Menneiden muisteluun pian törmää, jos käteen osuu matonkudeleikkuussa vanha sängynpeite. Se oli Helenan sängylle hankittu jo 1960-luvun lopulla, kun vielä asuttiin vuokralaisina Hiidenjoen rannalla, Laulajaisen omakotitalossa. Peite oli väriltään roosan sävyjä, kudottu eri langoilla, ja kangasta oli palalaarissa juuri sen kokoinen kappale, että lapsen sänkyyn siitä peite tuli. Se oli ollut vintillä pahvilaatikossa viimeiset kolmekymmentä vuotta. Säästin sen siivouksissa muutama vuosi sitten, jolloin paljon omaa keräämääni meni kierrätykseen. Nyt peitteestä tuli muutama pienehkö kerä kudetta, aion tänä vuonna käyttää sen.
Se aika kuului niihin, kun Turengin keskustaa ei vielä oltu uudistettu. Säästöpankin edustalla etelään päin oli vanha puutalo, vihreäksi maalattu, jossa kyseinen kankaanpalojen aarreaitta oli. Kävin siellä usean kerran, kun lastenvaatteiden ompelutarvikkeista oli puutetta. Sieltä löytyi mukavia joustofroteisia tai trikoisia kankaan paloja, monet jostain vaatetehtaalta ns. leikkuujäämiä, ja niitä sai melkein ilmaiseksi. Ja matonkuteita myytiin.
Olihan Turengissa toki Harjulan Helvin kangaskauppakin, ja sieltä sai paljon hyvälaatuista ainesta, mutta kun oma ompelutaitoni ei ollut kovin hääviä, niin koskaan ei oikein tiennyt, mitä työstä tulee. Aika usein työ päätyi ns. aloitettujen koriin... Siihen ei kannattanut ostaa kalliita kankaita. Kesäisin ei voinut ommella, kun oltiin Sysmässä mökillä, jossa ei ollut sähköä.
Palakaupan talo meni melko pian purkuun, kun kuntakeskuksen suunnittelu loi uuden tienpätkän Harvialan suuntaan ja myöhemmin kiertoliittymän niille main. Siten kauppojen ja muiden rakennusten alue muodosti oman saarekkeen, jossa ei ollut läpiajoa. Parkkipaikkoja rakennettiin runsaasti ulkosyrjille.
Rakensimme Turengin Suokulmalle omakotitalon 1970-luvun alussa. Taajamakylän läpi on eri suuntaisia soramuodostelmia, harjuja, ja lännen puolella virtaa Hiidenjoki. Erään harjun, Pyhämäen ja joen väliin jäi suppalampi, Liinalampi eli Linski, jossa aiemmin nimen perusteella oli liotettu pellavia eli liinaksia lankaa tehtäessä. Lammesta pohjoiseen oli alavaa maata, vanhaa vesijättöä, jota nimitettiin tällä Suokulma-nimellä. Siellä oli myytävänä alue rakennustontiksi, ja kun se oli kovin lähellä uimarantaa, tartuimme tilaisuuteen. Kekin Kertun perunamaa muuttui meille talon paikaksi. Vastapäätä oli nimismies Kaasalaisen koti, jossa oli vuokralaisia, mm. Lindstenin, Soineen ja Sukin perheet. Talo valmistui, ja kohta oli oma mansikkamaakin!
Talonrakennus osui sellaiseen aikaan, että vuoden kuluessa rakennustarvikkeiden hinnat ja palkat nousivat noin 20%. Sukulainen oli rakentanut Karhulaan vuotta aiemmin talon, jonka hinta oli paljon vähemmän kuin meidän talomme, tosin siinä tehtiin hartiapankilla jonkin verran, joka aina alentaa rahantarvetta. Siihen aikaan sai 100 % lainan, jos molemmat olivat töissä, ja saatava pankille oli taattu. Saatu laina riitti niukin naukin, mutta kaikista rakennustarvikkeista piti etsiä edullisimpia vaihtoehtoja.
Pankki otti toki lainastaan hyvää korkoa, meidän lainamme oli 13%. Lainaa sai enintään 10-15 vuoden ajalle, joten lyhennyserät sen mukaan. Vaikka tulot olivatkin kohtuulliset, niin veroja sai maksaa runsaasti, joten elimme hyvin köyhää elämää useita vuosia. Autokin vei osansa, mutta ilman ei voinut olla, kun perheenisän työpaikka oli eri kunnassa. Autolainan korko oli kovempi. Köyhyys lisää kekseliäisyyttä, ei voi moittia elämäänsä. Niinpä ahersimme myös kesälomien aikaan lisäansioissa monena vuonna, rikkakasvitutkijoina eri puolilla Suomea.
Tuo punainen päiväpeite sai kaverikseen sängyn, jonka Helenan isä itse rakensi, se oli tehty lastulevystä, joka oli menossa roskiin, kun S-kaupan näyteikkunoita uudistettiin. Kuinkahan kauan ne levyn palaset olivat olleet näyteikkunatyössä? Joka tapauksessa niistä tuli kaksi sänkyä, Helenan ja Mikon, ja maalattiin Pestolla keltaisiksi, kun talon lastenhuoneet olivat pohjoiseen, pimeähköt. Mikon sängyn päiväpeite oli myös sieltä palalaarista, se oli vihreä kukallinen frotee, joka myöhemmin kierrätyksessä muuttui saunatakiksi ja edelleen pyyhkeiksi. Patjat käytiin ostamassa liikkeestä, jossa halutun kokoinen kappale sahattiin isommasta levystä ja myytiin painon mukaan.
1970-luvulla tulivat muotiin peittojen päällä käytettävät pussilakanat. Alkuun niitä ei tehty kotimaassa, vaan olivat tuontitavaraa. Niihin aikoihin Anttilan postimyynti oli hyvin voimissaan, ja meidänkin ensimmäiset pussilakanat saatiin Anttilan paketista. Pieni loppusiivu vihreästä niityn kukkia esittävästä lakanakankaasta leikattiin sekin tänään, aiemmin olin tehnyt niistä mm. poppanakuteita, kun olivat sopivan ohuita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti