keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Kauan sitten Lehtimäellä

Kuva on kevättalvelta 1960 Länsikylän uudemman koulun nurkalta peltoaukealle päin.
Valmistuin Helsingin va opettajakorkeakoulun 2-vuotiselta S-kurssilta luokanopettajaksi keväällä 1958. Olin silloin 21-vuotias, ja Helsingin Sanomain, Opettajainlehden ja Virallisen lehden sivut olivat täynnään avoimia opettajantoimia. Viikonloppuisin saattoi nähdä kymmenien, jopa satojenkin avointen paikkojen listoja. Suomi oli toipumassa sodasta ja sen vaatimista korvauksista, niin oli menty vajaan viitisentoista vuotta. Monia tehtaita oli laajennettu tai peräti uusia perustettu, ja puuta tarvittiin paljon teollisuuden raaka-aineeksi.

Ollaan Marja-Leenan kanssa matkalla Lehtimäelle keväällä 1959, junassa olikin tuttuja matkalla samoin Pohjanmaalle. Taidetaan seistä Tampereella tai jollain muulla asemalla. Siihen aikaan junat seisoivat isommilla asemilla pidempään, hyvin ehti ulos jopa kahville tai ainakin lehteä ostamaan tai valokuvaan. Junasta poistuttiin Ähtärissä, josta alkoi linja-auto-osuus ensin Lehtimäen kirkolle, josta toinen bussi Länsikylälle. Koko päivä hupeni tietysti.
Maata oli asutettu jo pidemmän aikaa antamalla edullisia rintamamiespalstoja harvemmin asutuilta metsäseuduilta, joihin perheen perustaneet sodasta palanneet miehet olivat asettuneet. Tärkein elanto saatiin metsätöistä, jotka olivat aika kauan vielä ns. hevosvetoisia talvisin metsurin ja hepan yhteistyönä suoritettavia rupeamia, ja kesäisen kasvukauden aikaan työtä riitti omalla tilalla. Valtio maksoi myös erilaisia pikku palkkioita tilan kunnostajalle, mm. ojituksen tai kivenraivauksen ponnistuksista, lapsilisätkin jo tunnettiin.

Sodan jälkeen oli suuren syntyvyyden ja näiden uusien asumakylien tulon myötä suurta pulaa luokanopettajista, joten maahan oli perustettu väliaikaisiksi tarkoitettuja ylioppilaiden opinahjoja. Kun pakolliseen kansakouluun ei saanut muodostua yli 7 km:n kävelymatkaa, kouluverkko paisui. 1-3-opettajaisia pikkukouluja nousi joka kuntaan kattamaan tätä tarvetta. Nykyisin noita kouluja on enää vähän, useat niistä lakkasivat oppilaspulan myötä, sillä tehdyiltä pikkutiloilta ei tahtonut enää löytyä elantoa lapsille, muutto kaupunkeihin alkoi.

Seminaarit olivat huolehtineet kansakoulunopettajien ammattikasvatuksesta jo kauan, mutta se hidas tie kesti 4-5 vuotta. Ylioppilaille Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu oli ainoa vakinainen, Turkuun, Helsinkiin ja Ouluun tulivat väliaikaiset opettajakorkeakoulut. Noihin oppilaitoksiin otettiin ylioppilaita soveltuvuuskokeiden avulla. Jos jollakulla oli ennestään jo opettajankokemusta, voi päästä P-kurssille, joka kesti vain yhden talvikauden ja kesät sen kahta puolta.

Tässä P-ryhmässä enemmistö oli miehiä, jotka olivat olleet myös isänmaata palvelemassa rintamalla. Jotkut olivat jopa eläkeiän kynnyksellä, mutta kun vakinaista paikkaa ei voinut saada ilman muodollista pätevyyttä, he saivat tästä sopivan tilaisuuden. Oma vaimo saattoi hoitaa väliaikaista tointa tuon opiskeluvuoden ajan.

Viranhakuilmoituksissa saattoi olla maininta, että koululla oli sähkövalot tai että tie oli perille asti... Noihin aikoihin opettaja sai rahana maksettavan vuosipalkan, joka suoritettiin kuukausittain. Lisäksi piti opettajalle antaa ns. luontaisedut, joka tarkoitti kaivoa, lämmitykseen ym. tarvittavia polttopuita, pientä viljelykelpoista maata ja mahdollista kotieläinten suojaa eli navettaa. Jos niitä ei ollut ja varsinkaan kaupungeissa, niin opettaja sai palkan lisäksi hyvin vaatimattoman korvauksen niiden puutteesta. Luontaisedut poistettiin 1960-luvun loppupuolella, asuimme silloin Tikkurilassa. Rahapalkka hieman nousi, mutta kun kunnat alkoivat periä vuokraa asunnoista, niin tilille tuli selvästi vähemmän kuin ennen tätä uudistusta.
Kuva on koulun pihalta pyörätelineiden luota huhtikuussa 1960. Keväinen kylmäkausi vähän yllättänyt kevättakilla keikistelijän. Villakankainen takki oli alunperin vaaleankeltainen, ostettu ehkä Seinäjoelta, mutta sen helmat tuppasivat olemaan mustilla roiskeilla kävelyn jäljiltä, joten lähetin sen värjäämöön. Siellä se muuttui tiilenpunaiseksi, ja on tässä juuri otettu paketista. Maurin ottama kuva.
Hakeuduin Lehtimäen Länsikylälle, jossa koulu oli ollut jo vanhastaan. Olin siinä kylässä toimessa kaksi lukuvuotta. Punainen ennen sotaa rakennettu talo piti sisällään kahden opettajan tarvitsemat työtilat ja yhden asunnon. Kolmannen opettajan asunto ja opetustilat ja koulun keittiö olivat hiljattain valmistuneessa lisärakennuksessa. Olinkin sitten ainoa pätevä opettaja, sillä koulun miesopettaja oli ylioppilas Harri Kuortaneelta, joka asui vaimonsa Maijan ja pikkuisen Reetta-tyttärensä kanssa vanhan koulun asunnossa. Harrinkin tuli sitten joskus aika siirtyä tuohon P-koulutuksen putkeen, jos mieli jatkaa opettajan taipaleella.

Kylälle sattui sopivasti, kun hain opettajantointa, nimittäin oli toinenkin naisopettajan toimi täytettävänä. Minulla oli hakemuksen lisämääritteenä, että ottaisin toimen vastaan, jos tuohon vapaaseen toiseen toimeen tulisi valituksi juuri sisareni Marja-Leena, joka oli juuri valmistunut Lahden kauppaoppilaitoksesta merkonomiksi. Se siis edellytti johtokunnalta, että ensin katsottaisiin tämän toisen toimen täyttö ja vasta sen jälkeen se virka, johon olin hakenut.

Kuurtanelaiset perhekuvassa. Maija oli merkittävää Rasinperän sukua. Hän osasi myös paljon sellaista taitoa, joista ne muut saimme hyvää lisää opetustyöhön.
Johtokunnalle taisi olla helpotus saada lähisukulaiset koululle, kun opettajan asuntoja oli vain kaksi. Siskokset voitiin sijoittaa uuden koulun yläkertaan, jossa oli yhden ison huoneen ja keittiön kokoinen asuintila. Harri perheineen voi jatkaa asumistaan vanhan rakennuksen asunnossa, jossa oli kahden pienemmän huoneen ja keittiön tila asuttavaksi. Siinä he olivat pitäneet majaa jo edellisenkin vuoden. Kolmannelle opettajalle ei olisi helposti voinut kuinkaan osoittaa asuntoa koululta tai edes läheltä.

Koulun pihapiiriin kuului vielä pitkä talousrakennus, jossa olivat mm tarvikevaja, puuseet oppilaille ja opettajille ja halkovaja. Jossain vielä erilliset sauna/pesutupa, maakellari ja kaivokin. Puuta kului paljon, kun kaikissa tiloissa oli pönttöuuneja ja puuhellat. Päiväaskareista aimo osa oli siis puunkantoa. Maitoa haettiin naapurista, jossa oli lehmiä, muu tavara kaupasta.

Lehtimäen Länsikylällä oli etupäässä viljelijöitä. Hitaasti kasvavista metsistä alettiin työstää myös tilattuja hirsihuviloita. Lähin naapuri Viljo kuitenkin oli erikoistunut puutavaran kuljetukseen, sahaukseen ja kauppaan. Muutama mieskin oli voitu palkata toimeen. Siinä pihalla siis isot autot pörisivät päivän mittaan, ja perheen spanielikoira Peski puuhasi ahkeraan pihalla hoitamassa tehtäviään, satoi tai paistoi. Perheen emäntä Saini oli oikein taitava kahvinkeittäjä, hänelle kelpasikin siihen tarkoitukseen vain tietysti lähteestä noudettu vesi.

Ensimmäisenä vuonna Maija opetti opettajille ja nämä sitten oppilaille, miten kuuluisa Tiernapoika-esitys pannaan toimeen. Kuvassa Harri ensimmäisen ryhmän kanssa.
Oppilaat olivat innokkaita koulutyöhön, paljon hauskuutta saatiin päivän mittaan aikaiseksi! Kielellisiä vaikeuksia ei ollut, kun Lehtimäen kansa puhui aika lailla tavallista suomen kieltä. Vain Harri-opettajan perheessä kuultiin enemmän pohjanmaalaista poljentoa, kuurtanelaista. Taidettiin saada ainoa keskustelu aikaan adjektiivista tuima, mutta nyt en kyllä muista oliko liian vähän vai paljon suolaa ruoassa. Omassa kielessähän tuimalla tarkoitettiin lähinnä kovaa tai vaativaa, kuten tuima tuuli tai tuima ilme naamalla.

Tällainen parvi oli omia paimennettavia, luokat 3-4. Kuten kuvasta huomaa, myös lasten kodeissa ahkeroitiin pyöröpuikoilla ja villalangalla, niin monta islantilaiskuvioista villapaitaa tuli vastaan.
Monta hyvin lahjakasta lasta oli joukossa, joten toisinaan oli työtä löytää kaikille sopivia haasteita. Siihen aikaan elettiin vielä kussakin oppiaineessa ainokaisen oppikirjan varassa. Työkirjoista ei oltu kuultukaan, ne tulivat vasta paljon myöhemmin peruskoulun myötä 1970-luvulla. Siispä siniset vihkot ja lyijykynät olivat tärkeä osa opetusta, samoin opettajan suullinen opetus. Kouluradiokaan ei vielä ollut ottanut paikkaansa, siihen olisi tietysti tarvittu se radiokin, kallis laite. Osa kylän väestä oli ns. helluntailaisia, kurinpitovaikeuksia ei koulussa tunnettu.

Koulutyöt muodostuivat sitten niin, että päivänavauksen aikaan kaikki oppilaat ja opettajat kokoontuivat vanhassa rakennuksessa olevaan juhlasaliin, jossa laulettiin jostain opaskirjasta löytyvä virsi-vaihtoehto, ja toisesta kirjasta luettiin sille päivälle tarkoitettu muutaman rivin mittainen mietelmä, usein uskonnollissävytteinen. Minulle lankesi tuossa hetkessä pelimannin osa, sillä olin saanut hieman koulutusta harmonin soitossa. Opettajan tutkinnon musiikinopetuksen vaatimus oli osata säestää vähintään 30 virttä. Jos ylti alkusoittoihin asti, voi saada hieman paremman arvosanan kuin alin tyydyttävä. Enemmän virsiä tuli kuitenkin laulettavaksi vuoden aikana, siksi piti iltaisin aina harjoitella seuraavan päivän tehtävää.

Lasten vanhempien ja koulun välisiä suhteita ylläpidettiin usein lauantai-iltaisin, kun opettaja oli kutsuttu kylään. Kahvin ohella tarjottiin tavallisesti itse tehtyä leipäjuustoa, jota kastettiin kahvikuppiin. Myös ns. sienikakku (paljon munaa ja sokeria) kuului asiaan, siinä oli joskus mukana mausteitakin, mutta keskimääräinen mauste oli suola, jossa meillä riitti ihmettelemistä! Ohjelmana noissa vierailuissa oli joskus talon lasten esittämä näytelmä koulusta, jossa joku lapsista esitti opettajaa. Hänellä oli jalassa arvon merkkinä äidin korkokengät...

Käytiin tervehtimässä Länsikylän ystäviä kesällä 1961, kun asuin jo Sysmässä. Kuvassa on perheen uusi jäsen Helena 3-4 kk:n ikäisenä ja naapurin tyttö Liisa, joiden pihalla siinä puron toiselle puolella seistään.
Koulu oli pienehkön puron ympärille muodostuneella peltoaukealla, jossa lähimpiä asuintaloja oli kolme. Pellolla ja puron rinteissä oli siis välituntilatu oppilaille, ahkerassa käytössä talviaikana. Latua voi jatkaa kylän muihin osiin kotimatkaa tai kauppareisua ajatellen. Polkupyöriä ei meillä ollut, joten sulan maan aikana käveltiin ja muulloin suksittiin.

Enemmän kylää kyllä oli Kuortaneelle ja Alajärvelle vievien maanteiden ja sivuteiden varsilla. Kesäniemen Aarnen kauppakin löytyi, joten pitkälle ei tarvinnut lähteä. Halusipa sitten mitä tahansa, niin Aarne järjesti. Ostimme paljon Kimmo-merkkisiä hyviä villalankoja, joista syntyivät monet villapuserot itselle ja sisaruksille vuoden aikana.
Kerran Aarne yllätti, kun hän esitteli hankkimiaan oikein hempeitä ohuita alusvaatteita, jotka niihin aikoihin oli aina pakattu yksitellen pahvikoteloon. Pitihän niitä sitten ostaa, muuten kauppias olisi pettynyt. Yhden hienon rimpsureunaisen nailonalushameen kohtalo oli kuitenkin aivan muuta kuin voisi odottaa. Kun oli hankittu koiranpentu, niin se oli oppituntien aikana ikävissään mennyt rimpsuja imeskelemään, ja ihan käyttökelvottomaksi se unelma sitten meni.

Marja-Leena ja Eki ensimmäisenä vuonna 1958-59.
Koiria oli oikeastaan kaksi, kun ensimmäisenä vuonna talossa asui Marja-Leenan ottama seropi, vaaleanruskea lyhytkarvainen Eki (taisi muuten olla tyttökoira), ja itselleni vuotta myöhemmin hankin karkeakarvaisen terrierin Pikin, joka oli se varsinainen rimpsunsyöjä. Piki siirtyi anoppilan koiraksi aika pian, jo kesällä 1960, kun heiltä oli oma koira siirtynyt pilven reunalla katselijoiden osastoon.
Piki ensimmäistä jouluaan, käymässä Seinäjoella.
Nuorten naisten viikonloppuajat kuluivat joskus yleisissä huveissa. Ne saattoivat olla tietysti vain tanssit, mutta tavallisimmin oli myös ohjelmaa, kuten kerran, kun mentiin Ähtäriin, jossa Olavi Virta esiintyi tulipalopakkasen kanssa yhtaikaa jollain seuratalolla. Lannevanne- niminen jumppalaite oli silloin kovaa muotia, se keikkui solistinkin yllä laulun aikana. En kyllä muista, kuinka Ähtäriin mentiin, luultavasti Keskisen taksilla, milläs muuten. Niihin aikoihin kalenteriin kuului vielä ns. rukoussunnuntait, jonka yhteydessä ei voinut olla mitään iltahuvia lauantaina.

Koulun yläkerran kammarissa otettu kuva 1960. Ylläni on itsetehty tomaatinpunainen villatakkipusero, työn alla vetoisiin nukkumatiloihin tarkoitettu hartialämmitin, jossa oikeastaan oli vain pelkät hihat ja selkäkappale niiden välissä. Kudottiin siis kuin leveää kaulahuivia puolitoista metriä.
Niinpä villaneule oli käteen tarttuva askare melko usein. Oli meillä Marja-Leenan ja Harrin perheen kanssa myös pitkiä marjapussisessioita, jotka keskeytettiin välillä ja jatkettiin sitten seuraavana tai muuna päivänä. Niihin aikoihin kirjoiteltiin vielä aika usein kirjeitäkin. Kun kuvioihin mukaan tuli Kausalasta lähtöisin oleva junanlähettäjä Mauri, josta myöhemmin tuli aviomieheni, perehdyttiin tarkemmin myös valokuvaukseen ja klassiseen musiikkiin.

Huonekasvien hoidon alkeet tulivat tällä kylällä myös opituiksi, olihan oppimestarina naapurin rouva Saini ja myös Seidi, joka oli hänen miehensä veljen Toivon emäntä. Opin tuntemaan kukkapöydän ja sen sijoittelun, joka uunilämmityshuoneissa ikkunan edessä oli kukkien kannalta ihanteellista. Ja kuinkahan monta lajia pistokkaita tulikaan kotiin kannettua? Silloin kukat istutettiin mielellään styroxista tehtyyn melko valkoiseen ruukkuun, jossa kasvi ei saanut kylmää vetoa juuristoonsa. Ja ruukut tietysti Kesäniemen kaupasta.

3 kommenttia:

  1. Muistelen, että niihin aikoihin viranhakuilmoituksissa oli usein maininta, että koululla oli sähkövalo. Muut "mukavuudet" jäivät usein puuttumaan, eikä niitä niin kaivattukaan. Elettiin murrosaikaa opettajan ns. luontaiseduissa, harvalla koululla oli enää tarjota navetta ja lato opettajan kotieläintenpitoa varten, vaikka lain mukaan niin olisi kuulunut. Jos niitä ei ollut, sai palkan päälle muutaman pennin korvausta, mutta oleellisin tietysti olivat kuivat polttopuut, ja niitä yleensä riitti kouluilla. Vasta 1960-luvun aikana päädyttiin niiden poistamiseen, kun suurin osa väestä asui kaupungeissa eikä lehmää enää tarvittu maidonantajaksi.

    VastaaPoista
  2. Sysmän Rapalan koululla oli opettajalle osoitettu pieni maatilkku, jossa sopi kasvattaa juureksia ja perunaa. Viljalle se oli liian pieni. Laidunta ei ollut, kun kaikki muutkin panivat elikkonsa metsiin käyskelemään kesäajaksi. Mutta kun ei ollut navettaa, niin ei siis lehmääkään. Joskus viranhakuilmoituksessa luki myös, että on tie perille...

    VastaaPoista