Ainutkertaista

Elämässä pitää olla kohokohtia. Vaikka tänään, pehmeänä sadepäivänä, jolloin hengittäminen on palkitsevinta raikkauden ja monivivahteisten kesäkukkien jakaessa tuoksujaan, astuu vain rapulle ja kuuntelee leppälintua. Siinä on jo kyllin talvella muistettavaksi.

Sellaista pitää olla, sillä geeneissäni on kaikesta huolimatta tieto siitä, että kesä on minulle ominaisin elämänmuoto. En tunne janoa enkä juurikaan väsymystä, jos ilmat ovat otolliset. Se on varmaan sitä kaikille yhteistä afrikkalaisperimää.

Mutta eihän siinä vielä kaikki. Kattilassa kiehui juuri ainutkertainen kasviskeittokin, jollaista en vielä ollut säveltänyt. Sen erikoisuus on lehtiselleri, jota jäi yli juhannuksena tehdystä italialaisesta ruoasta. Se pataan valkosipulisen kasvisliemikuution kanssa. Täydennykseksi pilkoin ison kiinankaalin ja ropsautin yhden pakastekasvispussin sisällön joukkoon. Löytyipä samalla haulla vielä hieman pinaattia pakastimen uumenista. Nyt vielä kolmenjuuston kerman lisääminen, ja jos maku ei ole tarpeeksi tuhti, sekaan vielä hiukan voimakasta Koskenlaskijaa.

Ainutkertainen kastelukannuni, Amerikasta purjehtinut peltipossu.

Juhlat ovat siis täydelliset? Eihän toki, sokeri pohjalla. Kirjoitin tänään viikkokaupalla hautuneen kirjeen. Se että nykyään kirjoittaa paperisen kirjeen, on jo luku sinänsä, sitä ei satu enää edes kerta vuoteen. Mutta tämän kirjeen erikoisuus onkin se, että vastaanottajaa en koskaan ole tavannut, ja kertoo asioista 1800-luvulta alkaen. Kirje lähtee tänään Toijalaan.

Kas näin se kävi:
Sisareni Raija kiinnostui tosissaan sukututkimuksesta noin runsas vuosi sitten, ja paitsi saatavilla olevaa normaalia "dataa" hän tutkitutti myös perimänsä DNA-koodit ja eräiden sukulaistenkin, kuten minun, voidakseen sitä kautta saada enemmän tietoa, sillä vanhoista kirkonkirjoista oli löytynyt runsaasti viitteitä siitä, että osa suvustamme oli siirtynyt jatkamaan elämää Atlantin takana, USA:ssa ja Kanadassa.

Kuin vihjeeksi tulevasta päätti talven koettelemuksista selvinnyt tammi tehdä runsaasti uusia jälkioksia runkoonsa, kun valon määrä roimasti lisääntyi tässä ympäristössä.

Ensin selvisi tuntemattoman iso-isämme, Mikko Vihtorin eli äidinisän tausta. Meille hän oli ollut tähän asti huutolaispoika Tammelasta, joka 1800-luvulla karkasi hoitopaikastaan ja osui Mustialan maatalousoppilaitokselle. Täällä armelias puutarhuri otti 8-vuotiaan pojan hoiviinsa ja opetti puutarhurin ammatin. Raijan tarmokkuus löysi nyt hänen sukunsa Tammelasta, koti oli ollut nykyisen Forssan keskustan tienoilla, ja jopa äidinisän kaikki 8 sisarusta. Itse asiassa siitä perheestä olikin kaksi poikaa lähtenyt matkalle ja päätynyt Mustialaan. Sukua voitiin seurata 1700-luvulle asti kirkonkirjoista.

Samaan aikaan eräs suomalainen tutkija oli ottanut yhteyttä Raijaan, koska hänellä ja Raijalla tuntui olevan niin paljon yhteistä geenistöä, että oli aihetta epäillä sukulaisuutta. Mutta sitä he eivät voineet niillä tiedoin löytää. Löytyi parempaa, koska kyseisen tutkijan äiti oli asunut meidän vaarimme veljen naapurina Tammelassa, ja hän tiesi myös tuon Fredrikin elossa olevista jälkeläisistä jotakin.

Päädyttiin siihen, että lähetetään kirje kyseiselle yli 90-vuotiaalle sukulaiselle, jonka osoite ongittiin Eniron kautta. Olen tämän aamun nyt tehnyt kirjettä, jonka tueksi sisareni lähetti e-mailina kolme lyhyehköä sukutietoa käsittävää sivua, joista meidän sukulaisuutemme käy ilmi. Ehkä vielä tavataan ihan nokakkainkin. Nykyisen salassapitosäännön mukaan ei ole saatavilla tietoja 1900-luvulla tai sen jälkeen syntyneistä, koska raja on 100 vuotta. Nykyisistä sukulaisista voisi keskustelemalla saada tietoa.