 |
| Tekstin koristeeksi on nyt vain yksi kuva eiliseltä: Heisiangervossa on vielä lehtiä, kuten oikeanpuoleisen sivupalkin talokuvassa papulanruusussakin. |
Pertti tuli luokseni kesken oppitunnin haukotellen ja kädet nostettuna niskan taakse venyttelyä varten. Hänellä oli äidin kutoma villainen pujoliivi eli slipoveri, kuten nykyisin asia ilmaistaan. Kuulin nämä ikimuistoiset sanat kahvinkeittoon ryhtymiseksi. En nyt muista, keitimmekö kahveja, luultavasti ei, koskei koulukeittiön varustuksiin kuulunut kahvipannua. Poika arveli ehkä, että kyllä se kahvi jotenkin olisi voitu tehdä, sillä hänen äitinsä Meeri teki koululaisille päiväruoat. Se olisi tehnyt hyvää kaikille! Sekä äiti että poika olivat molemmat hyvin vaaleita hymysuisia lähimmäisiä, molempien kuvat jäivät lähtemättömästi mieleen.
Pielavesi oli Iitistä katsoen äärettömän kaukana, kuin joku Macondo Sadan vuoden yksinäisyys-kirjassa. Piti ensinnä mennä Kouvolaan, sieltä yöjunalla Savon rataa pohjoiseen. Juna saapui joskus aamuvarhaisella Kuopioon, siellä piti poistua junasta. Tuntien odottelun jälkeen lähti postiauto Kuopiosta Pielaveden kirkolle, jossa taas oli auton vaihto. Pihtiputaalle menevä linja-auto kierteli luoteis-Savon kyliä tuntikaupalla, joten meni pitkälle iltapäivään, ennenkuin kuski pysäytti johonkin matalan männikön reunaan, josta siirtyä jalan viimeiset taipaleet.
Ylioppilaaksi tulon jälkeen olin ollut töissä Lahdessa koko sen kesän Vientikerman laskuttajana, joka oli etupäässä konekirjoitustyötä. Sitä tehtiin isoilla sähkö-kirjoituskoneilla, joihin syötettiin isosta pakasta moninkertaista paperia. Niiden väliin piti tunkea hiilipaperit niin, että tekstin kopio tuli kaikkiin neljään arkkiin yhtaikaa. Toimi oli vain kesäaikainen.
Firman tuotteena oli etupäässä pienehköjä lasipulloja, joiden sisällä oli joko Atlanta- tai Vuokko-nimistä "kahvikermaa", joka kesti säilytystä pidempään kuin tavallinen maito. Siihen aikaan tunnettiin myös Paasivaaran margariini. Tekokermoilla oli suuri menekki kesämökkien elämän pelastajina, sillä jääkaappeja ei niihin aikoihin vielä ollut tavallisissa kodeissakaan, saati kesämökeillä. Pullot palautettiin tehtaalle käytön jälkeen, joten kirjoitimme myös hyvityslaskuja niin ja niin monesta tyhjästä pullosta. Laskutushuoneessa teki töitä neljä nuorta naista, muut olivat kokovuotisia, minä väliaikainen. Palkka ei ollut suuri, elannon lisäksi piti suoriutua vuokran maksustakin, joten rahaa ei paljon säästynyt.
Olin hakenut kesän kuluessa tätä kansakoulun opettajan hommaa, kun en keksinyt, kuinka muuten voisin saada jatko-opiskeluun tarvittavia varoja. Niihin aikoihin ei tunnettu opintolaina-käsitettä, ja vanhempien varat oli nopeasti laskettu, kun meidän perheessä oli muita minua nuorempia lapsia ja isänkin tulot niitä palkkahaitarin alimmaisia.
Ekaluokan oppilasta Perttiä oli alkanut armottomasti nukuttaa jossain klo 10-11 välillä, kun olisi pitänyt tehdä jotakin ns. hiljaista työtä sillä aikaa, kun annoin opetusta toisille luokka-asteille siinä ryhmässä. Pertti taisi olla ainoa ekaluokalle tullut siinä joukossa. Äiti oli alkuun tuonut poikaa kouluun pyöränsä tarakalla töihin tullessaan, joten päivä oli alkanut jo varhain sieltä järven toiselta rannalta. Sitten kun itse oppi hallitsemaan pyörää, sai polkaista omin päin.
Koulu oli ns. supistettu eli yksiopettajainen. Pienempi polvi koostui luokista 1-3, jotka kävivät päiväkoulua koko elokuun ja keväällä toukokuun puolivälistä noin juhannukseen asti. Muuna aikana tavattiin vain lauantaisin, se oli heidän ainoa viikoittainen työpäivänsä. Luokat 4-7 kävivät oppinsa saamassa sitten ma-pe päivinä, ja heillä oli pidempi kesäloma, kun se oli noin 4 kk.
Yhteensä isommat koululaiset keräsivät vuoteensa 180 päivää ja pikkukoululaiset 90, kun siihen aikaan oli (muissa useampiopettajaisissa) yleensä koulupäiviä 200.
Oli aikamoinen muutos 18-vuotiaalle ylioppilaalle ruveta opettajaksi leppoisan konttorikesän jälkeen, jossa stressiä aiheuttivat vain lyöntivirheet, ne tietysti piti korjata. Osasin aika hyvin kyllä kirjoittaa koneella, sillä kotona oli aina ollut joku Remington tai vastaava, ja isä-Tatu teki kaikki kirjeensä sillä, kun kopioita melkein aina tarvittiin. Tatulla oli käytössä sinisiä kopioita tuottavaa ns. kalkkeeripaperia. Asuinpaikkani Lahdessa oli sama Kiurun Lainan kammari, jossa asuin myös kouluaikani.
Miten yleensä hain konekirjoittajan töitä, on elämän koukero sisänsä. Eihän konekirjoitus ole koskaan kuulunut lukion opetusohjelmaan, sitä varten oli kauppa-oppilaitos. Lukion alkaessa olin nimittäin törmännyt karuun jääseinään, johon opiskeluni melkein tyssäsi. Kausalassa oli luettu Vihervaaran englanninkirjaa, ja se oli aivan erilaista sanastoltaan kuin Biesen oppikirja Lahden yhteiskoulun oppilailla. Ruotsinkirjakin oli ollut erilainen. Nelosia tuli väliarvostelussa niin, että ropisi sekä englannissa että ruotsissa. Ei ollut kehumista matematiikan kohdallakaan.
Sain opettajilta kuulla, että sanaston eteen on tehtävä töitä, jos mieli selviytyä. Sain luokkatovereilta lainaan heidän vanhoja kirjojaan, ja päädyin kirjoittamaan koneella kotona käydessä näitä uusia sanoja isoiksi listoiksi itselleni. Osa tuli opituksi saman tien, mutta osa jäi vain hauska nähdä-vaiheeseen. Kerran kuussa oli ns. kuukausiloma, eli yksi vapaapäivä, muuten käytiin koulua kaikki arkipäivät ma-la. Onneksi joululoma kesti melkein 3 viikkoa, ja hiihtolomakin oli pidempi kuin viikon.
Eniten noista kirjoitusharjoituksista tuli hyötyä konekirjoitustaidon oppimiseksi, mutta sain kuin sainkin puserretuksi arvosanat viitosiksi kevääseen mennessä, joten voin jatkaa koulunkäyntiä. Sama ruljanssi tosin oli edessä toista luokkaa käydessä, sanasto-ongelmien kanssa painittiin edelleen.
Kansakoulun opettajan tehtävissä ei konekirjoitustaidolla ollut mitään merkitystä, eipä ollut sitä konettakaan. Pikkulasten koululla onneksi alettiin, ja siinä ryhmässä oli oppilaita vain hieman toista kymmentä, joten perusrutiinit tulivat siinä haltuun. Olihan minulla itsellänikin ollut ko. supistetun koulun taival takana Iitin kirkonkylässä, jossa Perttolan Elli oli ollut opettajani. Elliä piti nyt muistella, eipä ollut vaihtoehtoa!
Vaikeinta oli kuitenkin ymmärtää, mitä oppilaat vastasivat, sillä heillä oli käytössä leveä savonmurre. Minun puheeni oli puolestaan heille täysin käsittämätöntä, niinpä vastauksena oli usein: Notta mittee?
Aikanaan totuimme toisiimme, ja koulun kaapeista löytyvät paperit sisälsivät vihjeitä siihen, mitä pitäisi opettaa. Oppikirjathan oli tarkoitettu oppilaille lukuaineissa, lisäksi piti löytää puuhaa muille tunneille. Kouluun tilatut sinikantiset vihkot saattoivat sisältää viitteitä siihen, mitä niihin pitäisi tuottaa, esim. kaunokirjoituksen iso A ensimmäisenä rivin alussa.
Pääkkösen Pertistä tulee mieleen toinen pikkupoika, hän oli nimeltään Pentti, myös ekaluokkalainen Simonkylän koulussa Helsingin maalaiskunnassa eli nykyisellä Vantaalla. Olin joitakin viikkoja viransijaisena kymmenen vuotta (1965) myöhemmin opettajatuttavalleni Annelille. Pentti-poika oli saanut tällaisen vihkon käteensä, ja tarkoitus oli, että siihen riviin tehtäisiin monta A-kirjainta, niin että käsiala vakiintuisi ja kirjoittamistyö kävisi jatkossa helposti. Sillä aikaa kun ekaluokkalaiset kirjoittaisivat, tehtäisiin toisen luokan kanssa lukemisharjoitus.
Pentti istui hiljaa paikallaan kirjoittavan näköisenä ja kun sitten hän tuli luokseni näyttämään työtään, oli tuloksena vain yksi A-kirjain. Aikaa oli kulunut ehkä puolet varatusta ajasta, aika kauan joka tapauksessa. Toiset oppilaat olivat tehneet niitä jo rivikaupalla. Kun kysyin, miksi vain yksi kirjain, lapsi kysyi hämmästyneenä: Eikö tämä ole hyvä? No olihan se hyvä.
Hän oli ns. ylilahjakas lapsi, joka oli tullut kouluun vuotta aiemmin kuin olisi ollut oppivelvollinen. Olisipa ollut lapsella kouluuntulo vuosia myöhemmin nykyisen nettiajan kouluun, ei olisi tarvinnut perehtyä A-kirjaimen aivan turhiin kaunokaariin. Kaikesta näki, ettei poika ymmärtänyt kaunokirjoituksen merkitystä oleelliseksi asiaksi! Mutta toisaalta, hän olisi ehkä tarvinnut yksityisen opettajan ennemmin kuin istua itseään vanhempien oppilaiden joukossa tuntien nyt itsensä ulkopuoliseksi.
Aika pian myöhemmin keksittiin tapa rytmittää pitkää (50 min.) oppituntia varsinkin pikkukoululaisille, ja luotiin ns. pikkuvälitunti. Siinä n. 20-25 min kuluttua tehtiin jotain aivan muuta, vaikkapa lyhyt liikunta- tai laulutovi keskeyttämään pulpetissa kyyhöttämistä. Tällaiset tauot olivat luonteenomaisia jo aikaisemminkin supistetussa koulussa, kun kesken tunnin opiskelutyyli vaihtui opettajakeskeisestä itsenäiseen puuhailuun. En kyllä muista, milloin sellainen tuli yleiseen käyttöön, kun omat oppilaani olivat 3-luokkalaisia ja vanhempia luokanopettajan aikoinani.
Kahvien keittoon tuli vuosikausiksi kyllä aihetta, kun toimin Turengissa. Aineopettajaisessa järjestelmässä kaikilla opettajilla ei aina ole opetusta, vaan on ns. hyppytunteja, eli palkatonta oleilua työpaikalla. Keitetyt kahvit kelpasivat toki kaikille muillekin aina välituntisin, itse taisin olla melkoinen kahvinkuluttaja työaikana. Lopulta opettajainhuoneen uudistuksen jälkeen 1980-luvulla eräs komero muutettiin sellaiseksi, että siellä oli vesipiste, kuivauskaappi ja sähkörasia, joten keitto oli yksinkertaista. Elin sellaista aikaa, että käytössä oli vain suodatinkahvia. Kahvin varassa päivä rytmittyy vieläkin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti