Valoa päin

On päästy jo yli 7 tunnin aurinkoaikaan, ja tänään sen voi ehkä omin silminkin havaita, kun pilvien määrä on kovasti pienentynyt. Heikinpäivä oli eilen, talven selkä taittui. Onnea jälkikäteen Heikeille ja Henriikalle! Päivän aurinkoaikaan tulee nyt lisäystä 4-5 minuuttia. Utsjoellakin on tänään jo 2,5 h päivä, siellähän kaamos saatiin tyrkättyä historiaan viime perjantaina. Ensimmäiset 3 kuvaa ovat tältä aamulta n. klo 10.10, loput eilen otettuja.

Vielä eilen tehtiin lumitöitä, niitä piisasikin kuluneelle viikolle lähes päivittäin. Iltamyöhälle osui Teemun aurausprojekti, olin jo suunnittelemassa yöpuulle menoa. Osa sateesta oli vettä, ja kun eilen käppäilin autotallin oven edessä kolatulla tiellä, jäi vielä märkä kengänjälki muistoksi, oltiin vasta hieman miinuksella. Yön aikana painuttiin kevyesti kymmenen pakkasasteen alapuolelle, mutta nyt on mittarissani himpun verran lämpimämpää, noin -9,5. Silti on asiaa viritellä tulet molempiin uuneihin pohjakerroksessa.

Lintulaudalla riittää vilskettä, nyt ruokailijaparvi on yli puolen sadan. Pääosa on tali- ja sinitiaisia, loput pikkuvarpusia, joskus käpytikka. Harakat ja naakat suorittavat häjyjen tapaan massakäyntejä silloin tällöin.

Sunnuntain märät sateet valuttivat peltikaton lumikuormasta puolet alas. Polun pohjalla on sen verran liukkaan tuntuista, että oli aihetta hiekoittaa, ja siihen se pussi sitten tyhjenikin. Mutta muuten en uskaltanut kulkea klapikärryn kanssa rinnepolkua alas.

Kun on siirrytty juhlakaudesta peruselämään, etsin sunnuntaina kaappien kätköistä viimeisiä rippeitä piirakaksi, vihoviimeiset muutamat omenat saivat seurakseen raparperia ja punaherukoita jonkun vuoden takaa, siinä päiväkahvin lisuketta! Jääkaapin hyllyjen siivouksesta on tullut sen verran tulosta, että pääsin jo suuremmitta vaivoitta siivousrätin kanssa pyyhkimään.

Viikonlopun aikainen tuvan siivouskin oli sen verran perusteellinen, että lattialuuttu otettiin töihin ja lakanat ja sohvanpeitot menivät pyykkiin. Samalla etsin uutta näkökulmaa liinavaatekaapin alahyllylle jämähtäneisiin verhoihin, ja hyvinhän ne tuntuvat istuvan sohvien suojiksi. Vaihdetaan sitten hyppimiseen paremmin soveltuvat puuvillaiset, kun Tella tulee seuraavalle vierailulle.

Kun kaikki oli siivottu ja pöytä putipuhtaana, sopikin sitten alkaa tehdä tälle viikolle suunniteltua kankaiden silppuamista, kun ompelutunneille torstaina aiotut työt pitäisi saada saumurivaiheeseen. Joskun takavuosina tekemäni "postinhakuvaate", pitkä fleecetakki, tulee saamaan seuraa, kun Paateron loppuunmyynnissä oli kahtakin mieleistäni fleeceä. Laitan etukiinnikkeeksi vetoketjun, se on helpoin laittaa ja pukea. On sitten tarjota paleleville vieraille lämmittelytakkia, kun meillä huonelämpötila on 2-3 astetta vähemmän kuin yleisesti.

Musta ja harmaa kaipaavat kyllä jotain virkumpaa kaulus- ja hihansuumateriaalia. Kunhan siihen asti päästään, niin pitää löytää jotakin sopivaa. Jostain, mutta en muista kaikkia omia varastojani, ennenkuin käyn yläkerrassa, ja kunhan toisessa kangaskaupassa tulee asioitua, ehkä huomenna.

Väliajat täyttyvät vanhaan tapaan sukankutimen seurassa, kun ei vinttipuuhiin kannata mennä kylmettymään. Pentin syntymäpäiväpaketti jo lähti, ja kohta on muita miespuolisia syntymäpäiviään suunnittelemassa...

Vaihtelevaa talviaikaa

Lintujen rasva-siemenpötkylät riippuvat entisen keinun kaaressa, siinä ne ovat sen verran ylhäällä, etteivät kissat ja koirat käy niihin käsiksi, varsinkin kun alapuolena on hutera verkkopohja-istuin... Polku piti sinnekin jo tehdä.

Näyttää taas ihan talvelta, niinkuin pitääkin. Lunta on kertynyt kinoksiksi asti, ja polut viitoittavat puutarhassa kulkijaa oikeille uomille. Parkkipaikkaakin on aurattu jo pari kolme kertaa. Verrattuna niihin aikaisempiin kolmeen lumitalveen 2011-2013 ei lunta tosin paljoa ole, mutta ihmeesti se pimeänkin ajan valostaa tuo valkoisuus. Kun juuri eilen aamulla tuli viimeisin annos vitivalkoista, päivällä suorastaan häikäisee!

Etupihan lumet lentävät lapiolla katajien ja tuijain välistä hieman kauemmaksi, ihan seinän viereen niitä ei kasata, koska sulavedet lirisevät helposti keväällä pohjakerroksen mausteiksi.

Tuntuu suorastaan mukavalta, kun taas voi tehdä lumitöitä! Lapioni taakka ei paina kuin kilon-kaksi, joten homman pääjuju on reipas liikkuminen. Kun paino on pieni, se tietää myös sitä, että lapiointia riittää, ulkoilupuuha kestää vähintään tunnin. Kunnon hiki pitääkin saada!

Eilenaamulla nähtiin lumipilvien sekaan ripaus aamutaivasta, sitä on odotettavissa ehkä tänäänkin, kunhan nyt kello hieman raksuttaa, että tulee auringonnousun aika. Päivän pituus on kohta pari tuntia enemmän kuin syvimmässä pimeässä joulukuulla. Tarkemmin sanottuna tänään päivää on klo 9.10-15.50. Hämärää on jonkin asteisena pari tuntia ennen ja jälkeen noiden reunojen. Kuun valo on nyt poissa, ensi tiistaina on jo uuden eli mustan kuun aika.

Lintuja on käynyt tänä talvena ruokinnalla aivan ennätysmääriä. Syöttöastian saa ladata melkeinpä säännöllisesti joka toinen päivä. Pikkulintujen lisäksi jokunen orava käy myös tässä ruokajonossa ja vajaan kymmenen naakan parvi päivystää lähipuussa sitä hetkeä, kun mikään ei liiku ruokapaikan tienoossa, eikä koiran pää heilahda verhojen välistä.

Olen hieman ihmetellyt iltaisin nukkumaan mennessä, mikä koiraa arveluttaa nykyisin. Syy taisi löytyä eilen aamulla, kun käsi osui lukuvalona käytettyyn pikkulamppuun. Sehän on menossa rikki, tuo levenevä osa on irtoamassa muusta hökötyksestä. Tästä ilmiöstä on varmaan tullut hieman ritisevää pientä ääntä, jota koira on yrittänyt ottaa tassuillaan pois. Mikähän sen on aiheuttanut, ettei vaan halogeenilampun aikaansaama kuumuus? Tulee lähiaikoina lamppukauppaan asiaa.. Katselin jo net-raudan sivujakin, mutta niissä olevista esineistä ei käy ilmi, ovatko ne kiinteäksi asennettavia vai olisiko jossain töpselillä varustettu, jollaisen tarvitsisin.

Kun Tella on talossa, sukankudinta pitää olla menossa. Tein varmuudeksi kaksi aloitusta, jottei käy liian yksitoikkoiseksi. Vaihdan välillä eriväriseen. Kohta on pyhän Henrikin päivä, silloin viettää 77-vuotispäiväänsä veljeni Pentti, joka on aina tuntunut kaksoisveljeltä, eihän meillä ole ikäeroa kuin runsas vuosi. Alunperin tuntui kolmosilta, sillä vanhempi veljeni oli myös noin runsaan vuoden päässä, mutta Pertti on poistunut jo aikaa sitten meidän vanhusten jonosta iättömien ryhmään.

Kun ollaan kaiket päivät kaksin, koira on voinut syödä silloin, kun sen mielestä on aika. Joka päivä on kysytty ruokaa kaksi kertaa välipalojen lisäksi. Nyt on selvästi "in" Hubertin lihahyytelö-pötkylä, ja mukana muutama pikku lusikallinen rusinatonta maksalaatikkoa ja 1-2 nakkia palasteltuna. Niiden alla olevat Hau-hau aikuisen koiran nappulat hupenevat iloisesti lopuksi, jos koiralla on ruokarauha, eli minä istun kutomassa. Välipalana voi olla pikkuliraus maitoa tai luutikkuja. Mikäli koira syö hiemankin enemmän kuivaa ruisleipää, se tietää löysää mahaa. Ihmekös tuo, niin käy itsellekin...

Raijan ja Ronin joulupaketissa purjehti valtameren takaa uusi 12 kukon annos kuukausia ilahduttamaan. Ensimmäisenä pöydän kulmalla on Rooster-kalenterin kuori, taaempana tammikuulla katseltava komistus. Ne ovat teemaa Bohemian eli böömiläisiä, taiteilijana Susan Winget.

Kukot tulevat ainoiksi kotieläimiksi jatkossa, sillä Tella matkustaa viikonvaihteessa kotiinsa. Aion mennä kevätlukukaudella kansalaisopiston ompelupiiriin, kävin jo eilen kangaskaupassa sen takia. Lisäksi on joukko korjausta tai entrausta odottavia hihansuita ym. Kyllä niillä pian kevättalvi hupenee.

Kevättä sävyttävät myös viime vuotiselta perinnöksi jääneet jälkitarkastukset, joista ensi viikolla on vuorossa oikean munuaisen tila, kun kolme kuukautta sitten, ennen matkaa siitä poistettiin toiminta-avuksi pantu stentti eli ohut letku. Myös huhtikuisen syöpäkasvaimen hoidon jälkeen eletään tarkastussykleissä.

Reikäleipäviikot käsillä

Tänä talvena vesikelit ja kipakat pakkaset ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin. Lämpötilaerot 20-30 astetta... Pelättyä 6-7 viikon pakkasputkea ei vielä ole nähty, vaikka siitä on ollut ihan globaaleja ennusteitakin. Eihän sitä muuten tarvitsisi pelätä, mutta kun sähkön hinta on niin huima, niin rahanmeno kammottaa.

En ota kantaa härkäviikko-käsitteeseen, koska en pidä itseäni enkä sukuani länsisuomalaisena, joilla härkien käyttö vetoeläiminä säilyi pisimpään. Reikäleipäperinne on sen sijaan tuttu, vaikkei meillä tietääkseni koskaan mitään varasto-ortta katon rajassa ollutkaan. (Onhan kuivan reiällisen leivän käsittely helpompaakin kuin reiättömän.)
Reikäleipien teko liittyi meillä aina lauantaipäivään, leivottiin siis kerran viikossa. Kun perheessä on kahdeksan jäsentä, ei juuri muodostu ruokavarastoja. Lauantai siksi, että leivinuuni oli saunan tiloissa, ja samalla tuli viikon kylmillään olleelle saunalle peruslämmitys, jota sitten kiukaan kanssa terästettiin. Sunnuntait olivat todellisia luksuspäiviä, kun oltiin saunapuhtaita ja tuoretta ruokaa oli monta sorttia.

Tämän joulun tervehdykset esillä viimeistä kertaa, nyt aihepiireittäin. Kiitos kaikille! Tonttuaiheet (kissatonttu, nalletonttu) hieman enemmistönä, mutta punatulkkuja tänä vuonna enemmän kuin ennen. Tarkemmin katsoen yksi punatulkkukortti olikin tonttuja puussa keikkumassa kuin linnut... Puolisen kymmentä on itse tehtyjä tai suunniteltuja, kuten ihana Gubbe-kissa edessä vasemmalla.

Jouluajan juhlinta on mennyttä, siirrytään tavalliseen päiväjärjestykseen. Kevätlukukaudella olen ajatellut mennä kansalaisopiston tunneille, ainakin ompeluun. Niin myöhään kuin klo 18-20 olevat tunnit ovat omaa biologista kelloani täysin vastaan, työaikaa olisi mieluimmin kaikki muut ajat ennen klo 16. Silloin, kun kurssitarjontaa oli enemmän, valitsin aina päivätunnit. Kävijät ovat huvenneet, ja kurssin pitäjät ovat päätyneet lakkauttamaan päivärupeamat. Kun en ollut syyslukukaudella iltamenoissa mukana, tuntui aikaa olevan todella ruhtinaallisesti, eikä väsyttänyt minään iltana!

Isoja lintuparvia on riittänyt myös meidän kylällä. Uutisten mukaan pääosa on rastaita, jotka ovat saaneet nyt herkutella koko maassa olevan valtaisan pihlajanmarjasadon takia. Ainakin joissakin parvissa on lyhempipyrstöistä lentäjää, tilheksi sopivan kokoisia. Suuri osa marjoista tulee meidän puutarhassa muuttumaan lannoitteiksi ilman väliportaita, niin paljon on puun juurilla peitettä. Joulukorttien suosima punatulkku ei sensijaan ole vielä esittäytynyt kuin kerran, silloin oli yksi harmaa naaras ruokailemassa.

Netistä osui silmään joku tuttava, jolla arkiviikkokausi alkoi jo eilen, kuvan mukaan matot olivat pihalla tuulettumassa ja lukuisat suomalaiset sulattivat pakastinta... Minulla pakastimen sulatus meni osin hieman edemmäs, kun eilen huomasin, että arkkupakastin oli lähes jäätön.

Jääkaappiyhdistelmä sensijaan sulaa parhaillaan. Kun välillä on naapurin koiria omin luvin juoksemassa, on parasta jättää kylmää vaativa sisus tuulikaappiin, sekin on pakkasen puolista valtakuntaa, ettei tule pissamerkintöjä korien sisältöön. Oman liikenteen takia aamupäivä on paras, kun koiraa ei viedä ulos muutamaan tuntiin aamulenkkien ja ruokailun jälkeen.

Parissa tunnissa jäähdytysritilät ovat sulaneet, joten yläosan eli jääkaapin tavaroista ei tarvitse kantaa huolta, kyllä ne jonkun tunnin sähkökatkoksesta selviävät. Meillä pidempiä sellaisia ei ole juuri myräköiden yhteydessä esiintynyt, KKS-energia katselee aika huolellisesti jo ennakkoon linjojaan, meidänkin kylällä tänä syksynä tuossa naapurillani rajaviivaa miehittävä vaahtera- ja saarnirivi sai menettää latvojaan. Tai siis minun mielestäni puut ovat naapurin tontilla selkeästi, mutta pitäisi kysäistä heidänkin näkökantaansa?

Pakastimen sulatus on paitsi tarpeellista myös hyödyllistä, koska tulee katsottua, mitä kaikkea sinne on onnistunut piilottamaan. Viime aikoina ei ole tullut vastaan mitään outoa, kuten joku aika sitten, kun kadonneet silmälasini löytyivät arkkupakastimen pohjalta....

Parit miestensukat ja kaulahuivit jo ehtivät lähteä omistajilleen "myöhästyneinä joululahjoina".

Kun Tella on seuralaisena, hän huolehtii, että sukan kutomista piisaa. Koira on täysin tyytyväinen aikaansaannoksiinsa, kun istun kutimen kanssa sohvan nurkalle ja koira lojahtaa valtaamaan lopun osan istuimesta, myös selän takana. Niinpä sukkia ja muuta neuletta on tullut joulun jälkeenkin jo jonkinmoinen keko, vaikka joulunaika pienensi varastot melko vähiin. Ihmeen vähän koira sotkeutuu lattialla olevien kerien lankoihin, vaikka välillä siinä pyöriikin, pitäähän tuon tuosta mennä lattialle kunnolla kyljelleen, että ruoto oikenee.

Hurttaloimi on talvivaate, siinä on kaula-aukko ja selkä- ja mahakappaleet sen kahtapuolta..

Kun "palvelusväki" on jatkuvasti koiran saatavilla, on sen mielestä ihan ok, että syödään kunnolla pari kertaa päivässä, ja lisäksi vielä tippa ruokaa silloin, kun minulla on ateriointi meneillään. Niinpä ulkoilureisujakin on tiuhemmin, varsinkin iltapäivän-illansuun tienoissa, kun koira on muutenkin aktiivisimmillaan. Talviajan takki menee mieluusti päälle!

No tää on nähty

Tokaisu tuli mieleeni tänään, kun kiipesimme aamulenkkiä vettä valuvalla Kappelintiellä Tellan kanssa. Olin ollut hieman ihmeissäni aamulla, kun odotetun päivän valkenemisen tilalle yhdeksän maissa saimmekin päivän pimentymisen! Saderintaman paksu pilvimattoreuna siinä valtasi taivaan lännestä päin.

Mieleenjuolahdus tuli siitä, että Tella katseli jo mennessä aika nihkeänä odottavaa taivalta, kiirettä ei ollut minnekään. Sadetta pitävä takki oli kyllä hänellä niskassa, mutta tietysti varpaat ja pää kastuivat. Kun olimme päässeet mäen ylätasolle parkkipaikalle, aukeni vastaan kiiltävän jään ja veden valtakunta, ja sen syrjässä maastossa vettä hyllyvät lumipeitteen rippeet. Tella kääntyi takaisin, kaikki oli nähty.
Samaa ajattelin aamulla poistaessani osan joulun virittelystä, joululiinoista ja led-valoista. Nähty on, siirrytään muuhun. Toki jouluksi tulleet kukat vielä jaksavat hyvin, mutta kasvit ovatkin aina olleet eri asia!

Sanonta ei ole oma keksimäni, sen kuulin asuessani muutamia vuosia 1960-luvun alussa Sysmän Rapalassa, jonne oli sijoitettu paljon iloista siirtoväkeä. Oravikydön nuorisoseuran (seurasi mukana lähtöpaikasta Vuoksenrannasta) illanistujaisissa tapasin heistä useimmat, mm. sisarukset Virolaisen Toinin, Esterin ja Unton äiteineen, joiden koti oli Päijänteen Enostenlahden pohjukassa, aika lähellä Rapalan koulua, jossa itse asuin. Lausuma on peräisin Toinin suusta, joka aika pian lopetti jahkailut jostain turhasta, ja siirryttiin "kirjassa seuraavalle lehdelle". Se oli mielestäni erittäin hyvä elämänasenne, mennyttä ei kannata haikailla, vaan katsoa eteenpäin ja löytää uusia järkeviä vaihtoehtoja.

Kylän väki oli lisääntynyt moninkertaisesti siirtoväen asutuksen myötä, sillä niemessä oli ennestään Anni Waldenin valtakunta, Rapalan kartano alustalaisineen, vain muutama pientila muusta syystä, kuten Nuuttilat niemen kärkimailla ja Nurmirannan Toivo perheineen mäen syrjässä lähellä Enostenlahtea. Toivon perheeseen tutustuin, koska hän oli koulun johtokunnan puheenjohtaja. Uusien asukkaiden tultua oli kylään saatu myös tieyhteys, aikaisemmin Rapala hoiti yhteyttä vesiteitse. Kartanolla oli oma laivalaiturikin Päijänteen yhteysaluksille.

Kylässä oli useampia Virolainen-nimisiä perheitä, mm. Oskarin kolmen sukupolven perhe. Heiltä hain päivittäin maitokannuni. Myös nuoriemäntä Elna tuli kernaasti iltakylään, ettei tarvinnut ihan yksin istuksia. Sitä kautta tulin pian tutuksi muunkin kylänväen kanssa. Maurin viikot kuluivat Heinolan seminaarissa.
Oskarin tilaa vastapäätä maantien toisella puolen oli kartanon metsänhoitaja Keskinen, jonka vaimo Esteri piti kotonaan pientä kauppaa ja hoiti myös postitoimistoa. Tuli siis liikuttua tuo vajaan kilometrin matka useimpina päivinä, maidonhaku, posti ja kauppa hoituivat samalla reisulla. Ensimmäisenä keväänä perheemme kasvoi Helena-tyttärellä, joten oli mukava, että tämä päivittäinen matka ei ollut pidempi, kun vauvanvaunut tulivat mukaan kuvioihin.

Vauvanvaunut tulivat lainaan kartanon tilanhoitajan perheeltä Ala-Tuuhoselta, joilla oma tytär Anna-Maija oli jo kasvanut vaunu-iästä ulos. Perheen isä Esko, jolla oli japanilainen henkilöauto Isuzu, oli myös hyvin ystävällinen antamaan kyytiä, jos joskus sellaista yllättäen tarvittiin. Myös perheen äidillä Inkerillä oli ajokortti, mutta hän olikin Hämeenlinnasta kotoisin! Olihan meillä omakin kulkuneuvo, nimittäin Zundapp-mopedi, jolla sopi huristella kirkolle (22 km) tai maantienvarteen (12 km). Kun vauva tuli, omat ajeluni vähenivät kovasti, sillä en uskaltanut edes ajatella matkailua lapsen kanssa sellaisella pelillä.

Lähellä asui myös Väinö Virolainen perheineen, ja hänen kanssaan teimme 1960-luvun aikana myös rantatonttikaupan Päijänteen Kaitaniemestä, jonne johti lyhyt tie Virolaisen maitolaiturin syrjästä. Se oli Väinön lehmilaidunta, ja naapuriksi rantamökillä osoittautui Elsa Turakaisen perheen loma-asunto.

Tuosta rannasta tulikin sitten moneksi vuodeksi projekteja, sillä ensin tehtiin yhteinen mökki mieheni vanhempien kanssa, mutta se osoittautui vähemmän toimivaksi ratkaisuksi, meille olisi ollut tärkeää viettää pidempikin aika mökillä kesäisin, kun asuimme alkuun vuokra-asunnoissa. Mutta mökille oli muitakin tulijoita vierailemaan, joten kolkuteltiin toisenkin kerran Virolaisen Väinön ovea ja hankittiin vierestä uusi mökkipaikka omiin nimiimme. Kesämme kuluivat 1980-luvun alkuun asti Sysmän maisemissa. Sitten oli aika tuumia: Tää on nähty.

Väinön maitolaiturin kohtaan tuli monen kilometrin metsäpolku niemen keskiosista Huhtjärveltä, siellä väkeä asui kuin piilopirteissä. Rapalasta katsottuna heidän kotinsa olivat tosi syrjässä, mutta heiltä päästiin tietä myöten länteen, Asikkalan maantielle. Lähin kansakoulu oli kuitenkin Rapalassa, joten sekä Vuorisen että Laurilan lapset taivalsivat tuon 6-7 km:n matkan polkua kouluun päivittäin. Oli siinä tulemista, vaikka talvisaikaan olikin apuna sukset. Kunta antoi niihin aikoihin vähävaraisille pitkämatkaisille avuksi mm. jalkineita. Ne olivat aina kuitenkin vain kumisaappaita, joten huonoja talvijalkineiksi!

Katselin äsken netistä, että Vuoksenrannan Virolaisten sukukirjan julkistaminen oli ollut Sysmän kunnantalolla 2005, siinä kirjassa on n. 1500 Virolainen-sukunimeä omaavaa ja muita lisäksi! Kirjan toimittaja oli Ari Virolainen. Yhtenä sukututkijana mainittiin Erkki Virolainen (jonka poika Ari on). Erkki-nimisiä oli kaksikin alempaa polvea Oskari Virolaisen perheessä, setä-Erkki ja Oskarin pojan Olavin poika, joka kävi alakoulua minun aikanani siinä Rapalan koulussa. Ties vaikka tämä sukututkija olisi tuo alakoululainen, joka nykyisin lienee n. 60-vuotias... Sukukirjassa mainittiin, että kylällä asuneet Teperit olivat myös sitä sukua. Siirtoväkeen kuuluivat myös Ruposet, ja heidätkin sukukirjassa mainitaan, lähes 400 henkeä heitäkin.

Tie Rapalaan ei ollut kaksinen, mutta kuitenkin suurimman osan vuotta ajokelpoinen, ja sillä liikennöi jopa pari bussivuoroakin päivittäin. Keväinen ja syksyinen kelirikkoaika muutti kuitenkin mm. Enostenlahden kohdalla tien savipelloksi, josta ei juuri pienellä ajokilla selvitty. Siinä oli pohjaveden uoma aika lähellä maanpintaa, vettä tuli kallioisesta maastosta. Liekö ollut lähdekin lähellä? Nelivetoautoja ei silloin ollut, moni oli takavetoinen, niin että auto meni minne sattui liukkaalla savitiellä. Muutaman kerran olin siinä itsekin kellahtanut savivellissä uimaan mopokyydillä liikkuessa. Helena kävi tutustumassa varhaislapsuutensa maisemiin hiljattain.

Koulu oli ns. supistettu, eli opettajia vain yksi, ja lapset vuorottelivat vuoden mittaan. Elokuun alusta tulivat kouluun 1-3 luokkalaiset, ja syyskuussa sitten ylemmät luokat 4-7. Alakoululaiset nähtiin koko pimeämmän ajan vain lauantaisin, joka oli heidän koulupäivänsä. Silloin yläkoululaiset taas olivat kotona. Tätä menoa jatkui aina toukokuulle asti, jolloin yläkoulun päivät tulivat täyteen, ja alakoululaiset tulivat jokapäiväiseen työhön, ja niin mentiin juhannukseen asti, että heille määritellyt 90 koulupäivää tulivat täyteen. Tein siinä kylässä opetustyötä 3 vuotta, sitten oli aika siirtyä eteenpäin. Tää oli nähty. Aloin biologian opiskelijan taipaleen.