sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Valokuvia parinkymmenen vuoden takaa(kin)

Tein illalla hieman alakerran kamarin kirjahyllysiivoa, jonne ajautuu usein tavaamiani tiedelehtiä, kuten Lutukka, Sorbifolia, Terra ja Luonnon Tutkija, joita olen tilannut koko ammattiurani ajan. Oikeasti etsin alkuun sitä tiettyä Lutukkaa, jota heinäkuussa 2011 Tiitun kanssa sängyllä iltasella lueskelin.
Siinä oli nimittäin kirjoitus kuolanpioneista, asia, jota en ollut tiennytkään aiemmin, nimittäin että sillä kasvilla on sekä jalo- eli kiinanpionin ja ruusupionin geenistö, eli että se on risteytymällä syntynyt laji. Kuinkahan monta kertaa se on ns. eka kerran syntynyt risteytymällä ja mitä sitten on tapahtunut jälkeenpäin.
Meidän tontilla syntyy nimittäin kovin harvoin siemeniä kukkiin, ja taimia vieläkin vähemmän, tähän mennessä on löytynyt vain yksi siementaimi. Kuvan kasvi on vuosien kuluessa lohjennut kahteen osaan, sillä jättimalikka-sieni levisi tässäkin penkissä ja tuhosi osan mennessään. Onneksi molemmat puolet jäivät eloon.

Päätin illalla saman tien järjestää lattialle ja tuoleille leveilleen menneet lehdet kronologisesti ja siivota samalla. Sainkin sen tehtyä, ja tarpeeton muu tavara meni lehtikeräyskassiin. Parin Lutukan välissä oli kuitenkin valkoinen muovitasku, jollaisia takavuosina kaupiteltiin valokuvien säilyttämiseen. Muutama kuva oli jostain syystä liikkunut tämän taskun mukana yläkerran mapeista tänne, ties kauanko lienee ollutkaan.

Ensimmäinen kuva on Pertti-veljeni ottama, hänen käsialansa on tunnistettavaa, ja kuvan takana oli kuvauspäiväksi merkitty 07.04.1993. Muistelen, että Pertti oli täällä kartoituksen takia, kun tonttien kulmiin piti viritellä valkoiset ristikkäismuovit, jotta piste erottuisi ilmavalokuvissa. Talo oli niihin aikoihin vaalean keltainen, ja pielilaudat olivat vaaleanharmaat. Huhtikuussa oli jo lumetonta, lentokone tulisi tekemään kuvaushommat, ennenkuin puut tulisivat lehteen.
Kuva kertoo suuresta käänteestä talon historiassa, kun vanha navetta-lato, jossa oli myös paljon Pertin rakentaja-käden jälkeä, oli korvautunut uudella autotallirakennuksella. Sehän kyllä oli tapahtunut jo aiemmin, 1991 kesällä, kun Emmi oli noin 3-vuotias. Rakennus kyllästettiin aluksi keltaisella sävyllä, mutta sai myöhemmin punamultavärin ja mustan oven, vain valkoiset pielet jäivät.

Seuraavat kuvat ovat kesältä 1995, jolloin Pertillä oli 60-vuotisvastaanotto ihan ravintolassa, kotinsa lähellä. Yhdestä kuvasta erottui suurentaessa kameran kirjaama päivämääräkin, 12.08.95.

Ensimmäisessä kuvassa ollaan just pöllähdetty paikalle, Perttiä ei näy kuvissa, joten hän lienee häärinyt myös kameran takana. Kuvassa on Isa, Maija ja Pentti yhdestä autosta ja Marja-Leena ja Ulla kulkivat minun kyydissäni. Ulla oli edelliskevään ylioppilaita, Katariina oli jo alkanut opintonsa hammastohtoriksi. Erkin autosta on kuvaan ehtinyt vasta pikkuneiti Salla(?). Pentin taakse osuu Ilkan vaaleat hiukset ja myös Katariina edustaa vastaanottokomiteaa.

Juhla oli järjestetty viikonlopulle, olihan syyslukukauden koulutyö taas alkamassa seuraavan viikon alussa, joten vapaa-aikaa olisi vain viikonlopuilla. Kiinnittäkää huomiota kampaukseni malliin, olin nimittäin keksinyt, että ikiaikainen otsatukkani voidaan kasvattaa pois ja olla niinkuin muutkin ihmiset.

Keskimmäisessä kuvassa ollaan sisätiloissa. Ulla ja Katariina pääsivät istumaan vierekkäin ja muita tässä pöydässä on Raija Vähätalo ja muistaakseni selin on hänen äitinsä kiharapää, minä sitten kuudentena. Pertin paikka on taas tyhjä, joten hän on kuvaajana. Marja-Leenan profiili on taustalla ja Maijan erotan takaoikealta.

Alimmassa kuvassa  ovat nuoret neidit jälleen, nyt heidän seuraansa on päässyt tuolia esiin vetävä Erkki. Katariinalla on upea kampaus, ja Ulla esiintyy itse ommelluissa vaatteissa, hän alkoi valmistaa pukunsa jo varhain. Olin ostanut Pertille lahjaksi komean lasilinnun, variksen, kun pidin varista viisauden symbolina ja kun omat juhlani tulivat vuotta myöhemmin, sain häneltä samanlaisen saatesanoilla: Potut pottuina.

Eipä mennyt kuitenkaan kahtakaan vuotta, kun jo kokoonnuimme Pertin hautajaistilaisuuteen kesäkuussa 1997.

Alin kuva on naapurista Lepolasta, johon oli kokoontunut iso kutsuvierasjoukko heinäkuisille "Ellinpäiville". Taisi olla kuitenkin Sirkan syntymäpäivistä kyse. Tämän kuvan vuosi on minulla jäänyt kirjaamatta, arvelisin, että 1993-95 haarukassa ollaan,  mutta miksi sen nyt laitan esille, ei johdu siitä, vaan kun näin kuvan ensi kerran, ihmettelin kovasti, miksi jo kauan sitten nurmen alle nukkumaan mennyt äitini voi seistä vierasjoukossa selkä puuta vasten varjossa. Olin jopa näkevinään Elsan 50-luvulla suosiman nutturankin  aluksi.

Itsehän siellä kuitenkin seisoin, ilman otsatukka-tavaramerkkiäni niin erilaisena, etten itsekään tuntenut. Jostain myyntirekistä olin löytänyt mukavan vaaleanvihreän kesämekon, jossa sattui olemaan myös Elsan suosima V-kaulus. Naapurit, joilta kuvan sain, sen sijaan hyvin tiesivät, kun sain kuvan heiltä! En ollut koskaan kuvitellut aiemmin, että muistuttaisin äiti-Elsaa enempää kuin isääkään. Mutta yksi todiste siis on.

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Juhannus jo rääppiäisiä vailla

Pohjoiseen kallistuva ruusuaidan takainen rinne oli ennen kuivaa ketoa, mutta pensaat varjostavat, ja rinne kasvaa nykyisin korkeaa heinää. Onneksi taisteluni jättitattarin kanssa kääntyi vasemmalla laidalla kuvaa voitoksi, se vaati kolmena kesänä ruiskutuksia. Valkoinen syreeni saakoon nyt rauhassa levitä sinne päin. Mutta tarhavalvatti tässä samassa rinteessä oikealla on päättänyt vain petrata myrkyistä huolimatta....
Vuosittaisten juhlien merkitys hiipuu vanhemmiten, varsinkin kun eläkkeellä ollessa viikonloppu ei muodosta mitään erityistä nostetta päiviin. Työssäkäynnin aikana piti viikonloppuisin sekä tehdä seuraavan viikon syömiset puolivalmiiksi, käydä ostoksilla ja jossain välissä siivoillakin. Nyt voi jakaa kaikki hommat viikon mittaan, mikä helpotus. Viikonlopulla voi jopa vain olla tai rentoutua pasianssin seurassa.
Tällä kertaa oli tarjolla myös perjantaisin esitettävä Hercule Poirot televisiossa. Ei ihme, että tämänvuotinen kyläläisten yhteinen lipunnosto ja juhannuskokko Radansuussa jäivät vain aikomukseksi, kunhan oman lipun sain kunnialla riippumaan. Minulle riitti sohvankulma, kun lippukaan ei osoittanut suurta aktiivisuutta, kunhan siinä tangossaan retkotti. Märkänä se otetaan kohta alas kuivumaan.

Punalehtinen ripsialpi on viihtynyt hyvin tuossa rinteen taitteessa tarha-alpin vieressä. Toiveena olisi, että valtaisivat kokonaan nämä lumimarjalta vapautuneet neliöt, mutta toistaiseksi vuohenputki-nokkonen yhdistelmä on vahvempi, joten niittoa on ainakin kerran kesässä odotettavissa. 
Viileä ja kostea viikko päätyi viileään ja kosteaan juhannukseen, joten ainoat työtavat olivat puutarhan ylenpalttisen komeiksi paisuneiden vuohenputkien ja nokkosten listimiseen liittyviä. Pari kesää sitten sain ostaa Agrimarketista tukevia kotimaisia sirppejä, jotka voi teroittaa vanhaan hyvään malliin hiomakivellä. Niillä työ käy varmasti, ei tarvitse huitaista paikastaan kuin kerran.

Idänunikoista ensin alkaa kukkia Elsan peruja oleva kerrottu lajike, omat kylvökset ovat yksinkertaisia kukiltaan ja pysyvät ehkä paremmin pystyssä sateiden antaessa lisäpainoa.
Viimeisten päivien projektit jäivät leveilleen nurmikoille, kun märät ja tuoreet niitokset olivat sekä painavia että turhan märkiä käsiteltäviksi. Tässä yläpuolen kuvan rinteessä jätin toistaiseksi niittämättä vain lemmikkien alueet.
Metsän kävelypolut ovat suurin piirtein maassa makaavan heinän peitossa sirpin jäljiltä. Tänne ei muutamaan vuoteen oikein ole leikkurilla voinut tullakaan, koska isoja myyrän kaivamia multakekoja ilmaantuu helposti. Ihan vasemmassa laidassa on hyvin kasvava palsamipihdan taimi, kohta parimetrinen. Toinen, hieman matalampi on melkein polulla kuvan keskitakana.
Työmaata on ylenpalttisesti jäljellä, ruohonleikkuria ei kannata ajatellakaan, sillä märkä ruoho muusaantuu leikkurin pohjalle tiiviiksi paakuksi. Heinän siirtäminen kompostille myös vähentää ruohikon ravinteita, joka on aina hyvä päämäärä, että ketoutumista tapahtuisi.
Isolle heinäkompostille pitää päästä vaivatta, joten se väylä on levein sirpitettävä. Mutta kun puut paisuvat, täytyy väylää levittää ja harmaapihdan taimi näyttää jäävän sen keskelle. Tuo taimi jäi 2011 puunkaadossa latvuskasan taivuttamaksi ja piti tukea kepeillä ylös asti. Ei ole kuolo korjannut, taitaa kasvaa puuksi.
Tämän kiven vieressä oli vuonna 2011 mahtava kuusenlatvojen kasa, josta jäi paljon neulasia, niinpä istutin hapanta alustaa haluavia rodoja sille seudulle parikin kappaletta, tänä vuonna on vain yksi kukka. Irvistävä puun tyvi on entinen pihlajanrunko, joka on kuivunut kelasköynnöksen kuristuksessa. Tuo vasemmanpuoleinen kokee saman kohtalon, kun köysi on jo tiukalla.

Koivut muodostavat ylämäellä suojapuuston, ja omat kasvatuskuuset (Ullan tekemät taimet joulukuusen kävyn siemenistä) ovat reilusti yli viiden metrin. Siperianpihtakin kasvaa pitkiä vuosikertymiä koivusta oikealle päin.
Polun toisella puolella on tulossa monilatvainen tammi, jo parimetrinen. Sen alkuperä on varmaan lähellä olevasta naapurin puusta, mutta jänikset söivät sen niin tarkkaan pikkutaimi-vaiheessa, että näytti pitkään maassa olevalta oksamytyltä. Olen leikannut vähitellen kaikki alaoksat pois, ja sitä pitää vielä jatkaa, että mahtuu kävelemään ohitse.
 Polun varteen jää myös koiranheisipuu, toistaiseksi pensaan kokoinen, mutta tänäkin vuonna kasvu on hyvää, kun kurjat heisinälvikkään toukat ruokavieraina näyttävät puuttuvan. Kirvojakin on paljon vähemmän kuin muita kesinä.

Ukonkellot ovat kasvaa hujahtaneet jo lähes metriin, on aika panna tukikaaria paikoilleen, että pääsee autosta rikkomatta niitä ja/tai kastelemasta itseään.
Toisen saaliloimen virittely on vielä ajatuspilven muodossa, ulkohommia on ollut tarpeeksi. No, kesästähän povataan jatkossakin saman tapaista, kosteaa ja viileää, joten varmaan liikenee aikaa yläkerran askareillekin. Talon alapuolelle suunniteltu rapunkorjaus saa odottaa syysviileitä. Sorakasan jämä näyttää oikein tyytyväiseltä oloonsa sinällään.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Sukujuhlien aikaa

Ullan ja Jarin Gubbe-kissa osallistui omistajiensa kanssa Tampereen kokouksen onnistuneeseen järjestelyyn. Paljon kiitoksia!
Tässä aiemmin suvut kerääntyivät yhteistilaisuuksiin, kun jollekin jäsenelle tapahtui merkittävää, kuten syntyi, kuoli, vihittiin tai täytti vuosia. Nykyisin on tullut muotiin kerääntyä isommallakin joukolla vain tapaamaan suvun jäseniä, joista toiset voivat olla perin tuntemattomiakin toisilleen. Erityisosassa tässä ovat ns. suurklaanit, joissa jäseniä saattaa olla tuhansia yhteisen esi-isän tai äidin jälkeläisinä jo satojenkin vuosien takaa. Sukututkijat ovat tässä ihan avainasemassa, he tuntevat sukujen historiaa ja tietävät nykyisyydestä, kuten esimerkiksi osoitteista ja muista viestimismahdollisuuksista.

Kesä on ryhmätapaamisten luvattua aikaa, kun illat ovat pitkiä ja ulkonakin tarkenee.
Aika väljä klaanihan se oli juuri hiljan koolla tässä meidän kylälläkin, kun samaa, jo 50 vuotta sitten lakkautettua koulua käyneet kokoontuivat yhteen. Sitähän ei toki pidetä varsinaisena sukukokouksena, mutta muoto on sama, ja yhteisestä veljeydestä ja sisaruudesta siinäkin oli kyse, vaikkei verisukulaisuuksia ollutkaan kuin muutamilla keskenään. Samantapaisia ovat luokkakokoukset, jossa yhteisten vuosien aikana kertyneet muistot yhdistävät oppilaat uudenlaiseksi suurperheeksi.

Ullan ja Jarin toinen poikakissa Leo suoritti onnistunutta lintulaskentaa lauantaiaamuna. Ja lämmitti mukavasti mummon nilkkoja yöllä vierashuoneessa... Mutta kuvassa kuitenkin on taas Gubbe, sellaista on mummojen muisti. Leo on paljon vaaleampi pilkkukokoelma.

Ihan lähisukulaiseni, oma sisarusparveni eli Elsa ja Tatu Vierulan lapset jälkeläisineen ja muine perheineen kokoontuivat nyt viikonvaihteessa Tampereella. Kolme suurta pöytäkuntaa saatiin koolle, mutta toinen mokoma olisi hyvin tullut lisää, jos kaikki olisivat voineet osallistua. Miten se virkistääkin mieltä, kun harvoin nähdään, ja mukavat muistot tulevat siinä samassa kuin lämmin löyly saunan ovea avatessa.

Kokoontumishistoriamme tämän lähisuvun kesken on ollut sellainen, että edesmennyt vanhin lapsemme Pertti kutsui vuosittain kotiinsa sisarukset jälkikasvuineen omien vanhempiemme elämänkaaren tultua päätökseen 1980-luvulla, ja tätä jatkui sitten aina hänen kuolemaansa asti 1997. Yksi kerta oli kuitenkin näyttävämpi, silloin olimme 1990-luvun alkaessa koolla Iitissä Kurjenmiekan tiloissa. Sukuun oli juuri syntynyt myös uusi jäsen Joonas Kohtala.
Kuva on vuodelta 2008, jossa jo edesmennyt Marja-Leena ottaa vastaan Turun suunnasta saapunutta jäsenistöä.
Sen jälkeen on kokoonnuttu isoilla joukoilla harvemmin, suurin tilaisuutemme oli täällä kirkonkylällä 2008, jolloin istuttiin yhteiseen ruokapöytään seurakuntatalon tiloissa pitokokki Annikki Ruokosen hoiviin, ja senjälkeen siirryttiin kotitalolle Vierulaan jatkamaan yhteistä hetkeä. Silloinkaan eivät läheskään kaikki voineet saapua, mutta kävi selväksi, että isoja tiloja tultaisiin jatkossakin tarvitsemaan! Oman nuorimman tyttäreni Ullan mukana oli Jari Hopsu, josta pian saatiin sitten vävy. Sukututkimuksissa on selvinnyt, että kaukana menneisyydessä heillä on yhteinen sukulainen, eli ovat 13. serkkuja keskenään. Jarin isä Tapio ja minä olemme 12.serkkuja isä Tatun puolisessa haarassa. Onneksi Ulla katsoi blogia ja antoi toivotut oikaisut.
Ulla ja Jari 2008.
Alunperin oli 6 sisarusta puolisoineen, heille tuli lapsia yhteensä 8, lapsenlapsia on yhteensä kertynyt 12, josta saadaan 32 yhteensä. Muutamat puolisotkin ovat vaihtuneet ja siten saatu lisää sukuun kuuluvia uusia jäseniä mahdollisine jälkikasvuineen. Viisikymmentä on täten reilusti ylitetty, ja toista puolisatasta hyvää vauhtia ollaan täyttämässä.
Jokainen kymmenen vuotta tuo lisää jäseniä sukuun, sillä kolmansia polvia on jo kaikissa niissä haaroissa, joihin tuli lapsia, ja neljäskin polvi on jo alkanut syntyä.

Vuosi sitten huhtikuussa 2014 Raija vietti kirsikankukkajuhlaa entisen kotinsa tanhuvilla, taustanaan muinainen perunapeltomme, jossa nyt kasvaa jo melkoisen kookkaita puistopuita. Muistona menneestä on vanhempiemme Elsan ja Tatun keinu, joka on enää koristeena.
Ilman toisella puolella maapalloa asuvaa sisarussarjan nuorinta Raijaa tuskin sukumme olisi kokoontunut näinkin säännöllisesti, sukuhistoria on hänen ja Mikko Haapasen yhteistä selvittelyä. Vierailut hänen uudessa kotimaassaan USA:ssa ovat tulleet myös viime vuosina "muotiin", kun Raija ja miehensä Ron vaivojaan säästämättä ovat ottaneet kotimaan lähetystöt vastaan.

Kiinnostava lisä sukutapaamisissa oli myös aivan kuukausi sitten, kun Elsa-äidin tädin eli Karoliinan 1800-luvulla Amerikkaan menneen lapsen jälkeläinen, hiljattain Raijan tapaama Guy Roberts löytyi vierailemaan Turussa, jossa häntä hoivasivat Pertin perheen jäsenet (mm. Simo, Kirsi, Leena ja Heikki). Tämä Raijan sisarusten kolmas serkku oli konserttimatkallaan keski-Euroopassa ja sai järjestettyä aikaa käydä vanhaa kotimaata katsomassa, ensi kertaa. Kuulin Tampereella, että suomalaiset lihapullat ja muusi olivat olleet kohokohta! Sellaisia ei valmisteta kaikissa maissa. Eikä saada satoja suomalaisia sukulaisiksi kertaheitolla...

Sukututkimuksissa on käynyt ilmi, että varsinkin Nurmijärvellä asunut Elsa-äidin suku oli innokas lähtemään uuteen maailmaan siirtolaiseksi. Perheet olivat suuria ja olihan sieltä aika lyhyt matka isojen laivojen lähtösatamaan Hankoon. Väestöhistoriallisesti lähtijät ovat usein peräisin alueilta, joissa väestötiheys on saavuttamassa maksiminsa, ja sehän tuli maatalousvaiheisen 1800-luvun Suomen kohdalla helposti vastaan, jos alue sijaitsi eteläosassa maata, jossa alkuperäinen väestö joutui hallitsijoiden takia torpparien asemaan muinaisilla asuinseuduillaan.

Raijan tämänkertaista Suomen-vierailua sävyttää toinenkin ryhmätapaaminen, sillä tällä viikolla on myös luokkakokous Iitin yhteiskoulun tietylle hänen luokalleen.

Ja kaikilla mitaleilla on vielä se toinenkin puoli, eli sisarussarjan aviopuolisoiden omat suvut, jotka myös kokoontuvat tilaisuuksiinsa, ja joita on mukava tavata. Tämänkertainen Haapasen suvun kokoontuminen heinäkuussa on Irja ja Eino Haapasen viimeisen asuinpaikan mukaan Sysmässä. Kokousta vetää tällä kertaa Kaliforniassa asuva suvun jäsen Marko.