tiistai 29. marraskuuta 2011

Adventin aika alkanut


On vietetty vilkasta aikaa syntymäpäivien merkeissä! Jo viikko sitten tapahtumat alkoivat Turengin asemalta, jonne rakkaat kollegani olivat kokoontuneet lounaalle, loistava menu ja kukkavihko yllätyksenään. Oli tosi mukava yhdessäolon hetki, niin lämmittävä tavata,sillä monikymmenvuotiset työtoverit ovat kuin kotiväkeä.
Myöhemmin köröttelin kotikulmille pimeän ja iltapäiväruuhkan pitäessä hyvin hereillä. Wilma odotteli eteisessä oven edessä maaten.  
Kunhan ehdin, teen näistä kukista erikseen postauksen Tertun kasvimaailma-blogiin.....
 Keskiviikko-ja torstai-iltapäivät olin varannut täkäläisille tuttavilleni, ja vieraita kävi niin sopivasti, että ehdin seurustellakin tulijoiden kanssa! Usein emäntä ehtii vain häärimään tarjottavien kanssa, mutta tällä kertaa tahti oli oikein mukavan hämäläinen. Ensimmäinen vieras, naapurista tuli varmuuden vuoksi kakku kainalossa, kun olin vähän arvellut aiemmin, etten kakkua laittaisi. Olin kuitenkin tehnyt liudan hedelmätorttuja, niitä riitti matkaeväiksikin sitten myöhemmin.

Viikonlopulla oli suvun vierailujen aika, torstai-illasta alkaen (Tiitu, reppana keuhkokuumeessa ja Tella). Perjantaina vieraili myös lämpöpumppuspesialisti tarkistamassa nikottelevan masiinan käymistä, ja saatiinhan se sitten oikeasti pelaamaan! Tuskin hänen autonsa oli kaikonnut, saapui jo flunssan kourissa kituva Emmi, jota sitten hoidettiin kakkujen ja suklaiden kera, koirien lämmittäessä kahta puolta. Muut vieraat tulivat lauantaina omilta tahoiltaan, ja muuten niin kovin hiljainen talo suorastaan pullisteli puheensorinaa! Kiitos kaikille kävijöille ja muuten muistajille vielä kerran!

Viime sunnuntaina kaikuivat adventin riemuisat hoosiannat kirkoissa ja pirteissä, kynttilät syttyivät sisällä ja ulkona. Omakin jouluvalopensaani on alkanut loistaa alaoven pielessä valaisemassa Wilman aamulenkkiä talon ympäri. Lumimarjapensaissa on tänä vuonna tavattomasti valkoisia palloja sinisten lamppujen joukossa! Ilmat jatkuvat kuitenkin syksyisissä merkeissä, sateet seuraavat toistaan, tuulenpuuskat edellisiään. Joskus hetkeksi kirkastuu, ja lämpö laskee kevyesti pakkaselle, taivas täyttyy tähdistä.
Kaunista filigraanityötä on tämän taloon tulleen lyhdyn hattu. Ei taida joutaa töihin ulos. On myös hyvä ison kynttilän sijoituspaikka.
Mieleen muistuu monia edellisiä syksyjä, yhtä pitkään viivytteleviä kuin nykyinenkin. Esimerkiksi 2006, jolloin odottelin syntymäpäivävieraita, satoi niin, että korkean talon etuovi turposi eikä enää mahtunut karmeihinsa. Ovea joutui pitämään lukitsematta, kunnes joku armelias teräaseen omistaja madalsi kynnystä niin, että lukonkieli meni koloonsa. Oven kuivuttua viimein oli vetoisten talvisäiden vuoro. Tuo jos mikä vauhditti tilaamaan Soikkelin metallityöverstaalta ovien päälle sadekatokset, eli ne tulivat 2007, ja uusi ovi tuli sitten ikkunaremontin yhteydessä 2010.
Kuva tältä aamulta, kun on pikkupakkasen aamu. Iltayöstä satoi hieman lunta!
 Noin 30 vuotta sitten, 1982 marraskuun lopulla oli toimitettavana äitini hautajaisten valmistelut, hänen poislähtönsä oli 22.11. Silloin oli ollut joitakin räntäsadepäiviä, olin saanut töistä 25.11. vapaapäivän järjestääkseni täällä monta asiaa. Olisi pitänyt tulla kumisaappailla, päivä oli märkä ja monta asiointikohdetta. Mutta seuraavan viikon kuluessa maa muuttui jälleen mustaksi ilmojen lämmettyä, ja hautajaisissa 5.12. hautapaikka oli kaivettu sulaan maahan, eikä yhtään lunta ollut näkyvissä. Ilma oli tyyni ja vesihöyryinen, ja illalla kirkon valonheittäjien valot osuivat erikoisella tavalla sumuilmaan, kuin olisi kirkon tornia ympäröinyt toisiaan kädestä pitävien tummien hahmojen parvi, kun monen valolähteen takia oli useita tornin varjoja. Tuntui kovin turvalliselta. Silloin päätin, että tärkeimpiä päämääriä tulee olemaan muutto asumaan tähän taloon, mutta menihän siinä kuitenkin 23 kesämökkivuotta, ennenkuin kaikki reviirini kamppeet tänne matkasivat!
Peräpäästä puuttuu vielä n. 5-6 cm, sitten teen oikealle eli etupäähän vielä kaulusta poimimalla silmiä ja muotoilemalla samalla. Lisäksi tarvitaan kiinnitysnauhat peräpään tienoisiin.
Olikin eilen jo rääppiäisten aika, ja kaivoin myös lankakerien loput esille, koska Wilman villapaita piti panna alulle, tai oikeastaan huomioliivin alle puettava loimi on tarkoitus saada aikaiseksi. Onneksi vieraillakin oli neuletyöt mukana, joten jälkimaininkien sopivasti kiikuttaessa tuli koiranvällyä tehtyä pitkän matkaa. Langantähteitä riittää kahteen muuhunkin loimeen, joten joululahjoja tällä kertaa näin. Ilta huipentui Wilman matolle pullauttamaan valkoharmaaseen yrjö-kakkuun. Mistä lie vohkinut talouspaperia tuollaisen määrän? CSI-etsivät ovat todenneet, että kahvikeittimen vieressä ollut pienehkö rullanloppu on kateissa.....

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Hetki ennen talven tuloa?


Pimeän seuratessa toistaan on tosi mukava, kun nyt on ulkovalot autotallissakin, niiden avulla pihalla kulku Wilman kanssa tulee varmemmaksi. On minulla kyllä pistorasiasta ladattava taskulamppukin, mutta se osaa sammua aivan varottamatta, toisin kuin patterilaitteet, joilla valo himmenee vähitellen patterien voiman hiipuessa.  Onneksi on ollut täysikuun aika, tänä aamunakin ihan kunnon kokoinen sirppi vielä jäljellä yötä valaisemassa. Kummasti tuo vaaleaksi maalaamani autotallin ovikin auttaa!
Räystästipusta vettä keräävästä muovirasiasta ei saanut juotua tänä aamuna mitään, joten sisälle tultiinkin aika pian.
Tänä aamuna on kyllä kunnon pikkupakkanen, mittarissa n. -7 astetta. Mutta eilisaamulla ilahduttanut maan valkoinen väri olikin enää muisto, se suli päivän tihkusateilla pois. Wilman aamulenkki muodostui osin isosta kysymysmerkistä, kun se hämmästeli juomakupin jäätynyttä vettä. Odotettavissa on kuitenkin lisää valkoista, ehkä jo maanantaina. Lumisateet tuovat kuitenkin mukanaan lämmintä ilmaa, joten tämän päivän kaltaista päiväpakkasta ei ole näköpiirissä. Katselin kuvia viime vuodelta, silloin oli lunta maassa runsas kuukausi aiemmin kuin tänä vuonna (19/11).
Kuva on viime vuodelta, ensi lumen kuvauspäivä 15 10 2010. Tämänvuotisia en eilen ehtinyt kuvaamaan, kun menivät niin nopsaan pois.
Autonrenkaat on vaihdettu talvisiksi jo toista viikkoa sitten, joten ylihuomiseksi kaavailtu Turengin reisu sujuu sen puolesta. Varovainen pitää kuitenkin olla, sillä ehkä kaikilla ei ole sopivia varustuksia vielä. Toivottavasti saan tehdä matkan ilman yllätyksiä, toisin kuin eilen uutisoitu saksalaistien autoilijakunta, joille tuli kohtaloksi 52 auton ketjukolari. Oma pahin peltivaurioni tuli noin parikymmentä vuotta sitten, kun ajelin joulukuun lopulla loskakelissä Iitistä Hämeeseen, ja vastaantulevien jonosta tempautui autoilija jonoa johtavan rekan ohitusaikeisiin juuri aivan liian lähellä minua. Säikähdin, ja jarrun polkemisliikkeeni oli liian luja, vaikkei vauhtia niin paljon ollutkaan. Auton takapää lähti vetämään vastaantulijoita päin. Loppujen lopuksi kävi niin, että en saanut autoa hallintaan, vaan se pyörähti vastaantulijoiden lomitse bussipysäkin kohdalla kaiteeseen, nokka paluusuuntaan, ja tekipä siinä koko oikean kyljen rusinaiseksi. Romurallia, kävi mielessä! Onneksi vastaantulevan jonon muut autot pitivät hyvät etäisyydet toisiinsa, ja pysäkin olemassaolo auttoi jonoa menemään omaa kaistaa. Minun silloinen punainen Toyotani pystyi peltilommoista huolimatta linkuttamaan kotiin viimeiset 55 kilometriä. Vaihtoonhan se vakuutusyhtiön mukaan meni, ja likosivat tiellä virkavaltaa odotellessa myös melko uudet tummanpunaiset talvikenkäni, ei niitäkään enää senjälkeen.  

Rinnepolku haravoinnin ja murskeen levityksen jälkeen on ihanan turvallinen!
Pihan haravoinnin viimeiset projektit olivat puolenviikon maissa, sillä rinnepolku pitää vaahteran takia puhdistaa hyvin, kun se on muuten liukas, ja myös hevoskastanjan lehtiä oli kiitettävästi alatiellä. Tienpinnassa oleva maatuva lehti tarttuu Wilman tassukarvoihin ja kulkeutuu sisälle, myös omien crocsien pohjat tallentavat niitä kätevästi. Hevoskastanjan alusia puhdistaessa löytyi alas pudonneita hedelmiä, josta seurasi, että niille piti myös tehdä piilotuspaikka taimimaalle, pääsivät aivan maksaruohojen viereen. Osa varmasti meni kompostille. Mutta jos hyvin käy, on meillä ensi keväänä saatavilla hevoskastanjan taimia.

Montun korjauskohtaa. Tällä kohdin on myös rumpu tien ali entisen sadevesiojan jatkeena, ja se näyttää myös painuneen isojen autojen liikennöidessä, mutta onneksi ei tarvitse korjata,kun vedet johdetaan ylämäellä pois tästä tienvarsiojasta.
Päädyin tällä viikolla myös murskesäkkien sisällön levittelyyn, no, vain kolmen säkin, joten rappuprojektin materiaalit ovat jäljellä. Naapureitteni kanssa yhteinen ajotie on perin kuopille kulunut siltä kohtaa, missä mäeltä tulevan vauhtia on jarrutuksella hiljennettävä, joten ensin rautaharavan heilutusta kuoppien ympäristössä ja sitten siihen kaksi murskesäkkiä pulkalla kiskoen. Sain sen jollain lailla tasaiseksi, mutta kun ei ole jyrää, millä tiivistää, niin kauankohan mahtaa tasapinta säilyä? Yksi murskesäkki levittäytyi rakennusteni väliselle rinnepolulle, jota olin haravoinut parina edellispäivänä, ja tuntuipa tänä aamuna hämärissä tosi mukavalta kulkea, kun ei yhtään ollut liukasta.

Viimeiseen saaliin kudoin hieman enemmän vihreitä lankoja.
Saaliloimi on sitten valmistunut kokonaan, tein keskiviikkona jo yläkerran siivouksetkin kutomisten jälkeen. Mutta laitoin jo seuraavana päivänä mustan mattoloimen tukille odottamaan. Matonteko vaatii enemmän energiaa kutoessa, joten se sopii viileämpäänkin huoneeseen. Jos on sateisia aikoja, kutoma-askartelu tuo vaihtelua. Nyt sitä ei kyllä ole tarpeen, sillä valmistelen viikon puolivälissä odotettavia vieraita varten, ja lähisuku on tulossa ensi viikonlopulla.
Muutama vuosi sitten saatu joululahja, naapurin lapsien askartelun tulos sammalnalle, on jatkanut elämäänsä puutarhassani kaadetun omenapuun kannolla. Sateisten kesien myötä sen sammal on alkanut kasvaa uutta turkkia!

tiistai 15. marraskuuta 2011

Marraskuu puolessa välissä


Pyhäinpäivän ja isänpäivän kunniaksi on hautausmaalla ollut paljon kynttiläntuojia, joten kylämme on ollut kovin kaunis iltahämärän melkein alkaessa aamuhämärän jälkeen. Nykyisin useilla on ns. monenpäivän öljykynttilöitä, joiden tulet näkyvät vielä tiistainakin. Myös päältä uusitun kirkkomme ulkovalaistus näyttää entistä ehommalta. Varmaan itsellekin on ripustettava pian jouluvaloja, ainakin naapurilla näyttää niin viihtyisältä, kun ulkorakennuksen koristeita näkyy tuikkimassa illan pimettyä. Lumimarjapensaassa, alaoven pielessä johto onkin ollut paikallaan koko vuoden, joten vain muuntaja jostain ja töpseli seinään. Nyt kun ulkopistorasioita on enemmän, voisi laitella myös muita viritelmiä, mutta ensin pitäisi mennä kauppaan. Pihalla on ollut vielä sen verran muita askareita, että multahanskat kourassa ulos on menty.

Iltapäivän viimeiset auringonsäteet, ja ollaan vielä työajassa ennen neljää! Pakkaset eivät vielä ole tulleet. Kuva on viime perjantailta, kun olin kyytinyt autotallissa asuneet fuchsiat sekä liudan klapilaatikoita alakertaan.
Kutomaharrastukset ovat olleet kuitenkin pääasiana, koska uhataan ilmojen viilenevän pakkaselle, ja se merkitsee lämmitystehon nostamista yläkerrassa. Saalityö on sujunut hyvin, sunnittelemani valkopohjaisen saalikankaan aiotut viisi on jo tehty. Loimi ei kuitenkaan loppunut, kun olin hieman lyhentänyt valmiiden kappaleiden pituutta mallista johtuen, joten eilen valmistui sitten numero kuusi. No, loimi ei vieläkään loppunut! Erään kudelankakerän sisältä löytyi  loimentekotietojen paperi, josta kävi ilmi, että olinkin virittänyt loimen 13,5 m:n mittaan eikä 12 m:iin kuten muistelin. Kudelangat eivät hevin lopu, joten ei hätää.


Eilen iltapäivällä muistin, että olin aikonut myös lämpimän syksyn aikana tehdä autotallissa mattoloimen. Kalalankarullat olivat autotallin pöydällä odotelleet jo toista kuukautta. Niinpä pyörittelin 80 cm:n levyisen matonloimen, ja paitsi että syntyi loimi, tuli tulokseksi myös kaksi tyhjentynyttä keränpohjaa, pahvikartiota Wilman järsimisleluiksi. Oli mukavaa olla kunnon kattovalon kanssa töissä! Illalla laittelin koirineni sitten seitsemättä saalia alulle, ja Madame Wilma askarteli mielissään kartion kimpussa.

Työvälineet liossa homman jälkeen. Melkein onnistui saada räystästipusta pesuvedet! Tänä aamuna vesi oli kuitenkin mennyt kovaan jäähän, tarttee sulatella ja pestä muulla vedellä päivemmällä.
 Onneksi olen hieman ryhdistäytynyt ulkohommissa, kun niistä alkoi tulla jo henkistä painolastia. Siispä lauantaina biokompostorin sisukset saivat perunakuokalla purkaen kivan kyydin, pulkalla puutarhalle, ja sopivan kokoista vakoa syntyi nopsaan metsänistutuskuokalla niiden massan edelleenmuhimispaikaksi. En tehnytkään vakoja peltomaahan, kun artisokan nostossa ilmeni, että edellisvuotiset kompostorijätteet olivat niiden kasvupaikalla aika vähän hajonneet. Katsoin sopivaksi piilotuskohteeksi mustaherukkapensailta raivatun köyhtyneen maan. Biokompostorin sisuksessa pohja on lähes multaa, pinta taas on lähes siltään, lisäämisen jälkeen. Jopa toista viikkoa sitten sinne menneet kulahtaneet syysasterit vaasista hehkuttelivat vielä violetteja kukkiaan. Tässä kompostorimallissa (globe) on aika hyvä ilmanvaihto, sillä se on koko vuoden aivan hajuton. Tyhjentäessä yläkuori nostetaan helposti pois.
Maksaruohon alkavia yksilöitä: Paksuimmat varret ovat kehittäneet paikkaansa jopa puolenkymmentä uutta alkua, mutta jätän ne erottelematta, kun ei ole oikein sopivia laboratoriotyökaluja...
Komeamaksaruohon taimentuotanto on sivuuttanut jo alkuvaiheensa. Vaasiin lokakuulla taitetetut kukkavarret kehittivät noin kuukaudessa veden alla ensin juuria ja sitten pieniä poikastaimia niiden yhteyteen, joten nostelin eilisaamuna oksat pöydälle, erotin taimiosat muusta oksasta ja kävin aamutuimaan laittelemassa taimet multaan avomaalle, jossa maa vielä oli n. +6 asteen lämpöistä. Karhunvattu oli tiputellut siinä vieressä karheita lehtiä sopivasti, joten vauvat saivat ympäristöönsä hieman eristekerrosta, ettei multa ensimmäiseksi jäädy. Etupihan penkistä taittelin lisää maksaruohojen kukkaoksia vaasiin ja lisäsin ulkopenkkiin tilalle evergreen- eli varastoista putkahtaneita silkki- ym.kukkia, joilla somistin muutama viikko sitten postilaatikkoistutuksenkin havujen ohella (sinne ei kannata laittaa kanervia, kun niille pitäisi olla juurikosteutta koko ajan).

Oikeanpuoleiset vaasit ovat entisten taimilähteiden jatkoa, vasemmalla uudet eilen penkistä taitellut oksat.
Tulppaaninsipulit on myös lauantaina saatu multaan. Niille löytyi kätkemispaikka maantienvarren läheltä, jossa jaloangervojen kasvupaikka oli hieman liian tiheä. Nostin sieltä pari paakkua muualle, ja kaikki 80 tulppaaninsipulia samaan kohtaan. Osasta kyllä ei tulle mitään, ne olivat pitkän odottelun jälkeen kuivahtaneet, minkä yllätyksen tavallisetkin sipulit osaavat tehdä. Etupihalleni ei sipulikasveja kannata laittaa, koska lumi viipyy pitkään lipputangonpenkissä, kun on kuusen varjostusta. Lauantain ulkotöiden loppuhuipennukseksi katkoin vielä lehdensä pudottaneet jättitattarien varretkin kuivumaan kompostikeon päälle. Niistä saa mukavaa paukkuvaa polttoainetta saunanuunin lämmitykseen keväällä.
Kolme laatikollista klapeja on näille kärryille sopiva määrä, kun kuljetaan alamäkeen, autotallista alaovelle. Kokemuksesta olen oppinut, että useampien kanssa tulee helposti epätasapaino. Ja eläkeläisellä on aikaa!

tiistai 8. marraskuuta 2011

Tiistaina toimeksi?

Wilman ulkolenkkeihin kuuluu 99%:n todennäköisyydellä saavilla käynti. Viime viikon hankkeisiin kuuluu aurauskeppien laittaminen virkoihinsa.
Tuo sääntö pätee harvoin minuun, sillä maanantai on yleensä se toimeliain päivä. Onhan asioita pohjustettu koko viikonvaihteen, siispä maanantaina ryhdytään! Tällä viikolla merkittävin homma oli maanantainen flunssarokotteen hakeminen. Minulla kellonviisarit ovat vielä kesäajassa, kun herään joka tapauksessa kesäkellon mukaan, siispä olin hyvissä ajoin kohta kahdeksan jälkeen piikkiä saamassa. Sainkin aluksi infoiskun, kun Päijät-Hämeen terveyspalveluiden tarjoaja Aava, jonka palveluita Iittikin hakee, on siirtynyt sähköiseen reseptiaikaan. Tähän asti olen tutustunut Aavaan vain siten, että ovat lähettäneet laskun lääkärissäkäynnistä. Sain nyt monisteen ja vielä asia työstettiin sanoillakin, joten tiedän varmasti, miten apteekki ja terveyskeskus hoitavat hommiaan e-maailmassa. Eikä tällä kertaa tarvinnut lainkaan jonottaa!

Eilen oli hoidettava myös talon lämpöpumppuasiaa: asuinkerroksen vehje oli viikonvaihteessa päättänyt toimia vain vihreää valoa välkyttäen, ja sehän ei paljon lämmitä, jos ei muuta tapahdu. Asentaja kävi eilen illansuussa tutkimassa, ja niinhän siinä kävi, että todettiin freonien karanneen, jolloin lämmitystoiminto ei toimi. Siis pitää panna tilaukseen uusi ehjä ulkoyksikkö. Kun laite on japanilainen, on toivottavaa, ettei tehdas ollut tsunamialueella, ja varaosa saadaan!
Mikä lie päästänyt freonit karkuun? Parin metrin päässä lintulaudalla vierailee kyllä tänäkin syksynä käpytikka, ja muutama reikä näytti olevan putken pintaeristeessä. Joka tapauksessa kone toimi hyvin aivan viime päiviin asti.

Valkopohjaisen loimen tuloksia: kaksi on enemmän keltavoittoisia pohjaltaan, yksi ruskeampi, yksi valkoisin. Raidat ovat suurin piirtein samat jokaisessa, loimen raitojen mukaan. Etualan työ valmistui tänä aamuna, siinä on huolitteluhomma vielä illan mittaan edessä.
Koska rokotepiikki ei eilen vaikuttanut käden toimintakykyyn lainkaan, kipusin lämmitystuokion jälkeen kangaspuille, jossa valkopohjainen saaliloimi on edennyt yli puolen välin. Kosteina päivinä ei viitsi olla maatöissä. Wilma piti huolta, etteivät istunnot venyneet liikaa, käytiin monta kertaa katselemassa ulkoilmaa ja ruohon kasvua. Työ sujui kuitenkin niin hyvin, että tänä aamuna menin jo lopettamaan eilen aloitetun saalin n:o 4. Kun kelloni mukaan menin hommiin kahdeksalta, sain projektin ohi jo vähän yli klo 10 , siis talvikellolla yhdeksän jälkeen. Taitaa tulla vielä siitä loimesta kaksi saalia. Lankavarastot eivät vain osoita vähenemisen merkkejä!

Artisokkakasvustot kaivettu pois, niiden välistä paljastui viimevuotinen taimipenkki, jossa Rudbeckiat olivat kasvaneet tänäkin kesänä. Siirtelin taimet kapeampaan jonoon, jotta kompostorin massaa saa hyvin piilotetuksi. Taustalla näkyy kaivamaton artisokkakasvusto.
Puutarhajätteen keko on ylennyt jo yli metriin, kun edellisviikon kukkavarsien tähteet saivat päälleen artisokkain isot naatitkin. Nyt vielä ehkä hiukan haravoituja lehtiä, ja lopuksi oksasavotan pikkurisuja.
 Kun ilmat ehkä tästä jo viilenevät, pitää panna toimeen vielä kaksi jätehuoltoasiaa, nimittäin sakokaivon tyhjennys, jonka vieraan, Gaggaron, saan tällä viikolla kylään. Toinen on kompostorin tyhjennys, jotta talvikauden kahvinporot ja perunankuoret mahtuvat. Sen toimittamiseksi taas piti ensin etsiä maata, jonne tuon kompostorin sisuksen kaivaa loppumaatumiseen. Siksi piti tänään nostaa maa-artisokkaa. Meninkin keskipäivällä talikkohommiin, ja kolmessa tunnissa sain häivytettyä pari artisokkaosastoa, ja se riittää biojätteen piilottamiseen. Mukuloita sain kuusi ämpärillistä. Siitä sadosta keitetään kymmeniä gourmet-keittoja lähiaikoina eri pirteissä. Nostetut artisokat eivät nimittäin kauan kestä varastoimista. Pinta-alaltaan kasvustoja saman verran on vielä maassa, mutta luulen, että niissä ei ole kovin suuria mukuloita, joten kaivetaan sieltä keväällä viljelyn alkuja itselle ja tuttaville!

Artisokan mukulat menivät autotalliin odottamaan kuorijoita1
Wilma on ollut hyvissä voimissa ja talvikarva kasvaa, kun ruoka maittaa. Ulkoilua varten on kaivettu jo päällystakki eli huomioliivi vakiovarusteeksi. Sen pukeminen on Wilmalle mieleen. Yläkerrassa kutoessani koira kipaisee pian sinne, ja sen mielestä kutomatilassa kuuluisi olla järsimistä. Joskus mukana on luutikkuja, joilla saadaan aika kulumaan toviksi. Arvioivin silmin se katselee liian korkealla olevia kalalankarullia. Paremman puutteessa kelpaa jopa pahviliuskakin, jos se ei ole maassa kiinni, vaan rypistetty, että saa kuonolla otteen. Pahvi"aterian" jälkeen mennäänkin sitten pian tauolle ja juomaan!
Keväällä tehdyt tikkupuut ovat jo haihtuneet savuna ilmaan kutomatilaa lämmittäessä, mutta näistä likomäristä viime viikon alussa pinotuista ei ole vielä uuniin ennenkuin ehkä vuoden päästä.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Lämpimän syksyn muistoja 50 vuoden takaa

Asuin 50 vuotta sitten Sysmässä, jossa kiintopisteeni oli Rapalan koulu. Siellä kolmisenkymmentä kirkassilmää oli odottanut, kuka mahtaisi sinä vuonna opettaa kansakoulussa, kun opettajat olivat vaihtuneet usein. Paikkaa ei täytetty vakinaisesti, vain määräaikaisvuodeksi kerrallaan. Muutto Rapalaan oli tapahtunut jo edelliseksi lukuvuodeksi, 1960-61, juuri ja juuri työkauden alkuun Lehtimäeltä. Ilo oli molemminpuolinen, kun jatkoin seuraavanakin vuonna. Mieheni opinnot Heinolassa olivat alkaneet syksyllä 1960, ne kestäisivät useita vuosia, joten koulu oli kohtuullisen matkan päässä, sinne voi viikonloppuisin tulla perhettä katsomaan. Zündapp-mopedilla taittui paikallistien osuus. Olin koulun ainoa opettaja, luokat 1-3 kävivät koulua syksy- ja kevätviikkojen välillä vain lauantaisin, aivan kuin omassa lapsuudessani tässä Iitin kirkonkylän koulussa. Asuimme Sysmässä loppujen lopuksi kolme lukuvuotta.

Paikkakunnan muutos oli melkoinen, Lehtimäki kun on Suomenselän liepeitä, ja olin ihmetellyt sinne muuttaessa 1958, kuinka mataliksi mäntymetsät olivat jääneet. Myöhemmin ymmärsin, että suo oli alueella ominaista luontoa, ja opin väistelemään syviä kuivatusojia kulkiessa. Länsikylällä ei ollut kunnollisia marjametsiä lainkaan, piti mennä Alajärven tien varteen. Lapsia oli runsaasti, koulu oli ollut 3-opettajainen.

Rapalan kylä puolestaan sijaitsi Päijänteeseen pistävässä isossa niemessä, joten siellä vallitsi lähinnä paikallinen meri-ilmasto. Paikallistietä Pulkkilanharjulle vievältä maantieltä oli toistakymmentä kilometriä, koulullekin n. 11. Niemen tyviosassa oli toinenkin kylä, Saarenkylä. Kartanon ruusupenkit kukoistivat myöhään loka-marraskuulle, sillä syyshalloja ei juuri ollut. Sen enemmän oli aamusumuja, ne kestivät paljon yli puolen päivän. Koulun sijaintipaikka osui niemen kärkipuolelle, n. 2,5 km laivalaiturista. Sille välille mahtui vielä oma pikku järvikin. Laiva oli luonteva yhteys ulkomaailmaan sulien kelien aikana. Tehinselkä jäätyi vasta uudenvuoden jälkeen, joten kalastajat saivat saalista, siikaa ja muikkua hyvin syksyisin. Muikkua syötiin koulussakin. Niiden syöminen oli oma lukunsa, kun niihin aikoihin oppilailla ei ollut haarukoita tai veitsiä (liian kalliita hankkia). Koulukin oli rannalla, omalta laiturilta kurkottaen haettiin sauna- ja muu talousvesi.

Sijainti sai metsät kasvamaan hyvin, kuulemma niemen tyvessä oli mitattu joskus Suomen korkeimpia puita, yli 40 metriä,  ja kiintokuutioita hehtaarille. Metsissä kasvoi varsinkin koivuja, niillä oli pitkään ollut hyvä menekki Lahdessa sijaitsevan Askon vaneritehtaille. Koivuklapeja oli koulun iso liiterikin aivan pullollaan, kattoon asti syksyisin. Hyvin se varasto talvisin hupeni, koska rakennuksessa oli useita tulisijoja: luokkahuone; aula, joka toimi eteisenä, ruokailuhuoneena ja poikien veistotilana, ja jonka yhdessä osassa keittäjä-Hilma hellalla valmisti koulun ateriat; opettajan asunto, jossa kaksi pystyuunia ja keittiön hella; Hilman asuntoyksiö yläkerrassa, sielläkin uuni ja hella. Sauna oli eri rakennuksessa, siellä kiuas ja pesuhuoneen vesipata.

Kaikki metsät koulun lähiympäristössä olivat tuon ajan tapaan laitumina, oli karja- ja hevoslaitumia. Niiden seurauksena metsien pohjakasviston marjat eivät olleet mustikkaa ja puolukkaa, vaan metsämansikoita ja vadelmia. Niitä sai litrakaupalla kokoon lyhyessä ajassa puikkelehtiessaan piikkilankojen alitse. Varpujen asemasta oli monia talvikkeja, jopa nykyisin uhanalaista ketokatkeroakin (Gentianella campestris) löytyi polun varresta. Puolukkaa sai runsaasti kiivetessään maaston korkeammille kohdille, joissa puolukat ja poronjäkälät hallitsivat ohutmultaisia kallionlakia. Sieniä kasvoi myös isot valikoimat, opin tuolloin tuntemaan mm. kelta- ja voi- ja koivurouskun, niitä en ollut aiemmin nähnytkään.

En pitänyt ihmeenä, että syyssateet olivat luonteenomaisia ilmiöitä tuossa veden ja maan labyrintissa. Syksyllä 1961 sateet olivat kestäneet lakkaamatta jo syyskuun alkupuolelta. Lokakuu 1961 on jäänyt kuitenkin ennätystilastoihin, se oli yhtä lämmin kuin tämänvuotinen. Sateet jatkuivat marraskuullakin. Viljelijät eivät olleet päässeet korjaaman kaurojaan, kun pellot olivat märkiä, eikä kaurakaan ollut yhtään kuivunut seipäillä. Silloin ei onneksi ollut puimureita, niistä ei olisi ollut mihinkään matalilla savipelloilla, ja joka talossa oli hevonen vetopeleineen, jotta sadot sai korjuuseen. Ei myöskään ollut vielä kuivureita, joissa satoa saisi kuivatuksi puinnin jälkeen. Siispä vaan odotettiin. Kuivaa aikaa ei tullut, lumet jäätyivät aikanaan seipäiden päälle. Vielä tammikuussakin pelloilla oli kauraseipäitä odottamassa. Niistä tuotiin kai suojakelien aikana lehmille apuruokaa, puimaan ei päästy. Se ei ollutkaan vain Rapalan kylän ongelma, samaa märkyyttä oli muuallakin etelä-Suomessa.

Omassa elämässä riitti kuitenkin päivänpaistetta, kun ensimmäinen lapseni, tytär oli syntynyt keväällä. Jonkinlainen käsitys pikkulapsista oli perua kotoa, olinhan ollut vanhin tytär perheessämme. Kyläläiset olivat kovin ystävällisiä, ja sain arkiasioihin monenlaista apua tarvitessa. Lapsenhoito työaikana olikin ensimmäisiä ongelmia. Onneksi vauva-aika on sellaista, että nukkuminen on pääasia. Hilma- keittäjä varasi vauvanvaunut viereensä siinä askarrellessaan, ja kun itse olin seuraavan oven takana, niin apu oli lähellä, imetystä tai muuta hoivatointa tekemään. Askon huonekalukaupasta ostettiin sen ajan yleinen lastenhoitoväline, leikkikehä, alaltaan n. yhden neliömetrin. Kun lattiat olivat viileitä, leikkikehän lattiaksi pantiin paksu peitto. Sinne lapsi leluineen, ainakin siksi aikaa, kun äiti poistui esim. vessaan, vettä hakemaan yms, ettei päässyt syntymään vahinkoja. Kehä oli sitten mukana myös Hilman vierellä ollessa. Pikkuvauva toki köllötteli alkuun parisängyn päällä, mutta kun oppi kierähtämään, ei enää siinä uskaltanut pitää. Vaunuihinkaan ei voinut panna muuten kuin valvotusti, koska pian lapsi oppi nousemaan pystyasentoon, ja ongelmia olisi varmaan syntynyt!

Koulussa oli myös oppilaana Eija-tyttö, joka oli lapsena sairastanut aivokalvontulehdusta ja hänen oppimisedellytyksensä olivat aika vaisut. Matematiikkatunnit ja lukeminen olivat hänen kannaltaan vain karmea kokemus, joten Eija kohta kyselemään, saisiko mennä vauvanvaunuja lykkäilemään tai muuten vaan mennä avuksi Hilmalle. Eijalla oli useampia nuorempia sisaruksia, joten hänellä oli kokemusta! Vanhempien kanssa keskustelu vielä vahvisti asian, ja niinpä Eija vähin äänin luisti tunnilta seinän taakse, kun muut 6-luokkalaiset alkoivat pohtia matematiikkaa tai oli ääneenluvun tuokioita. Eijalle jo yhteenlaskussa mukaan tuleva muistinumerokin oli ylivoimainen, vaikka sitä harjoiteltiin moneen otteeseen. Eija oli ihanan dynaaminen piirustustunneilla, joten silloin ei oltu poissa luokasta. Käsityökin sujui kohtalaisesti, ja tietysti laulu ja liikunta.

Omalle taivaalle nousi loppuvuodesta mustia pilviä, kun miehelläni todettiin Pohjanmaan työvuosilta muistoksi tullut hyvin kehittynyt keuhkotuberkuloosi, ja alkanut opintaival keskeytyisi. Ei ollut varmaa, jatkuisiko hänen elämänsäkään kauan. Sysmän asukkaan jatkohoito oli Jyväskylän lähellä, Kinkomaalla. Siellä tulisi olemaan hänen olinpaikkansa lähes koko seuraavan vuoden, laajoine leikkauksineen ja PAS-ja INH-tabletteineen. Eikä siinä vielä kaikki. Kun hän oli ollut tekemisissä kotiväkensä kanssa, niin varsinkin pikkuvauvamme joutui myös suojalääkitykselle, tabletinmurskeet pullokaakaon mukana päivittäin, lähes vuoden ajaksi. Muutamat vauvanhoitoon osallistuneet koululaisetkin sain kuljettaa kuvauksiin ja tutkimuksiin muualle, Eijan lisäksi pari muuta, siskoksia, joista toinen oman tyttären kaima. Kellään ei kuitenkaan todettu sairastumista. En muista, tuliko edes suojalääkitystä. Oma lapsikin oli saanut jo syntymisen aikoihin Calmette-rokotuksensa. Vuoden 1962 alku ei siis ollut kovin ruusuinen, ei meillä eikä kyläläisillä.