keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Lontoosta lennätetään...

Lapsuuteni aikana radiosta kuunneltiin pääasiassa uutisia. Monen uutislähetyksen ensimmäinen johdanto oli:  STT:n uutisia. Sillä tarkoitettiin Suomen Tietotoimisto-nimistä tietojen kerääjää, jonka sisältöön voi luottaa.  Uutisia nyt ei ollut tulvaksi asti, ja monista uutisista kerrottiin myös lähde, mistä se oli peräisin. Aika moni ulkomaan uutinen  alkoi määritesanoilla: Lontoosta lennätetään.Olen joutunut viime viikkoina miettimään maailman menoa, kun ikä- ja koulutoverini Erkki Kajaston elämä tuli päätökseen. Erkki meni 1950-luvun puolivälin tienoilla aika pian ylioppilaaksi tulon jälkeen Suomen ensimmäiseen TV- kuvaajien koulutukseen, ja siitä sitten hänelle tuli ammatti.

Radiota kutsuttiin alkuun langattomaksi lennättimeksi, kun se perusti viestinsä ilman kaapelia tapahtuvaan viestimiseen ääni- eli radioaalloilla. Etuseinässä oli radioasemien paikkoja merkittynä, ja osoitinta siirtämällä kohina korvautui musiikilla tai puheella. 1950-luvulla radiolähetyksessä tapahtui mullistus, kun tuli ULA- eli ultralyhyet aallot, jotka mahdollistivat paljon enemmän lähetystilaa. Vanhanaikaiset laatikkoradiot korvautuivat erilaisilla  pidemmillä laatikoilla, joissa oli enemmän asemia valittavana. Kuvana on netistä löytynyt ULA-radio. (Meidänkin vintiltä löytyy tuollainen 1970-luvun tuote.)

Suomen tietotoimisto, alunperin Suomen sähkösanomatoimisto sai alkunsa jo niihin aikoihin, kun oma mummoni ja vaarini olivat tulleet aikuisikään, 1887. Erinäisten vaiheiden ja yrityskauppojen jälkeen vakiintui nimeksi Suomen tietotoimisto 1915. Se on eräitä maailman vanhimpia sen alan laitoksia. Alkukehitys tietysti tapahtui ensin muualla!

Noihin aikoihin sähköinen viestintä perustui morsetukseen eli kirjain korvattiin käyttämällä joko lyhyttä (= piste) tai pitkää (=viiva) kosketusta morsetusnäppäimellä. Tunnetuin morsetuskoodi on SOS, jota vieläkin käytetään kansainvälisenä hätämerkkinä esim. meri- tai ilmaliikenteessä. Siinä morsetetaan ensin S eli 3 pistettä, sitten O eli kolme viivaa, lopuksi taas S eli kolme pistettä.

Morsettaja oli näppäräsorminen henkilö, joka nakutti viestin kirjain kirjaimelta. Jotta viesti etenisi, piti olla tietysti lennätinlinja eli värähtelyä kuljettavaa metallilankaa pylväästä toiseen. Ensimmäinen sellainen yhteys luotiin 1844 USA:ssa New Yorkin ja Baltimoren välille. Toisessa päässä viesti sitten purettiin. Näitä viestilinjoja syntyi helpoimmin raideliikenteen syrjään, jossa oli avointa maastoa ja linjat helposti huollettavia. Tieto eteni hyvin nopeasti siis ilman, että mitään konkreettista vietiin paikasta toiseen. Oli syntynyt nopeuteen viittaava termi lennättäminen ja paikkahan oli lennätin. Meriin upotettiin viestejä kuljettavia kaapeleita, joten tiedot etenivät myös valtamerien takaa. Laivoille tai lentokoneille ei kaapeli sopinut, siksi morsekoodeja lähetettiin myös radioaaltojen avulla.

Lennätin kehittyi 1930-luvulla niin, että syntyi teleks- eli kaukokirjoitinlaite, jossa kone hoiteli viestin kaapelia pitkin ja suolsi paperille valmista tekstiä. Näitähän liitettiin myös puhelinlaitteisiin myöhemmin. Suomessa ne yleistyivät 1980-luvulla, mutta niiden aika oli lyhyt, mm. Sonera lopetti telexverkon 2005. Vielä nytkin puhelinluetteloa vilkaistessa näkyy monen yrityksen kohdalla myös tele-numero, viestit kulkevat nyt muuta kautta kuin kaapelissa.

Tietysti raideliikenne otti lennättämisen alusta alkaen käyttöönsä ja sen valta kesti 1950-luvulle asti, niihin aikoihin, kun itse lähestyin aikuisen ikää. Avioiduin 1960 VR:n junanlähettäjäkoulutuksen saaneen Maurin kanssa, joka tietysti osasi morsettaa myös. Kaikkia viestejä ei ehtinyt käydä laitteella naputtelemassa, ei varsinkaan, jos halusi antaa viestiä ohimenevän junan kuljettajalle. Siksi piti myös tehdä paperisia viestilappuja, joita nostettiin kepin avulla renkaaseen kiinnitettynä niin korkealle, että veturista yletti kädellä nappaamaan sen renkaan mukaansa ja lukemaan tiedon sen jälkeen.

Puhelimet alkoivat kehittyä suurin piirtein 1800-luvulla samoihin aikoihin lennättämisen kanssa, mutta niissä koje oli sen verran erilainen, että luuriin puhuttu ääni muuttui sähköiseksi värähtelyksi etenemään linjaa pitkin ja muuttui linjan toisessa päässä kuultavaksi ääneksi. Puhelinliikenne kehittyi yhdistävien keskusten varaan, ja valokuvat kaupungeista alkoivat olla peräti erilaisia kuin ennen, kun puhelinpylväät alkoivat täyttää maisemaa sähköpylväiden lisäksi. Kausalassa oli lisäksi mahdollista lähettää sähkösanomia, koska siellä oli postitoimistossa myös lennätin. Tyypillisin sähkösanoma tavalliselle ihmiselle oli merkkipäivänä saatu sähke joltain kiireiseltä onnittelijalta..

Kylästä tai kaupungista toiseen tiedot etenivät yleensä maantien tai radanvarsia pitkin sijoittuneilla johdoilla. Meidänkin kylässä oli alkuun puhelinkeskus, jossa yhden henkilön piti olla valmiina liittämään puhelua haluava toiseen linjaan. Kun isälleni tarvittiin 1939 virkapuhelin, ei oman kylän linjoja enää ollut vapaana. Meidän puhelin helähti pirisemään, jos puhelu tilattiin pyytämällä Lyöttilä 22 ja kaksi soittoa. Toki myöhemmin sota-ajan jälkeen linjoja voi taas rakentaa lisää, sitten saimme oman numeron Lyöttilä 20. Puhelin oli maaseudulla kammesta veivattava, ja kun sitä pyöritti, keskusneiti vastasi: Keskus. Sitten vain kertomaan mihin halusi puhua, ja keskus vastasi: Yhdistän.

Vasta paljon myöhemmin tutustuin pyöritettävään numerotauluun, jolla sai valituksi haluamansa kohteen ilman keskustelua keskusneidin kanssa, tämä automaattinen puhelin oli toki yleistä kaupungeissa. Se kehittyi USA:ssa jo 1900-luvun alkuun tultaessa. Pyöritettäviä tai sormella painettavia numerovalikkoja oli yksinomaan sitten jo 1900-luvun loppupuolella, ja koneita nimitettiin lankapuhelimiksi, koska 1900-luvun keksintö matkapuhelin otti ensimmäisiä askeliaan.

Alkuun kännykän edeltäjän nimi kuitenkin oli autoradio, ja Suomeen perustettiin autoista ym. soitettavien viestien NMT-verkko 1981. Oli syntynyt sähköinen puhelin, jolle nykyisin on kehittynyt tiuha verkko tukiasemineen eli korkeine pylväineen. Kallis juttu Suomessa, jossa on harva asutus ja pitkät välimatkat. Kun yritin soitella matkapuhelimella 2000-luvun alussa kotoani, ei voinut käyttää kuin jotain tiettyä puhelinvälityksen tarjoajaa, jolla oli pylväs sopivan matkan päässä, ja talossakaan ei voinut välttämättä joka huoneesta käydä puhelua (kun ei löytynyt kenttää), vaikkei kivitalosta ollutkaan kyse. Nuorin tyttäreni meni opiskelemaan 1995, ja hänelle tuli tiedon välittämiseen välineeksi matkapuhelin, toki silloin niitä myytiin myös käytettyinä, kun laitteet eivät hinnaltaan olleet nykyluokkaa. Perin tämän laitteen sitten muutamaa vuotta myöhemmin...

Kun asuin Helsingissä 1950-luvun loppupuolella ja oli jotain asiaa vanhemmille kotiin, piti marssia Postitalon alakertaan, jossa yhtä kerrosta hallitsi puhelin- ja lennätinkonttori. Siellä oli huoneen täydeltä pieniä koppeja, joihin asiakas meni puhumaan asiaansa. Jos oli lähipuhelu, voi soittaa kolikolla toimivalla puhelimella, mutta jos asia oli toiselle paikkakunnalle, piti ensin toimistotädiltä käydä tilaamassa kaukopuhelu ja istua penkille odottamaan, että yhteys paikallispuhelinverkkojen kautta saatiin yhdistettyä. Joskus kesti puolikin tuntia odotella, kun ilta-aikaan meni asioimaan, mutta päiväsaikaan linjat olivat niin työllistettyjä, ettei silloin kannattanut mennä, eväs olisi pitänyt ottaa mukaan.

Nykyisin ei pienimääräisen tiedon lähettämiseen tarvitse lankajohtoa tai kaapelia, vaan sitä käytetään suurien tietomäärien käsittelyyn. Itse asun valokuituverkon piirissä, jossa laitteilleni taataan 100 megan tehoista (tai enemmän) tiedonsiirtoa, sillä television katselu on kytketty tapahtuvaksi valokuituverkon kautta. Keskimäärin käytetään kuitenkin paljon langatonta tiedonsiirtoa, jonka liittäminen omaan viestintätapaansa on paljon halvempaa kuin kiinteän kaapelin.

Kun kuvan lähettäminen tuli todeksi television kehittymisen myötä 1950-luvulla alkaneen kokeilun jälkeen (teekkarit ja TES-visio), on nykyisin edetty niin, että langattomalla tavalla voidaan lähettää kuvamateriaalia joko televisioon, puhelimeen tai tietokoneisiin. Tutustuin kotioloissa olevaan televisiovastaanottimeen jouluna 1961, kun ensimmäisiä lähetyksiä oli alettu lähettää. Juurikorvessa asemalla asuva anoppini oli silloin toipumassa lonkkaleikkauksesta, ja hänen viihtymisekseen oli päätetty hankkia televisio. Pääasiallinen nähtävä kuva oli kumminkin ns. testikuva, kun ohjemia oli vain vähän.
Nykyisin jokamies voi lähettää omia kuviaan yhtä hyvin kuin joku laitoskin. Puhelin ja tietokone ovat toiminnoiltaan pitkälti päällekkäisiä, ja ainoa ero on koossa. Sille on keksitty uusi nimikin, nimittäin älypuhelin. Yhteiskunnan palvelut ovat muuttumassa niin, että oletetaan jokaisen halutessaan voivan ottaa käyttöön älypuhelimen, jolla yhteys pankkeihin ja virallsiin laitoksiin järjestyy.

Puhelin on yleensä yhdellä kädellä pideltävä laite, ja mahtuu taskuun tai vastaavaan, ja ne toiset laitteet ovat kookkaampia. Istun itse ison ns. pöytäkoneen ääressä, koska sen näyttöruutu antaa silmieni kyvylle sopivan kokoisen katseltavan ja vanhat sormeni vielä jotenkin taipuvat kirjoituskoneen näppäimiä muistuttavien välineiden käyttöön. Harjoittelin pari vuotta sitten tuollaisella älypuhelinlaitteellakin, mutta oli luovutettava, koska en oikein millään saanut laitetta hallittua, kun en ensinnäkään kunnolla nähnyt ja toisekseen eivät sormet totelleet, kun eivät osanneet pienentyä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti