torstai 24. heinäkuuta 2014

Kesäruokia

Vihreän sukkaprojektin takia on tänään sävelletty iso annos kaali-ananassalaattia, jonka tekee ruokailua muistuttavaksi pala ruisleipää merisuolavoilla höystettynä. Lisukkeena suosikkini sangen sakea Valion A+ luomujugurtti. Tässä ei tarvita kuin leikkuulautaa kaalin pilkkomiseen. Kaalin rakennetta pehmittää, kun ananaspurkin mehuun lisää hieman sokeria ja Herbamarea, ja ehkä myös sitruunamehua. Kaaliseos saa tekeytyä muutaman tunnin jääkaapissa. Pikkukerästä saa ainakin kuusi tuhtia annosta.
Muisteluiden puolelle menee kyllä nytkin, sillä lapsuudessani ei vielä tunnettu jääkaappia, joten kesäruoat olivat aivan erilaisia kuin muuna aikana. Olihan meillä talon viileässä pohjakerroksessa ns. ruokakellari, jossa ainekset jonkin aikaa säilyivät, mutta kun tuuletusventtiili oli ulkoilmaan, niin lämpenihän se väkisin keskikesällä kymmeneen asteeseen, jopa ylikin. Lisäksi kiireisimmät vaiheet kasvienviljelyn puolella olivat juuri kesäisin, joten emäntä ei pitkiä aikoja joutanut seisoksimaan puilla lämpiävän hellan äärellä. Ruoka-ajat saattoivat olla eri aikaan kuin talvisin riippuen tehtävistä töistä.

Lehmät olivat uuden ruohon parissa ulkolaitumella. Yleensä perheen vanhemmat lapset aamuisin taluttivat lehmät kylän läpi maantietä pitkin yhteislaitumelle, jonka paikalla on nykyisin Mullikkamäen "kaupunginosa", ja illansuussa sitten takaisin. Maitoa saatiinkin enemmän kuin kevättalvella, mutta ilman jäähdytystä se alkoi pian piimiä, joten oli luonnollista, että kermaosa tehtiin voiksi ja ruokajuomana käytettiin loppu eli piimä.

Meillä oli pari lehmää, ja kun hankittiin myös separaattori, ei tarvinnut seisottaa maitoa laakeissa astioissa, josta kerman sai lusikalla kuoria eri astiaan. Separaattori lauloi muutaman minuutin aamuin illoin, kerma varastoitiin eri astiaan ja loppuosa eli kurri käytettiin juomana sekä ihmisille että pienemmille kotieläimille, kuten possulle ja vasikoille. Sitä riitti pullataikinan nesteeksikin .

Kurri kelpasi myös lättytaikinaan ja pannukakkuun, niitä meillä oli mielestäni joka viikko, kun pullat loppuivat. Kun lehmä poiki, saatiin terni- eli juustomaitoa muutamia kertoja, siitä sai ainesta pannukakkuun ilman kananmunia, mutta ternimaitoa voitiin myös kuumentaa kattilassa ja maustaa suolalla, sitä sitten lusikoitiin ruokana. Meillä oli niin monta jakajaa tälle keitokselle, ettei koskaan päästy juustonpaistoon tuosta massasta, mutta piimäjuustoa Elsa osasi tehdä, ja hänellä oli koristeltu juustokehäkin sen tuotoksen tekemiseen.

Viikon keruun jälkeen kermaa oli tarpeeksi, että päästiin voin tekoon. Hapantunut kerma kaadettiin kirnuun, se oli meillä makaavan pikkutynnyrin muotoinen, ja voita tehdessä kermaa piti kammesta veivaten liikutella. Eipä kauan kestänyt, kun voiklöntti oli jo tarttunut kirnun lapoihin ja oli valmis pestäväksi ja suolattavaksi. Loppuosa oli kirnupiimää, jota saatiin panoksesta muutama litra. Toki Lyöttilän meijeristä sai ostaa edullisesti lähes rajattomasti myös piimää, koska se oli voinvalmistaja suuremmassa mitassa.

Kesäisin ei mikään kyllä voittanut itse tehtyä viiliä. Illalla lypsylämmintä maitoa kaadettiin viilinsiemenen joukkoon pikku kuppiin, joita tehtiin niin monta kuin oli syöjiäkin, ja yksi pikkukupillinen seuraavan päivän siemeneksi. Kun viili tekeytyi noin vuorokauden lämpimässä ruokakomerossa, se oli valmista syötäväksi.
Joukkoon ripoteltiin talkkunajauhoa, joka saattoi joskus olla itsetehtyäkin.

En kyllä yhtään tiedä, mitä aineksia talkkunassa käytettiin, mutta ehkäpä ruista, kauraa, hernettä ja suolaa, koska väri oli ruisjauholle ominainen. Meillä ei kasvatettu ohraa. Tatu oli talkkunamestarina, meillä siis syötiin sysmäläisen reseptin mukaan. Mitään piepo-, latku- tms. nimeä ei meillä käytetty. Talkkunajauhon aineksia haudutettiin paperilla pikkulämpimän saunan lauteilla jonkun aikaa. Se oli työlästä, ja lopuksi piti yleensä siivota saunakin, kun jotakin tipahteli lauteiden alle. Niinpä talkkunat melkein aina ostettiin kaupasta, jos niitä oli saatavilla.

Kun oli marja-aika, viilin sekaan pantiin kourallinen tuoreita marjoja, tavallisesti mustikkaa tai ahomansikoita. Se kelpasi siltäänkin, mutta varsinkin Tatu laittoi siihenkin talkkunajauhot joukkoon. Muuta ruokaa ei juuri illalla kaivannutkaan. Nykyisinkin suosikkiaamiaiseni on monta kourallista puutarhamarjoja, ja viikon-kahden päästä se aika on käsillä!

Tietenkin mustikka oli marjojen ykkönen, ja siitä tehty mustikkakeitto, melko sakeaksi perunajauhoilla tehtynä. Jos ei ollut viiliä, olikin usein marjakeitto iltaruokana. Niinpä mustikoita piti poimia ihan urakalla. Viikko sitten, kun olin Savitaipaleella mustikkamäellä Helenan kanssa, tuli ihan lapsuus mieleen, sillä Elsalla oli aivan samanlainen silmä kuin hänellä näkemään hyviä mustikanvarpuja, ja siinä neuvomaan joka lapsosta keräilemään. Piankos jokainen pikku mukinsa saikin täyteen, ja kohta oli kahden litran valkoinen maitokannu täynnä. Siitä tuli hyvä keitto, ja lopusta vielä maittava mustikkapiirakka, joka meillä aina tehtiin pullataikinakuorelle. Iso pellillinen riitti tuomaan juhlaa viikonlopun kahvihetkiin.

Kanat munivat paremmin, kun  niillä oli saatavana monipuolista ruokaa, vesi-ja saviheiniä nokittavaksi ja nokkosta appeen joukkoon. Niinpä klassinen keitetyt perunat sai kesäisin kastikkeeksi silputuista keitetyistä munista ja sipulista tehdyn vaalean kastikkeen. Harvinaisessa tapauksessa vaaleassa kastikkeessa voi olla munan asemasta kantarelleja, jotka oli voissa freesattu ensin. Se oli meillä sunnuntairuokaa.

Arkipäivinä oli päiväruokana kesäisin usein keittoa, joka parhaimmillaan oli kesäkeitto. Siihen saatiin uuden sadon porkkanoita, kukkakaalia, herneitä (sokeriherneen palot pilkottiin), perunoita ja paljon persiljaa. Liemi tehtiin maidosta (kurrista), ja koko komeus kruunattiin nokareella voita. Keiton lisänä oli ruisleipää, ja jos se oli kuivahtanut, sitä voitiin panna palasina keiton kuin keiton liemeen pehmiämään. Elsa leipoi ruisreikäleipiä lauantaisin, ja kesällä ne tuppasivat kuivahtamaan jo puoleen viikkoon.

Muita keittoja olivat peruna-porkkanakeitto, jossa joskus oli hieman lihaa makua antamassa, joskus juurekset siltään. Tärkeää oli kuitenkin sipuli, persilja ja maustepippuri, joilla vesiliemi sai lisämakua suolan lisäksi.

Ollessani toisella kymmenellä tuli käydä hieman ansiotyössäkin. Oltiin lantun tai juurikkaan harventajina muissa kylissä, jonne polkaistiin pyörillä. Taloissa oli erilaiset ruokatavat ja -ajat, esim. pellolle saatettiin kiikuttaa kymmenen aikaan aamupäiväkahvia. Olihan suu jo kuiva, kun seitsemältä oli alettu. Muistan erään maatilan agronomiemännän, joka oli loihtinut keskipäivän ateriaksi pitkän tuvanpöydän ääressä syötäväksi maitokaalia. Ulkonaisesti se oli kuin kesäkeitto, mutta kaikki kasvikset oli korvattu kaalisilpulla, eikä sitä kaivattua voinokarettakaan näkynyt. Leipäkin oli ilman päällistä, kuiviltaan. Kotona piti syödä sitten illalla enemmän, että jaksoi seuraavana päivänä. En muista, että olisin sellaista ennen taikka sen jälkeenkään syönyt. Kaalikeitto on luku erikseen!

Voileivän päällisiä kuten juustoa tai leikkeleitä ei kotonamme ollut. Loppukesäisin saatiin kyllä virkistystä, sillä oma tomaatti- ja avomaankurkkusato alkoi tuottaa syötävää. Tomaatti viipaloitiin, mutta avomaan kurkuille piti tehdä "taikoja". Viipaleet pantiin lautaselle ja ripoteltiin hieman suolaa päälle, ja sitten toinen lautanen kanneksi ja ravistelemaan. Näin saatiin avomaankurkkujen hieman karvaita yksilöitä miedommiksi. Suurin osa kurkuista tietenkin jouti säilöön, silloinkin syötäväksi myöhemmin leivän päällä. Retiisiä viipaloitiin myös leivänpäälliseksi.

Välipalat olivat marjoja tai herneitä suoraan kasvimaalta, nauriita tai ihania pikkuporkkanoita. Kun meillä oli hiekkaisa maa, eivät porkkanat juuri olleet multaisia, senkuin hihalla hieman pyyhki. Kun porkkana kylvettiin, taimia tuli ihan tuhottomasti ja piti harventaa. Elsa neuvoi, että alkuun harvennetaan vain sentin- puolentoista välein, ja käydään tekemässä toinen harvennus, kun juuret ovat paisuneet syömäkuntoon, jolloin otetaan pikkuporkkanoiksi riveistä joka toinen.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Hieman vaate- ym. muisteloita 1940-luvulta

Vietin pari päivää lomareisulla, ja piti lähtiessä kaivaa sukankudintarpeet mukaan, ettei aika kävisi pitkäksi, jos olisi sateista. Siinähän pää kääntyi taas menneiden muisteluun!
Olin 1940-luvulla vielä hyvinkin lapsen kirjoissa. Muistelen, että kengännumeroni oli  1950-luvulle tullessa alle 35. Vasta kuudentoista iässä olin sen mittainen, joksi juutuin, eli 161 cm. Sama pituus kuin vanhemmillani. Oppikoulussa olin luokallani neljänneksi lyhin. Painoa ei niihin aikoihin mitattu, kaikki lapset olivat pula-aikana laihahkoja.

Jotta äiti voisi tehdä lapsilleen kaikenlaisia vaatteita, piti kankaan lisäksi olla muutakin. Elsalla oli Viipurista hankittu hyvä poljettava Singer-ompelukone, sillä työ sujui nopsasti, jos tiesi, mitä tehdä. Koneen työvälinelaatikossa oli terävät sakset. Koko kone oli hienosti koristeltu tyylitellyin kasviaihein. Itse en saanut sillä alkuun ommella, mutta pölyjen pyyhkiminen tuosta upeasta koneesta oli tärkeimpiä viikkosiivouksen askareitani. Vasta 14-15-vuotiaana sain opetella ompelukoneen käytön.

Talouskoulussa oli äidille opetettu alustava lastenvaatteiden tekotapa. Ompelukoneeseen tuli aika ajoin ongelmaa, kun sen hihna kului. Siihen apua saatiin suutarilta, jolla oli sopivia nahkasuikaleita. Öljyäminen oli myös tärkeää. Lastenvaatteiden kangas tuli entisiä aikuisten vaatteita muokkaamalla, saumat auki ja sitten tuumaamaan. Joskus löytyi kangasta myös Kausalasta, siellä osuuskauppa Oma-Pohjalla oli kangasosasto, ja lisäksi oli Almin kangas- ja vaatekauppa.

Muusta piti huolen kylissä pyörällään kulkeva ns. kulkukauppias, jolla isoja matkalaukkuja pyörän tarakalla. Kauppias vääntäytyi sisään laukkuineen ja avasi aarteensa nähtäville. Hän ilmoitti myyvänsä lyhyttavaraa, eli nappeja, neuloja, hakasia, ehkä vetoketjujakin; ompelulankoja ja kumi- ja sukkanauhoja. Oma lukunsa olivat pinnit, hiusneulat ja kammat, sukkapuikot ja virkkuuneulat. Joskus ostettiin lettinauhaa tyttöjen hiustarpeisiin. Meillä avattiin vain tämä laukku. Kauppias oli yötä siinä talossa, johon ehti päivän mittaan, varmaan hän laati aikataulun niin, että voi yöpyä samassa tuttavapaikassa, kun reisuja oli parikin kesän kuluessa.

Lapset käyttivät äidin ompelemia kangaspaitoja ja ns. luukkuhousuja, niissä takamuspuolta sai avattua vessareisuja tehdessä. Housut pantiin kiinni napinlävestä sukkanauhaliiviin, jossa oli enemmänkin nappeja! Poikien housuissa oli ns. viilo vasta isompana, sillä housuissa oli myös etuluukku ykköstarvetta varten. Yleisin alusvaatekangas oli flanelli. Toki kesäisin oli ohuempi materiaali käytössä, muistelen, että minulla oli jostain pienikukallisesta kankaasta ommellut lyhytlahkeiset alushousut, joihin oli löytynyt ihan kuminauha vyötärölle. Kankainen aluspaita korvautui vasta 1950-luvulle tullessa ns. laamapaidalla, eli valkoisesta trikoosta tehdyllä hihallisella paidalla.

Siihen aikaan ei tunnettu vielä sukkahousuja, niiden aika oli vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Sukat olivat lapsilla yleensä ns. pitkät, yli polven, ja niihin piti ommella nappi yläsuun ulkosyrjälle, ja siihen pujotettiin sukkanauhan yksi reikä. Toisen pään reikä oli kiinni vyötärölle ulottuvassa liivissä, ja sillä konstilla sukat pysyivät hyvin kyydissä päivän kuluessa. Sukat olivat joko puuvillaa ja vaaleanruskeat, tai villalangasta kudotut, silloin yleensä harmaat. Lisäksi käytettiin nilkkasukkia, joiden yläreuna kudottiin niin, että sen voi taittaa alas muutaman sentin matkalta. Sukkia opin kutomaan oppikoulussa. Oli tärkeää pian oppia kutomaan myös kuvioneuletta, koska sukansuussa piti olla tähtikuviota.

Kun kävin kirkonkylän kansakoulua vain 1-4 luokan ajan, ei sinä aikana kutomistaitoni edistynyt kahta puikkoa pidemmälle, sain sentään tehtyä patalapun. Tämähän oli supistettu koulu, tuntejakaan ei ollut kuin harvassa parin vuoden aikana. Oppikoulussa sama oppi jatkui kaulahuivin tekemisenä, joka olikin tärkeä tarvike. Villalankaa ei ollut kaupassa, käytin kuusen kuiduista valmistettua ns. sillalankaa, joka oli kovahkoa, valkoista ja kovin kiiltävää. Kaulahuivi valmistui aina oikein-tekniikalla aika pian, mutta vanheni myös nopeasti, jo saman talven aikana. Kun huivi oli leuan ympärillä pakkaspäivinä, hengityshuurut muodostivat jäisen kovan osan huiviin, ja muistelen sitä hampailla natustaneeni pitkää pyörämatkaa polkiessa. Piankos huivi oli reikäinen, ja siirtyi vähin äänin jonhonkin piiloon...

1940-luvun lopulla sai jo ostaakin ohuita nilkkasukkia, mutta muistan, että ensimmäiset valkoiset sukkani tehtiin ompelemalla suht'ehjistä miesten aluspaidan hihansuista. Kun viimeinen perheemme lapsi Raija syntyi, saimme yllättävän lahjan Amerikan apuna: äidille vaaleanpunainen villainen peitehuopa, muutamia nilkkasukkapareja, ihan valkoisia ja vaaleanpunaisetkin! Sain yhden parin kumpiakin, mutta hukkasin sukkapaketin joulujuhlamatkalla Kausalassa enkä niitä sukkia ehtinyt koskaan pitää.
Lahjapaketissa oli myös valkoisia aikuisen miehen ns. laivastohousuja ja puhtaita, tyhjiä valkaisemattomia sokerisäkkejä, joista voi sitten ommella sopivia tuotteita lapsille, kun kankaasta oli pulaa. Sokerisäkeistä tehtiin tyynyliinoja, eipä äitini ollut arvannut kapioita tehdessään lasten määrää. Eikä niitä pitsikoristeisia kapiotyynyliinoja lapsille annettukaan, kun leikit olivat joskus aika raisuja, tyynysotaa tai vastaavaa.

Sängyn perusosa oli olkipatja, jossa patjapussiin vaihdettiin uudet rukiin oljet viljankorjuun jälkeen. Minulla oli tehtävänä ommella pussi sitten taas kiinni, niin että sisus vuoden kestäisi paikoillaan. Peitteenä oli alkuun villahuopa, mutta kun kirkonkylään tuli täkintekijä, valmistettiin useampikin täkkivanu-sisuksella tehty peitto. Alapuoli harmaata vuorikangasta, yläpuoli värikkäämpää. Kaksi lasta nukkui saman peiton alla, meillähän oli parvisänky lapsia varten tuvassa. Pienimmät nukkuivat mustassa puusängyssä Hessussa. Lapsilla ei ollut koskaan päällyslakanaa, hyvä, jos oli edes aluslakana. Kaikilla luokkatovereillani ei ollut sitäkään.

Äidin sisar Impi asui Hyvinkäällä, ja hän oli työssä Hyvinkään verkatehtaalla, ja sieltä aina joskus sai tilkkuja, joista voi valmistaa jotain lapsille sopivaa. Kerran tuli paketissa raidallisen flanellin palasia, joista juuri ja juuri sai taiottua tarpeellisia sukkanauhaliivejä koko nelikolle. Poikien päällyshousuiksi sopivia palasia löytyi usein, ja piankos vanhemmat päättivät, että myös tytöt meillä pitävät pitkiä housuja. Jouduin siihen ensimmäisenä, kun aloin pitkän päivittäisen pyöräilymatkan Kausalan oppikouluun.
Kadehdin samaa matkaa kulkevaa Kuusiston Sirkkaa, jolla oli paksusta vinoon leikatusta ruutukankaasta kellohelmainen puolihame, sellaista ei minulle löytynyt. Puserokankaan loppupalasta ommeltiin minulle myös olalla kannettava koululaukku, joka oli väriltään khakivihreä (ellottava väri mielestäni siihen aikaan), jossa oli vaaleansinisellä nauhalla reunustettu kansiläppä.

Joskus kankaanpaloista voi tehdä päällyspuseron, ja kerran Elsa onnistui jopa ostamaan Almin kaupasta ruskea-valkoruudullista paksua villakangasta, josta molemmille pojille tuli hyvä talvipusakka. Niissä oli kuminauha vyötäröllä ja sen verran helmaa siitä alaspäin, ettei lumi mennyt housunkauluksesta sisään. Pojat käyttivät lippalakkia syys-ja kevätaikaan, talvella oli kaikilla miehillä karvalakki. Isot miehet käyttivät pomppaa eli lantiolle ulottuvaa sarkatakkia talvella. Monella oli myös lammasturkis takin vuorina, sillä hevoskyydissä tuli pian kylmä. Kun pojat olivat Partioliikkeen jäseniä, heille ostettiin huvittavan näköinen sininen kalottihattu päälaen koristeeksi.

Monet naiset käyttivät aina päähineenä liinaa, joka oli talvisaikaan paksumpaa villakangasta. Lapsille kudottiin myös villapäähineitä, piponmallisiakin, mutta niissä oli usein laella keikkumassa parikin tupsupompulaa, villanarussa riippuen. Puolitakki oli pitkään itsellänikin. Hatuksi kudoin valkoisen korville ulottuvan myssyn, jossa oli erikseen takakappale. Pitkän takin eli ulsterin sain vasta lukioon mennessä 1952.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Muistelmia 1970-luvulta

Menneiden muisteluun pian törmää, jos käteen osuu matonkudeleikkuussa vanha sängynpeite. Se oli Helenan sängylle hankittu jo 1960-luvun lopulla, kun vielä asuttiin vuokralaisina Hiidenjoen rannalla, Laulajaisen omakotitalossa. Peite oli väriltään roosan sävyjä, kudottu eri langoilla, ja kangasta oli palalaarissa juuri sen kokoinen kappale, että lapsen sänkyyn siitä peite tuli. Se oli ollut vintillä pahvilaatikossa viimeiset kolmekymmentä vuotta. Säästin sen siivouksissa muutama vuosi sitten, jolloin paljon omaa keräämääni meni kierrätykseen. Nyt peitteestä tuli muutama pienehkö kerä kudetta, aion tänä vuonna käyttää sen.

Se aika kuului niihin, kun Turengin keskustaa ei vielä oltu uudistettu. Säästöpankin edustalla etelään päin oli vanha puutalo, vihreäksi maalattu, jossa kyseinen kankaanpalojen aarreaitta oli. Kävin siellä usean kerran, kun lastenvaatteiden ompelutarvikkeista oli puutetta. Sieltä löytyi mukavia joustofroteisia tai trikoisia kankaan paloja, monet jostain vaatetehtaalta ns. leikkuujäämiä, ja niitä sai melkein ilmaiseksi. Ja matonkuteita myytiin.

Olihan Turengissa toki Harjulan Helvin kangaskauppakin, ja sieltä sai paljon hyvälaatuista ainesta, mutta kun oma ompelutaitoni ei ollut kovin hääviä, niin koskaan ei oikein tiennyt, mitä työstä tulee. Aika usein työ päätyi ns. aloitettujen koriin... Siihen ei kannattanut ostaa kalliita kankaita. Kesäisin ei voinut ommella, kun oltiin Sysmässä mökillä, jossa ei ollut sähköä.

Palakaupan talo meni melko pian purkuun, kun kuntakeskuksen suunnittelu loi uuden tienpätkän Harvialan suuntaan ja myöhemmin kiertoliittymän niille main. Siten kauppojen ja muiden rakennusten alue muodosti oman saarekkeen, jossa ei ollut läpiajoa. Parkkipaikkoja rakennettiin runsaasti ulkosyrjille.

Rakensimme Turengin Suokulmalle omakotitalon 1970-luvun alussa. Taajamakylän läpi on eri suuntaisia soramuodostelmia, harjuja, ja lännen puolella virtaa Hiidenjoki. Erään harjun, Pyhämäen ja joen väliin jäi suppalampi, Liinalampi eli Linski, jossa aiemmin nimen perusteella oli liotettu pellavia eli liinaksia lankaa tehtäessä. Lammesta pohjoiseen oli alavaa maata, vanhaa vesijättöä, jota nimitettiin tällä Suokulma-nimellä. Siellä oli myytävänä alue rakennustontiksi, ja kun se oli kovin lähellä uimarantaa, tartuimme tilaisuuteen. Kekin Kertun perunamaa muuttui meille talon paikaksi. Vastapäätä oli nimismies Kaasalaisen koti, jossa oli vuokralaisia, mm. Lindstenin, Soineen ja Sukin perheet. Talo valmistui, ja kohta oli oma mansikkamaakin!

Talonrakennus osui sellaiseen aikaan, että vuoden kuluessa rakennustarvikkeiden hinnat ja palkat nousivat noin 20%. Sukulainen oli rakentanut Karhulaan vuotta aiemmin talon, jonka hinta oli paljon vähemmän kuin meidän talomme, tosin siinä tehtiin hartiapankilla jonkin verran, joka aina alentaa rahantarvetta. Siihen aikaan sai 100 % lainan, jos molemmat olivat töissä, ja saatava pankille oli taattu. Saatu laina riitti niukin naukin, mutta kaikista rakennustarvikkeista piti etsiä edullisimpia vaihtoehtoja.

Pankki otti toki lainastaan hyvää korkoa, meidän lainamme oli 13%. Lainaa sai enintään 10-15 vuoden ajalle, joten lyhennyserät sen mukaan. Vaikka tulot olivatkin kohtuulliset, niin veroja sai maksaa runsaasti, joten elimme hyvin köyhää elämää useita vuosia. Autokin vei osansa, mutta ilman ei voinut olla, kun perheenisän työpaikka oli eri kunnassa. Autolainan korko oli kovempi. Köyhyys lisää kekseliäisyyttä, ei voi moittia elämäänsä. Niinpä ahersimme myös kesälomien aikaan lisäansioissa monena vuonna, rikkakasvitutkijoina eri puolilla Suomea.

Tuo punainen päiväpeite sai kaverikseen sängyn, jonka Helenan isä itse rakensi, se oli tehty lastulevystä, joka oli menossa roskiin, kun S-kaupan näyteikkunoita uudistettiin. Kuinkahan kauan ne levyn palaset olivat olleet näyteikkunatyössä? Joka tapauksessa niistä tuli kaksi sänkyä, Helenan ja Mikon, ja maalattiin Pestolla keltaisiksi, kun talon lastenhuoneet olivat pohjoiseen, pimeähköt. Mikon sängyn päiväpeite oli myös sieltä palalaarista, se oli vihreä kukallinen frotee, joka myöhemmin kierrätyksessä muuttui saunatakiksi ja edelleen pyyhkeiksi. Patjat käytiin ostamassa liikkeestä, jossa halutun kokoinen kappale sahattiin isommasta levystä ja myytiin painon mukaan.

1970-luvulla tulivat muotiin peittojen päällä käytettävät pussilakanat. Alkuun niitä ei tehty kotimaassa, vaan olivat tuontitavaraa. Niihin aikoihin Anttilan postimyynti oli hyvin voimissaan, ja meidänkin ensimmäiset pussilakanat saatiin Anttilan paketista. Pieni loppusiivu vihreästä niityn kukkia esittävästä lakanakankaasta leikattiin sekin tänään, aiemmin olin tehnyt niistä mm. poppanakuteita, kun olivat sopivan ohuita.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Heinäaika käsillä

Ihan pariksi viikoksi luvataan nyt lämpimiä kesäilmoja! Se on kaikille mieleen, jopa juhlijoillekin, ainakin kun katsoi Ruissalon rannasta otettuja kuvia, jossa rokkikansa kahlailee rantavedessä. Onhan väki siellä joutunut sateisen kelin aikaan joskus kahlaamaan muuallakin...

Sain viikonloppuun mennessä lopetettua vaaleanvihreän saaliloimen, ja nythän jäljetkin on jo häivytetty. Yläkerrassa puhaltaa yöaikaan raikas tuuli, kun ikkunat ovat auki. Toinen loimi odotelkoon nyt vähän aikaa, ehkä teen mattoa tässä välillä, mutta ei nyt heinäkuulla, sillä tulossa on marja-aika. Moniin vuosiin ei ole mansikkasato ollut näin myöhään. Mutta silloin oli, kun Jokitien talomme Turengissa valmistui 1970-luvun alussa ja pidimme yhtaikaa tupaantuliaisia ja Helenanpäiviä. Mansikkakakkua oli tarjolla, vaikkei marjoja niin runsaasti enää ollutkaan. Pian tehtiin omakin mansikkamaa siihen tontille, ja sieltä riitti perheellemme syömistarpeita yllin kyllin. Toki Hiidenkarin mansikkapelto oli kovin lähellä, ja eri laatua ne marjat. Senga sengana, se oli jotakin säilömisessä!

Tämän päivän huhkimiskohta. Keskellä on yksi kolmesta okakuusen taimesta, yksi on Tiitun penkissä. Takana on kolmirunkoinen Elsan ja Tatun istuttama Valkea Kuulas. Kukkia oli paljon, tuleneeko muuta kuin mustuvia omenia?
Joka päivä hieman, on mottoni, joko kitkemistä tai sirpittelyä. Heinänteko tontilla edistynyt jo nuorempaan marjatarhaan asti alapellolla. Sadeaikana sitä ei viitsinyt harrastaa juuri varttituntia enempää, kun housut kastuivat siitä, mihin takki loppui. Neliömetriltä tulee hyvä sylys, ja kun se on päivän kuivahtanut, päästään taas kompostin täyttelyyn. Kukkapenkkien kitkentää riittää, kun sadeaika on antanut paljon voimia lisää vuohenputkien juurille... Viime vuonna on näemmä kehittynyt hyviä ruohosipulin siemeniä, kun taimimaalla niitä on aikamoinen kokoelma.

Mikähän lie kuivattanut useamman kriikunan alapellolla? Myyriä täällä ainakin on. Taimet istutettiin 1980-luvulla ihan Marja-Leenaa varten, jonka suosikkeihin kriikunat kuuluivat, ja niinpä tavattiinkin joka vuosi siitä lähtien lokakuussa, kun vaihduin taloon emännäksi... 
Viikonvaihteessa oli mukavaa, kun Tella tuli moikkaamaan, ja avusti kovin saalinhapsujen valmistamisessa. Helena oli sukukokouksessa Haminan liepeillä, olipa hyvä, kun sattui suotuisa ilma. Pääsin taas valmistamaan peruna-salaattiakin, uusista perunoista tällä kertaa, kun osa siitä kelpaa Helenan mukaan. Jos siihen panee pakastehernettä, kuten minun mielestä kuuluu, alkaa pian käyminen, ja salaatti onkin syötävä nopsaan, ei mitään viikon seisottamista jääkaapissa! Säilötyt kaprikset sopivat joukkoon hyvin, mutta miksi en muista hankkia omppuja, kun sitä ei paljoa tarvitsisi tuomaan ryhtiä perunan vaatimattomaan makuun.

Saksankirvelin osasto on kuvan lehmuksen ja punalehtiruusun takana rinteen tyvellä. Siinä on puolestaan alunperin entinen Pentin marjapensastarha, mustaherukkaa ja vuoristolaiskarviaisia. Lehmuksentaimi löytyi läheltä, nimittäin seurakunnan kompostialueelta, ja se olisi tuhoutunut pian koneiden tehdessä kasojen kääntelyä. Pitkään se kasvoi  littanaa pensasta, mutta nyt osataan jo hyvin tehdä latvaakin, korkeutta on 5-6 m.
On saatu tehtyä jotain "pitäis tehdä"-osastosta, nimittäin kun oli sen verran kuivaa ja vähätuulista, tein Round up-ruiskutuksia, niin että puteli tyhjeni, kun takapellon tarhavalvatti ja saksankirveli sitä vaativat. Tein myös kirvaruiskutuksia ukonhatuille, ja kun vuorenkilpipenkkiä kitkiessä huomasin, että niiden lehtivaurioiden syy taitaakin olla samainen mustien kirvojen lauma, sain suihketta tuputtaa myös joihinkin niistä. Onpa se hyvä tuo spray-pullo, saa tarkasti kohdennettua myrkyn juuri siihen kasviin, jota aikoo hävittää. Takavuosina piti tehdä liuosta kastelukannuun, ja siinä ainetta tuhrautui paljon muuhunkin kuin kohteisiin.

Heinänkorjuun loppusijoitus: lahoamaan kompostille.
Jos elettäisi niinkuin ennen, olisi nyt kova kiire, kun heinäpeltojen tuotos, kotieläinten kylmän ajan eväs piti saada seipäille kuivumaan ja kiireen vilkkaa latoon tai muihin suojiin. Seipäissä oli kolme reikää, joihin pantiin siihen sopiva puolimetrinen oksanpätkä, kun alettiin latoa heiniä ja toinen oksa, kun homma eteni seuraavan reiän kohtaan. Siinä kysyttiin kaikkia sukulaisiakin apuun, koska ilmojen puolesta hyviä päiviä ei koskaan ollut tarpeeksi. Moni valokuva suvusta on otettu heinäpellolla.

Silloin ei tunnettu sääskikarkotteita. Pelloilla voi olla muutakin kuin heiniä, kun monesti oli raivattuja kiviä kekoina. Sysmässä 1970-luvulla kysyi eräs isäntä, olimmeko nähneet ahohaukia pellolla, kun keräsimme tutkimukseen tarvittavaa satoerää hänen rinnepellostaan. Myöhemmin selvisi, että kyitä kysyjä tarkoitti... Heinäpellot olivat myös linnuille hyviä pesimispaikkoja.

Hepat kuljettivat heinät pelloilta, isot heinähäkit rattaillaan. Seipäät kerättiin ulkorakennuksen seinälle tai kuusen alle odottamaan seuraavaa käyttöä, joka oli sitten elonkorjuu kuukautta myöhemmin. Paitsi niissä Suomen osissa, joissa oli haasia-käytäntö: pitkiä riukuja tukien varassa keskellä peltoa, ja heinät mätettiin niiden päälle. Kun orsi oli täynnä, lisättiin uusi yläpuolelle. Sehän oli helpompaa kuin heinäseipäiden pystytys, kun tarvikkeet olivat yleensä paikallaan läpi vuoden.

1970-luvulla tutustuin Kittilässä tähän erityisen hyvin, kun oltiin heinänurmien satotutkijan hommissa kesällä. Siellä oli eräs entinen lettosuo raivattu rintamalla olleelle asutustilalliselle, ja saatu kaksi kovin pitkää peltosarkaa vierekkäin. Siis kolme ojaa yhteensä. Mutta pelloilla olikin ojia paljon enemmän, jota ihmettelin kovin, kunnes sitten selvitettiin, että ne muut ojat tulivat traktorin pyörien painamina, kun haasiat olivat keskellä peltoa, ja korjatessa heinä tuotiin traktorilla. Suomutaan tehty pelto antoi myöten painavalle maatalouskoneelle.

Viimeistä saalia tehdessä tuli Kittilän tutkimusmatka muisteltavaksi, kun päätin laittaa lakan värisen pikku raidan saalin vihreyteen virkisteeksi. Muistui mieleen myös toinen lakkareisu 1956, se oli Pielavedellä, josta keräsimme saalista niin, että kaikki saivat molempiin käsiinsä ämpärilliset täyteen. Ja sitten kävelyä metsiä pitkin, kilometrikaupalla auton luokse.
Siihen aikaan kun kävimme, peltoja ei enää viljelty, sillä tuoni oli korjannut isännän. Emäntä oli jäänyt tilalle asumaan kahden pikku tyttären kanssa. Heinäpelto kasvoi etupäässä suokasveja. Yhtään timotein tähkää ei löytynyt, eikä ihme, sillä sehän ei ole muutenkaan kovin pohjoinen kasvi. Timotei hävisi kahden tai kolmen vuoden jälkeen kokonaan, oli kylvettävä uusi siemen. Kittiläiset viljelijät naureskelivat, että luonnonheinä antoi muutenkin kolminkertaisen sadon timoteipeltoihin verraten eikä tarvinnut kylvää mitään..

Emäntä sai satoa perheelle peltosarkojen vierestä, jossa suota riitti, siellä oli hyviä lakkamaita, ja kuulemma kannatti jopa lannoittaakin, sai paremman sadon. Äiti-Elsa innostui etsimään kaikki sopivat tyttöjen vaatteet pakettiin, ja iso saatiinkin aikaiseksi. Omassa perheessäni ei ollut pulaa kuluttajista moneen vuoteen.

Lopuksi kuva mustaherukasta, jonka marjat ovat alkaneet vaihtaa väriä. Mutta voi mikä maku, niin hapanta ja kovaa ei toista marjaa tahdo! Kasvakoot nyt ainakin pari viikkoa, ehkä enemmänkin.