Aleksis Kiveä muistellessa

Saatiin eilen viettää nurmijärveläisen kansalliskirjailijamme syntymäpäivää. Kenenkäpä koululaisen lukemistoon ei olisi kuulunut Seitsemän veljestä! Syntymästä tulee ensi vuonna 180 vuotta. Kirjailija syntyi Nurmijärven Palojoen kylässä räätälin perheeseen. Muistelen meillä kotona olleen Seitsemän veljestä kirjasta hieman paremman painoksen, jossa oli käytetty goottilaisia kirjaimia ja kunkin luvun alkuun oli kivipiirrostekniikalla tehty sivun levyinen ja noin 5 cm korkea kuva. Ensimmäinen kirjainkin oli huomattavasti mahtavampi kuin muut ja kovin koukeroinen.
Aleksis Kivi (Stenvall) oli lapsi, joka eli vain syksystä jouluun, kun  kuoli vain 38-vuotiaana, kuten toinen kansalliskirjailijamme Eino Leino häntä luonnehti. Hänen elämänsä oli täynnä taloudellisia vaikeuksia. Olla nyt suomen kielellä kirjailijana 1800-luvun Suomessa, jossa ruotsinkieli oli edelleen säilyttänyt merkittävän aseman sivistyskielenä. Hänen aikalaisiaan oli mm. Johan Ludvig Runeberg, joka kirjoitti ruotsinkielellä. Lopulla aikaa elämäänsä Aleksis päätyi joksikin aikaa mielenterveyspotilaaksi Lapinlahden sairaalaan.

Nälkä oli Kiven lapsuudessa ja aikuisuudessa lähes jokapäiväinen vieras. Laiha oli mies kaikissa kuvissaan. Nykyisin arvellaan hänen sairastaneen borrelioosia elämänsä lopulla. Mitään säännöllisiä tuloja ei hänellä ollut koskaan. Ihme, kun niinkin kauan pysyi hengissä. Hän asui ylioppilaaksi tulonsa, 23 vuotiaana, jälkeen pitkään Siuntiossa Charlotta Lönnqvistin kotona kirjoitustyötä tehdessään. Viimeisenä elinvuonnaan hän asui Tuusulassa veljensä hoivissa.

Muistan elävästi vieläkin sen 1950-luvun alussa samassa bussissa Lahteen matkanneen iittiläispojan, joka oli laiha kuin haamu, ja muut supisivat, että köyhistä oloista poika on opiskelemassa yliopistossa. En muista, kuinka pojan kävi, selvisikö hengissä koettelemuksestaan. Ei ne olleet kaksiset omatkaan evääni, kun muutin Lahteen lukioon ja asuin viikot poissa kotoa. Se vähä, mitä mukana vein viikoittain maitoa, leipää ja perunoita, oli ruokani. Voita kirnuttiin oman lehmän maidosta, joten eväisiin kuului myös pieni voikimpale. Kaurapuuro oli tavallisin ruokalaji. Muutenhan noilla muonilla olisi ollut ihan normaali elellä, mutta siihen aikaan ei ollut jääkaappeja, joten maito happani puoleen viikkoon mennessä. Ei siis ihme, jos hieman kauhisti ajatus opiskelusta yliopistossa, kun tuloja ei ollut, ja vanhempieni varallisuus oli kovin pieni. Niinpä päädyin aluksi luokanopettajan koulutukseen, joka oli vain kaksivuotinen.

Äitini Elsan suku oli hänen äitinsä Henrika Sofian puolelta nurmijärveläisiä, ja nyt kun sukuamme on saatu selviteltyä aika pitkälle, on Aleksis Kivikin löytynyt sukumme jäseneksi. Hän on ollut muistaakseni  mummoni serkku. Minulle pitkään Janakkalassa asuneena oli kiinnostavaa löytää se tosiasia, että vanhin tunnettu Aleksis Kiven esi-isä oli Janakkalasta.
Henrika oli syntynyt 1860-luvun alussa ja kuoli talvella 1952 (niihin aikoihin, kun aloitin lukion opintoja Lahden yhteiskoulussa), noin 90-vuotiaana. Olin mummoa saattamassa äitini kanssa viimeiselle matkalle, joka tuli vähän yllätyksenä kaikille, sillä puuhakas mummo oli kesällä saanut tuta pahan kaatumisen, jossa reisiluu murtui, ja siltä sairasvuoteelta hän ei enää juurikaan askareisiin lähtenyt.