perjantai 27. marraskuuta 2015

Pihamuutoksia


Johdantokuvaksi aiheeseen halusi tämä näkymä 30 06 2012. Puulaatoilla päällystetty patio on ottanut vastaan ison mattopyykin loppukuivatuserän. Kosteiden päivien takia autonpeittokin on päässyt mattoruljanssin apulaiseksi. Vierailuja ei näemmä ole juuri sillä viikolla tiedossa. Blogger ei jostain syystä mitenkään halunnut sijoittaa tätä kuvaa tuonne myöhempään tekstiin, vaikka kuinka yritin.
Tässä kirjoituksessa on kuvia Vierulan talon ulko-alueiden viimeisten vuosikymmenten kehityksestä. Tärkeimmät rakenteelliset muutokset olivat: 1991 tapahtunut navetta-ladon purku ja tilalle tehty autotalli; vuoden 2000 aikana tehty katon uusiminen, talon maalaus ja seinäritilöiden rakentaminen ja 2010 ikkuna-ja oviremontti, jotka ovat muuttaneet talon ilmettä. Samaan aikaan on talon rappujen editse menevä pikkupolku, joka johti naapureille, vähitellen paisunut isojen autojen tarpeisiin ja muuttunut leveäksi ja huoltoa vaativammaksi. Maanpinta on kohonnut näiden vuosien aikana niin, että etupihan rappujen alin askelma on nyt sen tasossa.

Pintavesien johtaminen naapureilta tontin kautta muuttui heinäkuussa 2006, kun yhteisvoimin tehtiin Grand Canyon- nimen saanut uusi oja meidän tontin itälaitaan. Sen ansiosta pintavesien virtailu etelärajaa pitkin etupihan ohitse hiljeni, ja talon pohjakerroksen keväiset pikkutulvat jäivät muistoksi. Nyt vedet virtaavat yläpellon reunalle ja painuvat maahan siellä. Samana vuonna tuotiin paljon mursketta tielle, ja yksi kuorma tuli tekemään meidän autotallin taakse kuivan parkkipaikan, sekin oli sadekausien vaivaamaa aluetta ennen.

Marraskuussa 2013 datakaapelin upotuksen jälkeen vanhan tienojan toinen penkka hävisi.
Kivet odottavat poiskuljetusta.
Datakaapelin veto tienojan tuntumaan poisti isot kivet, ikiaikaiset vedenvirtausesteet ojan penkoilta, joten osa ojasta hävisi.

Piha on elänyt muutosten johdosta uusia kehityssuuntia. Elsan ja Tatun aikaiset rapun syrjien kukkapenkit ovat vaihtaneet kokoa ja lajeja, etupihaa on laatoitettu, ja Tatun ja Elsan aikainen pihasyreenien lehtimaja (1940-luvun lopulta) makuuhuoneiden ikkunoiden alla on vaihtunut laatoitetuksi patioksi. Lipputanko on säilynyt ennallaan, mutta sen kukkapenkki on muuttanut muotoaan ja lajejaan.

 Kehityskuvia:
Kuvassa 2007 kesällä merkittävin massa oli nurkalla kiipeävä alppikärhö, joka istutettiin 1980-luvulla saunan ensimmäisen remontin aikoihin. Taimi tuli kirvesmies Pentti ja Terttu Volasen kotoa Turengista, ja alkoi aika pian kasvaa hurjaa vauhtia lämpimällä seinustalla vallaten ulko-oven päällä olevan parvekkeenkin kokonaan. Talon maalaus v. 2000 nutisti sen maan tasalle keväällä, ja se kesä toi myös kiipeilyritilät, jota pitkin köynnös tässä kuvassa on ylennyt. Pikkuvarpusten hotelli! Kuvan oikeasta laidasta näkyy myös viite pation eteläpuolen penkistä, siinä on toinen timanttituijista jo seisomassa omilla juurillaan.
Vuoden 2009 kesäkuussa saatu näkymä kertoo alppikärhön hävinneen, sen juuristoa poistaessa löytyi myyrien tunneleita. (Nuo kuivuneet rippeet lähtivät sitten, kun tuli vierailulle tikkaita kiipeämään uskaltava Helena.)  Keväällä sain tarmonpuuskan ja kaivoin pois kaikki maat tunneliverkoston alueelta ja toin tilalle mursketta. Näin lähtivät alkuun pihan laattatyöt, joita on riittänyt siitä lähtien. Toinenkin rappujen puoli sai hieman laatoitusta osakseen.
Seuraava kuva on ikkunaremontin valmistuttua, huhtikuun puolivälissä 2010. Runsasluminen talvi muistuu mieleen vielä lumikasojen pohjina. Amerikanreisulta palattua olivat näkymät tällaiset, siis uudet ovet ja ikkunat. Ne olivat saaneet pielilautoihinsa myös uudet muotoilut. Heikki totesi, että Urtsin kanssa tuumittiin siinä, että rakentajista täytyy jäädä muisto!


Näkymä lokakuun alussa 2015 kertoo, että tienpuoleinen seinäsäleikkö on nyt valkokukkaisten alppikärhöjen paikkaa. Pihapiirin rajaavat tuijat ovat kasvaneet jo useita metrejä korkeutta, samoin irlanninkatajat kukkapenkissä.

.
Heinäkuun lopun 2007 kuvassa on juuri päättynyt tienvarteen istutetun syreeniaidan (ja aiemmin jo ison vaahteran) aika, kannot jäljellä. Sinä keväänä oli muotoiltu uusi kukkapenkki talosta tielle päin, ja kiipeilyritilälle oli juuri istutettu muutama valkoisen alppikärhön (jalosteita) taimi ja eteen pari irlanninkatajaa. Papulanruusu-rivi näyttää kuvassa jo aidalta, kestipä sen alkuun pääsy kauan kuivassa ja kivisessä tienluiskassa. Istutus oli ensimmäisiä tontilla tekemiäni, jo 1980-luvulla, samoihin aikoihin noiden jo pois leikattujen syreenien kanssa. Iso vihreä massa tuolien takana on jättitatar-kokeilu 1980-luvulta, sekin on muuttunut jo unholaan.
Marraskuun 21 päivän 2007 kuvasta näkyy, että kartiotuijat on saatu maahan, ja niillä on vihreänauhaisia tukikeppejä.
Pation muuttuminen
Heinäkuun lopulla 2007 pation pohjatöiden ensimmäinen vaihe oli tehty, kun maata tuomalla se oli tullut melko tasaiseksi. Puulaatat oli ostettu sinä kesänä istuinryhmän alle. Oli saatu patio niin suureksi, että peräti kaksi keinua ja pöytäryhmä mahtui sille! Nurmikon leikkaamisessa oli paljon askaretta, ihan liikaa. Toinen nuorehkoista vaahteroista oli jäänyt kasvamaan, talon lähellä ollut toisen kanto oli muuttunut niin pehmeäksi, että tasaukseen oli voinut ryhtyä. Syreenimajan viimeinenkin eli pohjoisenpuolinen seinä oli katkaistu alas ja sitä leikattiin vuosittain pensasaidan tapaan.
Kuva on lokakuulta 2007, kun puulaattojen läpi tunkeva ruoho alkoi harmittaa tarpeeksi. Oli tartuttava lapioon ja kaivettava pois rehevää kasvualustaa, jonka tilalle sitten keväällä 2008 tuli hiekkakuorma. Olin istuttanut 1990-luvun ensi vuosina pari vuorimäntyä talon seinämän lähelle, mutta ne olivat kasvaneet liian suuriksi ja kun tässä niitä ei näy, se merkitsee, että olivat jo kannoiksi sahattuja.
Syyskuun 19 2009 kuva kertoo paitsi lämpimistä syysilmoista myös sen, että Varax-keinulle oli hankittu uusi katos ja myös uudet kovapuiset pöytä ja tuolit, ja vielä Sotkan kesäsesongin loppurysäyksestä uusi puutarhavarjo. Timanttituijat kasvoivat kovaa vauhtia!
Kolmea viikkoa myöhemmin oli ensilumen päivä 13 10 2009. Tästä näkyy ,että olin levittänyt pressun laattahiekkojen päälle, kun yhtään ei kiinnostanut ajatus, että vapaana kuljeskelevat naapurin kissat alkaisivat pitää sitä vessanaan.

03 09 2015 talletettu näkymä pation nurkasta kertoo, että koko alueella on betonilaatoitus, jota rajaa tänne itään päin rinnepenkki. Pohjoislaidan pihasyreenit ovat vielä tässä kuvassa pitkinä, niiden kaato oli paria viikkoa myöhemmin, kun olivat venähtäneet liikaa. Näkyy myös tyhjä paikka pihajasmikkeen tultua nutistetuksi.
Tässä on uurastuksen tulos 21 09 2014, patio kokonaan laatoitettu, kun innostuin tekemään mattotelineelle parempaa paikkaa alempana tontilla, ja jotenkin tämä homma lipsahti mukaan siinä sivussa... Vanhat keinut muuttivat kierrätyskuormaan vuotta myöhemmin., nyt ei ole keinuja.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Eiköhän keitetä kahvit...

Tekstin koristeeksi on nyt vain yksi kuva eiliseltä: Heisiangervossa on vielä lehtiä, kuten oikeanpuoleisen sivupalkin talokuvassa papulanruusussakin.
Jotenkin tämä unisen harmaa sadesää ja vielä marraskuun pimeä päivä tuovat mieleeni kaukaa menneisyydestä pienen Pääkkösen Pertti-pojan, joka oli tullut kansakoulun ensimmäisen luokan oppilaaksi Pielaveden Kotamäen kouluun, jonne sattuma (Paikkoja avoinna-ilmoitus Hesarissa heinäkuun lopulla 1955) oli minut tempaissut. Jälkeen päin ajatellen nuo monet ensimmäiset vuodet keskikoulusta päästyä 1952 kuuluivat mielestäni Ajopuu-aikaan, kunhan ajelehdin tilanteesta toiseen ja yritin selviytyä.

Pertti tuli luokseni kesken oppitunnin haukotellen ja kädet nostettuna niskan taakse venyttelyä varten. Hänellä oli äidin kutoma villainen pujoliivi eli slipoveri, kuten nykyisin asia ilmaistaan. Kuulin nämä ikimuistoiset sanat kahvinkeittoon ryhtymiseksi. En nyt muista, keitimmekö kahveja, luultavasti ei, koskei koulukeittiön varustuksiin kuulunut kahvipannua. Poika arveli ehkä, että kyllä se kahvi jotenkin olisi voitu tehdä, sillä hänen äitinsä Meeri teki koululaisille päiväruoat. Se olisi tehnyt hyvää kaikille! Sekä äiti että poika olivat molemmat hyvin vaaleita hymysuisia lähimmäisiä, molempien kuvat jäivät lähtemättömästi mieleen.

Pielavesi oli Iitistä katsoen äärettömän kaukana, kuin joku Macondo Sadan vuoden yksinäisyys-kirjassa. Piti ensinnä mennä Kouvolaan, sieltä yöjunalla Savon rataa pohjoiseen. Juna saapui joskus aamuvarhaisella Kuopioon, siellä piti poistua junasta. Tuntien odottelun jälkeen lähti postiauto Kuopiosta Pielaveden kirkolle, jossa taas oli auton vaihto. Pihtiputaalle menevä linja-auto kierteli luoteis-Savon kyliä tuntikaupalla, joten meni pitkälle iltapäivään, ennenkuin kuski pysäytti johonkin matalan männikön reunaan, josta siirtyä jalan viimeiset taipaleet.

Ylioppilaaksi tulon jälkeen olin ollut töissä Lahdessa koko sen kesän Vientikerman laskuttajana, joka oli etupäässä konekirjoitustyötä. Sitä tehtiin isoilla sähkö-kirjoituskoneilla, joihin syötettiin isosta pakasta moninkertaista paperia. Niiden väliin piti tunkea hiilipaperit niin, että tekstin kopio tuli kaikkiin neljään arkkiin yhtaikaa. Toimi oli vain kesäaikainen.

Firman tuotteena oli etupäässä pienehköjä lasipulloja, joiden sisällä oli joko Atlanta- tai Vuokko-nimistä "kahvikermaa", joka kesti säilytystä pidempään kuin tavallinen maito. Siihen aikaan tunnettiin myös Paasivaaran margariini. Tekokermoilla oli suuri menekki kesämökkien elämän pelastajina, sillä jääkaappeja ei niihin aikoihin vielä ollut tavallisissa kodeissakaan, saati kesämökeillä. Pullot palautettiin tehtaalle käytön jälkeen, joten kirjoitimme myös hyvityslaskuja niin ja niin monesta tyhjästä pullosta. Laskutushuoneessa teki töitä neljä nuorta naista, muut olivat kokovuotisia, minä väliaikainen. Palkka ei ollut suuri, elannon lisäksi piti suoriutua vuokran maksustakin, joten rahaa ei paljon säästynyt.

Olin hakenut kesän kuluessa tätä kansakoulun opettajan hommaa, kun en keksinyt, kuinka muuten voisin saada jatko-opiskeluun tarvittavia varoja. Niihin aikoihin ei tunnettu opintolaina-käsitettä, ja vanhempien varat oli nopeasti laskettu, kun meidän perheessä oli muita minua nuorempia lapsia ja isänkin tulot niitä palkkahaitarin alimmaisia.

Ekaluokan oppilasta Perttiä oli alkanut armottomasti nukuttaa jossain klo 10-11 välillä, kun olisi pitänyt tehdä jotakin ns. hiljaista työtä sillä aikaa, kun annoin opetusta toisille luokka-asteille siinä ryhmässä. Pertti taisi olla ainoa ekaluokalle tullut siinä joukossa. Äiti oli alkuun tuonut poikaa kouluun pyöränsä tarakalla töihin tullessaan, joten päivä oli alkanut jo varhain sieltä järven toiselta rannalta. Sitten kun itse oppi hallitsemaan pyörää, sai polkaista omin päin.

Koulu oli ns. supistettu eli yksiopettajainen. Pienempi polvi koostui luokista 1-3, jotka kävivät päiväkoulua koko elokuun ja keväällä toukokuun puolivälistä noin juhannukseen asti. Muuna aikana tavattiin vain lauantaisin, se oli heidän ainoa viikoittainen työpäivänsä. Luokat 4-7 kävivät oppinsa saamassa sitten ma-pe päivinä, ja heillä oli pidempi kesäloma, kun se oli noin 4 kk.

Yhteensä isommat koululaiset keräsivät vuoteensa 180 päivää ja pikkukoululaiset 90, kun siihen aikaan oli (muissa useampiopettajaisissa) yleensä koulupäiviä 200.

Oli aikamoinen muutos 18-vuotiaalle ylioppilaalle ruveta opettajaksi leppoisan konttorikesän jälkeen, jossa stressiä aiheuttivat vain lyöntivirheet, ne tietysti piti korjata. Osasin aika hyvin kyllä kirjoittaa koneella, sillä kotona oli aina ollut joku Remington tai vastaava, ja isä-Tatu teki kaikki kirjeensä sillä, kun kopioita melkein aina tarvittiin. Tatulla oli käytössä sinisiä kopioita tuottavaa ns. kalkkeeripaperia. Asuinpaikkani Lahdessa oli sama Kiurun Lainan kammari, jossa asuin myös kouluaikani.

Miten yleensä hain konekirjoittajan töitä, on elämän koukero sisänsä. Eihän konekirjoitus ole koskaan kuulunut lukion opetusohjelmaan, sitä varten oli kauppa-oppilaitos. Lukion alkaessa olin nimittäin törmännyt karuun jääseinään, johon opiskeluni melkein tyssäsi. Kausalassa oli luettu Vihervaaran englanninkirjaa, ja se oli aivan erilaista sanastoltaan kuin Biesen oppikirja Lahden yhteiskoulun oppilailla. Ruotsinkirjakin oli ollut erilainen. Nelosia tuli väliarvostelussa niin, että ropisi sekä englannissa että ruotsissa. Ei ollut kehumista matematiikan kohdallakaan.

Sain opettajilta kuulla, että sanaston eteen on tehtävä töitä, jos mieli selviytyä. Sain luokkatovereilta lainaan heidän vanhoja kirjojaan, ja päädyin kirjoittamaan koneella kotona käydessä näitä uusia sanoja isoiksi listoiksi itselleni. Osa tuli opituksi saman tien, mutta osa jäi vain hauska nähdä-vaiheeseen. Kerran kuussa oli ns. kuukausiloma, eli yksi vapaapäivä, muuten käytiin koulua kaikki arkipäivät ma-la. Onneksi joululoma kesti melkein 3 viikkoa, ja hiihtolomakin oli pidempi kuin viikon.

Eniten noista kirjoitusharjoituksista tuli hyötyä konekirjoitustaidon oppimiseksi, mutta sain kuin sainkin puserretuksi arvosanat viitosiksi kevääseen mennessä, joten voin jatkaa koulunkäyntiä. Sama ruljanssi tosin oli edessä toista luokkaa käydessä, sanasto-ongelmien kanssa painittiin edelleen.

Kansakoulun opettajan tehtävissä ei konekirjoitustaidolla ollut mitään merkitystä, eipä ollut sitä konettakaan. Pikkulasten koululla onneksi alettiin, ja siinä ryhmässä oli oppilaita vain hieman toista kymmentä, joten perusrutiinit tulivat siinä haltuun. Olihan minulla itsellänikin ollut ko. supistetun koulun taival takana Iitin kirkonkylässä, jossa Perttolan Elli oli ollut opettajani. Elliä piti nyt muistella, eipä ollut vaihtoehtoa!
Vaikeinta oli kuitenkin ymmärtää, mitä oppilaat vastasivat, sillä heillä oli käytössä leveä savonmurre. Minun puheeni oli puolestaan heille täysin käsittämätöntä, niinpä vastauksena oli usein: Notta mittee?

Aikanaan totuimme toisiimme, ja koulun kaapeista löytyvät paperit sisälsivät vihjeitä siihen, mitä pitäisi opettaa. Oppikirjathan oli tarkoitettu oppilaille lukuaineissa, lisäksi piti löytää puuhaa muille tunneille. Kouluun tilatut sinikantiset vihkot saattoivat sisältää viitteitä siihen, mitä niihin pitäisi tuottaa, esim. kaunokirjoituksen iso A ensimmäisenä rivin alussa.

Pääkkösen Pertistä tulee mieleen toinen pikkupoika, hän oli nimeltään Pentti, myös ekaluokkalainen Simonkylän koulussa Helsingin maalaiskunnassa eli nykyisellä Vantaalla. Olin joitakin viikkoja viransijaisena kymmenen vuotta (1965) myöhemmin opettajatuttavalleni Annelille. Pentti-poika oli saanut tällaisen vihkon käteensä, ja tarkoitus oli, että siihen riviin tehtäisiin monta A-kirjainta, niin että käsiala vakiintuisi ja kirjoittamistyö kävisi jatkossa helposti. Sillä aikaa kun ekaluokkalaiset kirjoittaisivat, tehtäisiin toisen luokan kanssa lukemisharjoitus.

Pentti istui hiljaa paikallaan kirjoittavan näköisenä ja kun sitten hän tuli luokseni näyttämään työtään, oli tuloksena vain yksi A-kirjain. Aikaa oli kulunut ehkä puolet varatusta ajasta, aika kauan joka tapauksessa. Toiset oppilaat olivat tehneet niitä jo rivikaupalla. Kun kysyin, miksi vain yksi kirjain, lapsi kysyi hämmästyneenä: Eikö tämä ole hyvä? No olihan se hyvä.

Hän oli ns. ylilahjakas lapsi, joka oli tullut kouluun vuotta aiemmin kuin olisi ollut oppivelvollinen. Olisipa ollut lapsella kouluuntulo vuosia myöhemmin nykyisen nettiajan kouluun, ei olisi tarvinnut perehtyä A-kirjaimen aivan turhiin kaunokaariin. Kaikesta näki, ettei poika ymmärtänyt kaunokirjoituksen merkitystä oleelliseksi asiaksi! Mutta toisaalta, hän olisi ehkä tarvinnut yksityisen opettajan ennemmin kuin istua itseään vanhempien oppilaiden joukossa tuntien nyt itsensä ulkopuoliseksi.

Aika pian myöhemmin keksittiin tapa rytmittää pitkää (50 min.) oppituntia varsinkin pikkukoululaisille, ja luotiin ns. pikkuvälitunti. Siinä n. 20-25 min kuluttua tehtiin jotain aivan muuta, vaikkapa lyhyt liikunta- tai laulutovi keskeyttämään pulpetissa kyyhöttämistä. Tällaiset tauot olivat luonteenomaisia jo aikaisemminkin supistetussa koulussa, kun kesken tunnin opiskelutyyli vaihtui opettajakeskeisestä itsenäiseen puuhailuun. En kyllä muista, milloin sellainen tuli yleiseen käyttöön, kun omat oppilaani olivat 3-luokkalaisia ja vanhempia luokanopettajan aikoinani.

Kahvien keittoon tuli vuosikausiksi kyllä aihetta, kun toimin Turengissa. Aineopettajaisessa järjestelmässä kaikilla opettajilla ei aina ole opetusta, vaan on ns. hyppytunteja, eli palkatonta oleilua työpaikalla. Keitetyt kahvit kelpasivat toki kaikille muillekin aina välituntisin, itse taisin olla melkoinen kahvinkuluttaja työaikana. Lopulta opettajainhuoneen uudistuksen jälkeen 1980-luvulla eräs komero muutettiin sellaiseksi, että siellä oli vesipiste, kuivauskaappi ja sähkörasia, joten keitto oli yksinkertaista. Elin sellaista aikaa, että käytössä oli vain suodatinkahvia. Kahvin varassa päivä rytmittyy vieläkin...

torstai 12. marraskuuta 2015

Syvintä syksyä eletään


Valoisuuden suhteen ollaan aika niukoilla eväillä nykyisin, kun päivää riittää enää seitsemisen tuntia. Nekin on katettu pilviverhoiluin tai niinkuin tänään, sankalla sumulla, jota riitti pitkälle iltapäivään. Ulkoilijaa ilahduttaa kevyt tihkusade, jota on saatu monena päivänä tuulettomissa oloissa. Enää eivät lehdet lennä, suuri osa niistä on jo naamioitumassa maan perusväriin ja siten näkymättömiin. Ilman taskulamppua ei juuri kannata lähteä koirankävelytykselle, paitsi se keskipäivän postin hakureisu. Tuli ostettua itsellekin huomioliivi, kun ensimmäisen kerran näin niitä ABC:n myymälän hyllyssä.

Tella on viettänyt aikaa mummon ulkoiluvahtina hyvällä menestyksellä, sillä päivää kohti survaistaan mono pihan suuntaan 5-6 kertaa päivässä. Aloitetaan tietysti jo aikaisin, kun Tella on yhtä aamuvirkku kuin minäkin, tavallisesti kuuden maissa, ja iltaisin viimeinen viimeistään kahdeksan kieppeillä. Yönsä koira nukkuu jommassa kummassa sohvassa, niistä voi seurata talon yönaikaisen liikenteen helpolla.

Takapesä yläkerrassa.
Suurimman osan aikaa koira makailee sängyllä tai sohvalla. Vain illalla, kun nukkumatti alkaa lähettää terveisiä, vetäydytään lattialle hyvin lähelle minun istumapaikkaani. Päivät kuluvat omalta osaltani pääasiassa kangaspuuaskareissa, jolloin koira kiiruhtaa Ullanhuoneeseen kymmenen tyynyn muodostamaan pesäänsä. Se on myös Tellan piilopaikka, kun poistun talosta ja koira jää yksikseen.

Saaliloimen jälkeen viritin mattoloimen, josta on nyt työstetty kolme kappaletta n. 2 m:n kirjavaa pätkää eteisen verhoiluksi. Apueteiseen johtavaan välikköön tuli vielä erillinen metrin pätkä. Kyllä tuli lattia selvästi lämpimämmäksi!

Matossa on n. 10 cm:n välein raita, joka joko sinertävä, vihertävä tai lila-mustan kirjava.
Nyt teen makuuhuonetunnelmiin sopivia punertavia mattoja, joihin sain inspiraatiota Helenan ottamista auringonlaskun kuvista marraskuun alussa. Makuuhuoneiden lattia on aika viileä, kun alla on kellaritiloja, jotka eivät lämpiä. Nyt on meneillään toinen kolmen metrin mittaisista pätkistä, ja kovin paljon muuta siitä loimesta ei ehkä tulekaan. Ehkä teen sunnuntaina vielä toisenkin mattoloimen, jos pakkasia ei vielä tule. Tella kun tulee avustamaan ainakin pari viikkoa vielä siinä hommassa eli joulukuulle asti.
Ensimmäinen matto Tellan tarkassa tutkimuksessa!
Toki isoimpien teille varisseiden puunlehtien kohtalo oli joutua haravoiduiksi ja kompostoitumaan, kuten hevoskastanja, lehmus ja mongolianvaahterat. Muiden kohdalla oli apuna ruohonleikkuri, joilla massaa pienennettiin. Sen jälkeen on pihasyreenienkin lehti tullut alas, mutta ne ovat toistaiseksi sillään.
Hakkeet olivat aika pitkään ihan pressun piilossakin, kun sopivaa tuulista ilmaa ei tullutkaan.
Reilu viikko sitten säätyyppi muuttui selvästi kosteampaan suuntaan, joten oli tullut aika tarkastaa sitä ennen haketuksien kohtalo. Kun ne vaikuttivat kohtuullisen kuivilta, mätin koko massan laatikoihin loppukuivumiseen. Hakkeeseen mukaan joutuneet lehdet olivat muuttuneet fermentonnin myötä mustiksi, mutta melko kuivia nekin olivat.

Suurin osa askareista on nykyisin pirttihommia, kun valoisaa aikaa on niin niukasti. Lintujen ruokintaa ei vielä ole alettu, kun ollaan kosteissa ja lämpimähköissä oloissa. Naakat tuntuvat haastelevan pikku naukaisujaan jo aikaisin puiden latvoissa. Piha- ja hautausmaan muistokynttilöitä kuluu, että olisi jotain elonmerkkiä, kun auringolla latautuvat pikku pihavalot eivät jaksa kuin vähän aikaa iltaisin. Kun kuitenkin on enimmäkseen lämpöasteitakin, tapaa taskulampun valokeila lentäviä sääskiä aika usein, jotkut pyrkivät ja onnistuvatkin pääsemään myös sisään valon houkuttamina.

Talvirenkaat tuli vaihdettua kuitenkin noin viikko sitten, sillä joudun muutamia kertoja syksyn aikana käymään keskussairaalan tarkistustutkimuksissa. Viimeisin reisu oli tänään, ja oli ilo tavata ihanin hoitaja, joka kohdalle on kuunaan osunut. Hän ehti ajattelemaan aina ensin hoidokin asioita, ennenkuin joku juttu tuli omaan mieleen! Voi miten ilahdutti.

Elämään tulee hieman vaihtelua lauantaina, kun menen Turenkiin tapaamaan entisiä koulumme oppilaita, joilla tuli tänä vuonna 50 vuotta täyteen oppikoulun aloittamisesta. Suurinta osaa en ole tavannut sen koommin, onpa kiinnostavaa nähdä, tunnistanko ketään eläkeiän kynnyksellä olevista silloisista nuorista? Tilaisuuteen osallistuvien nimilista vaikutti kovin tutulta...