Vietin pari päivää lomareisulla, ja piti lähtiessä kaivaa sukankudintarpeet mukaan, ettei aika kävisi pitkäksi, jos olisi sateista. Siinähän pää kääntyi taas menneiden muisteluun!
Olin 1940-luvulla vielä hyvinkin lapsen kirjoissa. Muistelen, että kengännumeroni oli 1950-luvulle tullessa alle 35. Vasta kuudentoista iässä olin sen mittainen, joksi juutuin, eli 161 cm. Sama pituus kuin vanhemmillani. Oppikoulussa olin luokallani neljänneksi lyhin. Painoa ei niihin aikoihin mitattu, kaikki lapset olivat pula-aikana laihahkoja.
Jotta äiti voisi tehdä lapsilleen kaikenlaisia vaatteita, piti kankaan lisäksi olla muutakin. Elsalla oli Viipurista hankittu hyvä poljettava Singer-ompelukone, sillä työ sujui nopsasti, jos tiesi, mitä tehdä. Koneen työvälinelaatikossa oli terävät sakset. Koko kone oli hienosti koristeltu tyylitellyin kasviaihein. Itse en saanut sillä alkuun ommella, mutta pölyjen pyyhkiminen tuosta upeasta koneesta oli tärkeimpiä viikkosiivouksen askareitani. Vasta 14-15-vuotiaana sain opetella ompelukoneen käytön.
Talouskoulussa oli äidille opetettu alustava lastenvaatteiden tekotapa. Ompelukoneeseen tuli aika ajoin ongelmaa, kun sen hihna kului. Siihen apua saatiin suutarilta, jolla oli sopivia nahkasuikaleita. Öljyäminen oli myös tärkeää. Lastenvaatteiden kangas tuli entisiä aikuisten vaatteita muokkaamalla, saumat auki ja sitten tuumaamaan. Joskus löytyi kangasta myös Kausalasta, siellä osuuskauppa Oma-Pohjalla oli kangasosasto, ja lisäksi oli Almin kangas- ja vaatekauppa.
Muusta piti huolen kylissä pyörällään kulkeva ns. kulkukauppias, jolla isoja matkalaukkuja pyörän tarakalla. Kauppias vääntäytyi sisään laukkuineen ja avasi aarteensa nähtäville. Hän ilmoitti myyvänsä lyhyttavaraa, eli nappeja, neuloja, hakasia, ehkä vetoketjujakin; ompelulankoja ja kumi- ja sukkanauhoja. Oma lukunsa olivat pinnit, hiusneulat ja kammat, sukkapuikot ja virkkuuneulat. Joskus ostettiin lettinauhaa tyttöjen hiustarpeisiin. Meillä avattiin vain tämä laukku. Kauppias oli yötä siinä talossa, johon ehti päivän mittaan, varmaan hän laati aikataulun niin, että voi yöpyä samassa tuttavapaikassa, kun reisuja oli parikin kesän kuluessa.
Lapset käyttivät äidin ompelemia kangaspaitoja ja ns. luukkuhousuja, niissä takamuspuolta sai avattua vessareisuja tehdessä. Housut pantiin kiinni napinlävestä sukkanauhaliiviin, jossa oli enemmänkin nappeja! Poikien housuissa oli ns. viilo vasta isompana, sillä housuissa oli myös etuluukku ykköstarvetta varten. Yleisin alusvaatekangas oli flanelli. Toki kesäisin oli ohuempi materiaali käytössä, muistelen, että minulla oli jostain pienikukallisesta kankaasta ommellut lyhytlahkeiset alushousut, joihin oli löytynyt ihan kuminauha vyötärölle. Kankainen aluspaita korvautui vasta 1950-luvulle tullessa ns. laamapaidalla, eli valkoisesta trikoosta tehdyllä hihallisella paidalla.
Siihen aikaan ei tunnettu vielä sukkahousuja, niiden aika oli vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Sukat olivat lapsilla yleensä ns. pitkät, yli polven, ja niihin piti ommella nappi yläsuun ulkosyrjälle, ja siihen pujotettiin sukkanauhan yksi reikä. Toisen pään reikä oli kiinni vyötärölle ulottuvassa liivissä, ja sillä konstilla sukat pysyivät hyvin kyydissä päivän kuluessa. Sukat olivat joko puuvillaa ja vaaleanruskeat, tai villalangasta kudotut, silloin yleensä harmaat. Lisäksi käytettiin nilkkasukkia, joiden yläreuna kudottiin niin, että sen voi taittaa alas muutaman sentin matkalta. Sukkia opin kutomaan oppikoulussa. Oli tärkeää pian oppia kutomaan myös kuvioneuletta, koska sukansuussa piti olla tähtikuviota.
Kun kävin kirkonkylän kansakoulua vain 1-4 luokan ajan, ei sinä aikana kutomistaitoni edistynyt kahta puikkoa pidemmälle, sain sentään tehtyä patalapun. Tämähän oli supistettu koulu, tuntejakaan ei ollut kuin harvassa parin vuoden aikana. Oppikoulussa sama oppi jatkui kaulahuivin tekemisenä, joka olikin tärkeä tarvike. Villalankaa ei ollut kaupassa, käytin kuusen kuiduista valmistettua ns. sillalankaa, joka oli kovahkoa, valkoista ja kovin kiiltävää. Kaulahuivi valmistui aina oikein-tekniikalla aika pian, mutta vanheni myös nopeasti, jo saman talven aikana. Kun huivi oli leuan ympärillä pakkaspäivinä, hengityshuurut muodostivat jäisen kovan osan huiviin, ja muistelen sitä hampailla natustaneeni pitkää pyörämatkaa polkiessa. Piankos huivi oli reikäinen, ja siirtyi vähin äänin jonhonkin piiloon...
1940-luvun lopulla sai jo ostaakin ohuita nilkkasukkia, mutta muistan, että ensimmäiset valkoiset sukkani tehtiin ompelemalla suht'ehjistä miesten aluspaidan hihansuista. Kun viimeinen perheemme lapsi Raija syntyi, saimme yllättävän lahjan Amerikan apuna: äidille vaaleanpunainen villainen peitehuopa, muutamia nilkkasukkapareja, ihan valkoisia ja vaaleanpunaisetkin! Sain yhden parin kumpiakin, mutta hukkasin sukkapaketin joulujuhlamatkalla Kausalassa enkä niitä sukkia ehtinyt koskaan pitää.
Lahjapaketissa oli myös valkoisia aikuisen miehen ns. laivastohousuja ja puhtaita, tyhjiä valkaisemattomia sokerisäkkejä, joista voi sitten ommella sopivia tuotteita lapsille, kun kankaasta oli pulaa. Sokerisäkeistä tehtiin tyynyliinoja, eipä äitini ollut arvannut kapioita tehdessään lasten määrää. Eikä niitä pitsikoristeisia kapiotyynyliinoja lapsille annettukaan, kun leikit olivat joskus aika raisuja, tyynysotaa tai vastaavaa.
Sängyn perusosa oli olkipatja, jossa patjapussiin vaihdettiin uudet rukiin oljet viljankorjuun jälkeen. Minulla oli tehtävänä ommella pussi sitten taas kiinni, niin että sisus vuoden kestäisi paikoillaan. Peitteenä oli alkuun villahuopa, mutta kun kirkonkylään tuli täkintekijä, valmistettiin useampikin täkkivanu-sisuksella tehty peitto. Alapuoli harmaata vuorikangasta, yläpuoli värikkäämpää. Kaksi lasta nukkui saman peiton alla, meillähän oli parvisänky lapsia varten tuvassa. Pienimmät nukkuivat mustassa puusängyssä Hessussa. Lapsilla ei ollut koskaan päällyslakanaa, hyvä, jos oli edes aluslakana. Kaikilla luokkatovereillani ei ollut sitäkään.
Äidin sisar Impi asui Hyvinkäällä, ja hän oli työssä Hyvinkään verkatehtaalla, ja sieltä aina joskus sai tilkkuja, joista voi valmistaa jotain lapsille sopivaa. Kerran tuli paketissa raidallisen flanellin palasia, joista juuri ja juuri sai taiottua tarpeellisia sukkanauhaliivejä koko nelikolle. Poikien päällyshousuiksi sopivia palasia löytyi usein, ja piankos vanhemmat päättivät, että myös tytöt meillä pitävät pitkiä housuja. Jouduin siihen ensimmäisenä, kun aloin pitkän päivittäisen pyöräilymatkan Kausalan oppikouluun.
Kadehdin samaa matkaa kulkevaa Kuusiston Sirkkaa, jolla oli paksusta vinoon leikatusta ruutukankaasta kellohelmainen puolihame, sellaista ei minulle löytynyt. Puserokankaan loppupalasta ommeltiin minulle myös olalla kannettava koululaukku, joka oli väriltään khakivihreä (ellottava väri mielestäni siihen aikaan), jossa oli vaaleansinisellä nauhalla reunustettu kansiläppä.
Joskus kankaanpaloista voi tehdä päällyspuseron, ja kerran Elsa onnistui jopa ostamaan Almin kaupasta ruskea-valkoruudullista paksua villakangasta, josta molemmille pojille tuli hyvä talvipusakka. Niissä oli kuminauha vyötäröllä ja sen verran helmaa siitä alaspäin, ettei lumi mennyt housunkauluksesta sisään. Pojat käyttivät lippalakkia syys-ja kevätaikaan, talvella oli kaikilla miehillä karvalakki. Isot miehet käyttivät pomppaa eli lantiolle ulottuvaa sarkatakkia talvella. Monella oli myös lammasturkis takin vuorina, sillä hevoskyydissä tuli pian kylmä. Kun pojat olivat Partioliikkeen jäseniä, heille ostettiin huvittavan näköinen sininen kalottihattu päälaen koristeeksi.
Monet naiset käyttivät aina päähineenä liinaa, joka oli talvisaikaan paksumpaa villakangasta. Lapsille kudottiin myös villapäähineitä, piponmallisiakin, mutta niissä oli usein laella keikkumassa parikin tupsupompulaa, villanarussa riippuen. Puolitakki oli pitkään itsellänikin. Hatuksi kudoin valkoisen korville ulottuvan myssyn, jossa oli erikseen takakappale. Pitkän takin eli ulsterin sain vasta lukioon mennessä 1952.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti