maanantai 10. syyskuuta 2018

Peisistratos - mitä kummaa?


Ihan lähimenneisyyttä edustaa ensin tämä kuva, jossa Elsa-hopeakuusen tyvi. Se istutettiin kukkapenkkiin  Elsan 70-vuotispäivien merkeissä 1976, jonka penkin Elsa ja Tatu olivat tehneet yhdessä noin kymmenen vuotta aiemmin eli 1960-luvun puolivälissä. Kukkapenkistä on jäljellä vielä kohouma ja muistona 1960-luvulta kasvava neilikkaruusu. Tekstin lopussa on yhtymäkohtia 1960-luvulle.
Jostain menneisyyden hämärästä, varmaan 1950-luvulta lipui lauantaina muistikupla, jossa kirkkaana vain tuo otsikon kreikkalainen etunimi. En löydä muuta syytä, kuin että kupla oli vain päättänyt putkahtaa esiin. Syyllinen melkein 100% varmuudella oli historiankirja, koska latinankielen tunneilla puhuttiin aika visusti vain roomalaisista etunimistä. Mutta kun latinan oppimäärään kuului Caesarin muistelmia, niin tietysti tuollainen silloisen mahti-Rooman pullistelevan alusmaan Ateenan päämieskin on voinut tulla mainituksi.

Tänä aamuna oli sitten pakko kaivaa googlen kanssa koko Peisistratos esille menneisyydestään, runsaat 500 eKr elänyt henkilö. Hänet mainitaan ensinnäkin Hippokrateen pojaksi, joka pappa on mainittu myös lääketieteen isäksi. Peisistratos esittäytyy urallaan nykykäsityksen mukaan köyhää kansaa edustaneeksi vallantavoittelijaksi, joka putkahti pintaan vallanpitäjäksi useita kertoja, vaikka hänet aina välillä ohjattiin takaisin nurkkaansa, milloin vuorille paimenien joukkoon, milloin peräti maanpakoon. Häntä pidetään kuitenkin yhtenä antiikin Kreikan seitsemästä viisaasta, sillä hänen toimeksiannostaan tehtiin ensimmäinen virallinen versio Iliaasta ja Odysseiasta, joka siihen asti oli ollut vain suullista perimätietoa.

Nykyisin politiikassa on kovin suuri meriitti, jos nostaa köyhän kansan asioita esiin ja haluaa olla heidän hyvinvointinsa parantaja. Mutta 1950-luvun historiankirjassa? Silloin ei vielä ollut Veikko Vennamon aikakaan, sillä Pientalonpoikien puolue taidettiin perustaa vasta 1959. On ehkä ollutkin niin, että kaikki antiikin valtioiden vaiheet olivat se perusta, jossa Suomen silloinen historianopetus lepäsi ja kaikki esiintuleva oli tarpeellista mainita.

Muistan aikoinaan kovasti kummeksuneeni historiantuntien sisältöä. Oma lukunsa oli tietysti keskikoulun historiankursseista vastannut Karoliina Moilanen, jonka despoottinen asenne oppilaisiin jäi päällimmäiseksi muistoksi, mutta sekin, mitä opimme, oli pitkään täysin merkityksetöntä ja ulkoaoppimisen harjoittelua. Kirjojen sivuilla vilahteli kuvia kipsipäisistä miehistä esittämässä kerrottuja henkilöitä

Paremmaksi ei muuttunut lukion aikanakaan Lahden yhteiskoulussa, jossa rehtori Aarne Rautiainen opetti myös lukion historian kurssin. Muistettava asiamäärä paisui suunnattomasti, kun Aarne oli sitä mieltä, että saadakseen kiitettävän tuli opiskella myös Lahden kirjaston lukusalissa salilainaan saatavana olevan kirjasarjan Grimbergin kansojen historian teokset, taustaksi, kuten hän sanoi. Olihan sitä aikaa iltaisin, kun asuin kortteerissa eli vuokralla arkipäivien ajan, ei siis ollut perheen kotitöitä odottamassa.
Aarne suositti lukemaan ja oppimaan myös kirjasarjan Fridellin Kulttuurihistoria, mutta koska kulttuuri silloin ja nykyisinkin halutaan ymmärtää vain hengenviljelyn asiana (eikä fyysisenä viljelynä, jota latinankielinen kantasana on alkuperäisesti yksinomaan tarkoittanut), olen ehkä sysännyt Fridellin silloin manjana-osastoon, johon tutustutaan paremmalla ajalla...

Meni vuosia lukion jälkeen, etten halunnut kuulla sanaakaan historiasta, mutta jotakin tietysti oli pakko sieltä puoleltakin kaivaa, jos ei muuta, niin kasvatusopin opinnoissa. Vasta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin 1980-luvulla innostuin taloushistoriasta, kun huomasin, että lähihistorian vaiheet olivat aika lailla avainasemassa selittämään tiettyjen kasvien levinneisyyden syitä. Jopa ostin moniosaisen taloushistorian kirjasarjankin, vaikkei ollut edes väripainatuskuvia. En usko, että Peisistratoksella oli mitään osaa siinä teoksessa.

Mutta lähihistoriahan olikin kokonaan pimennossa kauan historian opetuksessa, muistaakseni meidän oppimäärissämme tuskin oli ensimmäistä maailmansotaakaan vielä, vaan sisällöt loppuivat Napoleoniin tai taloudellisen kehityksen askeliin teollistumisen tiellä.

Tällä hetkellä, kun olen kuullut, millä lailla oppisisältöjä tuotetaan Koraanin avulla kouluihin, en enää ihmettele mitään, edes kreikkalaisia tarinoita eurooppalaisessa koulujärjestelmässä.

Tuskinpa Peisistratoksen nimen esiin ponnahtamisella on yhtymäkohtia Suomen valtiollisen elämän vaiheisiin kuitenkaan. Sattui nimittäin viime viikolla niin, että Timo, tuttu Lyöttilästä soitteli ihmeissään, kun hänen naapurinsa pöydälle oli ilmaantunut 1940-luvulta peräisin oleva kasvikokoelma herbaariokansissa. Nimilapuista löytyi tallettajakin, Sirkka Kuusisto, ja niinpä Timo sai mieleensä minut, jonka kouluajan alku myös osui tuolle vuosikymmenelle.

Totta kai muistin Sirkan, joka tuli Radansuusta osaksi koululaisten pyöräreisuja Iitin vasta perustettuun yhteiskouluun. Sirkka oli muistaakseni syntynyt 1935. Meiltä päin lähti liuta poikia, ja siinä edustin yksin tyttökansaa, joten Sirkka seisoi pyörineen mäen päällä niin kauan, kunnes minäkin joukon hännillä nousin Siukosen mäen ylös ja tavattiin. Odotellessaan Sirkka näytti ajaneen pientä ympyrää maantiessa, sen näki niistä pyöränjäljistä. Aloimme molemmat samalla ensimmäisellä luokalla syksyllä 1947.

Sen ajan oppikoululaisen kesätöitä oli kasvienkeruu, heti ensimmäisenä kesänä 1948 oli tehtävä 30 kasvin kokoelma ja muina kesinä siihen lisää 50 jokaisena vuonna, eli yhteensä tuli jokaisen koota 180 lähiympäristön kasvin kokoelma keskikoulun oppimäärää varten. Sirkka ei kuitenkaan onnistunut muiden aineiden, muistaakseni kielten opiskelussa, joten hän ei koskaan suorittanut keskikoulua, vaan joutui eroamaan ja luultavasti palaamaan jollekin kansakoulun ylemmän luokan tai ns. jatkoluokkien oppilaaksi.

Tapasimme Sirkan kanssa sitten paria vuotta myöhemmin ollessamme keittiöapulaisina Radansuun Lomakodissa, jonne uskalsin hakea töihin, kun Sirkkakin oli. Siellä oli myös hänen äitinsä, joka tienasi perheen elantoa, sotaleski kun oli, tekemällä leipomiset ja pyykinpesut tälle työnantajalle. Pyykin huuhtomiseen laiturilla Kerttu-äiti tarvitsi apujoukkoja, joten keittiötytöt pääsivät siihen hommaan, keskimäärin pari kertaa viikossa. Muuten nähtiin päivittäin ruokatauoilla.

Jokunen kesä, ehkä 2-3 kuluikin sitten lomakodin kesähommissa, vaikkei siellä palkka ollut juuri mitään. Mutta niillä säästöillä sai kuitenkin kengät ja sadetakin, joita ilman ei voinut olla! Sirkka oli sopuisa työtoveri, mutta emme olleet ainoita, kun kestittäviä ja majoitettavia oli yleensä kymmeniä. Lahdesta asti saattoi tulla koululaisia kesätöihin Radansuuhun.

Elämä kuljetti minut kuitenkin pian Lahteen lukiokouluun ja siitä Pielavedelle opettajaksi, Sirkka jäi elämään kotikyläänsä. Myöhemmin kuulin kuitenkin, että hän oli naimisissa Lyöttilässä, saanut jo pojankin. Seuraavan kerran kuultu tieto Sirkasta olikin, että hän oli saanut paikan kirkkomaalta, sillä hänen perimänsä oli hauras tai muuten kestämätön valtimorakenteen osalta aivojen alueella. Siitä saattaa olla yli puoli vuosisataa, en taida tietää vuosilukua, mutta hämärä käsitys on, että Sirkka oli 31-vuotias kuollessaan, joten se saattoi tapahtua 1966. Itselläni oli niihin aikoihin opiskeluajat Helsingissä meneillään.

Nyt tuntuu siltä, että aivoni ovat askarrelleet minun siitä tietämättä tarkastellen niitä muistiaineksia, mitä kaaliin keräytyi noina menneinä aikoina. Joskus lähitulevaisuudessa muistan ehkä enemmänkin, sillä tuo herbaario ehkä tulee meille olemaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti