sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Viimeistä viedään

Rinteitä täynnä olevan tontin asukkaalla elämä ei käy pitkäveteiseksi. Talvella saa luistella arvaamatta, kesällä pääsee paikkaamaan rinteitä ja tekemään rappuja tai istutuksia kohtiin, josta ei kannata kulkea. Sitä on harrastettu koko sen ajan, kun tässä on emäntänä asuttu, yli 30 vuotta!
Uudelleen muotoillut luiskan raput ilmaantuivat viikolla ihailtavaksi makuuhuoneiden ikkunoista...
Toukokuu on kohta loppuun kulutettu, ennätyspitkä viipyilevä kevät. Ja juuri saatu tilannetiedotus säävirastosta kertoo, että samaa menoa päästään jatkamaan kesäkuun ensimmäinen viikko, jopa ehkä heinäkuulle asti. Totesin juuri, että minään vuonna ei vuorenkilpien kukinta ole ollut niin mahtavaa ja korkeata. Kylmähköt yöt ja aika usein lankeava sade ovat tehneet tehtävänsä, naapurin Päivi äsken mainitsi, että lemmikitkin ovat melkeinpä piilosilla heidän pihansa korkeassa heinikossa. Pihasyreenin kukinta on vielä kaukana edessä, tuomikaan ei ole vielä lopettanut.
Tämä hiekkarinne syntyi sisävessaremontin yhteydessä 1960-luvulla, kun sakokaivolle etsittiin upotuspaikkaa eikä löytynyt. Niinpä talon alapuolelle tuotiin lisämaata, jotta kaivon viimeinenkin rengas pääsi maan sisään. Tatu istutti pihasyreenit maata pitelemään, minä sitten 1980-luvulla vuorenkilvet. 
Tuntuu suorastaan ylelliseltä kävellä tontilla tuollaisen vaaleapunaisen kukkapilven keskellä. Vuorenkilpeä on niin helppo lisätä, kun se on kuivuuteen sopeutunut. Yksi uusi murhe on ilmaantunut konkreettiseksi todeksi, olen löytänyt tänä keväänä jo kolme lehtokotilon kuorta ja yhden elävän otuksen. Vuorenkilven reikiintyneet lehdet taisivat saada selvityksen... Tarvitsee alkaa siirtää uuninpesissä syntynyt tuhka kasvien juurien lähelle, siitä kotilot eivät tykkää.

Olen nyt kovin tyytyväinen rasituksiini, sillä pitkään tuumattu luiskarappu tuli tehtyä. Jo toista vuotta sitten olin tilannut lisää karkeata soraa, kun varastot pääsivät loppumaan patiohommissa. Saatu sora oli karkeampaa kuin olin kuvitellut, mutta kun ei oikein tiedä, mitä tilaa, niin saa sitä, mitä ei kuvitellut. Olen saanut kulutettua siitä parin viikon aikana noin puolet pikku pulkalla kiskoen, aika kevyesti se luistaa ruoholla. Sen paras puoli näyttää olevan, että murskaamalla tehty raekoko jää helposti siihen, mihin sen laittaa eikä ala vieriä, joten rinteen muotoiluun tosi hyvää!
Mätin rinteeseen tulleen montun täyteen tällä karkealla aineksella ja muotoilin sitten pinnan sopivaan kaltevuuteen, että laatat siinä pysyisivät kulkiessa. Alun perin olin ajatellut puisia rappuja, niiden teko ei kuitenkaan viime vuonna sopinut tekijöiden aikatauluihin. Puuraput lahoavatkin aika pian, jota betonilaatta ei tee. Hintakaan ei päätä huimaa, kun yksi laatta maksaa vain 1,70 e, siis paljon vähemmän, kuin se kolmen kuution sora, joka tuli vuosi sitten. Rappu on niin loiva, ettei kaidetta tarvitse. Ainakaan toistaiseksi.

Autotallin kätköhin talletetut muinaismuistot eli omatekemät keramiikkaesineet saivat mennä soraa pitelemään rappujen viereen. Olivat menneet aikanaan virattomiksi, joko hieman rikkoutuneina tai muuten ajateltuun käyttöönsä sopimattomina. Tällä rappujen alapään kohdalla oli ennen navetan seinä ja siinä pikkuruinen ikkuna, josta katsellen näkyi vasikan karsina. Joskus siinä oli lammas tai kaksikin. 
Soraa jää niin paljon, että sakokaivon rinteen rappujen muotoilu onnistuu myös samalla lastilla ja pienemmällä laattamäärällä, kunhan koivunkanto vähän lahoaisi lisää. Kokeilen syksyllä...

Rappujen vieressä on vanha kuumavesipata, joka on ollut käyttämättömänä 1960-luvulta lähtien. Sen suojapelti alkaa irtoilla ruosteisina hiutaleina, maalikaan ei jaksa pitää sitä kasassa, joten sen kohdalla pitää tehdä ns. kylmä ratkaisu, ja kipata koko komeus lähiaikoina pulkalla pihalle. Katsotaan nyt, ei ainakaan kesäkuussa.
Kevätsiivous sai puhtia pohjakerroksen non-foodin katsastuksesta. Olen saanut sen kerroksen kokonaan valmiiksi, jopa kärräsin polttopuiden vajuneen varastonkin kuntoon. Jäteasemalle on edelleen tulossa kuorma tai kaksi tällä viikolla. Pukuhuoneen vanha pienempi pehmomatto on antanut tilaa uudelle, entinen vaihtoi paikkaa non-foodin oven kohdalle, kun Tella tykkää kuumina kesäpäivinä maata juuri siinä.

Tämäkin käsityö on sitten valmistunut. Loimesta tuli neljä saalia, jotka tässä ottavat hieman kesäilmaa sisuksiinsa. Juhlan kunniaksi vein pölynimurin pohjakerroksesta yläkertaan ja tein sielläkin sitten hyvin kannattavan villalepereiden keräilyn ja muun kevätsiivon. Jos kesäkuusta tulee viileä ja sateinen, laitan sen toisenkin loimen parin viikon päästä tukille. Kitkemis- ja ruohonleikkurihommia ei jaksa kuin 2-3 tuntia päivässä, pitää olla muuta, vähemmän vaativaa. Nyt kun naamanhoito-operaation jälkeen ei saisi juuri oleskella keskipäivällä pihalla, voi keskittyä "naisten" sisätöihin.

Katselin entisiä päiväkirjoja ja totesin, että joskus on pääosa matoista saatu pestyä toukokuun loppuun mennessä! Tänä vuonna ei olisi tullut mitään, kun kuivatusilmoja ei vielä ole ollut. Ruohonleikkuutakin useimpina vuosina on tehty monta kertaa toukokuun aikana, nyt olen ajanut vain kerran ja nekin käytävien paikoiksi.

Loppuviikolla ollaan juhlatunnelmissa, sillä tiedossa on Vierulan lähipiirin sukukokousta yli kahdenkymmenen hengen voimin. Senjälkeen voinkin sitten keskittyä Musiikkijuhlien majatalo-emännyyteen jälleen kerran.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Juhlavuosia kerrakseen!

Tuomenkukat ovat viimein avautuneet helluntain kunniaksi!
Tällä viikolla on peräti kahdet julkiset kuuskymppiset, nimittäin televisiotoiminnan alkamisesta Suomessa ja Euroviisujen järjestämisestä. Lisäksi juhlittiin täällä omalla kylällä muistelojen merkeissä kansakoulun lakkauttamisen 50-vuotista tapahtumaa. Rajanaapuriperhe Eila ja Pentti olivat pystyttäneet huvilateltan pihalleen vastaanottamaan Pentin 60-vuotispäiville saapuvia, joka teltta oli asiaa, kun sateisen kylmän aamun päälle saatiin kolakka tuuli. Mutta siellä ollessa kuulin vielä, että naapurikylässä juhlivat Iitin yhteiskoulun ensimmäiset ylioppilaat 50 vuotta sitten ollutta ikimuistoista päiväänsä.
Ja kaukana etelänmailla juhli toinen lapsenlapseni Emmi syntymäpäiväänsä polttarien merkeissä samaan syssyyn ystäviensä kanssa....

Otetaan alkuun tuo kansakoululaisten kuvan tapahtuma. Kuvassa oikealla näkyy hieman Lahtisen Soinia, joka oli vanhin kokoukseen saapujista, hänen kansakoulutaipaleensa oli alkanut jo 1938, samana vuonna, kun meidän perhe muutti tänne Iitin kirkonkylään. Soini sai kyydin Radansuusta, naapurikylästämme olevan kyläkauppiaan Irja Perttolan autolla, hänkin kuului aikoinaan tähän oppilaspolveen, vuosikymmeniä tosin ehti hujahtaa siinä välissä lähes kolme. Kuvassa on perin miehiseksi muodostunutta kokousväkeä, pääosa noin parista kymmenestä oli miehenpuolia, ja heidän opettajinaan oli ollut 1-3 luokilla Inkeri Oksanen os. Pitkänen ja 4-7 luokilla Sakari "Kessi" Lehtoranta.

Nykyajasta kertoo, että pari osanottajaa tuli myöhässä oltuaan Radansuun golfkentällä turnaamassa, ja kokouksemme johtajana ollut Jouko Miikkulainen jätti tulijat sitten esittelykierroksen viimeisinä laiskanläksylle, joka kuulemma oli koulun aikoihin hyvin tavallista. Onneksi meitä ei tapaamisessa ollut enempää, kun ohjelmaksi oli varattu jokaiselle oma osuus tuoda esille koulumuistoista päällimmäisiään. Ja siihen kahvilan peräkamariinkaan ei olisi mahtunut juuri enempää väkeä. Pöydillä oli valokuvia kasapäin, väki oli tuonut niitä mukanaan, mutta kamerat alkoivat käydä koululaisia kuvaamassa vasta 1950-luvulla.

Muistoista mieleenjäävimmät taisivat olla saatuja pikkurapsuja, vaikka tässä vaiheessa syyt moisiin tosin kuulostivat vain normaalin eläväisen lapsen käänteiltä. Kamari, jossa olimme koolla, oli ollut silloin aikoinaan osa 1-3. luokkien opetustilasta, ja monelle tuli mieleen ison pönttöuunin ihana lämpö. jos pulpetti sattui olemaan siinä lähellä. Olihan välitunti silloin peräti vartin, ja talvisin lumileikeissä kastui. Koulu oli alkuun yksiopettajainen, silloin tila toimi ruokalana, ja sen uunin lähellä muistan olleen hellan, jossa ruoka valmistettiin.

Jotkut olivat sattuneet olemaan oppilaina juuri silloin, kun koulu muuttui kaksiopettajaiseksi. Elli Perttola, koulun aiempi ja pitkäaikainen yksinvaltias sai suuren lapsimäärän opetustyötä jakamaan 1950-luvulla toisen opettajan Elina Alatalon, joka sitten pian vaihtui Irmeli Tormoon (ja senjälkeen Inkeri Pitkäseen). Kohta valmistui sitten Ellin oma eläkekotikin Niskaportin puutarhan kohdalle maantien varteen, jonne hän muutti sisarensa Tyynen kanssa asumaan. Yläluokkien opettajaksi tuli Ellin jälkeen epäpätevä Eino Koponen, jonka oppilaitakin mukana oli muutama.

Alkuun pikkuoppilaat sijoitettiin ison pöydän kahtapuolta poikien veistoluokkaan, joka on ensimmäinen nykyisistä näyttelytilojen huoneista. Kun ruokala-tilasta luovuttiin ja jostain saatiin vanhoja pulpetteja (Myllylän koulu?), järjestyi ihan oma alaluokkakin. Missä ruoka sen jälkeen valmistettiin, ei tullut ilmi muisteloissa, vaikka kaikkien keittäjien nimet (Helvi Salonen, Aino Porali, Saara Nyström) ja monet ruokalajitkin muistettiin. Ehkä kuitenkin jokin nurkka jäi keittiön käyttöön. Ruoka tuli tarjolle pulpetille ämpäristä.

Pian oppilaat alkoivat kuitenkin ehtyä, kun lähialueille sijoitetut Karjalan siirtolaiset muuttivat työn perässä muualle, eikä entisten oppilaiden jälkipolviakaan kylän asukkaina suuremmin nähty. Kylä palasi siis kesämökkien aikakauteen takaisin. Koulu päätettiin lopettaa 1965, lapset kyydittiin sen jälkeen naapurikylä Lyöttilän oppilaiksi, Inkeri Oksanen sai toimen Nastolasta.

Niihin aikoihin alkoi Suomessa melkoinen koulujen lakkauttamisten aalto, opettajantoimet menivät ns. "jäihin", kun lääninhallitus ensin katsoi, jäikö jossain viranhaltija vaille työtä. Heidät sijoitettiin ensin, vasta sitten voitiin ottaa käyttöön viran aukijulistus. Oman perheeni muutto Helsingistä Hämeeseen koki siinä suhteessa kitkaa, mieheni joutui matkustamaan kaksi vuotta Turengista Vuosaareen päivittäin opetustyöhönsä, ennenkuin paikka löytyi Hämeenlinnasta. Oma autohan siihen tarvittiin, ja päiville tuli mittaa melkein kellon ympäri.

Kirkonkylän koulu oli kuitenkin toiminut paikalla runsaasti yli puolen vuosisataa. Hirsitalo oli siirretty alkuun kylälle muualta, mutta on edelleen oikein hyvässä kunnossa. Se kestää varmaan vielä sata vuotta, jollei enemmänkin, sillä nythän siinä on talvisinkin peruslämpö, vaikka varsinainen jokapäiväinen käyttö osuukin kesäajalle. Kunnan teettämä ja pieteetillä tehty kunnostus 1990-luvulla on ollut rakennukselle hyvin merkittävä.

Perjantai-iltana kukkapenkkiä kunnostaessa tapasin tietä kulkeneen Miikkulaisen Tainan, joka oli tullut luokkakokoukseen ja samalla äitiä moikkaamaan. Kylällämme on vaikeaa kulkea jalkaisin maantienvartta, kun ajorata on melkein 100 % tien leveydestä!
Euroviisut ei kyllä alkuun suuremmin suomalaisia vaivannut, kun oltiin sanomalehtien ja STT:n uutisten varassa. Sitten kun televisio saatiin näyttämään, oli aihetta Suomenkin osallistua kisoihin. Se tuli vasta 1960-luvun alussa, kaikkihan muistamme Laila Kinnusen Valoa ikkunassa- tai Marion Rungin Tipitii- kappaleet, ja monet muut, joista tuli pian suomalaisten suosituimpia kuunneltavia, viis siitä, miten ne menestyivät maailmalla.

Televisio pääsi kansanhuviksi vasta 1960-luvulla. Ensin piti tehdä lähetysmastoja ja saada Yleisradiokin innostumaan aiheesta. Mustavalkoista se silloin oli sananmukaisesti, kun värilähetyksiä ei ollut. Jotkut osat kansasta ottivat televisioon hyvin kielteisen asenteen synnin levittäjänä, joka ei vieläkään ole murtunut. Onneksi tietojenkäsittelyn alkaminen ei saanut osakseen samaa kohtaloa...
Alkuvuodet 1955-luvulta eteenpäin olivat lähinnä teekkarien puuhailua, joka sittemmin muotoutui TES-tv:ksi ja sitten Mainos-TV:ksi.  Lähetyksiä oli alkuun vain joitakin, oliko edes joka päivälle, mutta pian tuli testikuvan lisäksi nähtäväksi myös uutiset ja sää. Mainospöllö-logon katselu oli kai yleisin kuva...

Oma kosketukseni TV:n katseluun alkoi jouluna 1960, kun appeni Eino sijoitti melkoisen pääoman ostamalla television. Anoppi Irja oli ollut lonkkanivelen proteesileikkauksessa ja oli pitkiä aikoja petipotilaana, joten uuden ihmekoneen tulo oli hänelle melkoinen ajanviete. Eihän silloin vielä kaukosäätimiä ollut, joten toisia sormia tarvittiin koneen avaamiseksi. Menimme joululomalla auttelemaan joulunvieton valmistamisessa, silloin loma kesti melkein kolme viikkoa, kun se alkoi viikkoa ennen joulua ja päättyi vasta loppiaiseen.

Taisi olla tapaninpäivä (vai uudenvuoden), kun TV-ohjelmaksi oli saatu saksalainen filmi Rikottu ruukku. Sitä tietysti appelassa suurella hartaudella katsottiin. Olikohan se ihan ensimmäisiä ns. elokuvia, sitä en tiedä. Muistan vain keittiön puolella hääriessäni, kun Irja-anoppi kamarin puolelta huudahti: Nyt Tertunkin pitää tulla katsomaan! No ehkä siellä hieman aikaa viivähdinkin, mutta vain tuo nimi jäi mieleen.

Televisiolähetyksiä ei voinut katsoa, jos ei ollut antennia, joka oli suunnattu lähetysasemaa päin. Meidän kylällä se suunnattiin Lahteen. Piankos sen nimeksi kansan suussa muotoutui harava, sitähän se jollain lailla muistuttikin.  Kun televisioita sitten hankittiin enemmältikin maahan, noista haravista tunnisti, minne ihmiset iltaisin suunnistivat katsomaan lähetyksiä. Kyläily sai nimittäin ihan uudet muodot, isäntäväeltä ei edellytetty kuin että kone on auki ja istumapaikkoja riittää. Jos kahvit tarjottiin, se oli ylimääräistä. Kyläläisten yhteinen tilaisuus käsitteli tietysti myös muuta seurustelua, siksi paikalle saavuttiin hyvissä ajoin, sillä lähetyksen aikana ei yleensä puhuttu mitään.

Auringonsäteet heijastuivat lauantai-aamuna kamarien isoista ikkunoista takaisin itään ja osuivat pimeässä olevaan jasmikepensaaseen. Päivä alkoi paistaa risukasaan televisiosta saatujen näkymien kautta eli meidän syrjäkylien olohuoneisiin.  Siitähän seurasi, että kansa innostui Keihäs- ym. etelänmatkoista, ja kaikista tuli hyviä arvostelijoita, kun asiat olivat silmien edessä.

Samana vuonna 1955, kun televiolähetyksiä alettiin suunnitella, olin  päässyt ylioppilaaksi Lahden yhteiskoulusta. Samalta Iitin yhteiskoulun keskikoulun päättöluokalta oli puolestaan Kouvolaan mennyt lukiota suorittamaan Erkki Kajasto, luokkamme pienimpiä poikia Aimo Ojapalon kanssa, hän valmistui samana vuonna. Pian (1957) kuultiin, että Erkki oli hyväksytty koulutukseen, jossa valmistuu TV-kuvaajaksi, ja sellainenhan hänestä sitten tulikin. Koulutus ei ollut pitkä, se kesti kaksi päivää, ja niin Erkistä tuli Suomen television tärkeä kantava pilari. Alkuun ei ollut kuin yksi kamera, ja se tietysti maksoi paljon. Lähes trukin kokoisella laitteella ajaminen tuli sitten perustyöksi.

Väritelevisioita alettiin enemmän myydä vasta 1970-luvulla. Omaan kotiini se hankittiin 1976, juhlistamaan nuorimman lapsen eli Ullan syntymää. Tietysti edellispolvella eli appelassa ja omilla vanhemmilla sellaiset olivat jo hieman aiemmin. Mutta pitkään, lähes puoli vuosisataa katsottiin mulkosilmälaitetta, jollainen televisio oli ulkomuodoltaan kuvaputken koosta johtuen. Vasta parisen kymmentä vuotta on ollut saatavilla litteitä näyttöjä, jotka vievät vähemmän tilaa syvyyssuunnassa. Niille annettiin aluksi nimi taulu-tv, kun ne voitiin sijoittaa seinälle. Siihen asti laite oli vaatinut omat alustansa, joko tason, pöydän tai muunlaisen virityksen.

Vähän samanlainen kehitys on ollut tietokoneilla, niillekin myytiin kauan jos jonkinlaisia huonekaluja, joihin koneen ja työpisteen sen viereen sai sovitettua. Oman tietokoneeni hankin 1990-luvun alussa. Kun työpaikallakin oli jo koneita, niin tehtävien valmistamisen voi viedä työpaikalle ns. korpulla, eli muovisella 10 cm x 10 cm kovalla läpyskällä. Perheen nuoriso oli pannut toimeksi 1980-luvulla. Ja Mikko auttoi hankkimaan Octek-merkkisen myllyn, se haettiin Helsingistä kovan räntäsateen päivänä. Kun täytin vuosia 1996, lapseni ostivat kimpassa koneen lisälaitteen eli modeemin, joka otti puhelinlinjaa myöten yhteyden maailmalle eli internet aukeni. Nythän kylällä on datasiirtoa varten valokuitukaapeli.

Nykyisin kodin kalustaminen on vanhaa aikaa, läppäri istuu polvella tai ruokapöydän kulmalla työtä tehdessä, ja nuoret silmät näkevät jopa kännykän eli älypuhelimenkin ruutua katsellessa tarpeeksi, joten tietojen käsittely kulkee taskunpohjalla mukana. Samaan aikaan on kamerakauppa myös hiipunut ja valokuvausliikkeet, nuo 1990-luvulla vielä hyvin kukoistaneet yritykset ovat joutuneet etsimään muitakin toimintoja kuin filmien kehityksiä ja paperikuvien valmistusta.

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Tavara- ja muiden "vuorien" siirtelyä...

Etummainen tuija on uusi, istutin sen vasta perjantaina. Melkein samaan kuoppaan kuin edellinen oli kuivunut, mutta toin yhden kassin uutta multaa kompostilta. Saapas nähdä, kuinka tämän uuden käy. Rinne on tässä ruusuaidan takana perin kivinen.
Istutuksien uusinta on nykyisin vähäisempää, mutta suuttunut tuija piti vaihtaa vihreämpään.  Pulkka on senkin homman suorittamiseen sopiva apulaite. Kun rinne on jyrkkä, puutarhakärry vierisi pois.
Kevät on siitä mukava vuodenaika, että siivoilutuuli iskee useammin. Osansa saavat pihat ja tantereet, tienvarret ja itsekunkin kämppä, jossa kurkistellaan jollain tekosyyllä ties minkäkinlaisiin varastojen sopukoihin. Pyykkejä pestään innolla ja käyttövaatteet vaihdetaan kevyempiin. Näin on tehty meilläkin jo muutaman viikon. Sisätuuli alkoi puhaltaa jo useampia viikkoja sitten-  ei ikkunanpesusta, vaan siitä, kun Helena-tytär oli tyhjennellyt omia tilojaan nuoremman tyttären kesäisiä asumistarpeita silmälläpitäen.

Tullessaan tänne hän mietti, että kun olen asunut tässä jo 10 vuotta, nurkat alkavat pullistella käyttämättömistä varastoista. Viime keväänä teimmekin selvityksiä yläkerran vaatekaapissa samasta syystä, ja vaatekierrätykseen lähti paljon tavaraa. Monia hyllyjä ei ollut tullut katsottua senjälkeen yhtään kertaa, mutta jotakin oli tullut uusiksi kerroksiksi lisää. Olen mielestäni aika hyvä keräämään muovisia pakasterasioita. Osa varastosta saattoi olla jo Elsankin peruja.

Osa ehkä kelpaisi kirpparille tai huutonettiin, jos se olisi minulle tarpeetonta, ja niinpä tehtiin valokuvailua, että asia nytkähtäisi eteenpäin. Minulla ei ole minkäänlaista kirpparimyyjän kokemusta, koska olen kuvitellut, ettei kukaan olisi kiinnostunut astia-jäämistöistäni, mutta suostuin toki kanniskelemaan pohjakerroksessa (entisessä perunakellarissa olevasta) non-food-varastosta hänen valitsemiaan tavaroita tänne parempaan valoon, ja pitäisihän kohteista toki pölytkin saada pestyiksi.

Piha-askareet virkistävät, ja koira nyt vanhempana jaksaa olla mukana joitakin aikoja tutkimassa maata, josko hänellekin löytyisi kiinnostavaa, kun minäkin etsin (=kitken) niin tomerasti.
Viikonloppu siinä meni, ja session lopuksi kuvatut tavarat jäivät kirjoituspöydälle pinoiksi odottelemaan mahdollisia yhteydenottoja. Joitakin tuotteita lähtikin heti kiertoon, osa ei. Kun kävin non-foodissa tutkimassa, miten laittelisin ne pinot sinne takaisin uudestaan, totesin, että äkkiä muutama kassi ja jätesäkki täyttyisivät. Myös autotallissa on ollut ns. kovamuovista vanhentunutta rompetta odottamassa toimintaa. Tänä vuonna jäteasema ottaa maksutta vastaan myös sellaisia kodin tavaroita. Ennestään kodinkoneet, metallit, lasipullot ja -purkit ja ongelmajätteet ovat saaneet sen "arvoaseman". Muun jätteen vientihän maksaa hieman.

Homma eteni niin, että lähtevä materiaali tuli lajiteltua seitsemään jakeeseen, joista yksi omaan polttolaitokseen, yksi omaan roskikseen ja rikkinäinen keramiikka palasiksi ja täyttömaaksi monttuihin. Jäteasemalle on mennyt kaksi autokuormallista. Varaston sahalautaiset hyllyt ovat siivoilun jälkeen jopa saaneet hyllypaperia pintaansa. Ehkä vielä kolmaskin autokuorma saataneen, kunhan katson muualla tiloissa olevat maalipurkkivarastoni.

Mikä parasta, nyt on Suunnitelma hyllyjen käytöstä! On eri pilttuut lopuille lasisille, posliinisille ja muun sorttisille säilytettäville, että helposti löytää eikä tarvitse raivata löytääkseen.... Tella on kovin tykännyt tästä askareesta, sen kuono on koko ajan pohkeessa kiinni, joten meillä on siis yhteinen harrastus. Kolmena päivänä on sitä tehty.

Varsinkin yläkerrassa puuhailu on koiralle mieleen! Ei tarvitse kuin kerran mainita, että jos mentäis vinttiin, niin koira on siellä jo. Tässä asiantuntevasti avustetaan loimen laittoa tukille.
Hillokellarin tyhjennys oli jo vuosi sitten, tila sai myös uuden tarkoituksen: Non-food laajeni sinnekin. Lähinnä muoviset rännisaavit ja sangot asuvat nyt siellä. Hilloja on vain jääkaappiin mahtuvia määriä.

Katse on sitten tietysti kohdistunut myös vinttitiloihin, ja sieltä on lähtenyt energiajätettä, joka sekin otetaan eroteltuna vastaan jäteasemalla. Silloin kun muutin, täällä oli kahden pussin jätekeräily, eli oranssinvärisiin pusseihin pantiin polttoon kelpaava, mustiin ne muut eli loppujäte. Pian alkoi meillä myös biojätteen erottelu kompostoriin, joka merkitsi roskiksen tyhjennyskertojen välin pitenemistä 4 viikkoon. Mutta se energiapussikausi loppui polttolaitos-ongelmien takia, joten on pyrkinyt syntymään taas varastoja. Pari kuormaa sellaista löytyy helposti, kun pidetään rajana esim. vuodevaatteille, että jos ne ehtivät tulla 40 vuoden ikään, niin kohtalo on selvä. Ensimmäisessä kuormassa oli jopa 50 vuotta nähneitä sohvien pehmikkeitä!

Vuosi sitten tontille tuotu sorakuormakin on alkanut pikkuhiljaa vaihtaa paikkaa. Kuskaan sitä pieniä eriä pulkalla, kun matka on alamäkeen ja pulkan lastaus on helppoa. Autotallin takana on tarkoitus tehdä rinneraput uudestaan ja samalla täyttää navetan jäänteiden lahoamisen jättämiä monttuja.
Siirrän rappuja hieman vasemmalle, kun polku osuu liian nyt lähelle talonseinustaa, saan siihenkin kohtaan sitten hieman lisälevikettä pinonpohjaksi. Ruskea maa on siirrettyä soraa, sitä tulee siihen vielä useana päivänä.
Osa sorasta ehkä jää niidenkin rappujen uusimiseen, jotka johtavat talon alapuolella alapellolle. Siinä törmässä nimittäin koivunkannot (puut kaadettiin 9 vuotta sitten) kypsyvät lähivuosina, ja raput saavat levitä ja siirtyä hieman, että Huvimaja-kirsikalle jää riittävä tila.

Loimiletit tehtynä
Onneksi on ollut suunnitelma uusien saalien tekemisestä, kun kudelankoja aina vaan on turhan paljon. Teinkin pari lointa ennen Tellan tuloa viime viikonlopulla, ja nyt on toinen saatu tänään kutomakuntoon. Viimeiset itsevärjätyt siniset ja vihreät on siihen loimeen kulutettu. Siinä lepää sielu ja posket punoittaa kun saalityöhön pääsee!  En tehnyt pitkiä loimia, että valmistuvat nopeammin, mutta toinen loimi kai tulee työn alle vasta myöhemmin kesällä. Alkavalla viikolla on aika sateista, joten yläkerta kutsuu ehkä useamman kerran päivässä...