sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Mitäs läksitte sinne?

Ennenkuin jatkamme tämän otsikkojuonen asiassa eteenpäin, on syytä sanoa, että Tertun tontilla jatkuu tammikuusta 2020 toisena postausjonona. Pääset niihin uudempiin kirjoittamalla hakukenttään Tertun tontilla http/ blogspot.terttu.haapanen.com, tämä entinen on haun blogspot/vierula.com. Siinä on käytössä vierula, joka on tämän taloni nimi.

Mieleen jäänyt tokaisu on peräisin 1990-luvulta, kun koulumme oppilas- ja opettajaryhmä vieraili Virossa Rakveren kaupungissa, joka käynti oli minulla kolmas etelänaapuriin suunnattu. Olin päässyt ihailemaan erikoista laakeaa ja erittäin viljelykelpoisen näköistä kalkkikiven maisemaa, joka pursusi eteläisempien seutujen tapaan tuntemattomia kasveja ja eläimiä, ja kehuinkin sitten suureen ääneen majoitusemännälleni Annelle maan kauneutta. Olin nimittäin saanut pariksi yöksi kotimajoituksen hänen luonaan, kun hänkin oli biologian opettaja, ja suurin tuliaismääräni, oppikirjat oli päätynyt hänen haltuunsa. Anne tokaisi tuon otsikonlauseen vastaukseksi.

Jotenkin se tuntui oudolta vastaukselta. Olin siihen asti ollut siinä ajatusmaailmassa, että Suomi ja suomalaiset on jotain ikuista. Lause vihjasi, että ollaan enemmänkin Viron suunnasta lähtöisin. Olen jälkeenpäin pohtinut, että se on varmaan sopinut heikäläisen ajatusmaailman jatkumoksi. Olihan Virossa siihen aikaan Neuvostoliiton hallinto, mutta Suomessa ei. Se sisälsi rajoituksia ja varsinkin halun katsella suomalaisia TV-ohjelmia, joista sikäläiset kuvittelivat, että mainokset kuvaavat todellista elämää Suomessa. Olisi ollut halua muuttaa Suomeen parempien elinolojen perään.

Toisaalta lause sisältää vihjauksen, että Virosta päin oli ehkä ikimuistoisesti lähdetty veden yli Suomenniemelle, joko uudisasukkaiksi tai kauppa- ja metsästysmatkoille. Kun Rakveren koulun vastavierailun aika koitti joitain vuosia myöhemmin, oli heillä tarkkaan jo mietitty, että mennessä on varmasti mukana kotiin vietäväksi kahvinkeittimiä ja suurin toive leipäkone, joka silloin oli muotia. (Leipäkonemainoksia ilmaantui 1980-luvun puolivälistä alkaen ja meillä sen suosio oli kiivaimmillaan 1990-luvun alun laman aikoihin, joka 10. talous omisti sellaisen. Viron puolella oli saatavissa edullista jauhoa, eikä äitien aika riittänyt kaikkeen, kun käytiin töissä.)

Mistäpä niihin aikoihin olisin asiasta tiennyt, kun sukuasioita on tutkittu vasta tällä vuosituhannella tarkemmin. Nythän on selvinnyt poikani Mikko Haapasen ansiosta, että nurmijärveläisen äidinäidin Henrikan puoleinen esi-isä on 1700-luvun alussa muuttanut Virosta Espooseen, joko kalastaja-Matti, tai renki-Matti, ovat melkein saman ikäisiä. Jos varovasti arvioidaan, että sataan vuoteen mahtuu 3-4 sukupolvea ja äidinäitini on syntynyt 1800-luvun puolivälissä, niin tuo Matti on 5-6 polvea aikaisemmin tullut Suomeen, eli jälkeläiset sieltä Espoosta ovat minulle ainakin 8-9 polvea aikaisempaa sukua. Sukupolvia toki saattaa olla enemmän tai vähemmänkin. Varsinkin 1700-luvulla ihmiset elivät lyhyemmän ajan, se oli sotaisempaa aikaa Suomen kannalta. Aiemmin aikuisuuden ikä oli 25 vuotta, joka toisaalta tarkoitti, että miespuoliset hankkivat perhettä vasta sen jälkeen, kun saivat aikuisuusiän täyteen.

Ajatteluainekseksi mahdollinen virolaistaustani ei vielä ole päätynyt, vaikka tiedän, että monet tuntevat henkisiä siteitä Suomenlahden eteläpuolelle ja pitävät rikkautena saada oppia vironkielen sekä alkeet että enemmänkin. Onhan siihen nykyisin toki paljon paremmat mahdollisuudet kuin 1980-luvulla, kun naapurimaakin on nykyisin itsellinen ja Tallinnanlaivat kulkevat kuin junat Helsinki-Tampere-akselilla. Monet tuttavani käyvät kuukausittain, jotkut jopa tiheämminkin ostosmatkalla Suomenlahden yli. Mauri Haapanen, entinen puolisoni ja lasteni isä, oli myös hyvin kiinnostunut vironkielestä ja osoituksena siitä mm. hänen puhelinvastaajassaan oli vironkielinen viesti.

13 06 2012 olen kirjoittanut blogipostauksen, jossa kerron puolestaan isäni Tatu Vierulan suvun, varsinkin isän äidin Anna Kolun taustan selvityksistä, jota silloin oli Raija-sisareni tutkinut. Se oli tosi kiinnostava matka Sysmässä Liikolanlahden- Soiniemen tienoisiin. Myöhemmin asioita on selvitellyt myös Mikko, jonka ansiosta nyt tiedämme, että muuttoliikettä siitä sukuhaarasta Päijänteen yli länsipuolelle Jämsään tapahtui jo aikaisemmin. Varsinkin Tehinselän pohjoispuolella selät ja salmet ovat kapeampia ja helpompia etappeja soutuveneellä tehden. Muuttaneet jatkoivat asettautumista mm. Jämsänkosken ja Padasjoen suuntiin, ja eikös vaan löytynyt minulle 12. polven takainen serkku Tapio, joka samalla on nuoremman tyttäreni appi! Sekä tyttäreni Ulla että aviomies Jari asuivat tutustuessaan Tampereella, ja yllätys siis suuri, kun jälkeenpäin määrittyivät sukulaisikseen.

Sysmäläisyyden juurista yleisesti olen tehnyt blogipostauksen viimeksi 03 12 2018, tiedot saivat vauhtia hiljattain ilmestyneistä eurooppalaisten DNA-selvityksistä tiedelehdissä.

26 03 2016 olen tehnyt toisen blogipostauksen Sysmän ja Päijänteen länsipuolen muuttoliikkeestä silloin kuitenkaan tietämättä, että kirjoittelin sukuhaaroista ja henkilöistä, jotka kuuluvat osin isänäidin Anna Kolun kautta myös omaan sukulaisryhmäämme. Asia koski Severus Konkolan tytärtä Annia, josta avioliiton kautta tuli Anni Walden, Rapalan kartanon kuningatar (1855-1962). Puoliso oli kenraali Rudolf Walden (1878-1946). Isä oli antanut tyttärelleen avioliiton solmimisen aikaan hankkimansa Rapalan kartanon maineen kaikkineen, yli 10 000 ha metsiä ja hieman peltojakin. Kartanoon kuului iso navetta, laivalaituri vuorolaivojen poikkeamista varten ja kasvihuone, josta tomaatit ja kurkut voi käydä hankkimassa. Isä Severus Konkola (nuorempi Severus,1857-1898) oli ratsutilallinen ja liikemies Jämsästä, ja hän aloitti höyrylaivaliikenteen Päijänteellä laivallaan Jämsä. Reitin toinen pää oli Lahden Vesijärvellä, toinen Jyväskylässä. Laivoihin kuului myös 5 hinaajaa, jotka kuljettivat rahtiliikenteenä uittopuuta. Annin ja Rudolfin yksi lapsista on Valkeakoskella pitkään vaikuttanut patruuna Juuso Walden.

Kun olin luokanopettajana Rapalan tiluksille rakennetussa kansakoulussa 1960-1963, tutustuin tietysti lähes ensimmäiseksi kenraalskaan eli Anni Waldeniin, joka huolehti opettajasta aivan ihmeellisesti. Muutaman päivän päästä saapumisesta tuli kartanolta traktorikuorma huonekaluja lainaksi, ettei tarvinnut istua tyhjässä olohuoneessa. Sängyt ja keittökalusteet olin jo ehtinyt hankkia heti alkuun Sysmän Askosta. Tuojana oli sittemmin kovin tutuksi tullut tilanhoitaja Esko Ala-Tuuhonen, jonka perheeseen, Inkeri-vaimoon ja tytär Anna-Maijaan tutustuin tuota pikaa. Tätä aikaa olen käsitellyt postauksissani  02 11 2011, 19 04 2014 ja 02 01 2015. (Ne löytyvät klikkaamalla sivupalkin takaa, jossa on sisällysluettelo vuosittain ja kuukausittain. Kuukauden aloittaa tuorein eli viimeksi kirjoitettu. Mitä pienempi luku päivällä, sen vanhempi teksti ja alempana tekstissä.)

En ole noissa kirjoituksissa ole kuitenkaan maininnut, että Anni Waldenin lähisukulainen, serkku isän puolelta asui kesäisin myös Rapalassa. Hän oli herttaisista herttaisin valkokiharainen Kaisu Antonintytär Melartin os. Konkola, joka asui miehensä Kaarlo Jonatan Melartinin kanssa omassa pikku niemessään koulun rannan ja Väinö Virolaisen tilan välisellä rannalla. Meidän kesämökkipaikka Kaitaniemi sijaitsi saman lahdelman rannalla itäkoillisella puolella. Melartinien huvila oli varmaan vanhimpia alueen kesämökkikäyttöön tehtyjä kohteita. Kaarlo oli ammatiltaan lääkäri ja Kaisukin oli kouluttautunut sairaanhoitajaksi. Heillä oli tässä viimeisessä sodassa paljon tehtävää sotavammain hoitamisessa sekä rintamalla että rauhan aikana.

Heiltä tietysti haettiin tarvittaessa apua kartanoon tai kun myöhemmin kylä asutettiin siirtoväellä, muidenkin toimesta. Kaarlon hallintaan kuului iso musta henkilöauto jostain 1930-luvulta, jota kansa osasi väistää, kun tien reunat olivat pehmeät eikä ollut varaa ajaa isoa ja painavaa autoa liian lähelle ojanpiennarta. Monet reisut sillä autolla tietysti tehtiin kylän olemattomia teitä pitkin, kun aluksi ei ollut kauppaa, ruoka oli käytävä hankkimassa tiloilta. Varsinainen maantie saatiin Virtaan- Saarenkylän suunnasta vasta 1950-luvulla, se oli aika tuore asia silloin, kun meidän muuttokuorma pakettivolkkarin muodossa elokuussa 1960 kylälle ajoi.

Kaisu Melartin on jäänyt muistiin myös Helenalle, joka syntyi ollessani Rapalassa ensimmäistä työvuotta ja joka oli kesämökkiaikanamme ensin isompi lapsi, sitten teini ja aikuinen. Helena sanoi, että joskus hänet kutsuttiin leikkimään Kaisun tyttären ottolapsen Eeva Tammisen kanssa, ja hän sanoi saaneensa tosi hienon kohtelun vaikka oli vain naapurin lapsi. Olipa tehty kerran Kaarlon kyydillä reisu Valkeakoskellekin, jossa oli käyty ravintolassa ruokailemassa. Eipä silloin kesämökkiaikoina tiedetty, että oltiin sukulaisten kanssa tekemisissä!

Noin 1,5 v sitten vierailin Helenan kanssa Rapalassa entisellä koululla, jonka koulutehtävä oli jo aikaa sitten lakkautettu ja toimi niihin aikoihin vielä kunnan leirikeskuksena. Näistä asioista kerroin 19 07 2018 julkaistussa blogipostauksessa. Kuulimme silloin, että monet olisivat olleet kiinnostuneita ostamaan paikan kesämökikseen, mutta asiassa oli joitakin muttia. Maa oli Waldenin aikoinaan mailtaan osoittama alue koulun paikaksi ja luovutuskirjassa on maininta, että kunta saa sen hallintaansa nimenomaan koulua varten. Silloin kesällä 2018 puhuttiin, että maa tuon ehdon takia peruuntuisi Waldenin perikunnalle, jos tilan käyttö muuttuisi ratkaisevasti ja myyntiaikeet olivat tyssänneet. Kuulin kuitenkin Sysmässä pidetyn sukukokouksemme aikana viime kesänä, että talon kulmaan oli ilmaantunut isännänviiri liehumaan, joten asiassa on kai menty eteenpäin.

Kun vanhempani olivat lähtöisin eri maakunnista, isä sydän-Hämeen vesistöisistä lehdoista ja äiti hiljan syntyneen teollisuuskylä Hyvinkään liepeiltä, ja itse synnyin Karjalan kannaksella Johanneksessa isäni ensimmäisen työpaikan ollessa siellä, olen tavallisesti sanonut, etten ole oikein mistään kotoisin. Iitin lisäksi olen asunut sekä Pohjois-Savossa, Pohjanmaan laidalla Lehtimäellä, Helsingin seudulla, Lahdessa että pisimpään Janakkalassa. Kaikilla asumillani seuduilla on ollut siirtoväkiasutusta, joten ole myös tutustunut karjalaisuuteen monin tavoin sekä lapsuus- että aikuisaikana. Tunnen siis jollain lailla itseni tavalliseksi yleissuomalaiseksi. Sukututkimukset sen vielä vahvistavat, kun jo esi-isät ovat olleet liikkuvaa kansaa. Nyt piiri on kyllä laveampi, puoli maapalloa...

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Historiaa uudella tavalla TVssa

Heippa, arvoisat seuraajani! Olin niin innokas tekemään tuota tämän päivän postausta, etten taaskaan muistanut katsoa, kumpaan blogiini se meni. Nyt tämä historiakatsaus on päättänyt asua tertunkasvimaailma.blogspot. com- nimisessä tiedostossa. Jos kiinnostaa, niin mene sinne, esimerkiksi tuon oikean laidan sivupalkin kautta. Eikä ollut ensi kerta.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

80 vuotta sitten

Sytytin eilen kynttilät muistamaan talvisodan aikaa ja ennen kaikkea sitä itseensä luottavaa ja vahvaa pariskuntaa, joiden lapsena kasvoin tässä talossa. Kaikki kuvat ovat tältä aamulta.

Marraskuun lopussa 1939 syttyi talvisota. Eilen olivat sen 80-vuotismuistojuhlat. Isä-Tatu oli lähtenyt muiden Iitin poikien kanssa rintamalle. Hän täytti kohta joulukuun alkupuolella (11.12) 37 vuotta. Perhe oli juuri loppusyksyllä muuttanut tähän taloon, joka valmistui sinä syksynä sen verran asuttavaan kuntoon, että päästiin siirtymään. Pärekatto oli saatu tiiviiksi, joka aukossa oli ikkunat ja huoneissa lattiat ja ovetkin toimivat. Tuvan nurkkaukseen oli hellaa vastapäätä tekaistu paksusta kuitulevystä tiskipöytä, jonka päällä oli vettä pitävä pelti.

Taloon ei saatu kuitenkaan vesijohtoja tai viemäriä yli neljännesvuosisataan, kun ei löytynyt kuin vähävetinen kaivo alarinteen puolelta. Siitä vesi piti ämpärillä noutaa, ja käytetty ns. likavesi samalla tavoin ämpärillä avokompostiin, jota meillä nimitettiin tunkioksi. Tunkion paikkoja on löytynyt tontilta useista kohdin, niissä oli aika nopea ravinteiden hajoaminen ennen vanhaan, kun oli tuo päivittäinen vedenlisäys. Jossain alarinteen suunnalla oli laudan jäännöskappaleista rakennettu ulkohuusikin, sen näköä tai paikkaa en yhtään muista, mutta kaivon yläpuolelle ei kuitenkaan, sen sanoo jo maalaisjärkikin. Muutamaa vuotta myöhemmin meille tehtiin navetta talon lähelle, silloin ulkohuusi purettiin ja uusi käymälä tuli navetan yhteyteen niin, etta saatiin tehtyä betonista allas sekä lantalalle että käymälälle.

Liukkaita polkuja riittäisi käveltäväksi vuosikymmeniksi eteen päin tuohon rinteelle vesitaakkojen kanssa. Joka ei ole koskaan talvella ottanut vettä kaivosta, ei voi kuinkaan käsittää, mikä taidonnäyte se oli. Nostettava vesihän aina läikkyi ja siinä tullessaan liukasti kaivon ympäryksen varottavaan kuntoon. Se puinen varsi, jossa noutoämpäri oli kiinni, oli myös tavallisesti jäässä. Kaivon kansikin oli usein jäätynyt kiinni aukkoonsa vedenhakujen välillä. Lapset eivät saaneet mennä siihen hommaan, se oli liian vaarallista. Vasta pitkälti toisella kymmenellä, kun voimat karttuivat, voitiin asiaa harjoitella ensin kesäaikaan.

Tämän tien paikalla oli 1939 kapea polku, jota pitkin taaempana näkyvän Niemelän talon asukkaat kulkivat kotiinsa. Oikealle erkanevasta haarasta mentiin Nyströmille. Kaikki tontit olivat seurakunnan vuokramaalla. Oleellista oli, että talon ympärillä oli sen verran maata, että voitiin ylläpitää kotitarveviljelyä, ehkä vähän kotieläimiäkin.

Talo oli kuitenkin helpompi hoitaa kuin se, josta tultiin. Lämmitysuuneja oli vain yksi, nimittäin keskuslämmityshella. Sen avulla saatiin lämmintä kiertovettä pattereihin, joita oli asuinkerroksen sisäseinillä. Se myös säästi polttoainetta ja antoi lisätilaa kamarihuoneisiin, kun ei ollut niitä pystyuuneja. Isossa tuvassakin olisi pitänyt olla joku muu lämmön lähde kuin pelkkä hella. Sauna oli pohjakerroksessa, sinne tehtiin leivinuuni, joten kellarikerroksen raput oli valettu betonista pitäviksi siihen uunien kylkeen.

Kuinkahan heidän lämmityspuiden tilanteensa oli syksyllä 1939, oliko yhtään kuivaa puuta? Rakentamisen jämiä ei niihin aikoihin varmaan pantu tulen ruoaksi kovin helpolla, vaan kaikki, mikä vähänkin oli suoraa, pantiin talteen. Halot olisi pitänyt muistaa hankkia jo keväällä, ei kai tässä silloin voinut klapipinoja olla? Tatu oli kyllä kovin järkevä, ehkä asiaa oli ajateltu. Keskuslämmityspuolelle voitiin saada metrisestä halosta sahaamalla kolme palaa, eikä niiden kokoa paljon tarvinnut pienentää, kun luukun kita oli melkein 20 cm leveä ja korkea. Hellapuu oli pienempää kokoa, siinä kirves sai monta kertaa tehdä töitä yhtä halkoa käsitellessä. Kun Tatu lähti, puiden pilkkominen pienemmäksi oli Elsan tehtäviä.

Talon nykyisessä puuliiteriosastossa ei alkuun ollut seiniä, vain harmaatiilisiä pilareita, joiden varaan oli tehty betonista valamalla seuraavan kerroksen huoneille alapohja, ja sen päälle sitten asuinkerros hirrestä. Puuliiterin pohjana oli tietysti vain soraa. Sinne pilarien muodostamaan sateensuojaan oli pantu tarvittava polttopuuaines, sahapukki ja hakkuupölkky. Siellä olivat myös pyörät ja kelkat. Ulko-ovi oli siinä, missä nyt on vain väliovi.

Pitkään mietin, kun lapsena katselin sitä väliovea, jonka väärällä puolella oli lamppu, pitkä käytävä kun jäi ihan pimentoon. Mutta sehän olikin ulkolamppu, jonka tarkoitus oli auttaa kaivolla kävijää pimeän aikana. Kun sitten vuotta myöhemmin liiteri sai harmaatiiliset seinänsä, tuli uusi ala-ovi ja sen pieleen uusi ulkolamppu. Noissa kylmissä tiloissa sähköjohdot olivat paksueristeiset ja pinnaltaan oranssinpunaista tekstiilikudosta. Sisätiloissa oli alumiinipäällysteistä harmaata johtoa.

Talo tehtiin melko jyrkkään rinteeseen, koska tasaisempi viljelymaa oli pyhitettyä, niihin aikoihin arvokkaampaa kuin rakennuksien alla olevat joutomaat. Ja eihän se ollut alkuun näin korkea. Puolivälistä alkoi jo vinokattoinen vintti, jonka kulma  eli A oli maantielle päin, tälle etupuolelle oli räystäs. Nyt kun ajattelee joskus hankkia talokohtaisia energian nappaajia katolle, se suunta olisi tehokkain...

Elsa 33 v jäi kolmen tenavan kanssa kohtaamaan synkkää tulevaisuuttaan. Pertti, vanhin, oli muuton alkaessa jo neljävuotias, itse täytin kolme tässä talossa. Pentti oli vielä pari kuukautta 1-vuotias, kun oli tammikuun loppupuolella 1938 syntynyt. Ainakin hän tarvitsi vielä pukemisapuakin ja oli pihalla autettava taluttamalla. Naapurista Nyströmiltä löytyivät kahdelle vanhimmalle lapselle saman ikäiset leikkitoverit, Pertille Osmo, joka sanottiin nimellä Jai, minulle Maija. He olivat sen perheen nuorimmaiset, me taas oman perheemme vanhimmaiset lapset. Käytiin päivittäin toisissaan monta vuotta. Sitten vasta tuli muutosta, kun Maijan serkut Annikki ja Meeri Sorvali tulivat evakkoon ja asettuivat asumaan kirkolle heille osoitetun Vikströmien kesähuvilan asukkaiksi. Meidän kylässä oli monta samanlaista kesäkotia, joten evakkoaikana kylän väki melkein kaksinkertaistui.

Pihaleikeissä oli lumen tultua käytössä pieni mahakelkka, ja tietysti voi lasketella rinteellä myös pahvinpala takapuolen alla. Muistaakseni en uskaltanut sillä kelkalla koskaan, meidän kotitie päättyy maantiehen ja sillähän oli liikennettä, vaikkei nyt niin tiuhaa. Menin sen pahvinpalan kanssa maantien toiselle puolelle, jossa oli sopivan kokoinen rinne Suonmäki. Siinä uskalsi laskea, ainakin sen jälkeen, kun maat jäätyivät ja suo muuttui kantavaksi. Äidillä oli talviliikkumiseen potkukelkka eli potkuri, siinä sai kyytiä sellainen, joka ei saattanut vielä omin jaloin taapertaa. Nuorempaa sisarusta voi liikutella mahakelkassa sitten, kun vakaa istuminen oli hallussa. Sellaisia kuvia on nostalgisissa Martta Wendelinin tauluissa, me elimme realitynä sellaista.

Isossa tuvassa oli lapsilla lämmin paikka kirmailla ja leikkiä keskenään. Kaikenlainen piirtely oli suosittua, koska kyniä riitti. Paperiksi kelpasi sanomalehden valkoinen marginaalireunus. Pertillä oli karjalanmuistona keltainen polkuhevonen, se oli hänen yksinomaan. Pentti oli liian pieni vielä, hädin tuskin käveli kunnolla. Itselläni oli nukke, jonka olin saanut Hyvinkäällä asuvalta Impi-tädiltä, äidin sisarelta. Sitä en kyllä muista, milloin sen olisin saanut, joten ilmeisesti se oli aika vanha. Siihen aikaan nukke oli muuten omatekoinen, mutta nuken pää oli ostettu, joko pahvista, posliinista tai guttaperkkasta tehty. Myöhemmin osallistuin äidin seurana joulunalusviikkojen nukketalkoisiin, kun siskoja syntyi ihan kolme lisää tässä talossa.

Maijalla oli suosikkileikkinä perustaa leikkikoti, ja siinä roolit, jos oli vain kaksi, niin isä ja äiti. Jos leikkijöitä oli enemmän, niin he olivat perheen lapsia. Tärkein ohjelmanumero oli laittaa ruokaa, ja ainakin Nyströmillä ollessa Esteri-äidiltä löytyi aika pian pari pikkulautasta eli tassia, joihin annosteltiin sitä kuuluisaa kalakeittoa. Siten ohjelman huippu oli ruokailu. Kesäaikana kodin teko oli monipuolisempi, siihen  tarkoitukseen mentiin metsänlaitaan, josta löytyi pehmeitä sammalpaakkuja. Niistä sai nopeasti irti tuolin tai vuoteen, ja talon ulkoseinät pikkukivistä. Se leikki kesti useita päiviä, ennenkuin kaikki oli tehty. Sinne soppalautaset eivät kuitenkaan kulkeutuneet, kestit olivat marjoista koostettu heti, kun ahomansikat vähänkin alkoivat kypsyä. Ja niitähän riitti kaikilla pientareilla.

Tuon ikäiset lapset vaativat paljon huolenpitoa, mutta siinä ei ollut kaikki. Elsa oli viimeistä kuukauttaan raskaana, seuraava vauva syntyisi kohta, ensimmäinen tässä talossa. Jos junat kulkisivat, äidinäiti Henrika tulisi apulaiseksi lapsen syntymän ajaksi Hyvinkäältä. Niin sitten kävikin, noin 70-vuotias mummu tuli sukankutimineen keinutuolin asukkaaksi. Elsa oli ollut Henrikan nuorin lapsi, syntynyt 42-vuotiaalle äidille 1906. Henrika kutoi ensi töikseen valkoisesta langasta Tatulle päänsuojaksi kypärän alla pidettävän naaman ja kaulan suojuksen, jossa oli aukko vain silmien korkeudella. Se oli niin kallis säilytettävä, että myöhemminkään Elsa ei sitä antanut purettavaksi muuhun käyttöön, kuten siihen aikaan oli tapana.

Marja-Leena syntyi noin viikkoa ennen joulua, joten uusi koti sai ensimmäisen uuden vauvansa heti kohta. Syntyi terve ja napakka tyttö. Minulle kaveriksi sitten joskus, kunhan siitä vielä kasvaisi. Vauvan vaunut olivat Pertille Viipurista hankitut ja vanerista tehdyt. Kaipa niissä oli kuomukin, vaikka en muista toimiko se laite kuinka hyvin. Kuomun materiaali oli vedenpitävää pegamoidia.

Isukkia ei tainnut näkyä, hän oli rintamalla sinä jouluna, sillä sota kesti noin 100 päivää (tarkemmin ottaen 105, kun tehtiin Moskovan rauhansopimus 13 03 1940). Henrika oli onnistunut tulemaan hyvissä ajoin, ja jollain konstilla oli kunnan kätilö saatu tietämään asiasta. Sitä en kyllä tiedä, oliko päässyt itse tapahtumaan, vai tuliko vasta jälkeenpäin. Äitiysvuodeaikaa pidettiin silloin vähintään viikko, ja Henrika hääräsi minkä ehti. Siellä kotona Hyvinkäällä piti emännyyttä kotona asuva Impi, Elsan vanhempi sisko. Hyvin Henrika jouti olemaan joitakin viikkoja.

Minulle vanhimpana tyttärenä oli yleensä delegoitu tuo käytettyjen vaatteiden purkuhomma, joka kyllä ei ollut helppoa, jos oli jo parsittu tuote kyseessä. Piti ymmärtää,miten kohta oli syntynyt ja ottaa pois vahvikelangat, sillä katkeamaton lanka oli aina paras tulos. Kintaisiin käytettiin tavallisesti kahta ohuemmaksi kulunutta purkulankaa, joten saatiin tweed-pintaista neuletta. Muunlaisia en taida lapsuudesta muistaakaan, myös lasten nilkkasukissa se oli käytäntönä. Sain purkaa myöhemmin myös käytettyjä vaatteita, jos palasista ajateltiin tehdä jotain lapsille. Mummu teki lapsille talvijalkineiksi tallukat, jotka oli tehty takeista purettuja pieniä kappaleita yhteen tikkaamalla. Muistuttivat nykyisiä varsilenkkareita aika lailla. Kyllä niillä kuivalla lumella hyvin tarkeni, ja ne kuivivat siinä hellan antamassa lämmössä aika pian.

Henrika toi myös kokemuksensa antamaa turvaa, hän oli ollut perheellinen aikuinen jo edellisen sodan aikana. Saippuankeitto syksyllä oli niistä hurjimpia hommia näin jälkikäteen ajateltuna. Ei sitä kuitenkaan 1939 tehty, koska olisi pitänyt kasvattaa kesäpossua sitä ennen, se saippua tehtiin nimittäin teurasjätteista keittämällä ja lipeää käyttämällä. Possu oli hyvä kierrättäjä, sen ruoka koostui pääasiassa ruoanvalmistuksen tähteistä, perunankuorista, jotka olivat puolestaan pääasiallinen jäte. Ne pantiinkin valmistamisen yhteydessä lajiteltuina suoraan ns. sikaämpäriin, joten niitä jätesankoja oli kaksi. Ainakin kesällä 1940 meillä jo oli possu. Kun ilmat tulivat niin kylmiksi syksyllä, että possua alkoi palella, se teurastettiin, kun ei ollut talvikotia sille. Yleensä se oli hengissä vielä syyskuulla, kun perunannostosta tuli ns. pikkuperunoita, liian pieniä kuorittaviksi, niin ne keitettiin suoraan isossa saunan padassa. Possulla oli silloin oikein ruokajuhlia pävittäin.

Onneksi oli tuo iso hella! Sen päälle mahtui ikuinen kuumavesilähde, alkuun emalikattila, mutta aika pian (ehkä vuodesta 1945?) 5 litran tasapohjainen rautapata. Sen lisäksi oli isohko emalinen pesuvati, jossa vauvan aikaansaamia lisäpyykkejä voisi viedä eteenpäin. Muurin rakoon sai tungettua uunipellin ohella pienen puisen kepin tai useampia, jotka toimivat ripustusortena. Ei ollut kuivan huoneilman ongelmaa.

Pitkään vielä rakennustöitä riitti seuraavana keväänäkin, kunhan ilmat lämpenivät. Varmaan vuorausten täydennystä, ja ehkä oli kesken vielä Tatun työhuoneen kohta eli nykyinen vierashuone. Pohjakerroksen kellariosastokin taisi syntyä vasta silloin, sinne tuli juures- ja  hillokellari erikseen. Ja ne pilarien väleihin tehdyt seinät. Kantolan pappa jostain päin Iittiä oli pyörällään tullut viimeistelemään taloa, mutta esim. vinttikerroksessa olivat lämpöeristeet eli kutterinpurut rakenteiden väleissä pitkään näkyvillä, sinne ei ollut lapsilla asiaa.

Vintin orsilla riippui talvisin ruokalähteeksi 1-2 palvattua sianjalkaa, muut osat olivat isossa saavissa suolattuina veteen. Kerran vintille vietiin kuivattua haukeakin, se oli jotain välirauhan aikaa. Hiiriä ei liikkunut siellä ylhäällä, saivat olla ihan rauhassa. Puolukkasaavi kuului myös kerätä täyteen syksyisin, se taas oli hillokellarin lattialla, jossa lihasaavikin aika usein. Niihin aikoihin ei oltu kuultukaan vielä jääkaapista, se tieto saavutti Suomen vasta 1960-luvulla. Kaikki säilytettävä piti syödä nopeasti. Meillä ei ollut varsinaista ruokakomeroa, joka vanhemmissa uunilämmitystaloissa oli aina talon kylmimmässä nurkassa.Jos jotain piti säilyttää, se vietiin pohjakerroksen hillokellarin hyllyille, jotka ainakin kesäaikaan olivat ihan tyhjillään.

Ruoka tehtiin korkeintaan kahta- kolmea ruokailua varten jauhoista ja perunoista, joskus mukana myös munia tai lihaa, muttei läheskään aina. Pääasiallinen kestoruoka oli leipä, se ei loppunut koskaan. Leivät säilytettiin suljetuissa saaveissa pohjakerroksessa. Elsan lajit olivat ruisreikäleipä muille aterioille ja limppumainen kauraleipä aamiaiselle. Pullaa oli yleensä vain viikonloppuisin, se kuivui nopeasti korpuksi. Hyvin tultiin toimeen!

Kesäaikana maito oli ongelmista suurin. Avuksi otettiin kaivo, jonne maitohinkki narun varassa riippumaan niin, että pohja otti veteen ja jäähtyi sitä kautta. Osasta maitoa tehtiin viiliä, jolloin se jätettiin tekeytymään yön yli avonaiseen astiaan vanhemman viilin osan kanssa (ns. viilin siemen) ja oli seuraavana päivänä syötävän hapanta, jos astia oli tarpeeksi pieni. Meillä viilit tekeytyivät tiskipöydän toisessa alakaapissa, jossa ne olivat pölyltä suojassa. Viilin joukkoon pantiin aina talkkunajauhoa, se teki maidosta ruoka-annoksen lämpimänä aikana, ei tarvinnut virittää hellan tulia puuron keittoon.

Tella päättää tämän muistelman aamunokosillaan. Hän viettää ehtoopuolen aikaansa tässä talossa, joka tarjoilee etuovesta ulos mentäessä minimimäärän rappuja huonoille takajaloille. Kyllä se vielä toistaiseksi jaksaa pohjakerroksen raputkin kulkea, mutta hitaammin menee.