

Sillä selvittiin myös naapuritonttien kuivatusojan rehevöittämistä tienvarsista, mutta kotkansiivet saivat jäädä komeutensa takia.

Elsa-kuusen alla ollut vanha kukkapenkki on jo aikaa sitten muuttunut rikkaruohostoksi, eikä se nyt niin taajakaan ole, kun kuusi kuivattaa.

Kaivoin sirpin jo viikkoja sitten esille, mutta ilmat ovat olleet heti aamusta jo melko lämpimiä, niin ettei työ suju hyvin kuin vain tovin. Jotakin silläkin saa tietysti aikaan, vaikkei ollenkaan riittävästi. Kukkapenkkien läheiset alueet kulkuväylät ja niiden pientaret sekä ylämäen "salit" olivat juhannukseen mennessä jonkinmoisessa kunnossa.

Tällä viikolla olikin mukavia hetkiä tiedossa, kun lähes +30 C yltäneet helteet alenivat lähes 10 astetta. Ulla ja Jari olivat heittäneet vierailunsa virkisteeksi puutarhalla raivausalkua viikatteen ja leikkurin kanssa juhannuspäivän illansuussa, mutta kuumahan silloin vielä oli.

Ensi kohde oli selvitellä mattotelineen ympärykset, että uusia matonpesuja kannattaisi suunnitella. Siirtelemäni koivupöllit vielä odottavat pilkkojaansa, mutta hyvinhän tuosta selvisi. Vain hieman nokkoset kurittivat, ja jostain tempaisi kimalainen piikkinsä esille, kun leikkasin liian alhaalta...

Tänään olikin lopulta ihan herkkupäivä, aamulla oli vain +11 C, ja reipas tuuli karkotti mäkäräisiä ja hyttysiä! Suorin jo seitsemän maissa tuota kompostien ja sakokaivon tienoota raivaamaan talon alapuolella. Aikaa hupsahti melkein kolme ja puoli tuntia, ennenkuin tämä aiottu kaikista kohteista oli selvitetty.

Perkasin ja raivasin tammelle asti, tässä on myös riesana elämänlankaa eli karhunköynnöstä, joka on kietoutunut noihin saniaispuskiin.

Täyttömaan rinteeseen istutetut vuorenkilvet ovat vähin erin hiipuneet pois liian rehevien vuohenputkien takia.

Kaivon viereenkin kertyi paksu matto kaikenlaista tuliaista. Tässä alueessa oli ennen kriikunamaa, ja olen nyt vakaasti päättänyt, että se ei jatku, vesojen metsästystä varmaan seuraavat kymmenen vuotta..

Siinä nyt makaa kedolla nahistumassa ja kevenemässä paksu luoko nokkosta, vuohenputkea ja koiranheinää tammelle asti, ja olikin jo aika, sillä keväällä poistetut näkyvät kriikunan ja tuomen vesat olivat taas kehittäneet kohdalleen melkoisia saunavihtoja kantovesojen muodossa. Kyllähän ne sirpillä helposti katkesivat. Paikoin piti oikein kitkeäkin, kun alueessa oli puolet kukkamaata.

Vieressä on vanhin raparperin istutusalue, sen olin saanut kuitatuksi jo eilen.

Kaikkea ei auta huitoa sirpillä, esimerkiksi melkein kaikki varjoliljat aioin säästää, ja onnistumis% oli ehkä 80.

Autotallin seinustan köynnökset saivat tukanleikkuut keskiviikkona.

Jos kuivia ilmoja jatkuu, kuten ennuste lupaa, pitää yrittää saada joka toinen päivä hiean lisää tätä viidakkoa. Aamulla ei tarvitse aurinkoöljyjä, kun paiste ei osu alapuutarhalle kuin puoli yhdeksän maissa.  Pari tuntia kerrallaan olisi ihanne, ettei väsy liiaksi.

Ostin varastoon jo akkutrimmerinkin, joka on jokseenkin kevyt, mutta sehän on hyttysen puhallus sirpin tulokseen verraten. Sillä tehdessä toki voi seistä suorana, mutta minä lyhytjalkainen vielä taivun hyvin sirpittelemäänkin. Ruohonleikkuri menee huoltoon maanantaina, että terä tulee syömäkuntoon.

Suvisia tohinoita tarjolla...

Toukokuun viimeisellä viikolla oli jo aihetta panna rännivesien keruusaavit töihin. Tellalle siitä tulikin suurta huvia, kun isosta kupista löytyi aina vettä...

Toukokuun puolella päästiin ihan kunnon kesään, vaikka se koville oli ottanut kevään vähäsateisuuden ja korkeapaineen takia, alkukuusta satoi vielä lumiräntääkin.  Nyt tuollainen on jo unhoon jäänyttä elämää, kun ruohovartiset kasvavat kohisten ja maisemat ovat muuttuneet vehmaaseen vihreään. Ruohonleikkurit ja trimmerit laulavat synkkiä säveliä nurmikoille, joissa korsi mataloituu nopsaan.

Vuohenputken kitkentä huipentuu siihen, kun sen kukkavarret alkavat kohota, silloin on jo kiire! Se aika on nyt juuri käsillä. Vuohenputkesta voisi kyllä tehdä kasvispiirakkaa, joka on nykypäivän "must",  mutta meillä sitä kasvia on tuhansia kertoja enemmän kuin oma ja naapurien yhteenlaskettu tarve olisivat minkäänlaisen nälkävuoden aikana.

Kotilot tykkäävät oikein erityisesti vuorenkilven tarjoamasta makuelämyksestä. Lehdet reikiintyvät.

Niinpä ennen näkemättömät määrät lehtokotiloita menevät ja mussuttavat siellä, mihin suinkin jää tilaa piiloutua. Ja kyllä sellaista vielä riittää! Kotiloiden kanssa pitää ruveta tosissaan lisääntymisen hillintään. Nykyisin paras neuvo on pitää ruohikot niin matalana, että linnut helposti löytävät niistä ruokailukohteita.

Ison koivun runko jäi odottamaan palasina halkomista, sen koko on liian järeä kirveelle ja kiilalle. Tarvitaan konevoimaa.

Toukokuun puuhia sävytti viime loppuvuoden puunkaato ja siitä seurannut sivuaskartelu, oksien ja jälkien korjaaminen. Ennen vanhaan se olisi ollut kukkamaiden huoltoa ja maanmuokkausta kylvöjä varten. Kitkemiseen ehdin vain niukasti, kylvöhommia ei ole edes ajateltu moneen vuoteen, kun muokkausta ei nykyisin niin helpolla saa järjestetyksi kuin joskus entisinä hyvinä aikoina. Talikkopelillä tehtävä työ on minulta jo loppunut, olihan se mukavaa elämää silloin, kun sitä jaksoi.

Toukokuun pihatyöt vapun jälkeen: autotallista nostetut pihakalut saivat uuden öljypinnan ja tukiristikoiden maalin kunto alkoi arveluttaa. Pöydälle piti hankkia kuitenkin uusi liina, kun se on tehty niin isoilla raoilla. 

Työ alkoi kaivokoppien kohdalta poistamalla jäkäläpinta ja karhentamalla sitten muutenkin vanhaa maalia, että paremmin tarttuu.

Lavat ja ristikot maalaus"verstaalla".

Kerkisin sentään antaa myöten vanhalle kevätharrastukselleni, pienelle maalauspyräykselle. Sudin kahden vanhan kaivon koristeena olevat kopit jälleen uuteen tiilenpunaiseen maaliin ja loppumaalilla pation takalaitaan kesäksi upotettavat kasvien tukiristikot. Aloin myös kuormalavojen maalausta harmaaksi, kahta ehdin, mutta sitten alkoi sateisempi kausi, joten enempi maalaus lykkäytyi. Loput lavat jäivät talven jäljiltä autotallin pinoon.

Kuva eiliseltä 10 06 2019 kertoo, että päivänliljat jo availevat nuppujaan ja ruohonleikkuun toinen kierros on alettu yläpihan puolella.

Nyt lavat olisivat niin kuivat, että kompostori voisi saada uuden alustan. Kunhan jaksaisi, mutta se on viileämmän sään puuhia, kun entinen sisusmassa pitää poistaa, että kompostorin saisi liikkumaan uuden lavan päälle. Ovat siis toistaiseksi manjana- osastossa. Kahvinporo on se pääasiallisin biojäte meillä, ne voi lykätä erillisen keruun jälkeen suoraankin hapanta alustaa vaativille kasveille.

Vuorikaunokkeja on nyt runsaasti tontilla, se on tosi helppo koriste, kun kukinnan jälkeen voi leikata alas, ja loppukesällä pukkaa uudet kukat. Rodot kestävät asettua paljon kauemmin paikoilleen, vain nämä rinteen taitteeseen ja suojaan istutetut kaksi ovat löytäneet tarpeeksi kosteat olot.

Kasvien kukinnan juhlat ovat alkaneet, luonnonkasveista koiranputket ja metsäkurjenpolvet antavat nyt perusilmeen, joka täydentyy jokapaikan lupiineilla. Pihamaillani ollaan paraikaa vuorikaunokkien valtakunnassa. Kellokukkien ajat ovat vielä kaukana, ehkä kuitenkin jo juhannuksesta alkavat. Omalta tontilta löytyy näin kesäkahvilan ja musiikkijuhlien tarpeisiin kukkavaasin täytettä helposti, joka on itselleni tietysti mieluisaa puuhaa. Amppeleihin ja patioruukkuihin on vaihdettu myös kesäisempää kansaa.

Hankin toukokuussa pari uutta ulkotuolia etupihalle, mutta sopivaa pikkupöytää ei ole vielä löytynyt.

Mattoja kuivataan myös patiolla, koska aamupäivän aurinko osuu koko voimallaan. Kartanopioni edustalla ei tykkää sateista, terälehdet irtoavat pian.

Tänään aloitin matonpesun Radansuun mattojen pesupaikassa, jossa näyttää tehdyn perusparannuksia veden esteettömän saamisen eteen. Vesikin oli kuin linnunmaitoa, niin lämmintä, vaikka alkaessani kello oli vasta seitsemän.

Keskikesän juhlan juhannuksen aika on noin puolentoista viikon päästä, se on 22 06 tänä vuonna. Kesäpäivänseisaus osuu juhannusaatoksi. Suomi on pitkä maa, pohjoisessa voi olla viileämpääkin, kuten nyt juuri, siellä satoi eilen lunta, ja paikoin on yöpakkasia keski-Suomea myöten. Etelään ennustetaan taas helteisiä viikonlopun päiviä.

Tella on matkustanut viettämään kesää Lohjalle. Kuumaahan koiralla kyllä on ulkona, joten Lohjan kodin alakerta on ihannepaikka, kuten meilläkin pohjakerros. Olemme ennusteiden mukaan saamassa jo toisen aika lämpimän kesän viimevuotisen jatkoksi. Yli +30 C asteen päiviä on jo eletty viime viikolla. Se tietää joillekin kasveille hyvää siemensatoa.

Senkin ötökät ja vieraslajit - vai kuinkahan se nyt menee?

On alkanut kesäaika, jolloin elinympäristöissämme on jälleen jos jonkinlaista monijalkaista pikku tallaajaa ja lentelijää tuottamassa omaan sukuunsa lisää jälkeläisiä, omien perittyjen tapojensa mukaan. Juuri päästiin toteamasta, että muurahaiset pyrkivät horroksista herättyään löytämään asuinpaikkoja myös kotien sisätiloista. Eri puolilla Eurooppaa on keksitty jos jonkinlaisia torjuntakeinoja, mausteista ja limsoista alkaen... Tällä hetkellä toukokuun lopulla sisälle pyrkii varsinkin lyhytsiipisiä kovakuoriaisia, jotka muistuttavat hieman muurahaista nekin kapeudessaan. Miksi ihmeessä niitä pitääkin olla niin montaa sorttia kiusoinamme?
Tai että koirille on ripustettava punkkipantoja tai vastaavaa, ettei vaikeita tauteja levittäviä punkkeja pääsisi meidän ihmisraukkojen kimppuun.

Eihän siinä mitään epäluonnollista, koko luontohan herää keväällä tai yleensä kasvukauden alkaessa lisääntymään. Mutta jos pikkueläinten määrät kasvavat lyhyillä sukupolvilla kesän aikana monta kertaa, niin helposti saadaan pöyristyttäviä lukumääriä uusia kirvoja tai kärsäkkäitä tms. Tavallisesti nuo runsastuneet hyönteiskannat ovat kuitenkin lintujen jne seuraavan ravintotason ruokaa, joten niiden on mahdollista saada kasvatettua jonkun poikasensa sukua jatkamaan. Pohjoiseen suuntaavat muuttolinnut valitsevat pesimäpaikkansa hyttysrunsauden perusteella.

Monet roimasti lisääntyvistä eliöryhmistä hamuavat ihmisille kasvatettavaa ravintoa, jolloin meidän olomme käyvät niukemmiksi. Tietty määrä viljaa tai muuta ruokamassaa pitäisi saada hehtaarista. Toisaalta puutarhojemme kasvien ulkonäkö ja sato tulisi olla sellainen, ettei esteetikko hermostuisi reikäisiin tai rupisiin lopputuloksiin. On helppo vedota sääliimme näyttämällä kuvia vähällä ravinnolla olleista lapsista. Eihän se toki ole ihmisten syytä, ei ei, vaan noiden inisijöiden. Vaikka kyseessä olisi selvästi konfliktitilanne, jonka nimenomaan ihmiset ovat aikaansaaneet.

Ei auta muu kuin sodankäynti noita muita lajeja vastaan, ettei elintilamme kavennu. Nykyisin kasvatamme myös autoille ruokaa tuottamalla biopolttoaineita tai muuhun teollisuuteen sopivaa kasvimassaa. Suuret määrät lämpimien seutujen metsistä on hävitetty uusien palmuöljy- tai puuvilla- ja maissipeltojen tieltä, jonka takia apinaserkkujemme elinpiirit kuihtuvat pois.

Muistan opiskelujeni alkuvaiheissa joskus 1960-luvun alussa kohdanneeni luennoijan, joka kirkkain silmin esitti, että suuri aasialaisten kansojen köyhyys ja huono ravinnon taso johtui siitä, että sadon säilyttämistä ei hallittu, vaan puolet tai enemmänkin joutui pelto- ja varastotuholaisten ruokapöytiin. Ratkaisu tähän olisi erilaisten kemiallisten aineiden, ns. kasvinsuojeluaineiden käyttö, ja maapallon peltoala riittäisi pitkäksi aikaa.

Ei kestänyt kauan, kun olikin jo aihetta julkaista hälyttäviä tietoja. Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät, joka ilmestyi 1962, paljasti, että käytetyt ns. kasvinsuojeluaineet ja hyönteishävitteet alkoivat kertyä ravintoketjuissa, kun ne eivät hajonneet tai muuten muuttuneet vaarattomiksi. Monet linnut uhkasivat ensimmäisinä ajautua sukupuuttoon, jouduttiin ihan pelastustoimiin.

Nykyisin pahin peikko on mikrokokoinen ja muu muovisaaste, joka ei ole joutunut kemiantekniikan prosessoitavaksi uudestaan, vaan joutunut kaatopaikkojen kautta mm. meriin ja siellä elävien planktonsyöjien elämän esteeksi. Nyt uhkaa kalojen radikaali väheneminen.

Varaudumme kuitenkin edelleen monenlaisilla jauhe- ja liuosarsenaaleilla koteihimme ja tiluksillemme tunkeutuviin lajeihin. Meillä Suomessa, jossa kasvukausi on lyhyt, ei sen takia kyllä ehditä kovin montaa torjuntakierrosta tekemään, mutta pidemmän kesän alueilla, joissa samasta pellosta voidaan tuottaa kaksi tai useampia perättäisiä satoja, torjunta-aineiden määrä hehtaarille on moninkertainen. On selvää, että tuhoeläimille ja haittakasveille kohdistetut aineet osuvat muihinkin ympäristössä eläviin, esim. pölyttäjähyönteisiin, joiden varassa puolestaan on hedelmän- ja siementuotannon jatkuminen. Torjunta-aineita joutuu myös sade- ja viemärivesien mukana luonnonvesistöihin tekemään sielläkin tehtäviään väärille lajeille.

Nykyisin ollaan niin tiukkoja, että on julistettu liuta kasveja ja eläimiä ns. vieraslajeiksi, joiden pääsyä maahan tulee kaikin keinoin estää. Siinäpä tullit ovat täystyöllistettyjä, kun tietämättömät tai sellaisiksi heittäytyvät matkalaiset ovat laukkunsa ja kassinsa pakanneet...

Dinosaurukset, nuo maailman suurimpien eläinten pääryhmät melko nopeasti hävisivät maapallolta liitukaudella joskus 65 milj. vuotta sitten. Tämähän tiedetään tutkimalla eri ikäkausina syntyneiden kivilajien sisältämiä eliöjäänteitä eli fossiileja. Se oli pitkään arvoitus, miksi niin kävi. Nykyisin ollaan sitä mieltä, että maa taivaankappaleena on joutunut joko lisääntyneen tulivuoriaktiivisuuden seurauksiin taikka avaruudesta tulevien asteroidien pommituskohteeksi, jolloin olot maan pinnalla ovat lyhyeksi aikaa käyneet elämälle vihamielisiksi.

Itse asiassa tuollaisia joukkosukupuuttoja on havaittu olleen ainakin viisi, jolloin lajeja on roppakaupalla poistunut. Massiivisin joukkotuho on tiettävästi sattunut n. 250 miljoonaa vuotta sitten eli permikaudella, ja tällöin kivihiilikaudella ja sitä ennen kehittynyt lajisto korvautui, mm. havupuut tulivat silloin saamaan sen jalansijan, joka niillä vieläkin on.

Viime viikkoina on ollut huolestuttavia uutisia maailman uusimmasta lajikadosta. Se on ensimmäinen sellainen sukupuuttoaalto, jonka perimmäisenä syytä pidetään ihmisen liiallista osuutta maapallon hallinnassa. Eikä se ole ensimmäinen kerta, kun asiasta puhutaan, mm. vuonna 2014 uutisoitiin eläinten tästä kuudennesta massatuhosta maailmassa, jonka oli havaittu olevan meneillään.

Eipä ihme, jos nykyisin on kiinnostuttu ilmastonmuutoksen seurauksista aivan päivänpoliittisella tasolla. Sen tajuaminen ei tietystikään ole kaikille helppoa, kun seuraukset ovat niin monella rintamalla eteneviä. Mutta silmiä ummistamalla asiantila ei poistu, vaikka emme ongelmavyyhteä juuri sillä hetkellä näkisikään. Ja jos joku toinen on parempi väittelemään ja kumoamaan huolestuneen kansalaisen näkemyksen, sekään ei poista lajien sukupuuton tosiasiaa, se vain kertoo näiden henkilöiden viestinnän tasosta.

Jännittyneenä odotetaan näinä päivinä maamme eduskuntavaalien jälkeisen hallitusneuvottelun sisältöä, mitähän siellä mahtaa olla niin monen ehdokkaan ja puolueen ennen vaaleja julistamasta tärkeästä teemasta. Katsellaanpa, monennellako sijalla vaiko ollenkaan on muistettu tätä seikkaa?

Järki ja tunteet: Mielikuvitusmatka nuoren Elsan elämään - Vieraskynä Helena

Pääsiäisen pitkät pyhät ovat hyviä aikoja pohtia muistoja. Helena ja Tella viettävät pääsiäistä kanssani. Valokuva-albumit haetaan jossain vaiheessa kätköistä kertomaan sanomatta jääneitä asioita. Ja mielikuvitus laukkaa..... tästä se kaikki alkaa.

Tämä on Elsan ja Tatun albumista löytynyt maaliskuun 6. pv 1943 otettu perhevalokuva, joka otettiin Heinolassa pienessä valokuvaamossa. Tatu oli saanut lomaa rintamalta, perhe pukeutui parhaimpiinsa ja matkusti Kouvola-Heinolan välillä liikennöivällä linja-autolla samalla tervehtimään Tatun sisarta Selmaa, joka oli karjakkona Niemen kartanossa Heinolassa (nykyisin Rantasipi-hotelli Kymijoen varressa). Kuvassa siis Tatu 40v, Elsa 36v, pojat takana vasemmalla Pertti 7v ja oikealla Pentti 5v, vasemmalla tyttö Marja-Leena 3v ja Terttu oikealla 6v. ( iät kirjoitettu Elsan käsialalla kuvan taakse)

Nyt Helenan vilkas mielikuvitus astuu peliin. Olen aikoinaan paljon katsellut vanhoja valokuvia Elsa- mummoni kanssa teini- iässä ja parikymppisenä ja hän kertoi paljon kaikenlaista, mitä ei muille ole vaan tullut jutelleeksi. Viime aikoina olen miettinyt enemmän hänen nuoruuttaan Hyvinkäällä.

Elsahan oli ison perheen ( 13 lasta, joista 4 vanhinta puolisisaruksia) nuorimmainen, syntynyt 1906,  ja hieman jo alistui ajatukseen, että jää kotiin vanhempiaan hoitamaan eikä koskaan pääse naimisiin. Perhe oli kovin köyhä eikä tytär siis mikään erityinen miniäehdokas kylän isojen talojen pojille.

Elsalla on samettikankainen valokuva-albumi, jossa oli paljon kylän poikien valokuvia, kun silloin kuvien vaihtaminen oli tapa. Kiertävä kuvaaja otti kuvat ja niitä sitten annettiin mieluisille neidoille ja nuorukaisille. Yksi viehättävimmistä on tuossa: kuva nuoresta suloisesta Elsasta ( ehkä 16 v) ja Oskarista, joka antoi Elsalle lahjaksi kanin. Jostain syystä tarina ei edennyt sen pitemmälle. Voi voi, miksi ei?

 
Samettisessa albumissa on toki pari Tatun kuvaa, mutta huomioni kiinnittyi jo kauan sitten muihin varsin komeisiin nuorukaisiin. Muistan silloin jo ihmetelleeni, eikö näistä joku olisi ollut parempi sulhanen. Vaikkapa tämä komistus, jonka nimi ei ole jäänyt mieleeni. Kuva on otettu joka tapauksessa Nyblinillä, Fabianinkadulla Helsingissä. Oijoi, minä en olisi kyllä muita poikia katsellut! Elsa tosin muisteli, että kosijoita oli riittänyt joka sormelle!

Nimeä tälle ei valitettavasti löytynyt....

Tuohon aikaan eli 1920- luvulla Suomessa elettiin teollistumisen aikaa heti itsenäistymisen jälkeen. Hyvinkää kasvoi mm. VR:n konepajalla (lakkautettiin 2018), verkatehtaalla ja villakehräämöllä. Juopottelu oli jo silloin hyvin suosittua puuhaa ja saattaa olla, että Elsa, ujo ja vaatimaton tyttö, halusi karttaa humalikkaita. Vaikka poika on komea, ei oikein uskalla hänen matkaansa lähteä, jos viina maistuu jo nuorena.

Toinen, parempi harrastus oli urheilukilpailut, joihin Elsa siskoineen ( Lydia , Impi ja Elin ainakin) innokkaasti osallistuivat. Urheilukentällä saattoi tutustua raittiimpiin ja myös kunnollisemman oloisiin ( ja komeampiin) poikiin. Elsa ehti nuorena käydä Tampereella talouskoulun ja käsityökoulunkin, koska hänen tavoitteensa oli päästä Rouvaksi.

Mutta Hyvinkäällä vaikutti voimakkaampia voimia. Sisällis- / vapaus- / veljessodasta oli vasta muutama vuosi. Hyvinkäällä, kuten muillakin teollisuuspaikkakunnilla oli ajoittain kiihkeätä punaisten toimintaa. Elsan suvussa on ollut useita punaisia aktiiveja, upseereita tai muita voimahahmoja, jopa hänen sisarensa Lydia. Vanhimmat veljet ( jotka olivat velipuolia) sen sijaan sukelsivat käpykartiin, eivät halunneet asettua punaisten eikä valkoisten puolelle, vaan katosivat pöpelikköön. Vanhin aitoveli Bernhard, (myös käpykaartissa isoveljiensä kanssa) hellusteli Lempi Olinin kanssa, jonka vanhemmat olivat vahvasti punaisia, ja uhkailivat ampua kuulan kalloon, jos Bernhard vielä näyttäytyy tytön seurassa.

Ei muu hänelle auttanut kuin lähteä Lempi-neidon kanssa Amerikkaan, Kanadaan metsätöihin. Sieltä laiva vuosia myöhemmin veikin avioparin suoraan Venäjälle metsä- ja rakennustöihin, ja myöhemmin joutuivat Stalinin määräyksestä karkoitetuksi Siperiaan, jossa Bernhard täytti 50 vuotta toisen maailmansodan aikana. Mutta hengissä selvisivät ja päätyivät Petroskoihin. Sieltä leskimies 1986 vihdoin takaisin Suomeen.
Hauta on Janakkalassa, hieno risti on siskoni Ullan suunnittelema uniikki teos ja mielestämme kuvaa hyvin Bernhardin elämää. Tänä vuonna hän täyttäisi 126 vuotta, jos edelleen eläisi. Syntymäpäivä sattui kuten Helenalla, 13 04!

 
Tatu oli varsin luotettava ja järkevä sulhasehdokas: Maatalousteknikoksi ( =  nyk. agrologiksi) opiskeleva, kunnollinen, kiharatukkainen, laulutaitoinen ja huilua soittava, lukemista harrastava. Toki vastapainona oli äärimmäinen vähäpuheisuus, noin 1 sana tunnissa. Tiettävästi Tatu on kerran elämässään nauranut ääneen.

Helpolla ei Elsa kyllä suostunut, useamman kerran sai Tatu kosia tositarkoituksella ennenkuin Elsa sitten 28-vuotiaana vanhapiikana suostui vihille. Myrkkystruumaam sairastuminen vauhditti ratkaisun tekoa. Tatulta olemme perineet viehtymyksen dekkareihin ja salapoliisitarinoihin sekä paljon hyviä luonteen ominaisuuksia.  Onneksi tuo vähäpuheisuus on minussa korvautunut isäni Mauri Haapasen suvun täysin vastakkaisilla piirteillä!

Elsa alle 20- vuotiaana, mutta Tatu eri aikaan, ehkä 1932-33: Hän lienee valmistunut Kurkijoelta juuri, koska on noita prenikoita takinkäänteellä ja kovin juhlava pukeutuminen muutenkin.

Jäin pohtimaan, miten sukumme tarina olisi mennyt, jos Elsa Maria Jansson olisi päätynytkin jonkin komean, urheilevan, juopottelevan ja punaisten puolella aktiivisesti toimineen nuorukaisen vaimoksi. Ei olisi elämä silloinkaan helppoa ollut Hyvinkäällä Uudenkartanon alusmailla. Punaisille löytyi hyvin töitä tehtaista, mutta käpykaartilaiset eivät kelvanneet kunnon työpaikkoihin millään ja suunta oli sitten siirtolaisuus meren taakse, esim Visconsiniin, jossa sukulaisiamme nykyään runsaasti asuu. Tehdastyöläiset saivat Hangosta päin Virosta salakuljetettua pirtua ja muuta viinaa, mikä takasi alueella varman juopottelukulttuurin.

Jos Elsa olisi tällaisen miehen vaimona ollut, olisi iäkkään äiti- Henriikan tuki ollut paitsi lähempänä, myös suurempana turvana. Henriikahan kuoli vasta 50- luvun alussa noin 90- vuotiaana. Hän hoiti loppuun asti kasvimaata ja eläimiä, mm pässiä, joka sitten kerran ikävästi pukkasi Henriikaa takamukseen, niin että lonkka murtui ja terveys romahti elämän lopulla. Elsan isä Mikko oli puutarhuri ja saanut tähän koulutustakin, vaikka alunperin oli huutolaispoika. Hyvät ja toimeliaat perintötekijät siis oli vanhemmilta saatu.

Henriika Sofia os. Hakala ja Mikko Vihtori Jansson

Elsa olisi kyllä erilaisissa oloissakin onnistunut kasvattamaan lapsistaan ahkeria, säästäväisiä ja kilttejä lapsia, jotka mieluusti tarttuivat myös koulukirjoihin, olen tästä vakuuttunut. Ehkä minullakin olisi luomukanala, alpakoita tai kasvihuonebisneksiä! Impi- sisko olisi koulinut Elsan tyttärien käsityötaitoja jo pienestä pitäen.

Eräs mielenkiintoinen elämän vaihtoehto olisi ollut rouva Elsa Vatasena Pohjois- Karjalassa. Vatanen (etunimi jäänyt hämärän peittoon)  oli ennen Tatua esiintynyt sulhasehdokas, joka opiskeli myös Hyvinkään pienviljelysneuvojaopistossa. Hän oli ison karjatilan poika jostain Pielisen Karjalasta. Muistikuvien mukaan iso, tumma, ilmeisen hyväkäytöksinen nuorimies. Ei siis kovin huono ehdokas hänkään! Sieltä olisimme saaneet värikästä ja huomattavasti vilkkaampaa luonteenlaatua koko perheelle.

Tärkein syy Vatasen kosintojen torjumiseen oli kyllä järki- Elsan ymmärrys siitä, että hän joutuisi karjakon hommiin loppuiäkseen satojen kilometrien päähän omista sukulaisistaan. Hän kun jostain syystä inhosi karjanhoitoa, olihan se hyvin raskasta ja likaistakin hommaa. Vatanen ei rukkasista huolimatta Elsaa pystynyt täysin unohtamaan, vaan sodan aikana kävi häntä tapaamassa täällä Iitissä. Kun mies on sodassa, aina on mahdollista että venäläisen kranaatti koituu kohtaloksi ja kohta olisi tuore leski ihmeissään ja perheen elättäjän tarpeessa. No, Vatas-ressukka sai uudet tiukemmat rukkaset eikä hänestä sen jälkeen kuultu mitään.

Mutta jos näin ei olisi käynyt, olisimme koko perhe piirakkamestareita, laulaisimme ortodoksikuoroissa, kaikki puhuisivat aamusta iltaan yhteen ääneen, itkisimme ja nauraisimme ... ja koko nuorempi polvi asuisi lähinnä Vantaalla radanvarressa. Ei toki huono elämä sekään!

Toisena pääsiäispäivänä suoritettu vierailu haudalla tuotti tulokseksi kassillisen kulottuneita kanervia, joiden jäinen side multaan oli viimein hellittänyt ja narsissiruukut sai sijoitetuksi luotettavampiin kohtiin kuin aiemmin. Pantiin muistokynttilätkin palamaan tämän blogipostauksen juhlistamiseksi.

Kiirastorstain aamua

Pation laajennus etupihalla sai tällä viikolla uudet asukkaat eli pari istuskelupaikkaa, jos sattuisi tarkenemaan. No tänä aamuna ne kelpasivat kuitenkin tyynyjen tuuletukseen sopiviksi alustoiksi. Isoihin ruukkuihin löytyi sypressien seuraksi pikkunarsisseja ja tallin hyllystä amerikantuliaisina joskus muinoin tulleita kestokukkia.

Aamu valkeni hieman vaaleanpunaisissa pilviharsoissa. Päädyin tekemään vuodevaatteiden tuuletusta jo seitsemältä, että ehtisi kiireettä kaikki päivän antamat virikkeet toimitella. Sitten lakanapyykit pyörimään. Eivät ne kovin kauan kuivu, kun lattialämmitys antaa hieman puhtia ilman liikkeelle, ja ovi tietysti auki. Huoneilma saa hiukan lisää vesihöyryä. Se onkin nyt ollut aika kuivaa, sen huomaa, kun kaikki vaatteet kantavat pinnassaan koristeina hiuksia ja koirankarvoja, jotka eivät sitten helpolla irtoakaan. Ja tunnin päästä on uusi kuorrutus, jos entiset saa jotenkin siirrettyä roskis-osastolle.

Luulin jo, että yöpakkaset olisivat päättyneet, mutta niin vaan meidän mittarissa kuitenkin aamulla komeili -1C. Pääsiäisen symboli täyskuu pilkotti vielä viiden aikaan puunlatvojen rajassa, oli oikein juhlakasta mennä Tellan kanssa aamukäppäilylle kuuntelemaan mustarastaiden haikeita lauluharjoituksia. Eivät ne vielä oikein tosissaan kevättä julista nekään. Peippoja olen nähnyt jo parisen viikkoa ruokailemassa, mutta vaisua on vielä niiden ääntely.

Tieltä meidän puutarhaan päin

Ja maantielle. Reilu puoli metriä on kovaa kinosta jäljellä aurauspuolella.

Kuitenkin eilen päästiin päivällä pitkäksi aikaa jopa +16C lukemiin, ja olisi luullut, että lumet tuosta sujahtavat maanrakoihin moisella hekotuksella, mutta sitkasta on kinosten häviäminen, kun ei yhtään satele. Niissä paikoin, joihin aurinko varastoi lämpöä, kuten tiet ja seinustat, ovat tietysti hanget hävinneet, mutta pohjoiseen kääntyvillä rinteillä jopa aukeillakin on ihan talvista.

Kuvia eiliseltä reisulta kirkkomaalta ja sen lähistöltä seuraavaksi. Vain muutamalle haudalle oli tuotu narsisseja, ei ole vielä elävien kukkien aika, kun maa on roudassa.

Näyttää jo hyvin sulalta seurakuntatalon puoleiselta portilta tullessa.

Mutta etelälaita on hangen alla, kun viereinen metsikkö varjostaa.

Seurakuntatalon nurkalta Kymelle päin on talvista. On toki joessa jo sula kohta siellä jossain joutsenille uima-altaaksi.

Kun on tapana, että haudalle viedään narsisseja ennen pääsiäistä, päädyin eilen illan suussa tekemään "helle"päivän päätteeksi tätä askaretta. Mutta jään valtaa oli vielä liikaa. Iso kakku odotteli sulamistaan. Toiselta puolelta en saanut yhtäkään kulottunutta kanervaruukkua irti alustastaan, vaikka miten kiskoin. No tein sitten sellaisia ratkaisuja, jotka olivat mahdollisia. Laitoin ruukut jääpuolelle  odottelukoloihin, ehkä viikon päästä saattaa olla mahdollista tehdä enemmän.

Sain sentään harakuokalla koivuista varisseet oksat irti nurmikosta. niitä oli melko lailla, että kukkakassi tuli ihan pullolleen silppua. Eipä ollut vielä biojätteen laatikkoakaan vielä tuotu hautausmaan jätepisteille. Isommat karahkat olivat kuokkani kanssa samassa kädessä, kun menin jätelaatikolle, ja poistuttuani autolle ihmettelin tyhjiä käsiäni, kun kuokkaa ei sitten ollutkaan missään. No, olinkin pudottanut sen loppujätelaatikkoon.

Onneksi se ei ollut ihan tyhjä, että yletin onkimaan aarteeni takaisin. Sehän olikin ainoa, jota ei olisikaan voinut panna biojätteeseen? Mutta ei se mitään jäteluokkaa vielä ole, sillä on vuosien ura vielä edessä. Kuokka saa asua autossa, jos tulee reisua vielä joskus Janakkalan haudoille, siellähän seurakunnan osuus haudan hoitoon alkaa vasta kesäkuussa.

Hautasin tuon kassin sisältöineen kuitenkin loppujätelootaan, nehän menee yleensä polttoon. Kyllä risu siinä palaa kuin muovikin.

Vierashuoneen ikkunasta kurkattuna näkyy kuukaudessa tekeytynyt polun alku. Urakkaa on noin 60% jäljellä polun koko mitasta.

Meidän pation laatoilla on kuukausi sitten alettu tehdä polun tapaista nuohoojan homman kulun luistamiseksi, mutta melkein samassa jamassa ollaan vieläkin. Nuohoojan työkin on siirtynyt, nyt on arvio, että pääsiäisen jälkeen menee. Tänään on varmaan haettava taas perunakuokka ja lapio tallista lopun polun tekemiseksi. Pohja tuntuu olevan umpijäätä, sen päällä tiukkaa hankikantoa reilut parikymmentä senttiä.

Etupihan kukka"loisto" perustuu nyt ruukkuihin. Niissä on etupäässä kestokukkia, vaikka ovat jo kyllä sulaneet niin, että kanervat sai irrotettua. Orvokkiamppeleitakin jo oli eilen myynnissä, jos vaikka rohkenisi.

Näin kyllä hiljattain piharemonttiohjelmassa sellaisesta innovaatiosta, että laattoja voi myös maalata. Mutta se vaatii aika hyvät pesut alle. Luulenpa, että avotaivaan alle se ei sovi, siinä on liikaa vuotuista rasitetta lumen, jään ja hiekoitusten takia. Meillä ei ole painepesuriakaan, ja tuskin sekään irroittaisi kaikkea historiaa ja ennenkaikkea sammalta.

Viikko pääsiäiseen

Pääsiäisruohoksi on tänä vuonna kylvetty hyvin itäviä ohranjyviä, jotka ovat viiden päivän jälkeen ihan kelpo katseltavaa.

No ensin tietysti on huominen palmusunnuntai virpojineen ja suklaamunineen. Ja samalle päivälle osuva eduskuntavaalien virallinen ja nykyisin ainoa äänestyspäivä kerrassaan. Toki kiireisemmät ovat voineet äänestää ennakkoon viime viikon aikana, joka homma on niin suosittu, että tavallisesti reilu kolmannes käyttää sitä vaihtoehtoa.

Lunta on vielä maassa, sillä yöpakkaset jatkuvat vielä ensi viikollakin.

Voihan sitä huomenna silti mennä äänestyspaikalle, vaikka olisi jo äänestänytkin, sillä oma kyläyhdistyksemme keittelee palmusunnuntain ja äänestyspäivän iloksi kahveja kylätalon kahvilan puolella. Tänä vuonna ulkomailla asuville on myös uutuutta äänestämisessä, kun voi tilata lomakkeen netissä ja lähettää postitse äänestyskuorensa.

Sukutietämyksessä on kääntymässä uusi lehti! Mikko on saanut kontaktin ihan muinaisuuteen, sillä isäni Tatun (1902-1977) isän Tuomaan (joka kuoli isäni ollessa vasta alle 10-vuotias) serkku on elossa (!!!) (ja vieläpä minua nuorempi henkilö!!!). Hän on selvitellyt omalla tahollaan sukuaan Sysmän Leppäkorvesta, ja nyt tiedot voidaan saada yhteen. Ollaan tässä äimistelty, kun minä olen jo kolmas polvi Tuomaasta. Mutta ennen vanhaan lapsia tuli perheeseen paljon. Molemmat tämän Tuomaan serkun esi-isät ovat saaneet poikansa vasta 50-vuotiaina, ja ovat ison sisarusparven viimeisiä lapsia. Silloin kahteen sukupolveen saa kulumaan sata vuotta. Sadassa vuodessa voi olla 4-5 sukupolvea, jos on kyse sisarussarjan ensimmäisistä lapsista. Meidän perheessä lasten välinen ikähaitari oli vain 13 vuotta, Pertti 1935 ja Raija 1948. Mutta isoissa perheissä lastenikäväli voi olla yli 20 vuotta, eli ns. sukupolvihyppäys.

Taulukierrätyksen tuloksia... Marja-Leenan työ Syysmetsä siirtyi makuuhuoneesta vaihteeksi eteisen oleiluryhmään. 

Olen alkanut jo kunnon kevätsiivot, siitähän tuli esimakua jo aiemmassa postauksessa, kun pääsin pitkään muhineen toiveen täytyttyä tekemään halliin istuskeluryhmää. Nyt ollaan hissuksiin edetty asuinkerroksen puolelle, sillä eilen löytyi Kausalan kangaskaupasta (on meillä sellainen!) sopiva keväinen kappale palalaarin valikoimasta.

Kohde on hieman epätavallinen, sillä vieraskamarin sängystä on pitänyt ottaa toinen kahdesta peruspatjasta pois. Syynä on, että vanha madame Tella ei enää jaksa hypätä sänkyyn sille korkeudelle, yhden patjan korkeuteen se voi sensijaan mennä astumalla helposti. Patja oli hankittu vieraan tai omaa nukkumamukavuutta ajatellen, koska korkeammasta sängystä löytyy vähemmän vetoinen makuupaikka, josta on lisäksi helpompi nousta pois.

Vauvan pinnasängyn tila on nyt tätä laatua. Seinältä piti ottaa pois vaaleanpunainen ryijy, koska se peittyi patjan taakse puoliksi. Tilalle tuli toiselta seinältä Ahti Haapaniemen nuorna miesnä 1980-luvulla maalaama pellonpiennar, jonka ostin omien 50-vuotispäivieni merkeissä, koska aihe sivusi niin kovasti paljon silloin työn alla ollutta kasviston tutkimustani. Ryijy meni varastoon.

Mitä tehdä patjalle, oli sitten toinen juttu, koska meillä on vain yksi 120 cm levyinen sänky. Voisihan sen tietysti roudata vintin tiloihin, mutta toisaalta sieltä hakeminen on ohjelmointia vaativa toimi, joten päätin nostaa sen vain seinää vasten odottelemaan. Patjan peitoksi tuli löytyneestä kankaasta sopiva verhoilu, joka sitten toisaalta voi olla myös päiväpeittokin myöhemmin. Tietysti patja voisi matkustaa suvun toiseenkin kotiin...

Kangaskappaleen toisesta reunasta sai irrotettua sen kokoisen osan, että pöytäkin sai oman liinansa. Niitäpä eilen illalla ompelin ja tänään silittelin sitten suoremmaksi. Kangas rapisee hieman käsitellessä, joten se on varmaan tarkoitettu ulkoiluvaatekankaaksi ja on vettä hylkivää. Sekin on hyvä ominaisuus koiran tassuille.

Makuuhuoneeseen tupsahti yläkerrasta damastityöni Kirkonkylä, joka kuvaa tyypillistä suomalaista kirkonkylää, jossa on erilaisia rakentamisen tyylejä, puistoja unohtamatta. Tuossakin työssä langat ovat itsevärjättyjä, ja kehykset valmisti Turengissa Hevonojan Jari.

Yhden taulun siirtäminen poikii aika muutoksia jäljellä seinällä tai varastoissa oleviin tauluihin, joten vasaralla on ollut askaretta tänä aamuna kummassakin kerroksessa. En muistanutkaan enää joitakin tauluja, jotka olivat Ullanhuoneen piirongin ja seinän välisessä tilassa, joten sieltä sai vähällä vaivalla vaihtelua.

Sain muuten oikein ahaa- elämyksen siivouksiin, sillä eteisessä on nyt vuoden ollut ns. vaaleanharmaa terassimatto. Sen pintaan oli tullut jokin likaläimäre tuvan oven lähelle, ja ajattelin sitä koettaa siistiä suihkepullolla ja talouspaperilla. Yllätykseksi kaikki, mikä lähti irti, olikin koirankarvaa, joka jäi paksuina lepereinä talouspaperiin. Matto tuli ihan entisenlaiseksi, ei siinä muuta likaa ollutkaan!

No, tuostahan innostuin, ja samanlaisia tuloksia tuli eräistä muistakin lattian kohteista, mm. tiskipöydän vierellä olevasta amerikoista raahatusta pikkuisesta pehmikematosta. Kumpikaan ei ollut puhdistunut uudella pölynimurilla tarpeeksi, koska karva kietoutuu maton nukkaan kiinni.

Tellan kanssa vietetään aikaa vielä joitakin viikkoja. Kun tämä ihmismummo etsii pirteyttä polveensa Voltaren Forte-voiteella, niin koira haistaa siinä kiinnostavan tuoksun ja pyrkisi nuolemaan. Pitää aina varmistaa, milloin hän on muualla...

Autuas pusu housunpolveen nyt kumminkin lipaistaan.

Tänään on vanhimman lapseni Helenan syntymäpäivä. Hänkin on jo aikaa sitten saanut lapsensa aikuisiksi ja päässyt nauttimaan lapsenlapsien ihanasta energiasta. Vanhin hänen katraastaan elää jo ns. keski-iän vuosia, kohta muutkin. Parhaat onnittelut hänen uudelle elämälleen korjatun polven kanssa! Varmaan vaivaton kävely tulee olemaan elämän parhaita anteja, pitäisihän päivittäin ottaa tuhansia askeleita.

Kunhan kuntoutuminen vielä etenee, niin mukavat maastossa tallustelut ovat taas totta. Eipä metsiin muutenkaan vielä olisi asiaa, mutta viikon päästä voi olla jo aihetta mennä tuijottelemaan sinivuokkojen silmiä. Näin on ensi viikolla ennustettu käyvän, että yöpakkaset aikanaan vaimenevat. Tellan kanssa edetään vähin erin, koirakin on jo vanhempana helpompi kuljetettava.

Onnitteluun on nyt vain yksi kukkiva vaihtoehto, kuparilehti avasi juuri ensimmäiset tämän kevään versiot.

Helena syntyi samanlaisiin ilmoihin kuin nytkin on tarjolla, lunta oli reilusti ja muuttolinnuille piti etsiskellä ruokaa. Tosin silloinen asuinkyläni Sysmän Rapala oli eri maata, siellä oli lunta aina vähemmän kuin muualla. Mutta koska ensisynnyttäjää ei edes silloin enää luvattu lastaan pyöräyttämään muualla kuin sairaalassa, olin tullut vanhempieni luo Iittiin viimeisiksi päiviksi, koska Kausalaan oli hiljattain saatu uusi ja hyvä kunnansairaala.

Nykyisin se on nimeltään terveysasema, jossain välissä oli terveyskeskuskin nimenä, ja rakennuksella on ollut mittavia lisärakentamisia ja kunnostuskorjaamisia ajan kuluessa. Siellä asioidessa muistuu aina tuo ensi käyntini mieleen!

Hääpäivämme osui edellisvuonna näihin aikoihin, se oli juuri palmusunnuntaina. Silloin asuttiin Lehtimäellä etelä-Pohjanmaalla, jossa elin luokanopettajan vuosia. Sinä vuonna lumet olivat jo kadonneet huhtikuun alussa. Häämatkalle kyllä mentiin vasta pääsiäiseksi, kohteena olivat molempien lapsuuskodit. Olin hyvin tyytyväinen tiilenpunaiseen kevättakkiini, jonka olin kyllä ostanut vaaleankeltaisena, mutta käytössä osoittautui, että sitä olisi pitänyt aika usein pestä, joten päädyin värjäyttämään sen tummemmaksi. Tulos oli erittäin hyvä.

Perheessä oli silloin kolmaskin jäsen, nimittäin karkeakarvainen terrieri Piki, joka oli noin puolivuotias. Kauan Piki ei kuitenkaan meillä asunut, koska miehen vanhemmilta oli juuri kuollut koira, ja kun meillä oli heinäkuun lopulla muutto Sysmään tehtävänä, koira meni appelaan. Ja sille tielle se jäikin, moneksi vuodeksi ensin Juurikorpeen ja heidän eläkkeelle menonsa jälkeen uuteen kotiin Sysmän kirkolle. Mauri alkoi opintonsa Heinolan seminaarissa sinä syksynä, joten hän oli yhteisessä kodissamme vain muutamia hetkiä sunnuntaisin, joten koiran ulkoilutus olisi ollut jatkossa hankalaa, kun Helena alkoi ilmoitella tulostaan.

Piki oli ensimmäisenä vuonnaan aktiivisesti mukana, kun oltiin pihaleikeissä välitunneilla tai voimistelun merkeissä pelattiin pesäpalloa. Koira norkoili syöttölautasen vieressä, ja jos lyöjälle sattui huti, koira nappasi pallon suuhunsa ja vei kauas kolmospesälle asti. Siinäpä riemua riitti, kun koko ulkovuorossa olevien ryhmä etsi koiraa ja sen suussa olevaa palloa.