Kaleidoskoopin siruja

Olimme koko kyläyhdistyksen voimalla eilen ravintola Kurjenmiekassa Olavi Virta-illassa, juhlimme muiden yhdistysten ja yksityisten joukossa oman yhdistyksen kesäkauden päätöstä. Kuultiin Virran lauluja neljältä vuosikymmeneltä, ja samalla nautimme hänen tallettamiensa reseptien avulla loihditusta illallistarjonnasta. Eilinen laulajasolistimme kertoi musiikin lomassa taustoja noista ajoista Virran elämässä. Märkä ja pimeä syyskeli vaihtui aivan toisenlaisiin keskustelun kohteisiin! Säästä ei puhunut muistaakseni kukaan. Kuin olisi helistellyt kaleidoskooppia ja itsekukin saanut samoista lähtökohdista aivan uudet näkymät.

Kurjenmiekan paikkakin oli viime vuosisadan puolivälissä erilainen, parin soistuneen lammen liepeeseen kehkeytynyt taiteilijamökki voimalinjan alla. Lammet olivat aiemmin eteläsuomalaiseen tapaan kaivettu joko savenoton tarpeisiin tai lehmälaitumien juomavesipisteiksi. Linjakin oli kyllä aivan tuore, sillä Mankalan voimalaitoksilta johdettava sähkö oli alkanut 1940-luvulla siirtyä valtakunnanverkkoon.

Lunta ei ole edelleenkään, vaikka asiaa pidettiin varmana vielä viikko sitten. Komeamaksaruohot siis kukkivat rapunpielessä, seuranaan silkkikukkayksilöitä ja tuijanoksia. Maksaruohot ovat "itsetehtyjä", vaasiin katkaistut kukkavarret kun tekevät aika pian juuria ja pikkuoksia lehtihankoihin, ja ne voi panna maahan kasvamaan, jos on sulaa, mutta on niitä elätelty yli talvikaudenkin! Nämä ovat vaasikukkia syksyltä 2008.

Oli oikea henkilöhistoria-huuhde, sillä musiikin tuomat muistikuvat putkahtelivat esiin elävästi. Niin taisi käydä monelle, sillä hartaat kuuntelun ilmeet kielivät vajoamisesta pois nykyhetkestä. Laulajasolistimme sai ihan herätellä yleisöään ottamalla heitä mukaan joihinkin kertosäkeisiin. En nyt tällä hetkellä kyllä tiedä, itkeäkö vai iloita, koska aamulehdissä oli raportti tutkimuksesta, jossa todettiin dementian saavan lohtua musiikista ja palauttavan mieleen unohtuneita asioita. No ihmekös tuo, sillä musiikkiin tuntuu liittyvän muitakin kuin kuuloaistimuksia! Virran keittokirjasuosikit taas ajoittuivat aikaan ennen jääkaappia ja pakastinta. Syötiin siis mm. hyydykkeitä, jotka pysyivät koossa gelatiinilla eikä jääkohmeella. Niin elettiin kesämökkielämääkin 1970-luvulla sähköttömissä rantamökeissä.

Olavi Virran esittämiä lauluja sijoittuu elämäni varrelle varsinkin 1940- ja 50-luvuilta. Ensi kosketuksia oli jo alakouluiässä, jolloin naapurin Maijalla ja minulla oli tapana opetella laulun sanoja ulkoa. Sitten kun hyvin osattiin, niin kipaistiin isoon ympärikeinuvaan keinuun istuksimaan ja kovalla äänellä laulamaan. Jos oli kynä ja pikkuvihko, voi sanat kirjoittaa. Maijalla oli parempi lähtökohta minuun verraten, koska hänen tansseissa käyviltä isoveljiltään sai kysyttyä, jos jotakin ei ymmärtänyt. Olisimme kyllä osanneet lukea, mutta Toivelaulut-vihkot olivat poikien taskuissa tarkasti!
Kun veljet lähtivät lauantai-iltaisin kesätansseihin, heillä oli tapana panna luonnonkukka puvuntakin napinläpeen. Papulanruusu oli silloin kohteena, koska viimeistään maantien varressa asia muistui mieleen. Siinä oli jotakin niin herkkää, että vieläkin juttu tulee mieleeni, kun hoidan ruusua tai katselen kuvia siitä. Nuori toiveikas miehenalku, saunapuhtaana ja kukka rinnassa! Tukka kammattuna taaksepäin, eteen loiva laine, ehkä hiukan Suavella sidottuna. Yleensä tultiin ikäjärjestyksessä, ensin vanhin. Maijan vanhempi sisar puolestaan kulki jäljestä samanikäisen naapurintytön kanssa, valkoisissa puseroissa ja pliseeratuissa puolihameissa molemmat, kauniina kuin prinsessat minun mielestäni.

1950-luvun aika oli tulvillaan muistoja Saukonkallion tanssilavamatkoista, tuo tanssipaikka valmistui käyttöön juuri alkavan aikuisuuteni kynnyksellä. Sellaisia lavoja rakennettiin moneen paikkaan silloin, olihan meillä paljon nuorisoa, joille ei siihen mennessä ollut ollut muuta yhteistä kokoontumispaikkaa kuin koulu- ja rippikoulutilat. Tältä kylältä mentiin tansseihin porukalla, vaivalloinen matka ja liukkaat rantakalliot lisämausteina. Meidän nuorten mielestä ihan vanhatkin tulivat, no nyt kyllä alta kolmekymppiset eivät ole vanhoja vielä....mutta sukupolviero oli aika suuri, joka johtui osaltaan oppikoulun tulosta Iittiin, jossa meidän ikäluokallemme tarjoutui mahdollisuus kielten opiskeluun ja sitä kautta elinpiirin laajentamiseen.

Silloin Saukko oli vain katoksella varustettu lava, eikä limonadia kummempaa virkistystä ollut tarjolla kesäaikaan järjestetyissä tilaisuuksissa. Tuulisella säällä oli aika vilpoista! Joskus mentiin ns. tanssiautolla, linjurikuljetus siis, mutta vähissä rahavaroissa käveltiin. Pyörää ei käytetty! Väki oli pukeutunut parhaimpiinsa, ehkäpä leveät helmat ja pyörä ei ollut hyvä yhdistelmä. Sisarellani ja minulla oli itseommellut vaatteet, Elsan polku-Singer oli hyvä ompelemaan. Kaupoista sai jo joitakin kankaita, että pääsi ihan valitsemaan. Mielestäni niiden ostoa ei rajoitettu millään kuponkisysteemillä, jota pula-aikana tapahtui.

Musiikki oli aina elävää, siis jokin bändi eli yhtye kuten silloin sanottiin, oli tullut soittamaan, melkein aina laulusolisti mukana. Suurin osa lauluista esitettiin suomalaisin sanoin, aniharvoin mitään muuta kieltä. Kun orkesteri piti taukoa, niin tanssijat myös. Olisi ollut kyllä mahdollista soittaa levyjä väliaikana, mutta levysoitinta ei kai järjestäjillä ollut, eikä nauhureita oltu keksitty. Teinikunnan omissa tansseissa, ns. hipoissa, joissa Lahden lukioaikana kävin 1952-55, taas kuultiin pääosin englanninkielisiä lauluja, mm. eilen illalla esitetty Keinu kanssani oli ilman muuta Sway. Olavi Virta ei muutenkaan ollut suosiossa, vaan amerikkalaismusiikki, kuten Glen Millerin tuotanto, sehän ei tarvinnutkaan solistia, koska oli paljon puhaltimia. Stardust, ah miten olikin kaunis! Lakkasin olemasta tansseissa käyvä nuori ennen Beatlesia ja Elvistä, joten heistä minulla ei ole muistikuvia.

Kuulemamme musiikki toi mieleen paitsi niihin aikoihin liittyneitä ihmisiä, myös muistoja talvella jääkylmistä seurataloista, mm. Ähtärissä, jonne Pohjanmaalla asuessa mentiin 1950-luvun lopulla kuuntelemaan Virran kiertueen esityksiä. Silloin oli hula-vanne muotia, sen pyöritystä musiikin tahtiin nähtiin tuolloin estradilla. Paikallinen Kesäniemen sekavarakauppakin myi vanteita. Ylläni oli tumma sammalenvihreä samettimekko, tykkäsin siitä kovin, vaikka kankaan valmistuksessa käytetty väri tai kiinnite eivät nahkalleni hyvin sopineetkaan. Silloin ei tulllilaboratorio käännyttänyt yhtään kangaspakkaa epäterveellisyyden takia!

Jotta ei pelkästään menneisyyden vaahdossa olisi kylvetty, muistettiin kilistellä maljoja kirkolle, jolle on nyt koittamassa uusi aika, kun katonkorjaus on loppunut. Onhan nyt kirkollisvaalipäiväkin juuri tulossa. Toisaalta seurakuntamme toiminta ei saanut kehuttavaa kuuluisuutta tällä viikolla lehdissä, sillä viime talviset metsänhakkuut olivat ikävästi ulottuneet suojeltaville ns. erityisbiotoopeille, Verkkovuoren alusmetsän ikipuustoon ja kirkon länsipuolella olevan lähteikön tervaleppiin. Kilpikaarnapuiden paikalla on nyt lähes metrin syviä korjuu-uria, ja mikä ihmeellisintä, paksut, puuaineeltaan hyvät puut olivat päätyneet massa- tai hakekohtalosta kieliviin sekapuukasoihin kappelin parkkipaikan liepeisiin.

Huhtikuussa alkanut kirkon katonkorjaus on päättynyt. Eilen suojapressujen poisto oli edennyt nosturityöhön katto-osan kohdalle, ja iltaan mennessä telineitäkin oli purettu jo usean metrin alaspäin. Onneksi keskiviikon paksut sumut olivat hieman vaihtaneet korkeutta ylöspäin, että kuvaaminen jotenkuten onnistui.

Suojapressuja tai ainakin telineitä tulee uudestaan keväällä, kun ulkomaalaus alkaa. Maalaukset sisällä joitakin vuosia sitten, kun sisäväritys muuttui hennon vihertävään sävyyn pilvenharmaasta entisestä, oli parasta, mitä niille tiloille oli pitkään aikaan tapahtunut, ja muidenkin mielestä näin oli, sillä kirkostamme kehkeytyi hyvin suosittu mm. vihkikirkkona.

Alkuviikosta hankittu flunssapiikin reaktiopaukamakaan ei muistunut mieleen koko musiikki-iltana, ehkei nostettu käsivartta?