sunnuntai 15. tammikuuta 2023

Mies, josta ei tullut isää

Tätä postausta on tehty pidemmän ajan kuluessa, aloin jo nelisen vuotta sitten, ja nyt 2023 jatkan vesisateisena sunnuntaiaamuna. Välissä on ollut muutaman vuoden tauko. Blogger muutti nimittäin julkaisualustaansa entisestä, ja perustin uuden Tertun tontilla postausjonon, kun tähän vanhaan en osannut saada lisäyksiä aikaiseksi. Nyt myöhemmin olen voinut tehdä tekstilisäyksiä, mutta kuvien laitto ei ole vanhaan tapaan samaa, ja sivupalkkiasiat ovat jääneet kokonaan pois. Vika on varmaan omissa heikoissa rutiineissa...
 
Sain tutustua 1980-luvun lopulla muutamien vuosien ajan yli 90-vuotiaaseen enooni, jonka kanssa kohtalo johti polkumme risteämään. Enoni Bernhard Nurmi muutti 1986 hiihtolomalla asumaan vuodeksi meidän kaksiomme olohuoneeseen saavuttuaan vuosikymmenten ulkomailla vietetyn ajan jälkeen takasin kotimaahansa Suomeen. Minun kutsustani tietysti, eihän sitä muuten toisen huusholliin muuteta. Olihan se meille kaikille, enolle, Ulla-tyttärelle ja minulle liian ahdasta asumista, mutta lomien aikana oli väljempää, tulimme Iitin isompaan taloon eli silloiseen kesämökkiimme. Vuoden päästä saatiin hänelle oma vuokrayksiö, sitten helpotti.Siellä kului vuosia puolisenkymmentä, sitten alkoi vuodeosaston aika, kun nukkumisesta tuli tärkein päivän askare, ja muistin kanssa oli aika lailla toivomista. Ei hän sitä hellaa kyllä usein käyttänyt, mutta kodinhoitajat seurasivat tilannetta ja kuulin viestit.

En kyllä olisi muutenkaan voinut menetellä, kävi niin sääliksi maailmalla kolhiutuneen vanhuksen asema. Tuli mieleen lapsuudessa koulun lukukirjassa ollut kertomus koivusta ja tähdestä, jossa pari lasta pakenee vieraalta maalta kotikonnuilleen takaisin hintaan mihin tahansa ainoana muistona kotikoivu, jonka oksien lomasta tietty tähti näkyi. Se tuli mieleeni kireän pakkasen päivänä helmikuussa 1986, kun oli häntä vastassa Kouvolan asemalla, jossa idän pikajunat pysähtyivät. Pappaa nauratti, samovaari keikkui repun päälle sidottuna. Kanssamatkustajat olivat häntä onnitelleet tarjoten maistiaisia omasta pullostaan.

Eno oli sisarussarjansa vanhin poika, jossa oli kymmenisen lasta ja nuorimmaisena oma äitini Elsa. Lapsijoukko oli leskimies Mikko Vihtori Janssonin uutta perhettä torpparintytär Henrika Sofia Hakalan kanssa. Mikko oli tullut puutarhuriksi Nurmijärvelle Uudenkartanon tilalle, Henrika oli siellä keittiötyössä jo ennestään, kun suku asui sillä kylällä. Nurmijärven eräs kylä oli niihin aikoihin nimeltään Hyvinkää, jonne ensimmäinen ratajakso Helsingistä rakennettiin, siitä jatkui matka paitsi pohjoiseen, myös Hankoon, joka oli tärkein talvisatamamme. 

He olivat molemmat syntyneet 1800-luvun puolivälin tienoilla, ennen nälkävuosia. Mikko Vihtori oli  Tammelasta kylästä, jonka paikalla nykyisin on Forssan kaupunki. Perheen lapset olivat aika pian huutolaisia eli kunnan sijoitettavia, ei mikään kehuttava kohtalo. 7-vuotias Mikko-poika karkasi sijoituspaikasta ja lähti tallustamaan poispäin Hämeen härkätietä, mutta eihän lapsi pitkälle jaksa kulkea. Hän päätyi Mustialan maamieskoulun kohdalla kyselemään yösijaa. Sen seurauksena hän jäikin puutarhurin hoiviin, joka opetti hänelle puutarhurin ammatin niin, että kun ikää tuli 15, joka silloin katsottiin riittävän holhoamisen päättämiseen, olivat elämän perusasiat valmiina. Niinpä matka jatkui sitten maailmalle. Tämä tapahtui joskus 1870 tienoilla, mutta missä hän vietti nuoruuselämäänsä, ei ole säilynyt tietoa. Kun hän tuli Nurmijärvelle parikymmentä vuotta myöhemmin, hän muutti kirkonkirjojen mukaan leskimiehenä Helsingistä perheineen.

Enoni Bernhard syntyi 1893 ja äitini 1906. Henrika Sofia oli tuolloin 42-vuotias, lasten tulo loppui.  Äidilläni ja Berhardilla oli ikäeroa noin 13 vuotta. Muita lapsia olivat Elin, Lydia, Impi ja Mimmi, poikia Lauri, Urho ja Arvo. Nuorimmainen lapsi Elsa ehti alakoululaisen ikään isänsä eläessä, sitten Mikko Vihtorin aika tuli täyteen. Bernhard oli silloin aikuisiän kynnyksellä, parikymppinen. Lapsilauma jäi äitinsä ja työhön kykenevien vanhempien lasten varaan. Henrika jaksoi vielä vuosikymmeniä, hän kuoli 90-vuotiaana, kun olin lukion ensimmäisellä luokalla talvella 1953.

Yksi lapsista Arvo Valfrid (Valleri sanoi äitini) oli kuollut pikkulapsena, muut selvisivät aikuisiksi elämäntarinoineen. Perhettä kasvattivat myös heti avioliiton alussa Mikko Vihtorin edellisen liiton 3 lasta ja Henrikan 1 poika.

Kaikkien, sekä vanhempien että lasten syntymän aikana Suomi kuului Venäjän isoon valtakuntaan eräänä suuriruhtinaskuntana. Muunlaista maailmaa ei ollutkaan tiedossa. Maaseudulla oli kuitenkin ruotsinvallan ajoilta peräisin oleva tilallisten kartanorakenne, suurin osa kansaa eli etelä-Suomessa niiden varassa maatyöläisinä. Janssonien perheellä oli hyvä kartanonisäntä, siellä huolehdittiin väen toimeentulosta. Ruotsia osasi auttavasti lähes jokainen. Asuttiin Ali-Harakan torpassa lähellä Vantaanjokea.

Venäjänkieltäkin opittiin hieman, ei kuitenkaan niin paljon, kun oppia antoivat pääasiassa tänne muuttaneet kauppiaat ja ammattilaiset sekä sijoitussotilaat. Heitä oli lähinnä taajamissa, ja työpaikkoja syntyi myös sen seurauksena. Rauhaisan elon keskeytti kuitenkin moneksi vuodeksi maailmansota, josta seurasi monia muita järisyttäviä käänteitä. Venäjän vallankumous ja Suomen julistautuminen itsenäiseksi tuottivat etelä-Suomessa mm. taloudellisen ahdingon, kun entiset kauppasuhteet Venäjälle lakkasivat lähes tyystin. Tehtaat eivät palkanneet väkeä, kun ei ollut kysyntää tuotteille tai varmuutta raaka-aineista. Lisäksi tuli sisällissota, joka tuotti vuosikymmeniä vaikuttavan kahtiajakautumisen maassa, jossa elämä on muutenkin vaikeata kylmän pitkän vuodenajan ja epävarmojen viljelyolojen takia. Tilaton väki alkoi suunnitella poismuuttoa Atlantin taakse, josta oli kertynyt tietoa hyvästä uudesta maailmasta.

Sinne muutti vanhin poika Bernhard, seuranaan Lempi Olin, jotka aikoivat naimisiin keskenään. Rahtilaiva oli se tavallisin muuttomatkan kulkupeli, matkaa maksettiin myös työtä tekemällä laivassa.
Berhard oli silloin jo kolmekymppinen. Asiat alkoivat sujua toivottuun suuntaan, oli asunto ja töitä niin paljon kuin halusi. Mutta asiat muuttuivat, Kanadassa olisi paremmin, joten muutettiin sinne.
Paha onnettomuus kohtasi kuitenkin viljasiilon rakennustyömaalla, kun nosturin otteesta irtosi painava betonielementti, joka putosi Bernhardin jäädessä osin alle. Toinen jalkaterä oli murskana, työnantaja maksoi eläkettä 2 vuotta, että terveys korjautuisi. Jalka ei tullut entiselleen, rakennustöihin ei helposti ollut enää paluuta.

Bernhard eli amerikkalaisen kirjoitustavan mukaan Bernard oli oppinut puusepän alaan kuuluvia taitoja, joten hän olisi voinut jatkaa toisenlaisissa töissä, vaikkei jalka ollutkaan entisensä. Niihin aikoihin 1930-luvulla oli suuri työttömyysaalto Amerikassa, siitä on nähty historiallisia katsauksia viime aikoina. Se aiheutti mm. suomalaissiirtolaisten muuton Neuvosto-Karjalaa rakentamaan. Laivalasteittain väkeä matkusti uuteen elämään, joka osoittautuikin suureksi flopiksi, kun Stalinin vainot alkoivat. Suuri osa menetti henkensä näissä kohtaloissa.

Bernard ja Lempi yrittivät aloitella elämää, mutta heidän kohtalonsa oli joutua Petroskoista karkoitetuksi Siperiaan, kartalla määrittelemättömään paikkaan, joka oli lähellä rautatietä. Sieltä löytyi asuttavaksi autiomökki, jossa oli hieman viljelykelpoista maata. Vuosi siellä alkoi kuitenkin syyskesällä, joten viljelyksiä ei enää pantu alkuun, talvi oli alettava tyhjän päällä. Ruoaksi olisi marjoja, kalastusta ja metsästyksen tuloksia. Lempi istui mökissä ja purki aiemmin virkkaamiaan sängynpeittoja langaksi, joista hän teki sitten pienempiä tuotteita, kuten pitsiliinoja. Niillä ja Bernardin pyydystämällä riistalla pyrittiin vaihtelemaan kauemmin asuneiden kanssa viljaa leivän ja puuron aineksiksi, mutta tiukalla oli, että se vuosi selvittiin. Bernard, joka oli kauppamiehenä, talsi pitkin ratapenkkaa, kunnes löysi asutusta ja voi vaihtaa tuotteitaan. Seuraavana keväänä löytyi siemenperunoitakin, että päästiin myöhemmin kalasoppaa keittelemään. 

Kun jonkin aikaa kului, Bernardin puusepäntaidot pääsivät esille, ja hän teki ikkunoita ja ovia asuntoihin. Niillä saatiin niukka toimeentulo ja jollain lailla vakiintunut elämä. Perhe ei kuitenkaan kasvanut, olivat kaksin. Näin meni pari vuosikymmentä, saivat kuulla, että sota ja vaino on loppunut. Bernard sanoi kirjoittaneensa kirjeen Petroskoin kaupungin johtajille, jossa tiedusteli, koska sitä Karjalaa alettaisiin rakentaa, hän kyllä jaksaisi vielä, ja sitä varten oli tultukin.

Kirje johti aikansa otettuaan siihen, että perhe palasi 1950-luvulla Petroskoihin. Siellä Bernard meni töihin linja-autojen koreja valmistavaan tehtaaseen. Lempi sai töitä jonkin kolhoosin kasvihuoneella lämmittäjänä, se oli raskasta työtä, koska lämmitys oli puilla. Isot uunit tupattiin myös sulkemaan liian aikaisin, että kaikki lämpö saataisiin talteen, joten aina oli häkäkuoleman vaara. Lempi Olinin kohtalo oli myöhemmin tuupertua työpaikalleen, Bernard jäi leskeksi. Sitä ennen asunnoksi saatiin jokin asumaton koti, jota alkoivat myös kohentaa. En tiedä kenen täkäläisen kanssa oli asioitu, mutta kirjeet kotimaahan alkoivat kulkea. 

Bernard ei osannut laittaa ruokaa, uudeksi vaimoksi kiepsahti Petroskoihin samoihin aikoihin Suomesta muuttaneiden Kettusten tytär Bertta, kumpikin oli liittoa solmittaessa jo vanhuksia. Tuli uusia tuttavuuksia, Bernard pääsi kalastus- ja metsästystaitojensa takia pian miesporukoihin, jotka tekivät viikonloppumatkoja ruoanhankkimiseksi kauempaa kalastamalla ja jahdilla. Vapaina ilta-aikoina kädessä oli joko kynä, jolla syntyi juttuja paikalliseen suomenkieliseen lehteen noista reisuista tai kätevä pikku puukko, jolla oksankappaleista vuoli lintuja, oikean kokoisia ja lopuksi myös oikean värisiä, kun hän sai itselleen malliksi lintukirjan kuvia. Kirjastonhoitaja Ruut Niskanen tuli tutuksi!

1970-luvun loppupuolella Suomessa suvussa tapahtui veljen eli Laurin kuolema, ja kun ei ollut omia perillisiä eikä  testamenttia, sisarukset tai heidän lapsensa tulivat perillisiksi, niin myös Bernard siellä Petroskoissa. Siitä seurasi asioiden edetessä pariskunnan matka Suomeen perintöä hakemaan. Asia oli hieno ja ikimuistoinen, mutta kun suomalaisen rahan ostovoimasta ei ollut oikeaa käsitystä, pääosa perinnöstä meni sen tien samalla matkalla. Otettiin taksi ja ajettiin omissa ja Bertan sukulaisissa eri puolilla maata ja ostettiin tapettia ja maalia mukaan asunnon kunnostukseen. Piankos sen pienehkön perinnön sai kulutettua. Se oli noin1/10 Laurin jäämistöstä. Äitini osti sillä samalla perintösummalla television, siinä on vertailuperustetta perinnön koosta. Voi olla, ettei rahaa olisi voinut tuodakaan, ei nykyisin aina ole mahdollista. Takaisinpaluu Suomeen kävi mielessä, mutta siitä ei puhuttu. Sukulaiset tuntuivat vierastavan Neuvostoliiton kansalaisuuden saanutta isoveljeä, asuivat ahtaasti itsekin, ei ollut osoittaa asuntoa ja tietenkään mahdollisuutta alkaa elättää pariskuntaa pidempään.

Minä tulin tietoiseksi ensimmäisen kerran Bernardin elossa olosta, kun äitini kuoltua marraskuun loppupuolella 1982 katselin kevättalvella 1983 häneltä jäänyttä osoiteluetteloa ja toisaalta jouluksi  saapuneita kortti- ja kirjetervehdyksiä. Päätin kirjoittaa korttiterveiset kaikille ja kiittää ystävyydestä ja ilmoittaa Elsan poismenosta. Niin teinkin, ja kesällä Bernardilta tuli vastauskortti, jossa oli lyhyt kysymys, kuka oli kirjoittanut kortin. Nimihän ei varmaan sanonut hänelle mitään. Laitoin lyhyen vastauksen.

Meni pari vuotta ja päädyin lähtemään Karjalan seuramatkalle, jonka järjesti Suomi-seura. Se tehtiin kesällä 1985, kun valtiot olivat saaneet sovituksi, että sellainen olisi mahdollista. Mentiin ensin bussilla Pietariin eli silloiseen Leningradiin, sieltä junaan, jolla meno Petroskoihin. Asemalla oli niin paljon kiireistä väkeä, että pelkäsin, että Ulla joutuu hukkaan, pidin lujasti kädestä! Vuosikausia näin siitä hetkestä painajaisunia. Matkakaverina oli näet nuorimmaiseni Ulla, joka oli kohta yhdeksänvuotias. Matkavaatteiksi hankittiin modernit farkku-puolitakit, Ullalla vaaleanpunainen ja minulla farkkusininen.  Matkavarusteiksi itselle paksu sininen vihko ja kyniä, että voisin tehdä luonnonkasveista muistiinpanoja, olin nimittäin lukenut suomalaisten tutkijoiden sotareisuillaan tekemistä hienoista kasvihavainnoista. 

Etsittiin perille päästyä enon asunto, iso kerrostalo mäen rinteeltä muiden samanlaisten joukossa ja käytiin tervehtimässä. Siellä Bertta, kuin pikkulintu, varmaan painoi korkeintaan 40 kg, istui tuolilla, koska liikuntakyky oli halvauksessa mennyt ja sirkutti, että kyllä tässä vielä keittelen, kun pappa nostaa tuolille hellan viereen! - Kerrostaloon  oli jouduttu, kun edellinen ja hyvin tapetoitu koti oli ollut heille liian iso ja joku perheellinen tarvitsija oli jonossa. Asunnothan siellä eivät olleet omia. Tavattiin toinenkin kerta, kun Bernard tuli hyvästejä heittämään asemalle, mukana oli pussillinen niitä itse vuoltuja pikkulintuja. 

Matkatoverini huoahtivat helpotuksesta, kun näkivät  yli 90 v ikäisen vaarin asemalla. Minä olin kuulemma herättänyt hieman pelkoa menomatkalla, kun katselin ulos ja kirjoittelin vihkoon, joku arveli vakoojaksi, joka heitä urkki. Takatullessa yksi jos toinenkin tuli tekemään tuttavuutta ja kyselemään. Eräs matkatovereista osoittautui olevan Jaalasta, Iitin naapurikunnasta, ja tunnustautui olevan sellainen henkilö, joka oli käyttänyt isäni maanviljelysneuvojan palveluksia tilansa hoidossa. Hän siten antoi minulle tavallaan takuun, että ollaan meikäläisiä. Hän myös katseli vihkoani, joka oli täynnä kasvien latinankielisiä nimiä ja tiesi sen verran, että olin puhunut varmasti totta.

Kun tästä matkasta ehti kulua muutama kuukausi, Bernard oli ollut kalareisulla kaveriporukan kanssa ja kotiin tullessa Bertta oli löytynyt kuolleena. Oltiin jouduttu matkalla yöpymään, kun saalista ei ollut heti saatu. Siitä tuli leskelle sitten hätä, kun se ruoanlaitto ei vieläkään sujunut. Tuttavien kanssa selvittiin noin päivä kerrallaan. Ruut Niskanen kirjoitti minulle näistä asioista, kun eno oli pyytänyt. Olisi kohta muutto vanhainkotiin eli enon määrittelemänä kunnalliskotiin, joka oli silloin käypä termi yhteiskunnan varassa asuville. Pappaa pelotti, että olot käyvät varmaan kovin ankeiksi, kun siellä olisi venäjänkieli peruskielenä. Petroskoissa hyvin moni pärjäsi suomenkielellä asiansa.

Kun arvelin, että Suomessakin yksi pappa mahtuisi asumaan, niin Ruut lähti reippaasti hoitamaan asiaa eteenpäin. Pappa saisi matkustusluvan ja 6 kk eläkkeen etukäteen kertakorvauksena. Se tarkoitti, kun rahaa ei voinut tuoda, että ostettiin parranajokone ja samovaari ja joitain koruja, joilla kuittaisi minulle tulevaa huolenpitoaan. Asiassa tuli valmista pian, jo seuraavan vuoden 1986 tammikuussa sain tietää, että tulossa ollaan. Sovittiin saapumispäiväksi hiihtoloman aika, jolloin olisin Kouvolassa vastassa sitä vihertävää idän pikajunaa. (Sivumennen sanottuna, Ruut Niskanen tuli sitten myöhemmin itsekin Suomeen asumaan, kuulemma on Joensuun liepeillä jossain.)(Lue postauksen viimeinen kappale!)

Saapumisen jälkeen alettiin tutkia muuton virallistamista. Kävi ilmi, että Hyvinkään seurakunta oli hiljattain siirtänyt hänet kuolleeksi, kun ei oltu mitään kuultu miehestä, joka oli mennyt ulkomaille 50 v aikaisemmin. No, pappa "herätettiin henkiin" ja pääsi kunnan vakinaisten asukkaiden kirjoihin vuotta myöhemmin eli 1987. Se oli sääntö, piti meillä asua vuosi, ennenkuin pääsi tähän luokkaan. Tuli Kela-korttikin!

Neuvostoliiton kansalaisuus piti luovuttaa pois, ennen Suomen kansalaisuuden saamista. Se tehtiin Helsingissä lähetystössä, siihen liittyi myös turvallisuuspoliisin meillä kotona tehty selvitys. Muistaakseni 3 v meni, ennenkuin se kansalaisuus tuli. Sitten hänelle alettiin maksaa kansaneläkettä, kunnan tuki vaihtui niin, että eläke meni muistaakseni suoraan näiden kiinteiden asumiskulujen kattamiseen, ja kun se ei ollut riittävä, kunta antoi tukena sen loppuosan.

Bernard eli Suomessa noin seitsemän vuotta, hän kuoli Turengin sairaalan vuodeosastolla 1992 sellaiseen aikaan keväällä, kun oltiin Helenan perheen luona hiihtolomamatkalla. Olisi täyttänyt 13 04 99 vuotta. Hän oli asunut pääosan Suomen ajastaan seurakunnan rivitalossa Kinttupolulla Turengissa, joista sai vanhuksille yksiöitä tai kaksioita. Sinne hän muutti noin vuoden Suomessa olon jälkeen. Paikasta oli jalankulkutie kirjastolle, jonne hän meni joka päivä lehtisaliin lukemaan ja kiikkumaan (hänelle hankittiin jostain sinne kiikkutuoli!!!) ja seurustelemaan, vaikka se meni miten kuten, kun kuulo oli lähes olematon ja kuulolaite ei ollut mieluisa, kun sorminäppäryys oli jo vanhan miehen. Matka taittui pyörillä kulkevalla potkurilla, jonka saimme lainaan sairaalan välineosastolta, siinä oli istuimella hyvä huilata, jos väsytti. Tuttaviakin tuli niillä reisuilla, se oli hyvä asia.

Ensimmäisen vuoden syksyllä pappa oli marraskuulla jonkin aikaa sukulaiskierroksella Hyvinkäällä ja Pyhtäällä, kun omassa kodissani piti järjestää omat 50 v- syntymäpäivät. Ne eivät olisi järjestyneet, kun pappa asui meidän kaksion olohuoneessa. Silloin Hyvinkäänreisulla saatiin joitakin toisen veljen kuolleen pojan eli Nurmen Onnin päällysvaatteita matkaan ja toisaalla tutustuttiin Pengerkosken perheeseen, jossa hän asui melkein viikon.

Kinttupolulla kodinhoitajat kävivät usein, päivittäin ruoanjakelu, asunnon siivous ja pyykinpesu oli heidän rutiiniensa mukaan, taloyhtiössä oli pyykkikone. Itse kävin lähes joka päivä, ja pöydällä oli sininen vihko, johon minä tai hoitajat kirjoittivat toisilleen terveisiä. Minulla oli hoidossa Kanadasta hänelle saatu vähäinen eläke, jota ei ollut ennen maksettu, saatiin sellainen järjestymään. Sillä sai osin kuitatuksi päivittäiset tarpeet, kuten lääkkeet, vaatteita, hygienian ja pikku naposteltavat, joihin ehdottomasti kuului maito ja kerma sekä hedelmät. Lisäksi hän kirjoitteli, hommasin muistivihkoja ja kyniä, mutta alkuun haittasi näkö ennen silmien korjausta, sitten parani. 

Papan asuntoon sain tuttavilta kalusteita, vain sänky oli ostettu silloin, kun se ensimmäinen makuukohta meidän kaksiossa tuli käyttöön. Seinälle teetin Hevonojan kehysliikkeessä matkalaukun välipohjana toimineen valokuvan hänen vanhemmistaan, jotka oli saatettu yhteiskuvaan Kanadassa pienemmistä yksittäiskuvista. (Kuva on nyt omalla seinälläni.) Kunnalta sain alkuun toimeentulotukea niin, että asunnon vuokra, ruokajakelu ja hoitokulut tulivat maksetuiksi. Kesäisin pappa oli mukana Iitissä alkuun, mutta kun oma koti saatiin vuokratuksi ja toisaalta Helena perheeseen oli tullut vauvoja (1985, 1988, 1991), jotka myös tulivat kesänviettoon lomilla.

Elämä lähti uomiinsa, sitä sävyttivät tietysti vanhuuden vaivat, joita hoidettiin. Ensimmäisiä oli sydämen toiminnan tahdistin, ihon alle asetettu, joka antoi epäsäännölliseen rytmiin ja hengitysvaikeuksiin hyvän hoidon. Lisäksi tuli molempien silmien kaihileikkaus, ja näkö parani niin, ettei tarvinnut enää laseja lukiessa, hankala nivustyrä, jota hoidettiin kesäaikaan Riihimäellä, aika massiiviset ja monet kasvojen alueen syöpähoidot sekä sädehoitona että leikkauksin. Onneksi sain miespuolista apua, kun piti noita syöpäreisuja hoidella, pappa luotti enemmän mieheen tässä suhteessa. Minullahan oli sitä paitsi käytävä ansiotyössä, en olisi kuinkaan voinutkaan irroittautua tuntikausia kestäville reisuille aamupäivisin. Kaiken kaikkiaan pappa eli kuitenkin aika vähällä sairastamisella, sillä yskää, nuhaa tai flunssia ei tainnut sattua yhtäkään. Hän innostui myös kasvattamaan kesäkukkia yksiönsä rapunpielessä.

Hautajaisia pidettiin pienellä väellä kevättalvella Tarinmaalla. Mukana olivat vain Pengerkosken Martta poikineen Hyvinkäältä (Martta oli Bernardin velipuolen tytär, siitä liitosta, jossa isä oli Mikko Vihtori, mutta äiti eri kuin Henriika Sofia) ja minun perheeni: Mikko, Ulla ja minä. Monia vuosia myöhemmin Ulla suunnitteli ja teetti papalle rautaisen muistoristin, jonka hän ja Jari yhdessä pystyttivät. Valkoinen puuristi ehti jo aika lailla harmaantua sitä odottaessa. Nykyisin hauta on seurakunnan hoidossa, olen maksanut sen kymmenvuotiskausina eteenpäin. Hautapaikka maksetaan 25-vuotiskausina eteenpäin, kymmenisen vuotta on vielä jäljellä sitä aikaa.

Merkillistä! Näiden kaikkien vuosien jälkeen minun piti juuri tänä aamuna tehdä tämä kirjoitus loppuun, ja kas kummaa, nyt illansuussa luen iltapäivälehdestä, että Petroskoissa Bernardia auttanut Ruth Niskanen oli kuollut ja hänen ja miehensä matkalaukullinen arkisto- ja kuvamateriaalia on nyt asiantuntijoiden hallussa kuolinpesän hoitajan, Ruthin tyttären toimesta. Odotan kiinnostuneena, mitä sieltä löytyy. Lehtiartikkelin tekstissä oli valokuvakin suomalaisista Karjalan rakentajista, mutta en siitä kyllä varmasti tunnistanut Bernardia, kun vanhemmiten tukan hiusraja muuttuu. Ainoa, jonka voisi edes hieman sopivan tähän enooni, seisoi takarivissä ja naamasta näkyi vain yläpuoli. Lempistä en ole nähnyt koskaan kuvaa, joten en tiennyt, mitä hakea.