maanantai 27. joulukuuta 2010

Pakkasjoulu kuin arktinen henkäys

Ensimmäiset jouluvieraat aatonaattona olivat koirulit emäntänsä kanssa. Silloin ja aattonakin oli vain niin paljon pakkasta, että koirien ulkoilutus oli kuin pikku pyrähdys pakkaseen. Vanhin koira Wilma sai kylmäkrampin toiseen takatassuun ja alkoi kulkea kolmella jalalla tai istua. Hänen ulkoilunsa meni sitten sylikoiran tapaan kotiin.

Äkkiä sisään!

Niin hurjat pakkaset, käytiin lähellä -30 asteen lukemia ja sitten vielä heittäysi lunta riputtamaan! Kovan tuulen kera, tietysti. Pyry alkoi joulupäivän vaihtuessa tapaniin, kesti tapanin jälkeiseen aamuun eli yhteen mittaan yli 30 tuntia. Eilen aamulla lunta oli jo niin paljon, että naapuri ulkoilutti lumikolaa tapaninajelujen asemasta, ja itse kaivoin sen verran parkkipaikan tienoita, että poislähtevät vieraat näkisivät, missä tie menee, jolle pitää peruuttaa, ojan sijasta. Tänään olen huvitellut lumitöissä oikein syrämen pohjasta. Hupeni helposti aamuhämärässä pari tuntia, osa jäi odottamaan toista hämärää. Linko-Teemukin tuli auttamaan ajoväylien ja parkkipaikan kohdalta.

Oli kyllä surku lähettää jouluvierailulta palaavia sukulaisia siihen tuiskuun: Mukaan kaivettiin varastosta liikenevät lumilapiot tai sen korvikkeet ja tarkistettiin taskulamppujen kunto, jos hyvinkin tulisi yllätyksiä matkaan. Hyvin kuitenkin pääsivät perille, mutta kaipa siellä kotonakin satanut lumi toi uusia ponnistuksia, ennenkuin oltiin kypsiä kellahtamaan sohvalle. Onneksi lähtivät jo hyvissä ajoin, täällä kun lumisade yltyi entistä sankemmaksi illan mittaan, ja eiliset lapiointijäljet olivat saaneet paksun peiton.

Kunhan irlanninkataja vielä muutaman vuoden kasvaa, siitä tulee joulupuu pihalla. Lumimassat kasvoivat tästä jouluaattona olleesta tilanteesta pihan lapiointien jälkeen niin, että katajasta näkyy enää puolet. Puut olivat lumituiskuun asti kauniissa huurteessa, mutta viima heitti kiteitä tuulen mukaan.
Jouluna vietettiin laatuaikaa jälkikasvun kanssa. Hyvä ettei tullut joulupukkia! Silloin kun lapsenlapset olivat vielä pieniä, sitäkin piti kestää. Minusta olisi paljon mukavampi, kun lahjat antaisi se, joka ne hankkii tai valmistaa, ja mukaan voisi sanoa, että tämän ja tämänkin päätin hankkia, koska olet minulle merkittävä, ihan ainutlaatuinen! Siitä olisi vanhanakin muistamista enemmän kuin jostain vieraasta pukista. Suomalaiset eivät yleensä sano tunteitaan suoraan, vaan käytetään tällaisia kiertoteitä. Minun lapsuudessani lahjoja oli vain joitakin, korkeintaan 2-3, ja ne olivat yleensä pehmeitä paketteja. Pukki ei esiintynyt ennen muuta lahjoittajana, vaan tutkijana, hänellä oli luuta sidottuna vyötäisille, ja siitähän olisi tempaistu risu kuritukseen, jos olisi jotenkin lipsahtanut, ettei oltu aina kilttejä. Oltiinkin koko lapsirivistö ihan kauhusta jäykkinä pukin tullessa. Jos piiskojen asemasta pukki vaati vaikkapa laulamaan, sen toki mieluummin teki. Muistaakseni kaikki joutuivat esittämään jonkin soolon, tukka märkänä saunan jäljeltä.

Tyttären auton kätköistä tuli esille LED- lamppuja käyttävä TV, molempien tyttärien yhteinen hanke, jonka paikka on sama kuin entisenkin. Sehän on minulle mieleen, kun kuluttaa vähän virtaa toimiessaan! Yksineläjä seurustelee kahvia juodessaan tai ruokailun aikana TV:stä löytyvien virtuaali-ihmisten kanssa. Kuvassa muuten aaton uutinen väestä, joiden joulumatkailu tyssäsi Pariisin kentälle. Milloin lunta liikaa, milloin puuttuu jäänestoaine. Maailmalla ihmettelevät, miten Suomessa kentät toimivat.
 Laatikkoruokia pitää valmistaa sen takia, kun niitä on helppo saada tarjoilukuntoon vain lämmittämällä. Tänä vuonna oli lisäksi kurpitsasalaattia "SM7", eli naapurini valmistamaa, Suomenmestaruuskisoissa sijalle 7 sijoittuneesta yli 300 kg:n köllikän siivusta. Se korvasi rosollin. Juuresten ja perunoiden kuoret pantiin tarjolle rusakkoa varten, kun se on kuopsuttanut jo kaikki talviopenkit aterioikseen. Joulupuuroa syötiinkin joulupäivänä, kun toisen polven jälkikasvu pääsi tulemaan vasta silloin.

Joulukuusi on minulla kuihtunut jo vuosi sitten visakoivusta sorvatuksi minituotteeksi. Pinta-ala ei salli suurempaa kuusta. Sitä ei tarvitse viedä uloskaan joulun mentyä, vaan puikautetaan laatikon kulmaan. Kun joulua viettää mukanamme myös kolme koiraa, voi olla vaara, että kuusi kaatuu, kun väistelemme toisiamme.

Joulupöytää koristavat kuusenoksien sijasta loistavat gerberat, joilla tuttavani ilahdutti! Toinen naapurini muisti itsetehdyillä konjakkiluumuilla, toinen pipareilla ja tortuilla. Elämä on yhtä luksusta! Niinhän siinä kävi, että joulutunnelmaa täydensivät vielä kesken olevat villasukat, mutta valmistuivat kuitenkin, kun viimeisiä paketteja tutkittiin.
 Koirien joululahja on porsaankorvien ohella tehostettu paijaus ja rapsuttelu, siihen ne eivät kyllästy. Wilma olisi voinut ilahtua myös valkohomejuustosta, mutta sitä ei oltu nyt hankittu. Kuvassa musta koira Tiitu ja punainen koira Tella ovat keksineet, että kyllähän heitä voi yhtaikaakin paijailla! Tella pitää lisäksi tassukontaktin, jotta paijaus jatkuisi keskeytyksettä. Tiitu luottaa ynähdyksen voimaan, jos käsi juuttuu liian kauaksi aikaa paikoilleen, mutta onneksi hän ymmärtää puhetta, jos totean, että nyt loppui!


On ollut vetisiäkin jouluja, eikä niin kovinkaan kauan aikaa sitten, vasta tammikuun lopulla tuli tuolloin sen verran pakkasia, että lumi rupesi pysymään maassa. Mutta nämä kaksi, viimevuotinen ja tämä ovat tuoneet railakkaan poikkeuksen moniin lauhoihin talviin. Kiinnostaa nyt odottaa, vieläkö meno yltyy ensi jouluna vielä hurjemmaksi vai palataanko ruotuun ja saadaan nyökytellä, että sitä se kasvihuoneilmiö teettää.

Nyt ei ole juuri viitsitty puhua siitä ilmiöstä. Päinvastoin, jossain eilisessä lehdissä selviteltiin, millaista on talvisaikaan kylmässä pohjois-Siperiassa ja ennustettiin, että sitä se tännekin tietää. Ei sentään ole uskallettu mainita mitään uusien jääkausien mahdollisuudesta. Kuitenkin jääkausia on ollut useampiakin täällä pohjoisessa, ja lämpimämmät ajat ovat lyhempikestoisia kuin kylmät.

Tämän päivän lehdet kertovat, että Suomenlahden jäätyminen on edistynyt reipasta tahtia, jo 1/3 on peittynyt. Kohta tarvitaan jäänmurtajia jo eteläiselläkin merialueella, jos pakkaskausi jatkuu. No Suomessa olemme tottuneet kylmiin talviin ja vetoisiin huoneisiin, sehän on vaan pirtsakka lisä pimeyden keskelle, ettei ihan talviuniksi äidy tämä elämä. Lumihangen kanssa kamppailu tuo lisää adrenaliinia, siinä sulaa joulusuklaatkin nopeammin! Vielä mahtuisi minun tontilleni parikymmentä senttiä lisääkin, sitten oltaisiin viimevuotisissa kinoskorkeuksissa. Luultavasti ne saadaan ennen uutta vuotta, kun on ennustettu paria lauhempaa päivää lähiaikoina.

Harmi, kun en muistanut tehdä jäälyhtyjä. Ne ovat tosi kauniita. Mutta kun vesiämpärien varasto on talvisaikaan Non-food-osaston takanurkassa, niin ei tule mieleen. Ehkä pitäisi se panna allakankulmaan muistettavien osastoon. Siitä on aikaa toistakymmentä vuotta, kun tulin joulunviettoon tänne mökille, ja naapurini oli urakoinut yhteisen tiemme varren täyteen loistavia jäälyhtyjä. Se oli parasta, mitä olin siihen asti nähnyt. Kiitos siitä vielä näin jälkikäteen uudelleen!

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Mennään ostamaan

Joulun tienoilla kaupat pursuavat kaikenlaista. Puhutaan ihan tavarataivaista. Teilläkin on vilkasta, kun ostajien autot täyttävät kaistat ja jakeluautot kiidättävät lisää jaettavaa. Seistään yhä pidemmiksi venähtävissä kassajonoissa, ajatuksissaan päivittelemässä, mihin ihmeeseen tuo ja tuokin noita tavaroita tarvitsee, samalla kun oma ostoskärrymme nitisee liitoksissaan. Kotinurkillakin kymmenet ja taas kymmenet markkinat, myyjäiset ja toritapahtumat vetävät lisäksi kansaa. Onneksi keksittiin kauppojen sunnuntaiden aukiolopäivät, silloin kuulemma voi keskittyä rauhassa ostamiseen.

Kaupat kasvoivat taloudellisen vaurastumisen myötä isoiksi ostoskeskuksiksi, ja kun ne vaativat suuria pinta-aloja, keskukset ohjattiin taajamien ulkopuolelle kaupunkien liepeisiin. Niihin saatiin tarjontaa niin, että kummallekin sukupuolelle riittää kiinnostavia liikkeitä, lapset saa lapsiparkkiin ja ruokailukin onnistuu. Koko päivä saadaan kulumaan tuossa paratiisissa. 1970-luvun alussa asuessani Hämeenlinnan liepeillä ainoa ostosmatkailun kohde oli Anttilan tavaratalo 3-tien varressa. Se oli kuitenkin kaupungin laidassa, ja siellä oli parkkihalli ja kahvio. Muuten ostoksilla oli kuljettava katuja tavalliseen tapaan, liikkeestä toiseen. Osteskeluun kului melkeinpä päivä. Anttilasta ostaminen luontui sellaiselle, jolla oli vain pari tuntia ostoksiinsa aikaa.

Sekään ei riitä. Mielikuvissa ostetaan lisää katselemalla televisiosta Kyläkauppa Tuurin jaksoja, jossa vain keskitytään löytämään jotakin kiinnostavaa, vaikkei niin tarvittaisikaan. Samaistutaan näihin roolihenkilöihin. Nähdään, kuinka käyttäytyy hintatietoinen ostaja, oikea haukka.

Viime syksyn 18.9. Kalatori-teemapäivältä. Kirpeässä aamuilmassa valmistauduttiin myös langantuottajan ja värjärien pöydässä mahdollisiin asiakkaisiin.

Syy kaupassa käyntiin voi olla myös sosiaalikontaktit, kärryä lykkiessä löydetään tutut hyllyjen väleistä ja vaihdetaan kuulumiset. Ilman niitä kauppareisu tuntuisi vaisulta, kuin puolinaiselta. Viimeistään on sitten seurusteltava kassahenkilön kanssa. Aikaa kuluu. Olipa kiva, kun tavattiin, mitä sinulle kuuluu? Sisätiloissa toki on mukavampi seurustella, ei tunnu viima. Olen sillä lailla perihämäläinen, että markkinapäivä ei vetoa tapaamaan tuttuja, vaikka se kuuluu täällä kotikunnassa aivan normaaliin kanssakäymiseen. Kadut mustanaan väkeä, pikkuisella torillamme aivan tungokseen asti. Tunnen olevani tulokas, kun en muista markkinapäiviä. Tuolloin ei kannata mennä muitakaan asioitaan hoitamaan. Seteliautomaattikin tyhjenee, on saatava täydentäjät paikalle.

Ostosmatkailu lisää tavaratarjontaa maaseudulla, jossa erikoiskauppoja on enää vähän. Monet linja-autoyrittäjät saavat nykyisen yksityisautoilun aikana paremman elannon tilausmatkoilta kuin vuoroliikenteestä. Lyhimmillään tilausmatka on juuri reisu ostoksien luo. Linja-auton tavarasäilöihin mahtuu suuri määrä matkalaisten hankintoja, ja autokuski jättää ostajat lähes kaupan oven eteen, ei tarvitse kävellä miltään maalaisten parkkipaikalta. Seurustelu hoituu mennen tullen. Keväisin käydään taimiostoksilla!

Näkymä on keramiikkataiteilija Elina Soraisen ateljeekodin eteisestä Pernajassa syksyltä 2009. Teimme sinne yhdistetyn opinto- ja ostosmatkan.

Tänä vuonna oman mausteensa joulunajan shoppailuun tuo etelä-Suomen saama poikkeuksellisen paksu lumimäärä, se hankaloittaa liikennettä, kun kadut muuttuvat lumisiksi, paikoitusalueetkin hupenevat aurausmassojen vallatessa tienvarret. Liikenne-esteet lisäävät ostosmatkoihin menevää aikaa. Meidän nurkilla lunta ei ole vielä haitaksi asti. Onneksi ei eletä keski-Euroopassa, jossa ei tunneta talvikelin ajovarusteita, siellä lumentulo tuottaa kaaoksen. Lumikin on erilaista, painavampaa ja hiutaleet suurempia. Eilen oli jopa mellakoita Frankfurtin lentoasemalla, kun kiitoratojen auraaminen viivästytti koneita. Joulunajan matkailun pahin ruuhka-viikonloppu sai nyt lumen tuottamat vaivat. 

Mieleen tulee parin vuosikymmenen takaa tapahtuma, jossa koulumme oli päättänyt viettää teemaviikkoa aiheena kierrätys ja luonnonvarojen säästeliäämpi käyttö. Silloin ei vielä oltu keksitty Älä osta mitään-päivää. Aiheen tiimoilta löytyi monenlaisia työpajoja ja vierailuja. Eräs koskettavimmista oli kilpailu, jossa opiskelijat pohtivat loppuun kuluneiden lenkkarien kohtaloa. Niitä oli jokaisen kaapissa, yleisin seuraava vaihe niille tuntui olevan roskis. Moni olisi vienyt ne kirpputorille tai lahjoittanut tarvitsevalle. Villisikafarmin liepeillä asuvat huomasivat lahjoittaa lenkkareita sioille stressileluiksi. Silloin kyllä tiedettiin, että kenkien ainesosat olivat poltettavaa materiaalia, ja niinpä moni ehdottikin uuninpesää tai polttolaitosta, jolloin niiden energia saatiin talteen.

Eräs nuorimies oli varmaan pohtinut aihetta jo aikaisemmin tykönänsä. Hänen ratkaisunsa oli: Mietitään asiaa uudelleen ja jatketaan niiden lenkkarien pitämistä. Hän tuli siihen tulokseen katseltuaan, mikä on kulutusyhteiskunnassa loppuunkulunut lenkkari. Käyttökelpoinen, mutta muka sopimaton. Aika usein syy uuden tavaran hankintaan ei olekaan ko. tuotteen puute, vaan meitä ympäröivästä viitekehyksestä tuleva paine, kuulut ryhmäämme, kun sinulla on tämä tai tuo tuote.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Seitsemän vitsausta ja äärikelejä - muistoja menneestä

Kuuntelin juuri säätieteilijää, joka arveli ilmamassan olevan 10-15 astetta kylmempää kuin keskiarvolukemat näihin aikoihin. Pakkaskeliä onkin ollut jo lähes 4 viikkoa, sillä isäinpäivänä olen kirjannut muistiin +3 asteen kelit, mutta senjälkeen vain pakkaslukemia. Tänään oli selkeän yön jäljiltä aamusta lähtien -18 asteen lukemat, eikä se siitä juuri noussut päivän mittaan. Nyt iltaan mennessä on sentään lauhtunut -15 asteeseen, ilmeisesti jonkin verran pilviä. Loppuviikolle ennustetaan taas yli 25 asteen pakkasia. Kylmää kyytiä!

Kuva on vajaan vuoden takaa, otettu helmikuun 24 päivänä 2010. Pakkasten lisäksi tulivat korkeat hanget. Valmistelin uusien ikkunoiden remonttiaikaa ja amerikanreisua. Turkulaiset murehtivat suositun siltansa notkahtamista Aurajoen yli, ja uutta siltaahan se tiesi.

 Viime vuosi oli ennätysluminen ja kylmät pakkaskaudet seurasivat toistaan. Lumihanget alenivat vasta huhtikuussa. Kunnon lumitalvi oli edellinenkin. Lehdistössä asiaa selitettiin El Nino-ilmiöllä, merivirrat virtailevat aika ajoin eri kohdilla merta, ja sen seurauksena ilmamassatkin kulkevat toisin kuin tavallisesti. Golf-virran heikentymisestä on tänäkin vuonna puhuttu.

Lueskelin ensimmäistä päiväkirjaani 1980-luvulta, varsinkin sen jälkipuoliskon asioita, koska silloin oli ollut yhtä napakoita kelejä kuin nytkin, jo joulukuusta alkaen. Erikoisen ikimuistoinen oli talvi 1986-87. Tuolloin yli 20 asteen pakkasia oli yhtä mittaa lähes puolitoista kuukautta. Miksi nuo ajat jäivät päiväkirjaan, johtui siitä, että kesämökkikäytössä olleen taloni vesikeskuslämmitysjärjestelmä ei moista menoa kestänyt, vaan pattereista paisuntasäiliöön johtanut vesiputki jäätyi viimeisten parin metrin matkalta. Sehän aiheutti tietysti painetta muussa järjestelmässä: patterit pullistelivat ja lämmitys loppui. Tuohon aikaan taloa kävi paimentamassa äitini ystävä Anja, joka hätääntyneenä tammikuun puolivälissä soitteli omistajia apuun. Kun talo oli kesämökkinä, eivät putkimiehet ottaneet tilausta ensimmäiseksi, koska niin monien muidenkin putket tekivät lakon. Piti alkaa voimallinen uunilämmitys alakerran uuneilla, ja se tiesi Anjalle jatkuvaa oloa täällä talossani.

Miksi putki jäätyi? Kylmän joulunseudun toimintamme lienee ollut alkuun panevana voimana. Oltiin täällä isommalla joukolla, mukana ensimmäinen lapsenlapsi, jolle lattiantason askareet olivat tavallisia, ja lattia tuntui kovin viileältä. Niinpä haettiin varastoista peite, jolla yläkertaan vievä ovi peitettiin, ja vetohan kävikin vähäiseksi. Asuinkerroksen lämpö ei tihkunut ylemmälle tasolle. Peite unohtui paikalleen, kun lähdettiin joululoman loputtua taas Hämeeseen, vakituiseen kotiin. Myös lämpötilaa säädettiin hieman alhaisemmaksi, kun täällä ei oltu. No, siitä tuli seurauksia! Jos olisin ollut kokeneempi talonomistaja, olisin ehkä ottanut tarkemmin selvää asioista, minun maalaisjärkeni ei kyennyt kuvittelemaan moista, kun ei ennenkään mitään ollut sattunut.

Kun uunilämmitystä sitten piti tehdä oikein voimalla, ilmeni, että savut eivät päässeet ulos, vaan tuprusivat yläkerran ilmanvaihtoventtiileistä sisälle, ilmiö, jota ei koskaan aiemmin ollut sattunut. Paljon kirjoja savuttui, puhumattakaan muusta. Nuohooja hälytettiin apuun, ja kas kummaa, piipun päältä löytyi paksu lumivaippa, sillä poislähtömme jälkeen oli sadellut reippaasti lunta. Mutta piipun päällä oli muutakin: toinen naapurimme oli joskus kesällä käynyt sinne asettamassa verkon, etteivät hänen mehiläisensä parveilulennollaan menisi piippuun. Verkko oli häneltä unohtunut sinne. Minä taas en tiennyt asiasta mitään. Verkko oli sen verran tiheäsilmäinen, että lumi oli peittänyt piipun hormit kokonaan. Nyt verkko poistettiin ja piippuhan vetii oikein hyvin!

Homma ei kyllä ollut vielä hanskassa: jäätynyt putki piti sulattaa kuumalla vedellä. Siihen aikaan talossa oli onneksi vielä asuinkerroksen hella, jolla vettä kuumennettiin, ja sitten yläkerrokseen höyryäväin ämpärien kera. Monen toiston jälkeen putki lopulta suli, mutta senhän arvaa, että vettä valui rakenteisiin monta ämpärillistä.  Rikkoutunut putki paikattiin väliaikaisesti. Saatiin taas vedenkiertoon perustuva järjestelmä toimimaan. Päästiin jotenkuten yli pahimmasta.

Kohta alkoi sitten jälkihoito. Rakenteet piti kuivata, ettei tulisi hometta tai muita ongelmia, seiniä ja lattioita revittiin auki ja isot puhaltimet sitten työntämään lämmintä ilmaa aukkoihin. Tätä kesti pari kuukautta. Vakuutusyhtiön edustaja kävi arvioimassa, koska kuivatus oli tehnyt tehtävänsä. Sähkölasku paisui jättisuureksi.

Kesällä tulivat sitten korjausrakentamiset: paisuntasäiliö pudotettiin kerrosta alemmaksi toiseen yläkerran makuukamariiin, ja kastuneita kattoja ja seiniä verhoiltiin ja maalattiin uudelleen. Auki revityt lattiat korjattiin ja maalattiin. Taisi siinä mennä suuri osa kesälomasta.

Olen kirjoittanut muistikirjaani, että se oli vanhaan israelilaistapaan seitsemän vitsauksen  ajanjakso. Se oli alkanut 26.4.1986. Silloin nimittäin oli surullisen kuuluisa Tsernobylin ydinvoimalan onnettomuus, joka aiheutti täällä kaakkois-Suomessakin vaarallisen paljon laskeumaa. Asiasta tietämättömänä haravoin noina päivinä suuret määrät syksyn lehtiä, joita tuuli oli ajellut maantien varteen, ja jos niissä niitä kuumia hiukkasia oli, niin varmaan sain osani. Säteilyturvakeskus antoi kansan tietää asiasta vasta useita päiviä myöhemmin. Oli sekin nimipäivä!

Routa suli Pohjanmaalta vasta heinäkuussa ja oli suuria putkivahinkokertymiä vielä kesälläkin. Rankat sateet runtelivat puolestaan Kiinaa ja Intiaa, valtavat metsäpalot taas kesällä Kiinaa ja itänaapuriamme, jonka nimi silloin oli Neuvostoliitto. Suuresti kunnioittamani (äidin istuttama) ruusuorapihlaja Crataegus coccinea kuoli tuona talvena, itselleni sattui muita, odottamattomia terveysvaivoja haittamaan talonomistajan hommia. Anjakin kyllästyi liian vaativaan työhön talon hoitajana.

Pienempiin pahoihin voi laskea sellaisen onnettomuuden, jossa kovan pakkasen aikana silloisen autoni jäähdyttäjän kansi halkesi ja matkanteko Helsingissä oli tyssätä. Oltiin enoni kanssa konsulaatissa luovuttamassa hänen entistä kansalaisuuttaan pois, jotta hänelle voitiin taas palauttaa Suomen kansalaisuus. Se sattui vielä 13.1, mutta en nyt muista oliko perjantai. Jos olisin ollut mies, olisin ehkä katsellut huvikseni jäähdyttäjäveden määrää autossa. Mutta niin ei ollut, ja kuulin koko kannesta ensi kertaa korjaamon diagnoosista.

Se ei ollut pelkästään onnettomuusaikaa. Kirkonkyläläiset olivat olivat saaneet syksyllä 1986 yhdysputken, jolla tämä vanha seurakunnan vesiputkisto liitettiin Mullikkamäen verkkoon, ja ruvettiin saamaan ns. kunnanvettä seurakunnan veden asemasta. Putkityöt oli tehty hyvin tuolloin ja myös ne aiemmat, koska mitään pakkasvaurioita ei ilmaantunut vedensaamisen suhteen. Kesäreisuni Albaniassa oli myös ikimuistoinen. Enokin sai kansalaisuutensa. Sitä varten hänen kuolleeksijulistamisensa oli kuitenkin peruttava. Työmatka Suomen ulkopuolella oli nimittäin kestänyt liian kauan, jo 1920-luvulla oli lähdetty, ja jos seurakunta ei 50 vuoteen kuule mitään muuttajan asioita, poistetaan henkilö rekisteristä. No, olihan pappa jo tuolloin 94 vuotta iältään, ja sai asua Suomen kansalaisena viisi mukavaa vuotta vielä.

On tietysti selvää, millaisia ajatuksia mieleen hiipi pahimpina aikoina, ja varsinkin sen jälkeen, kun korjauslaskua alkoi kertyä. Onneksi niitä ei lausuttu ääneen. Talon omistusta jatkettiin entistä sinnikkäämmin, ja vedenkiertoa varmistamaan hankittiin kiertovesipumppu, joka kierrätti putkistovesiä koko ajan, niin ettei päässyt syntymään kylmän veden alueita. Oli myös nostettava pysyvästi talvista talon peruslämpöä, joten kesämökin omistamisesta tuli kalliimpaa. Mutta siitäkin selvittiin.

Mitäkö opittiin? Ainakin tilanne kasvatti sisua. Vaikeudet ja vastoinkäymiset panevat aivot toimimaan tehokkaammin kuin ennen sattunutta, joten pelkkää hyväähän siitä seurasi. Ehkä tuli perehdyttyä hieman perusteellisemmin myös ilmiöön nimeltä lämmitys.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Kesää muistellessa

Eihän siitä ole kuin hetki, kun kesä oli parhaimmillaan! Harmaakäenkukan n. 2,5 cm leveät kukat kiinnostivat kovasti sitruunaperhosia. Kasvin nimi tulee hopeanvihreistä lehdistä ja varsista.

Korkein perenna puutarhassani on punalatva, se kasvaa helposti yli kaksimetriseksi. Taimi löytyi pitkän hakemisen jälkeen Hattulasta Katinalan puutarhamyymälästä noin 10 vuotta sitten.

Kun viima puhuu nurkissa, on aika ottaa etäisyyttä todellisuuteen ja syventyä lämmittelemään kesäisten muistojen mukana.  Punaiset kukat tulevat jouluna helposti mieleen!

 
Rugosa-ruusujen edustajana puutarhassani kasvaa hansaruusua, joka on kerrottukukkainen lajike Rosa rugosa Hansa. Nämä ovat tulleet tyttären puutarhasta Savosta, kun olivat liian runsaskasvuisia kasvupaikassaan. Maasta nostamisen jälkeen pensaat olivat järvessä odottelemassa kuljetusta, ja täällä odotti kuiva kesä! Sitkeästi vaaan selvisivät.

Perennoja vahvempia puutarhan koristeita ovat kukkivat pensaat, näistä tietysti komeimmat ja samalla hankalimmat ovat ruusut. Kaikki tässä esiintyvät kuvat ovat kesältä 2008, jolloin sadetta saatiin aika hyvin, kuivan pellon penkit rehottivat kastelematta. Tässä kuvattujen lisäksi puutarhassani olevia punaisia ruusuja ovat vielä papulanruusu, Rosa pimpinellifolia Staffa; punalehtiruusu, Rosa glauca, molemmat vanhaa perua; äitini hankkima neilikkaruusu, Rosa rugosa Pink Grootendorst; Iitin Tiltu-ruusu, Rosa rugosa x gallica kylän kannasta n. 10 vuotta sitten, ja tuorein ostos Rosa rugosa Therese Bugnet, teresanruusu, jonka ostin Mustilasta lahjakortilla 2006.

Hopeakuusen oksien alta pursuaa vaaleanpunainen neilikkaruusu, joka istutettiin kukkapenkkiin jo 1960-luvulla, kuusi tuli siihen paljon myöhemmin. Tämä ei ole omajuurinen lajike, ja siksi ruusupensaasta puskee runsaasti esille toisenlaisiakin kukkaversoja, luultavasti Rosa canina, mutta siirrän ne saksien kanssa syrjään, jotta tämä jaksaisi. Luulenpa, että ruusua ei siirretä kasvupaikaltaan, koska kuusenjuuret ovat niin pinnassa. Neilikkaruusu kukkii viimeksi kaikista, niitä näkee vielä elokuullakin.


Punaisten ruusujen ryhmään kuuluu tietysti valamonruusu Rosa gallica Splendens, sekin tekee antaumuksella juurivesoja. Siksi näitä on arboretumissani jo useammallakin kohdin. Korkeutta on lähelle 2 m, mutta tarvitsee tukemista. Alkuperä on naapuristani Hutrilta. Tämän ruusun puna on hieman enemmän siniseen vivahtava kuin Iitin Tiltulla, joka muuten on kukiltaan hyvin paljon samankokoinen, yksinkertainen, mutta sen keskus on keltainen. 

Punakukkaisia kasveja olen koettanut saada niin, että aina jokin punainen kukkisi. Syksypuolelle sijoittuvia on selvästi enemmän. Alkukesän punaisista komein on palavarakkaus Lychnis chalchedonica, loppukesästä tämä allaoleva. Ruusut kukkivat keskikesällä. Penkkien elävyyttä kohentaa kuitenkin huomattavasti rikkakasvin omaisesti rehottava punalehtinen pihakäenkaali Oxalis fontana Rufa, joka on kuin kukka paikassaan, hieman kauempaa katsoen. Niitä on kyllä loppukesällä kitkettävä, jos yltyvät liiallisuuksiin kasvussaan. Ne lisääntyvät siemenistä sekä valkoisista maavarren palasista.

Punahattu Echinacea purpurea on monien mielestä paras rohdoskasvi!  Mutta kukinnon keskellä olevien kehräkukkien kiihkeä puna valloittaisi katsojan joka tapauksessa. Tätä kasvupaikkaa jakaa myös harmaamalvikki Lavatera thuringiaca, sen vaaleanpunaisia kukkia kuvan oikealla puolen. Se kuuluu tontin alkuperäisiin ja valitsee itse kasvupaikkansa tontillani., joita on monia. Korkea ja hieman rento kasvutapa vaatii yleensä tukikeppejä. Taustalla jaloangervoja.

Perennat eli monivuotiset ovat suosikkeja, koska niitä varten ei tarvitse keväisin maata kummemmin muokata. Kunnon perenna on sellainen, joka kestää vuosikymmeniä. Ainoa todella tärkeä asia on tarkistaa, tarvitseeko kasvi kalkkia maaperään, se on kyllä harvinaisempaa meillä. Lannoitteita lisään melko niukasti, korkeintaan keväällä. Silloin kasvit eivät tarvitse niin paljon vettäkään, jonka suhteen eletään aina niukasti kesällä. Mitä vähemmällä typellä kukkapenkki tulee toimeen, sitä vähemmän on myös sadekesinä tukemista.

Sain mahtumaan samaan kuvaan monta punaista! Vasemmalta: matala reunakasvi on vuorineilikka Dianthus gratianopolitanus, jonka sain naapurista Suursalmelta, siitä keskelle liekkinä rehottava jaloangervoryhmä Astilbe x arendsii, joka on Elsan aikoinaan 1960-luvulla hankkima kanta, oikealla korkeat ovat punalatvaa Eupatorium cannabinum. Kuva on elokuun loppupuolelta. Astilben lisäys on kirvesmiehen hommaa keväällä, sillä on nimittäin kantomainen varrentyvi, josta kukkaversot nousevat. Sen voi muutaman vuoden välein palastella, ainakin silloin, kun kukinta näyttää ehtyvän ja rikkaruohoisuus alkaa vallata tätä kannonpäällistä.

Lyhytaikainen perenna on lyhimmillään kaksivuotinen, kuten sormustinkukka, Digitalis purpurea tai illakko, Hesperis matronalis. Ne kasvavat ensimmäisenä vuonna kylvöksestä lehtiruusukkeen, seuraavana vuonna siitä kasvaa kukkavarsi, ja syksyllä siemenet varisevat maahan emoyksilön lähelle. Jotta joka vuosi olisi kukkivia tällaisia, pitää ensimmäisenä vuonna istuttaa sekä taimia että siemeniä. Tuorein lyhytaikainen on meillä harmaakäenkukka Lychnis coronaria, sen hankin Katinalan taimistosta Hattulasta. Kestosuosikki on tietysti myös harjaneilikka Dianthus barbata, sekin aika lyhytikäinen, joskus yli 2 vuotta, jos on leuto talvi. Sitä lisätään siemenpussista.

Huonosti kasvava, vanhan paikalle istutettu omenapuu on saanut antaa tukea Virosta tuoduille kello- ja pensaskärhöille, niiden seurana tässä mm. harjaneilikoita. Vasemmalla pilkottaa Elsan perua oleva mooseksenpalavapensas Dictamnus albus, vaaleanpunaisin kukin, 1960-luvulta. Joitakin vuosia sitten ripottelin perennapenkkien pinnalle katteen oksahaketta estämään haihtumista ja rikkaruohottumista. Näiden hyötyjen lisäksi sokerimuurahaisille tuli paljon mukavia asuinpaikkoja!

Vanhimpia perennoja puutarhassani ovat syysleimut Phlox paniculata. Ne kuuluivat myös vanhempieni kasvivalikoimiin. Osa alakuvassa olevista on siis iältään jo yli viisikymppisiä. Niiden kasvupaikka tässä on maa-ainekseltaan aika karu, siinä ei ole lainkaan savea, ja multakerroskin on ohuehko. Pitäisi kai joskus kohentaa niiden kasvualuetta. Toisaalta istutin lipputangon kukkapenkkiin juuri syksyllä uusia punaisia. Sinne on tuotu enemmän savimultaa.

Tammen ja lehtikuusen takana on kriikunapensaikko, ne antavat varjoa keskipäivällä. Syysleimut kukkivat taka-alalla puiden edessä. Ihan edessä vasemmalla on Harvialan taimitarhalta tuotu kaunokuusama Lonicera x bella Zabel, jolla on punaiset kukat, mutta kun tämä kuva on elokuulta, on ehditty jo punaisiin marjoihin. Punaiset lehdet edessä alhaalla ovat pihakäenkaalin Oxalis fontana Rufa. Ihan alhaalla oikealla on yksi pää punaista palavaa rakkautta, jonka siemenet tulivat valtameren takaa sisareltani.

Kaikkein innokkain punakukkainen puutarhassa on ollut verikurjenpolvi Geranium sanguineum, hankin senkin Hattulasta. Se on muodostunut ihan valtiaaksi paikoin tuossa leimupenkissä. Siirsin sitä jopa täyttömaakuopan ja ison sadevesiojan, "Grand Canyonin" reunaan, jonne myös juurtui. Verikurjenpolvi kasvaa luonnonvaraisena lounaisrannikolla. Samaa sarjaa ovat alakuvan puna-ailakit Silene dioica, ne lisääntyvät hulvattomasti siemenistä. Tämä kasvi on kotiutunut 1940-luvun jälkeen lähes kaikkialle Suomeen. Alunperin se on pohjois-Pohjanmaan ja etelä-Lapin jokilaaksojen tulvaniittyjen kasvi, mutta kun timotein siementä alettiin tuottaa kauppoihin, mukana seurasi myös näitä kaunottaria. Pellonpientareilta kukkapenkkiin, se oli monen kohtalo. Moni arveli näitä esikkokasveihin kuuluviksi. Nämä yksilöt ovat kotoisin Savosta, kadunvierinurmikosta. Katu kulki siinä vanhojen heinäpeltojen läpi.

Kuvassa puna-ailakkia Silene dioica ja talonpoikaispionia Paeonia hybr., jota kasvoi äitini aikaan talon seinustan kukkapenkissä. Siirrettäessä emoyksilö rikkoutui useaksi mukulaksi, joten tässä pitkässä penkissä niitä on nyt useita.

Kirjoittaessani huomaan, että punaisia on vielä paljon enemmän, joten ehkä sitten toinen ja kolmaskin punakukkapostaus odottaa. Mutta nyt palataan taas ruusukuvaan. Jutun päättäköön suviruusu, kun sen vieressä on kuusi.

Suviruusu Rosa pimpinellifolia Poppius, juurivesoilla reippaasti leviävä pensasruusu, jonka alkuperä on Artjärveltä, toivottaa hyvää joulua lukijoille tässä Elsa-kuusen lähellä!

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Joulukuu, December, kymmenes mitä?

Ajatus ehti pohdiskelemaan joulukuun latinalaisperäistä, kansainvälisesti yleisimmin käytettyä nimitystä. Joulukuun nimi tulee siinä lukusanasta kymmenen. Koska joulua on vietetty vasta n. 300-500 vuotta (Lutherhan sen "keksi"), ei suomalainen nimikään kovin vanha ole. Marras-sana viittaa kuolleeseen, joten sen aika on voinut alunperin olla pidempikin kuin vain yksi kuukausi. Syys-ja lokakuu ovat myös kovin kuvaavia, vaikuttavat siis tuoreilta. Muita latinan lukusanoista johdettuja ovat kuukaudet syys-marras, September on seitsemäs. October on kahdeksas, November yhdeksäs. Muut kuukaudet ovat nimetyt muilla perusteilla. Kun näissä vuoden viimeisissä kuukausissa on edes jokin järjestys, voisi kuvitella, että ne on nimetty viimeksi, kalenterin tekovaiheessa. Nehän sijoittuvat vuoden loppupäähän, jolloin oli aika varustautua pimeimpään ja kylmimpään aikaan, talvilepoon. Miksi on päädytty vain kymmeneen, kun kuukausia on kaksitoista?

Ulkotilassa katsomista riittää 21.12, koska silloin on kuunpimennys aamupäivästä, ja 4.1, se taas on auringonpimennyksen päivä. Sen tiedon sain nykyaikaisesta tietovälineestä Facebookista, poikani linkistä. Ei enää tarvitse Yliopiston almanakkaa plarailla ja etsiä sieltä kiinnostavia kosmos-uutisia, niinkuin 50 vuotta sitten tehtiin!

Ulkokukille yläkerran ja pohjakerroksen talvehtuimispaikoissaan kuuluu tavanomaista. Gladiolusten mukulat näyttävät pahvilaatikossa tyytyväisiltä oloonsa. Fuchsiat ovat karistaneet kukkansa ja lähes kaikki lehtensä, pelakuissa jokunen lehti vielä, samoin kukka. Mitä viileämpi, sen varmemmin, eli yläkerran kirjastossa, jossa lämpöä nyt vain alle 10 astetta, ovat parhaimman näköiset pelakuut. Pohjakerroksen valoa on vähemmän, siellä ne ovat kellastuneempia.

Kello lähentelee puoli kymmentä, mutta ulkona vielä näyttää pilvien takia hämärältä!
Rönsyliljat, enkelinsiivet  ja pikkubegoniat on siirretty kylmästä kirjastosta kangaspuuhuoneen yhteyteen, koska niille näytti alle 10 astetta olevan liian vähän.

Ullanhuoneen kukkapöytä, etualalla Madeiralta tuliaisina tullut Cannan juurakko. Sitä ei auta vielä tuoda alas lämpimään, se on kevyessä kylvöturve-istutuksessa, jottei kuivuisi liikaa. Taustalla rönsylijat ja enkelinsiipi.
Kangaspuutila lämpiää oleskeltaessa n. 15-16 asteeseen. Olen viettänyt niiden parissa tällä viikolla kolme työtovia ja sainkin tehtyä marraskuu-matot valmiiksi, eli loimen loppuun. Viimeinen matto olisi saanut olla hieman pidempikin.

Kaikki Marraskuut lattialla! Reunimmaisiin laitoin hieman lisälointa sivuille, koska kudetta riitti ja lattialle mahtui, niistä tuli n. 95 cm leveitä, keskimmäiset ovat 85 cm.
Tämän aamun puuhia on ollut aamusauna (= suihku lämpimässä), ja sen ohella pyykkikoneen pyörittäminen, koska saunan lämmityksestä tulee hyvää lämpöä pyykin kuivatukseen. Ja sitä on tietysti edeltänyt liinavaatteiden vaihto uusiin. Asia pohjustui eilisiltana päätösasteelle, kun sain viimeisen maton kudottua. Piankos se nyt oli sitten viimeistelty! Tästä nimittäin seurasi, jotta matto pian saataisiin lattialle, muiden mattojen paikanvaihtoa, siivouksen ohella. Yläkerran työssä tuli hieman viileä olo, joten reipas fyysinen työ sopivasti lämmitti! Huhkin siinä pitkälle iltaan, niin, että nukkumaan menokin jo oli käsillä.

Ehkä huomenna tai tänään illansuussa menen lumitöihin, tänään vielä pitaisi sadella pakkaslunta. Sitä on nyt tullut  runsas 5 cm. Mutta sitä ennen  tuo lounas Kurrin Anninmäessä!

torstai 2. joulukuuta 2010

Talvipäivän suunnitelmia

Pakkaskausi jatkuu edelleen, lähimpään viikkoon ei näyttäisi mahtuvan muuta. Eilen oli -8, ja ulkona tuntui, kuin olisi ollut aivan leutoa, alkuvíikon realitysarjan -18 asemasta. Hengitystieni eivät tykkää yli kympin lukemista, joten keksin alkuviikolle muita puuhia. En pistänyt nenääni tiistaina ulos ollenkaan! Viime viikolla oli peräti kaksi matkaa ja kolme kohdetta, kun reisasin sekä Lahdessa, Tampereella että Turengissa. Täytyi  vakavoitua perusaskareisiin. Tulihan hankittua iso kassillinen kankaita ja ompelutarvikkeita taas kotiin.

Tänään näyttäisi pikkupakkaselta, on vain  -5 mittarissa, joten ulosmenoon voi suhtautua tyynin mielin. Lumitöitä olisi, mutta niin vähän, että harjalla selviää, kun eilen sateli höytylunta 2-3 cm. Siihen ei kauan mene. Ennusteissa on kyllä lisää lunta muutaman päivän ajan, joten tuota puuhaa voisi hieman pidätellä. Ehkä istunkin sisällä ompeluksien parissa pääosan päivästä. Yläkerran kangaspuutilan voisi saada nyt siedettävään lämpöön, kun viimeinen mustan loimen matto on vielä lopettamista vaille. Joten päivä alkaa tipsuttelemalla pohjakerrokseen tulia sytyttämään.


Eilen oli käsityökerhon viimeinen tapaaminen, ja mukanani oli muovikassi poikineen, kukin alettu työ omassa säilössään, etteivät leikatut kankaanpalaset ja muu hankittu rekvisiitta kulkeudu piiloihin. Oppitunnin aikana käytän aloitettuja ompeleita huolittelussa, kun harrastusluokassa on saumuri, jota kotona ei ole, ja saan neuvoja opettajalta töiden eteenpäin viemisessä. Siksi ennen oppituntia tulee saattaa aloitettuja ompeluksia siihen pisteeseen, että on mitä saumuroida, tai mistä kysellä opastuksia.

Kun tässä iässä  "hukkaaminen" on jokapäiväistä, täytyy keksiä järjestelmiä tavaroiden löytymiseen. Esim. lukulasit ovat kateissa monta kertaa päivän mittaan, jos niitä ei löydy tavallisilta tienoilta, pöytien kulmilta tai taskuista. Tähän keksin vastauksen jo muutama vuosi sitten, kun silmälasiliike tarjosi toiset lasit samaan hintaan. Nyt niitä on siis mahdollisuus löytää helpommin, kun on kahdet. Jos yhtä aikaa näen kahdet silmälasit, laitan toiset pois niille varattuun laatikonkulmaan, jossa ovat myös jo parit vanhentuneet lukulasit. Näin hukkaan mennyt voidaan korvata toisilla, jotta näkee etsiä. Kadonnut tarvike löytyy kyllä itsestäänkin, ihan helposta paikasta!

Näinkin yksinkertainen paikka, ja hyvä piilo, vaikka on kulkuväylän varressa. Jos katsoo oikealta, lasit näyttävät  joskus kuin varjoon sulautuvalta viivalta. Tässä näkyvyyttä parantaa huomattavasti kamerasta tullut salama. Minun silmäni eivät salamoi.
Takavuosien mahtavin tavarapiilo on löytynyt 1980-luvun alkuvuosina autonavaimille. Auto oli uudehko, Toyota Tercel-merkkinen tummanpunainen apulainen. Olin käynyt illansuussa perheen ruokaostoksilla, ja siihen asti oli kaikki hyvin. Tavaratkin kaapeissaan. Kun sitten piti lähteä harrastuksille, avaimia ei löytynyt mistään. No kun kuitenkin kotiin oli tultu, niin kovin kaukana ne eivät voineet olla, mutta huolellinen pihan tarkastaminenkaan ei auttanut. Vara-avain oli haettava. Vasta viikonlopulla avainpiilo selvisi, kun ryhdyin leipomapuuhiin. Avaimet olivat jääkaapissa, margariinipaketissa! Tuolloin margariini oli pakattu pahviseen suojarasiaan, joka aukesi sivulta, ja avaimet olinkin heittänyt päällimmäiseksi ostoskoriin, josta ne olivat solahtaneet pakkauksen sisään.

Opin silloin, että avainten paikka on takin tasku, mutta tämäkään suunnitelma ei ole ollut ihan avaimenpitävä, kun taskun pohjasaumaan oli tullut pikku aukko, ompelulanka katkennut. Ne olivat taas hukassa. Kun takki epämääräisesti tuntui kuitenkin siltä, että avainten paino oli mukana, huolellinen tunnustelu toi esiin avainpiilon, joka sillä kertaa oli takinhelman sisäpuolella, päällyskankaan ja vuorin välissä, jotka oli ommeltu yhteen tikkitakeille ominaiseen tyyliin.

Miksi tavaroita tulee hukattua? Olen huomannut, että jos rutiininomaiseen hetkeen tulee jokin yllättävä käänne, esim. tunnetila muuttuu, niin rutiinit eivät ehkä toimikaan. Ovikello soi, puhelin pirisee, joku sanoo jotain yllättävää, ja taas toimin aivan muulla lailla, kuin olin ajatellut. Esimerkiksi tuo margariinipaketti-avain, luultavasti pihalla oli tavaroiden autosta oton aikoin jotakin sellaista, joka vei kaiken huomion. Arkipäivä kuitenkin on hallittavissa, jos luo etsimisstrategioita. Esimerkiksi viikkosiivouksen voi toimittaa samalla kun etsii, ja jos ei löydä juuri silloin, niin tulipahan siivottua.

Voi vain arvata, millaiselta tuntuu elämän loppupuolta viettävälle, joka ei selviä enää kotonaan ja siirretään johonkin hoitokotiin tai laitossänkyyn. Kaikki tavaroiden löytymiseen liittyvä tekniikka tai "maamerkit" ovat poissa, on kuin olisi kadottanut suunnistuskartan. Jopa vuorokauden ajatkin tahtovat hukkua, jos ainoana paikkana on vuode, eikä niiden vierellä aina ole ikkunaa. Ei ihme, jos mielen valtaa masennus. Onneksi moniin sijoituskohteisiin voi ottaa edes hieman omia tavaroitaan mukaan. Monessakohan kohteessa olisi mahdollista kirjoitella omalla computerilla? Televisioiden tuominen hoitohuoneisiin on mielestäni jo aika vanhanaikaista ajanvietettä.

Onneksi nyt on vallalla suuntaus, jossa omassa kodissa selviytymistä pidetään parhaana vaihtoehtona. Myös olen huomannut, että samanikäisten ikäihmisten keskinäinen yhteydenpito on lisääntynyt kaikenlaisten kerhojen ja yhdistysten myötä, se tuo turvallisuutta. Tästähän ei enää olekaan kuin yksi askel, joka puuttuu, ja päästään avohoidossa tilanteeseen, jossa rinkiin mukaan tulee hoiva-alan henkilö, joko lyhyemmäksi tai pidemmäksi toviksi viikoittain. Nykyisin tuo on melkein omaishoidon perustapa. Eri asia tietysti on, jos ihmistä kohtaa sellainen sairaus, joka ei kotona hoidu. Tavallliseen tapaan vanhentuvia lienee kuitenkin valtaosa väestä. 

Tärkein pikamuistiinpano on seinäkalenteri, se riippuu mikrouunin viereisellä seinällä, koska aterioiden valmistus sujuu yhden hengen taloudessa pääosin mikrolla. Tämä kalenteri on tuliaisia syyskuulta, kun sisareni miehineen oli kyläilemässä. Kalenterissa on poikkeuksellisesti 16 lehteä. Tuossa ruoanvalmistuksen ohessa on hyvä ottaa kynä ja tehdä jokin merkintä!
Asioiden löytämistä ja muistamista yleensäkin tulee harjoitella. Eräs hyvä tapa on kertaaminen, ja olen kehitellyt sitä lähinnä kynän avulla aiemmin. Kirjoittelin jo töissä ollessa vähintään yhteen, usein kahteenkin kalenteriin päivien pieniä muistin tukia, ja eri muistiinpanokirjat oli työn hoitamiseen ja kotiasioihin. Kirjoittelin sekä tulevia tai menneitä asioita, ja 1980-luvulla löysin uuden keinon suurempien muistikuvien tallettamiseen, nimittäin päiväkirjat. Aloin tuota työtapaa 1985, alkuun kirjoittelemalla kaiken sen, mitä muistin lapsuuden ajoista talon rakentamisesta, kalustuksesta ja elämästä. Kyläilylle tulleet sisarukseni täydensivät tuon osaston. Kiitos siitä heille! Jo yli kymmenen vuotta manan majoilla asunut isoveljeni Pertti puhuu noilla sivuilla kuin olisi tässä vieressä.

Tyhjäsivukirja poikineen on täyttynyt siitä lähtien. Muistoista on siirrytty juuri hiljattain tapahtuneiden asioiden kirjaamiseen. Kun talo eli kesämökkiaikaa, kirjoitettua tuli vain viikonloppuisin ja kesäisin. Nyt kun elän noiden kirjojen asuinpaikassa, kirjoitettua tulee muulloinkin.

Itse kirjoitettuja kirjoja on oranssisten lehtilaatikoiden välissä, päällimmäisenä kesken oleva. Normaalisti sen paikka on kuitenkin keittiön pöydän kulmalla, lähellä kahvikupin paikkaa. Jos iltaisin puuttuu sänkylukemista, niin vanhojen muistikirjojen lukeminen on hyvin palkitsevaa. Ai niinkös se oli, silloinkos sekin tapahtui!
Muistiinpanokirjoissani on paitsi taloa, säätiloja ja omaan elämänpiiriä koskevia asioita, myös lehdistä tai TV:stä huomattuja juuri sen hetkisiä yleisiä puheenaiheita, jotta muistiinpanoa lukeva paremmin ankkuroituisi niihin aikoihin, joista kulloinkin on kyse.

Kun nyt eletään sähköisen kirjoittamisen aikaa, on tietysti selvää, että koneeni muistissa on yli viisitoista vuotta ollut hyvin laaja My Documents-osasto. Toivottomalta tuntuva urakka on kuitenkin kaikkien käsin kirjoitettujen juttujen siirtäminen sinne. Tähän mennessä edes kaikki kasvistoa koskevakaan retkitiedosto ei ole vielä siirtynyt, joten kirjahyllyissäni on pieniä (sinisiä) taskuissa ja repuissa nuhraantuneita vihkoja roppakaupalla. Blogit ovat nyt seuraava askel. Kirjoituksen tekeminen vie toistaiseksi huomattavasti enemmän aikaa kuin tyhjäsivukirjaan tehtävät kommentit, mutta kestän sen! Tässä työskentelytyyli on toinen.

Lauantaina on Raku-keramiikan opetusta antaneen Paulan oman tuotemyymälän avajaiset Perheniemessä, ensi tiistaina taas tuttavieni joulumyyjäiset Kausalassa. Sunnuntaina taidan mennä lounaalle toisten tuttavieni yhdistyksen toimitilaan Mankalaan, Kurrintien varrella. Silloin ei ommella!