keskiviikko 31. elokuuta 2011

Äh mikä kamppailu!

Kattoplafondi paikoillaan - tulkoon taas valo tähänkin huoneeseen!
 Tällä kertaa naisihminen voitti tekniikan. Muutaman kerran jo arvelin, ettei niin kävisi. Monen kauppareisun ja lukuisten, eri viikoille ajoittuneiden yritysten jälkeen sain lopulta valopisteen sellaiseksi kuin sen kuuluu olla. Kunpa olisin muistanut tämän ongelman keväällä, kun kaiken osaava sähkömies oli paikalla, heillähän on aina tarvikevarasto mukanaan. Mutta keväällä ei valoa tarvitse, asia ei johtunut mieleen, ja sitäpaitsi oli muita kiireitä, kun musiikkiviikon majoitettavat vieraat juuri olivat tulossa.

Korvaamaton apu, koska päätä ei tarvitse yläilmoissa ollessa taivuttaa paljonkaan taaksepäin, siis välttyy huimaukselta. Korkealla on ihan turvallista, kun tikkaat ovat tukevasti (matot pois siltä kohdin).
Lähtökohta oli mitä tavallisin: kiivetään taloustikkaita ja otetaan plafondi pois, kun sinne on mennyt liikaa pikku- ja isoja kärpäsiä. Tehdään siis toukokuussa kevätsiivousta. Ollaan loppumetreillä eli viimeisen lampun siivouksessa. Niin oli ennenkin tehty. Tässä kohdin tapahtuikin lipsahdus, sillä entinen plafondi oli lasinen ja liian painava vasemmalle kädelleni, se alkoi luisua ja piankos se oli satoina pirstaleina makuuhuoneen lattialla ja päiväpeitolla.

Imurit on keksitty, joten siivous oli suhteellisen pian hoidettu. Koira ymmärsi pysytellä hieman ulompana moisesta mekkalasta. Jossittelua: jos olisi ollut apuri? Olisiko hän ehkä saanut kopin tippuvasta esineestä? Vai olisiko kuvitteellisen apurin onnistunut syöksähtää niin, että tikkaat olisivat samalla kaatuneet? No, onneksi ei ollut apuria. Tuli vain sirpaleita.

Taloudessa oli muutaman vuoden takaisesta muutostani johtuen varastossa useampikin muovinen entisen asunnon plafondi, joten olisi luullut, että uuden vaihtaminen olisi ollut kädenkäänteessä tehty. Niiden löytäminen olikin parin päivän juttu, koska ikkunaremontti 2010 ja autotalliremontti keväällä 2011 teettivät päänvaivaa, ennenkuin lopulta paikansin roskislavalta välttyneen pahvilaatikon. Lopputulema oli, ettei mikään niistä sopinut vanhaan katossa kiikkuvaan osaan. Oli vaihdettava koko valaisin. Harmi, että plafondin kiinnitys varteensa tapahtuu pienellä mutterilla, ja niitä en löytänyt mistään, kun eivät olleet valaisinten kanssa samassa paikassa.

Kun menin heinäkuussa tuttuun turenkilaiseen sähköliikkeeseen, josta lamppu oli hankittu, firma olikin lomalla. No, ehtii myöhemmin. Sain hankituksi heinäkuun aikana toisesta paikasta vastaavanlaisia muttereita, niitä tosin ei löytynyt rautakaupasta, kuten olin kuvitellut, sen suuruisia myivät vain sähkö- ja valaisinliikkeet. Olisin halunnut ostaa valaisimeen pidemmän ripustusosan, sillä tuntui, että nykyinen oli senttiä liian lyhyt tähän katto-osaan. Se ei onnistunut. Mutteritkin kesän kuluessa katosivat johonkin, haeskelin niitä monesta kätköstä tuloksetta.

En ole koskaan opiskellut lampun johdon "sokeripala"kiinnitystä, siksi olin vaihdattanut jo kauan sitten kaikkiin entisen asuntoni kattovalaisimiin töpselit ja kattoon niille sopivat pistorasiat. Samoin oli tehty tämän asunnon asuinkerroksessa. Olisi siis yksinkertaista työntää töpseli kattoon ja kohta homma olisi hoidossa! Niinhän sitä luulisi. Oli kuitenkin niin, ettei töpseli mennyt kuinkaan katon pistorasiaan, se oli vääränmuotoinen. Näihin tämän asunnon kattoihin pistorasiat oli pantu 5-6 vuotta myöhemmin kuin edelliseen asuntoon, ja siinä välissä sähkötyösäännökset olivat muuttuneet, ja lampuissa kuului olla maadoitettu virranotto. Niissä plafondeissa, joita yritin sovittaa, oli vanhanaikainen maadoittamaton töpseli. Tämä todettiin heinäkuun alkupuolella, kun vanhempi tytärkin oli paikalla, olisi saanut kokeilla ripustusta. Valaisin alkoi pölyttyä pöydällä.

Valaisin katossa. Palovaroitinkin siinä tuiskeessa hieman liikahti, huomaan sen nyt kuvaa katsoessa.
Sain tällä viimeisellä Turengin reisullani vaihdatettua mukaan otettuun valaisimeen oikean töpselin, ja siihen meni ihan 5 minuuttia. Puuttuvia muttereita löytyi liikkeen varastoista. Niinpä iloissani hain tikkaat tänään alku-iltapäivällä, tehdäkseni vaihdon tuossa tuokiossa. Olin neuvotellut sähköliikkeessä lyhyen ripustusosan ongelmasta, mutta ei siihen tässä tilaisuudessa löytynyt neuvoa. Varasin pätkän ohutta alumiinista kukansidontalankaa. Aikani (melkein tunnin!) kokeiltuani ja noustuani tikkaita useamman kerran sain viimein aikaan sellaisen työsuorituksen, että valaisimen lamppuosa oli katossa, töpseli kiinni, ja lamputkin paikallaan. Lamppuosaa piti ensin purkaa niin, että ripustinosa otettiin irti, samoin lamput, sitten se onnistui. Plafondi meni kuin menikin, kun oli kevyt muovinen, yhdellä kädellä pidellen ja toisella mutteria vääntäen. Halleluja! Ei tähän projektiin kulunut kuin neljä kuukautta. Ei ostettu uutta valaisinta, kun oli vanhoja ja säästettyjä olemassa.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Menneet mielessä

Sukulaistyttö Isan tämän päiväinen maininta hienosta kävelykelistä Espoossa aukaisi minun muistilokeroissani monta luukkua! Ensin tuli mieleen vuosi 1956, jolloin olin kirjautunut juuri Helsingin va. opettajakorkeakoulun opiskelijaksi, ja nautin mukavista leudoista syysilmoista, jollaisia ei niinkään ollut etelä-Suomen sisämaassa elettävinä. Tuolloin oli muotia musiikkikappale "September in the Rain", joka oli ja vieläkin on mielestäni minun persoonalleni niin sopiva. Ilmat olivat kovin vesihöyrypitoisia, ja hengittäminen on sellaisessa ilmassa aina helppoa. Siispä kävelyä tuli harrastettua tosi paljon. Matkat opiskelupaikkaan Ratakadulle tein melkein aina jalan, koska asuin Siltasaaressa, ja raitiovaunut kulkivat niin hitaasti, että jalan oli perillä yhtä aikaa.

Maailma Helsingissä oli erilainen kotipaikkaani maaseudulla tai lukioaikaiseen Lahden kaupunkiin verraten, jo noista raitiovaunuistakin johtuen. Lämpimämpiä päällysvaatteita haeskeltiin vasta myöhään lokakuulla. Opiskelijalla on tunnetusti vähän rahaa, niinpä shoppailu-muistikuvani ovat perin arkisia. Tuolloin oli nimittäin olemassa erillisiä, kivijalassa sijainneita maitokauppoja. Tavallisin ostokseni vähittäismaito myytiin ruskeissa litran lasipulloissa, ja niiden palauttaminen oli aina oma reisunsa, koska muun asioinnin oheen ei viitsinyt ottaa painavahkoja pulloja kassiin. Koulupäivien aikana se kävi huonosti päinsä, kun kaupat menivät aika aikaisin kiinni, ja koulupäivät pitkiä. Eräs kotimatkani Iittiin pelastui, kun boksini nurkkaan oli jäänyt paljon palautettavia pulloja, ja sain entisten vähien kolikkojen lisukkeeksi riittävästi matkarahaa. Opiskelija-alennuksia ei tuolloin ollut sen enempää juna-,auto- tai raitiovaunuliikenteessäkään.

Silloin oli myös siirrytty ns. nykyaikaiseen runouteen,  runosäkeissä ei tavoiteltu loppusoinnullisia kokonaisuuksia. Kävelymatkoillani mietiskelin tuollaista runojen sorvaustyyliä ja keräsin elämyksiä, joita voisi käyttää hyväksi, olihan opettajakorkeakoulun opiskelijan osattava yhtä ja toista! Tyypillisiä keruun tuloksia olivat visuaaliset mielikuvat, joissa oli mukana näkemiäni aineksia. Rohkaistuin lähettämään toisen opiskeluvuoteni aikana opiskelijoiden kulttuurikilpailuun runojani, ja kas kummaa, sain jopa palkinnonkin, en tosin ensimmäistä. Kun olin noita runoja työstänyt ns. järkeilemällä, pidin ihmeenä jo sijoitustakin. Melkein kaikki oikeat runoilijat haeskelivat tulkitakseen tunne-elämyksiä.

Hämeenlinnan seudun nettiuutisissa oli tänään oli maininta vuoden 1970 eräästä merkittävästä tapahtumasta, nimittäin silloisissa oloissa jättimäisen tavaratalo Raketin avajaisista. Se oli paljon ennen moottoritien aikaa, mutta ilmeisesti rakentajilla oli hyvää tietoa parinkymmenen vuoden päässä olevasta liikennehankkeesta, kun moottoritie rakennettiin aivan Raketin viereiselle maalle! Raketissa käynti oli perhetapahtuma, vaikka alkuun ei ollutkaan pysäköintitaloon ajon jännittäviä kokemuksia, niistä nautittiin vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Siinä oli ihan tarpeeksi, että yläkerrassa oli ravintola, jossa voi pitkän ostoskierroksen jälkeen käydä välipalalla tai isommallakin aterialla. Sellaista ei ollut missään muussa kaupassa. Muovituoleilla istuminen tuntui juhlalliselta, ja Menu oli seinällä, josta voi kassalle tullessaan katsella, mistä numerosta ateriaksi oli kiinnostunut.

Olimme asettuneet Hämeeseen pari vuotta aiemmin, eli meistä, vanhimmasta tyttärestäni ja minusta tuli Janakkalan pitkäaikaisia asukkaita tammikuussa 1968. Tuolloin työni oli laadultaan viransijaisuus. Mieheni jatkoi asumista Helsingin maalaiskunnassa, Vuosaaren asunnossamme, mutta muutti hänkin perässämme seuraavana syksynä, kun työni muuttui pysyväisluonteiseksi ja kotimme varsinaisesti siirtyi tilapäisestä Harjurinteen talosta S-kirjaimen alla pankin talossa olevaan toisen kerroksen asuntoon.

Siitä alkoihin miehelle jatkuva autoralli, sillä virkaa ei saanut millään Hämeestä päin, koska niihin aikoihin maaseutukouluja lakkautettiin runsain määrin, ja niistä opettajat pakkosijoitettiin avoimiksi tulleisiin paikkoihin. Ajamista kesti kaksi vuotta, joka aamu lähtö töihin ennen kuutta aamulla, ja paluu illansuussa neljän-viiden maissa. Matka taittui ns. vanhaa kolmostietä, jonka nimi noihin aikoihin oli Helsingin pikatie, se oli valmistunut 1960-luvulla kovin mutkaisten tieosuuksien tilalle. Lopulta erään koulun opettaja Hämeenlinnasta ilmaantui halukkaaksi vaihtamaan virkansa mieheni kanssa päittäin, ja sellaiseen oli lupa, koskei se kuluttanut vapautuvien paikkojen kiintiötä.

Tuota matkaa ei olisi voinut mitenkään tehdä julkisilla kulkuvälineillä, ja matkailu tuli kalliiksi, koska niihin aikoihin työmatkojen kuluja voi vähentää tuskin mitään. Autotkin olivat aika syöppöjä bensan suhteen! Meistä tuli niihin aikoihin huoltoaseman ja autonkorjaajien vaki-asiakkaita. Olimme olleet monena kesänä ylimääräisissä töissä ja saaneet kokoon käytetyn kuplavolkkarin hinnan, jo siitäkin syystä, että kesäaikaiset nurmikasvien kenttätutkijan työmme eivät olisi muuten onnistuneet. Ensimmäinen volkkari ei kyllä meillä kestänyt kuin muutaman kuukauden, sillä siihen ilmaantui vaikeasti korjattavia vikoja ollessamme kaukana kotoa, Lapin maalta tulossa etelä-Suomeen. Jyväskylästä löytyi seuraava käytetty punainen kupla, jolla ajettiin jonkin aikaa.

Noihin aikoihin oli käytössä puolisoiden yhteisverotus, joka minulla merkitsi sitä, että lopullisen veroni prosentti oli aina yli 50. Ansiotuloista ei siten paljon käteen jäänyt. Ei ollut kotitalousvähennyksiä tai muutakaan, jollaisella lasten hoitokuluja voisi pienentää. Kunnalliseen päivähoitoon ei meidän tuloillamme päässyt. Niinpä piti sitten säästää kaikesta muusta, lähinnä syömisestä. Lasten hoito tuli vielä kalliimmaksi, kun niihin aikoihin tulivat käyttöön TEL- ja LEL-eläkkeet, jotka tulivat maksettaviksi palkan lisäksi. (Yhteisvero poistui vasta 1974, jolloin sain elämäni ensimmäisen veronpalautuksen.)

Toisen ajovuoden aikana auto vaihtui "isoon" Volkkariin, tummanvihreään Passat 1500 TL-autoon, koska perheemme oli kasvanut yhdellä jäsenellä lisää. Istuin niihin aikoihin yleensä apukuskin paikalla ja lapset takapenkillä. Nuorempi, poikani oli autokauden lapsi! Hänen ensimmäinen lauseensa muistini mukaan oli lyhyt "Ei tu", jonka oli tietysti kuullut minulta usein siellä etupenkillä katsellessa oikealta tulevia. Pojan mielestä se oli kytkettävissä myös siihen, että takapenkkiläiset hieman heilahtivat auton kääntyessä, jolloin niin kuului sanoa.

Passat oli myös lyhytikäinen auto meillä, sillä sattui kolari, joka rikkoi auton niin pahasti, että vakuutusyhtiö lunasti sen. Mieheni oli työstään Vuosaaressa kotimatkalla, kun joltain sivutieltä kolmion takaa ampaisi kylkeen muuta liikennettä havaitsematon kuski, ja Passat teki kuperkeikkoja tiellä. Onneksi isossa autossa oli vahva kori, ja kuski säilyi vammoitta. Silloin ei ollut matkapuhelimia tai muuta viestimistapaa, joten kotona vain odoteltiin. Mies tuli pari tuntia myöhemmin, ja tokaisi kotiin tullessaan liittyneensä kattokerhoon. Ilmaus oli minulle aivan outo, joten en siinä reagoinut mitenkään, kerho kuin kerho, saihan niitä miehillä olla. Vasta hieman myöhemmin sain kuulla asian myös ns. selkokielellä! Automme vaihtuivat keltaisiin kupliin pitkäksi aikaa.

Autolle oli perheessämme käyttöä myös kesäisin, sillä appivanhempieni kanssa yhteinen kesämökki Sysmän Rapalassa oli valmistunut 1960-luvun loppupuolella, ja sinne ajettiin Janakkalasta kovin mutkaisia tieosuuksia, ensin Lammin kirkolle, sieltä Asikkalan kirkolle ja vielä pitkät tovit Sysmään. Bussilla ei sinne olisi voinut päästä päivää lyhyemmässä ajassa mitenkään. Tuolla viimeisellä etapilla oli monta vuotta käytössä Pulkkilan lossi, joten viikonlopuilla aika kului lossijonossakin. Siihen aikaan ei tunnettu käsitettä viikonloppu sellaisena kuin nyt, vaan viikonloppu alkoi vasta lauantaina työpäivän jälkeen kestääkseen sitten sen seuraavan päivän eli sunnuntain. Koulumaailmaa ilahduttivat toki ns. kuukausilomat, kerran kuussa keskimäärin oli vapaa maanantai. Matkamme sijoittuivat yleensä niiksi. Tuollaisella matkalla katkesi autosta kerran kaasuvaijeri, se korvattiin jollain narulla, kun muutakaan ei ollut!

Päädyin aika pian suorittamaan myös itse ajokortin, koska matkailua oli paljon, eikä omiin matkoihin aina mitenkään kehdannut pyytää kuskia, jolla oli pitkät ajotaipaleet viikoittain. Autokoulun ajotunneille onnistuin saamaan koulumme vahtimestarin, hyvänluonteisen Olavin, joka oli sivutöinään myös ajo-opettaja. Niillä tunneilla opin paljon muutakin, hän kun ei moittinut koskaan, vaan ennakoivasti risteyksiin ja pulmatilanteisiin tullessa perustellen kertoi, kuinka niissä tulee menetellä, ja kun ongelmasta hyvin selvittiin, muisti aina antaa kiitosta. Olisipa sellaisia ihmisiä useampiakin! Ajotunneille meno oli mukavaa, kun ei ollut pelättävää. Kokemusta minulla ei sitä ennen juuri ollut, mutta mopedilla olin kurvaillut jo avioliitosta eli 1960-luvun alusta alkaen. Niinpä tiesin, mitä tarkoittaa vaihtaminen! Kun ompelukonekin oli jo vaihtunut sähköiseksi, tiesin myös jotain kaasujalasta. Senjälkeen olenkin ajanut autoa lähes päivittäin. Ajokilometrejä ei toki ole vielä miljoonaa, mutta lähelle puoliväliä on päästy.

perjantai 26. elokuuta 2011

Pian on syyskuu

Onpa kummia kuulunut lännestä, kun USA:n itärannikolla oli tiistaina maanjäristys! Ja vielä melko napakka, n. 6 richterin voimalla. Paikallisen eläintarhan monet eläimet tiesivät sen tulon ja varoittivat muutamaa sekuntia ennen käytöksellään tulevasta. Ihmeellistä. Me ihmiset epäilemme tietysti ensin jotain toistemme aikaansaannosta tärinästä alueella, jossa ei mitään yli sataan vuoteen ole koettu. Tavallisesti meteliä pidetään räjäytyksenä. Seuraavana päivänä olikin melkein yhtäläinen tälli Perussa, mutta se alue on nuorta poimuvuoristoa, joille maanjäristykset kuuluvatkin. Saivat amerikkalaiset myös eilen ainakin yhden ison jälkijäristyksen. Kyseinen seutu, USA:n Appalakit on ns. vanhaa poimuvuoristoa, samaa ikäluokkaa Ural-vuoriston kanssa ja nehän ovat jo melko mataliksi kuluneet. Vaikka maanjäristys useimmiten sattuu nuorten poimuvuorien liepeille, eivät muutkaan kohdat Telluksella ole poissuljettuja. Meillä eniten pieniä järistyksiä sattuu itä-Suomessa, noin Oulun korkeudella.


Etelä-Suomessa kesäiset ilmat jatkavat oloaan, viikonlopulle on luvassa jopa hellekesän tapainen yölämpötila, ja ukkosia on tulossa. Sadepisaroita ei kuitenkaan näy vielä viikonlopun ennusteissa, joten ehkä saan kuin saankin viimeisen mattopyykkini kuivaksi. Kävin pesaisemassa hyvällä pesupaikallamme Radansuun rannassa muutamia nuhrumattoja tiistai-aamuna, ja senjälkeen ne saivat koko iltapäivän kestävän roiman sateen niskaansa, tulivatpahan huuhdeltua! Matot eivät paljon ole kuivuneet parissa päivässä, mutta eivät nyt enää vettä tipukaan. Aamuisin kosteusprosentti oli pitkään jopa 100, eli ilmaan ei mahdu lisää vesihöyryä ilman että alkaisi sataa tihkua.

Karhunvatukka on ollut satovaiheessa jo yli viikon.
Nyt tuntuu olevan aika hyvät mahdollisuudet homeen kasvulle. Karhunvatut eivät yleensä ole homehtuneet, mutta eilen katsoin, että siellä oli aivan useampiakin umpihomeisia marjoja! Tiistain sade liotti vatutkin läpimäriksi, ja homeet alkoivat kehittyä. Poimin toissapäivänä ja eilen myös kaikki karviaiset, koska ne alkoivat tippua. Se on myös harvinaista, yleensä ne ovat pysyneet pitkälle syyskuuhun kiinni oksissa, joista käydä nappaamassa muutama kourallinen makupaloikseen. Nyt marjat odottavat alakerran jääkaapissa. Monesta pensaasta sain  muovisen persikkarasian ihan täyteen, joten satoa tuli. Ne luultavasti säilyvät jääkaapissa niin kauan, kuin yksin ja yhdessä niitä kaivataan välipalaksi tai kahvileiväksi päiväkahville.

Kylällämme on liikkunut maanmittareita, jotka etsivät maantien 361 varresta siinä olevat tilusten rajapyykit, ja selvittävät, onko tiealue muuttunut ja levinnyt vuosien saatossa. Asiasta tuli kirje keväällä, ja homma on nyt edennyt meidän kylämme kohtaan. Saadaan selville, onko aihetta lunastaa tieksi muuttunutta maata ja liittää se tiemaaksi. Edellisen kerran täällä tällä kohdin tehtiin toimenpiteitä 1980-luvulla, jolloin taajaman alue sai katuvalaistuksen. Nythän on pitkään puhuttu jalankulkuväylän tekemisestä, mutta sitä ei tehdä tiemaalle vaan sen sivulle. On tietysti ennakkoon hyvä, kun tiedetään, mikä kaikki on tiemaata!

Tällaiset elokuun loput olivat aivan jokavuotisia niihin aikoihin, kun vielä olin töissä. Luokissa hikoiltiin lämpimän loppukesän helliessä, ja monilla tunneilla oli ulkona-opiskelua, mutta auta armias, kun koitti koulun jokasyksyinen urheilu-iltapäivä, se oli yleensä syyskuun ensimmäisellä viikolla, niin eivätkö ilmat kääntyneetkin niin, että katsomossa takit päällä paleltiin ja urheilijat kärsivät kylmän kourissa kevyissä urheiluvaatteissaan. Miten sattuikin niin, ja monena vuonna. Sitten tuntui taas hyvältä saada olla sisällä.

Jo hieman ylikypsiä lehtikuusentatteja, kuvan ulkopuolelta, oikealta, norjanangervon oksien alta löytyy vielä syömäkuntoisia, pienempiä.
Puutarhani on kasvattanut kaksi sieniesiintymää lisää: keskiviikkona löysin kriikunapuiden alta useita isoja nuijakuukusia, ja eilen oli vuorossa isoimman lehtikuuseni alus, jonne oli noussut toistakymmentä lehtikuusentattia; kehään tietysti! Saapa nähdä, löytyykö tänä kesänä valmuskoita, joita olen löytänyt vain yhden kerran tienvarren nurmikolta, muutama vuosi sitten. Ne olivat isohkoja ja vaaleanruskeita, en tiedä olivatko syysvalmuskoita vai mitä.

Tiistaina aion matkailla entisellä kotipaikkakunnalla, kun hoidettavia asioita on kertynyt. Ehkä tapaamme myös entisten työtoverien kesken, ja lisäksi olen tilannut "audienssin" loimia tekevältä tuttavaltani Kirstiltä. Mattoloimeni on juuri loppumassa, joten on hyvä vaihtaa taas poppanantekoon. Hän lupasikin pyöritellä puissaan minulle sopivan loimen valmiiksi. - Tästä viimeisestä mattoloimesta näyttää tulevan neljä mattoa ja ehkä pieni kynnysmaton pätkä.

Ainoa syyshortensiani on täydessä kukassaan, osa valkoisuudesta on jo kääntynyt vaaleaan punaan.
Wilma viettää ilmeisesti koko elokuun sängyn alla. Valveillaolon ja ruokailujen määrä on reilusti vähentynyt.  Hän on mieltynyt nyt tähän asuinkoloon niin perusteellisesti, että kipaisee sinne tuota pikaa pakollisten ulkoilureisujen jälkeen, joihin liittyy aina harras juominen saavista, ämpäristä tai kastelukannusta, välillä kaikista niistä. Ruohojen asemasta on nyt nuoleskeltu parina päivänä suuhun hiekkaa? Eikös niin tee yleensä linnut? Kun Wilmalla on lääkityksen takia useimmiten löysä maha, niin useiden ulkoilureisujen päätteeksi on kiusana takapuolenpesua. Ehkä se häntä hermostuttaa ja siksi yrittää pysytellä pois näkyvistä, sängyn alla ettei se pesuhullutus yhtämittaa iskisi minuun?

Vielä kiinnostavamman geologisen uutisen luin tänään etelä-Amerikasta, jossa on löydetty maanalainen, iso ja hiljaa virtaava joki Amazonin alta. Löytö tehtiin 4 km:n syvyydestä, joten se siis on pohjavesivirta. On tietysti selvää, että pohjavedetkin virtailevat, jos vain pystyvät, ja purkautuvat lähteinä maanpinnalle tai vesien pohjiin. Alueella, jossa sataa moninkertaisesti Suomeen verraten, muukin on tietysti suurta! Pohjavedet virtailevat siinä maankamaran peitteessä, moreenissa tai hiekassa ym, joka on peruskallion päällä, mutta kallioiden sisältäkin vettä löytyy, koska niissä on halkeamia.

Pääosa Amazonin alangosta on jokivesien Andeilta kuluttamaa ja tuomaa irtomaata, ja alue kasvaa hiljalleen merelle päin, kuten niin monet muutkin rannikkojen lähellä olevat tasaiset seudut, joissa virtaa jokia. Tuo uutinen tietää kertoa, että irtomaita on kasautunut vuosimiljoonien aikana kilometrikaupalla! Meidän maassamme vaikuttaa lisäksi maankohoaminen, jolloin merenpohja hiljalleen nousee ylemmälle tasolle, ja joki tekee uusia uomia vanhojen viereen. Satakuntalaiset sen tietävät, kun rannikkokaupunki toisensa jälkeen on jäänyt sisämaaksi ja satama on etsitty ulompaa. Amazonin alueen maankohoamisesta en ole kuullut mitään, mutta ei tämä Pohjanlahti mikään uniikki ilmiö maapallolla ole. Rannat joko nousevat tai laskevat. Pikemmin olisi huippuharvinaista, jos ranta ei tekisi kumpaakaan.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Sadekausi jatkuu....

Pihvejä moneksi päiväksi!
 Vietetään lämpimien ja kosteiden elokuun päivien aikaa edelleen. Harvinainen sienituttava vuosikymmenten takaa, ukonsieni, ilahdutti massaesiintymisellään! En enää edes muista, koska sitä tästä paikasta ensi kerran löysin, sen täytyi olla kauan sitten, kun ympäristöt sillä kohtaa ovat vuosien mittaan aika paljon muuttuneet. Kun selailin vanhoja muistiinpanojani, niin ainakin kesä 1988 oli hyvin kuuma, tämänkaltainen. Sen kesän albumissa istun naama auringon jäljiltä punaisena, sylissä keväällä syntynyt pikkuneiti Emmi.


Puutarha on nyt kukkeimmillaan, mitä tulee kasvien kokoon. Etualalla versovat viimevuotiseltaan maahan jääneet maa-artisokat, niitä tulee siis tällekin kasvukaudelle yllin kyllin, niiden etukulmalla viime syksyn siemenkylvös Amerikasta, päivänhattu Rudbeckia fulgida, joka tässä taimikasvatuspaikassaan vielä. Siihen se saakin jäädä toistaiseksi. sillä ylempänä puutarhassa sille katsottu aurinkoinen paikka on vielä jättimalikan sienirihmojen vallassa, eikä siihen voi panna pariin vuoteen mitään kallisarvoista.

Kuten yläkuvasta näkee, korkeimmalla olevan puuni, vaahteran lehdistö on jo alkanut vaihtaa väriään kirkkaan vihreästä punasävyisempään tummaan. Jos syksy jatkuu tällaisena, se muuttuu ruskeaan kokonaan.


Muuallakin puna värjää jo näkymiä. Tässä on kamera suunnattu pellolla kasvaviin suomentattaren latvuksiin, joista kukat ovat pääosin varisseet (se on risteymä eikä tee siemeniä), mutta kukkien kiinnityspaikat, röyhyn haarat, vaihtavat värin kauniin punaiseksi. Lehdet muuttuvat loppusyksyllä melkein mustiksi, siksi en raaski leikata varsia ennenkuin vasta keväällä. Kasvia lisätään maavarren palasista hyvin helposti, ja kasvustoa täytyy pitää kurissa ruohonleikkurilla.

Sateiden väliin mahtuu sinisiäkin hetkiä! Tämä kuva otettiin sunnuntai-iltana.
Hieno katostaan uusittu kirkkomme on jo saanut uuden maalikerroksenkin, punaa sekin, nyt on meneillään salaojituksen ja pihamaiden kunnostus. Jonkin verran ympäristöt toki kärsivätkin, kun telineitä ja raskasta liikennettä oli toista vuotta paikan rasituksena. Kaikki pensaatkin kirkon läheltä ovat poissa.


Sokerina pohjalla kuva talooni maanantaina matkustaneesta uudesta/vanhasta sohvasta, joka sekin viettää kai 20-vuotispäiviään, nyt uudessa kuosissa. Koirankynsien Savonmaalla puhki kuluttama kaunis punainen kangas vaihdettiin Pahalahden työpajassa paikallisen huonekaluvalmistajan jämävarastoista viime tipassa esiin putkahtaneeseen rullanloppuun, jossa kangasta oli juuri tarpeeksi pikkusohvaan. Ystävälliset naapurien isännät saivat sen peräkärryynsä paluumatkan virkisteeksi, kun olivat viemässä omaansa samaan paikkaan. Tässä se on tuontipäivän iltana, tuojien löytämässä asennossa. Sohvassa oli ennen saumojen päällä koristenyöriverhoilua, mutta nyt jätin ne pois. Kangasta jäi kahteen pikkutuolin tai sohvatyynyn päälliseen, täytyy tehdä ne sitten joskus.

tiistai 16. elokuuta 2011

Elokuun peruspuuhia

Nämä herukat ovatkin menneen talven lumia, Ullan ottama kuva vuodelta 2007! Mutta nykyiset ovat yhtä makeita.
Elokuu on tyypillisesti herukkain kypsymisaikaa, joten tontilla asujan eräs elämän sulostuttaja on tuore marja välipalana. Minulle kelpaa sellainen annos myös päiväkahvilla kahvileivän asemasta! Mikäli aikaa riittää, niitä voi poimia ihan astiaankin, josta sitten iltahämärissä suuhunsa kahmii, mutta tavallisin versio tietysti on käyskellä puutarhaan pensaan lähistölle. Tällaista huvia olen jo parin viikon ajan harrastanut punaherukoilla, nyt alkavat olla syömäkelpoisia myös viher- ja mustaherukat sekä pienikokoiset vuoristolaiskarviaiset. Räkättirastaat eivät ole olleet viime vuosina kiinnostuneita herukoista, kun tontilla on tuomipihlajia. Viime vuonnakin ne herukat, joita ei poimittu, riippuivat lumen tuloon asti pensaissa. Lauantaina vieraili puutarhassa myös useampana vuonna tästä mustaherukkaa poiminut perheen edustaja ämpäreineen.

Satoa korjattiin myös toisella lailla, kun kyläyhdistys järjesti yhteisen illanistujaisen kesäaktiviteetteihin osallistuneille, ja tämä tilaisuus pidettiin meillä viikonlopun aluksi. Pohdittiin myös toimintaa seuraavalle kaudelle. Kerrankin sellainen tilaisuus, jossa emäntä ei vääntänyt keittiössään tarjottavaa tulijoille! Minulle jäi osaksi vain kahvien keittäminen, siinä kaikki. Kertakäyttöastioiden takia ei ollut tiskivuoroakaan. Sen verran olin valmistautunut normaalien siivouksien lisäksi, että kaikki liikenevät tuolini ja jakkarani olivat siirtyneet asuinkerroksen huoneisiin, jotta kaikki mahtuisivat istumaan. Ja hyvin mahduttiinkin. Ja oli kivaa!

Saapa nähdä, minkä muotoinen tästä lopuksi tulee, nyt on alkanut kasvaa tuo vaaleampi kärkiosa.
Kasvusäkkiviljelmä voi edelleen hyvin, turbaanikurpitsat kasvavat ihan silmissä, nyt yhden halkaisija on jo lähes 20 cm. Minun viljelmäni ovat tietysti naapurin kompostipohjaisen mullan kasvumaihin verraten kuin leikkimökistä tempaistuja, kasvit tykkäävät paljon enemmän tavallisesta kasvualustasta.

Harkitsin keväällä oksakeon sijoituspaikkaa huolella, ja lopulta ne päätyivät maakiven päälle, jotta kuivuminen ja neulasten kariseminen olisi nopeaa. Samalla irtoavat neulaset olisivat lähellä seuraavaa sijoituskohdettaan, rhodojen tyviä. Lähimpään onkin matkaa vain 40 cm!
Sain aikaiseksi viime viikolla niin paljon, että kävin keväisen kuusenoksakasan kimppuun, ja se tuli kokonaan parissa päivässä siistityksi. Oksakasassa oli yksi linnun- ja kaksi ampiaispesää tyhjillään. Suurin osa neulasista karisi kesän aikana keon sijalle, joten niitä voi sitten sirotella rhodojen ja syyshortensian juurelle kasvualustaa hapattamaan, samalla sellainen neulaskate myös estää kuivana kesänä haihtumista. Toivottavasti ei estä keväistä roudan sulamista! Yksi haapojen ja tuomien oksakeko on enää jäljellä, sitten puuha on hoidettu. Heinien leikkaamistakin oli sen verran harrastettava, että talon ympäristöt hieman siistiytyivät vieraiden tulla ja herukkapensaatkin alkoivat näkyä paremmin.

Suurimman kiven ympäristö rehottaa vielä viidakkona, haapojen ja tuomien parimetrisiä vesataimia paljon ja yksi oksakeko.
Lähiaikoina saa ruveta jo kukkapenkeistäkin kaivamaan pois liikoja taimia, tuttavien iloksi. Nyt kun on ollut sateita, maat ovat kastuneet ja syysistutus voi alkaa. Ehkä kuitenkin pitää vielä odottaa tämän viikon lämpimät päivät, ettei tarvitse kovin ahkerasti kastella. Nekin vesisaavissa juuria tehneet heisiangervon oksat pääsevät lähiaikoina maistamaan multaa. Vaahterat karistelevat sateiden myötä myös lehtiään, niissä on paljon pikilaikkusienen alkavia merkkejä.

Oli mukavaa, kun sain viikonloppuvieraiksi nuorimman tyttäreni miehineen, kisut jäivät kotiin tällä kertaa. Talossa on hyvä olla välillä hieman ääntäkin! Itsekseenpuhumista en ole oppinut harrastamaan, enkä puhu myöskään televisiolle. Kun koirakin on lähes kuuro, ei sillekään paljon kannata puhua.

Aiemmin kävelylenkeillä nähdyistä rusakoista yksi on sitten muuttunut vainaaksi, nämä vieraani näkivät kuolleen rusakon hautausmaan aidan vierellä. Kun käytiin Wilman kanssa eilen siellä päin aamulenkillä, paikka oli helppo huomata, kun siellä puuhasi kaksi varista. Alaruumista ei juuri ollut jäljellä. Hyvään paikkaan oli rusakko kuollut, kun melkein hautausmaalle oli päässyt. Mikä lie sitten kuolemansyy?

Muuten on aika kulunut uudistettavien sohvien kankaita pohtiessa. En arvannutkaan, että se olisi niin vaikea tehtävä. Pitäisi pyrkiä toisaalta kestävään uuteen pintaan ja kankaan pitäisi mahdollisimman hyvin sopia seinien ja lattian väreihin ja muuhun entiseen rekvisiittaan. Hintaakin pitäisi ajatella aika lailla, kun kankaan menekki on noin 20 m, ja hintahaitari on 20-70 e/m. Päällystys- ja ehostusurakka ei ole sekään ilmaista, mutta joskus joitakin asioita vaan on hoidettava, näissä istuimissa aika on jo hoitanut osansa, ja on tullut ehjän kankaan aika. Löysinkin jo mieleistä ja edullista vihervää kangasta, mutta kun näytetilkun pani sohvan selkänojalle, niin siitä heijastui liikaa väriä vaalealle seinälle, kuin olisi tapetin väri samalla kertaa vaihdettu. Siispä pohdinta jatkuu, pitänee pyrkiä melko neutraaliin tulokseen.

Vaihdan puhelinoperaattoria, ensi kertaa omasta tahdostani! Aiemmat vaihdot ovat olleet yrityskauppojen tai -fuusioiden seurausta tai spesialisoitumista. Vaihto ei olisi muuten ollut tarpeellinen, mutta nyt vaihtaja saa uuden puhelimen maksutta, ja minulle uutta puhelimenhankintaa on ehdotellut jo yksi ja toinen, kun vanha päätti aina tuolloin tällöin vetäistä virrat nollille, ilman että akku olisi tyhjä.  Se oli tälle puhelimelle ns. luonnevika, melkein alusta alkaen. Uusi puhelin on Nokian, jollaisia aiempanikin ovat olleet. Puhelimeen varattu pääoma siirtyy ehkä huonekalukankaiden hyväksi!

Kasvikerhon tieteellisen sihteerin, jollaiseksi itseni nimitin, tehtäviin kuului myös julkaisujen tuottaminen, tässä niitä. Kerhossa ei tehty kokouspöytäkirjoja, vaan muistiinpanoja retkiltä eri puolilla Hämettä ja joskus kauempaakin.
Historiikkiakin on tullut tehtyä, kun vanha rakas tuttavani Hämeenlinnasta, Kasvikerho Pulsatilla täyttää loppusyksyllä 20 vuotta, ja minulta pyydettiin muistelmia kerhon alkuvuosien ajoilta. Olin nimittäin silloin kerhon sihteeri, ja yhteensä siinä hommassa n. 14 vuotta, joten aineistoja  kyllä on helposti saatavilla, osa paperiasteella, osa computerin lokeroissa. Perusversio on kirjoitettu, nyt vielä hion ja korjailen.

Omaa ikääkin tulee lähiaikoina lisää, ja se merkitsee tässä tapauksessa, että ajokortti vanhenee ja uutta pitää saada. Onneksi näin pienessä kunnassa saa aika hyvin omalääkärin vastaanoton, ja tässähän ei ole kiiretapaus kyseessä, joten mikä tahansa aika on sopiva. Lisäksi pääsee hommaaman itsestään "komeita" passikuvia, ennenkuin anomusta voi jättää.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Pikkuherkkuja

Kurpitsaviljelmäni on osoittanut uutta vaihetta, kun pikku-alut ovat alkaneet paisua. Hain alle styroxin kappaleita, ettei mädäntymiselle herkin kärkiosa pilaantuisi. Nyt suurin on noin kymmenen sentin levyinen, enkä tiedä, kuinka isoksi se aikoo kasvaa. Tuosta ei vielä ole pöytään pantavaksi, siksi olikin mukava kuulla, että naapurin kesäkurpitsoita oli liikaa, ja päästiin tälläkin tontilla siis maistelemaan!
Wilma, meidän talouden paras kurkku-asiantuntija, nuuhki hyväksyvästi saalistamme, ja niinhän siinä kävi, että iltapalaksi oli pääasiassa kurkkua!
Kurkkuviljelmää tarkastaessa huomasin, etten ollutkaan huomannut! Nimittäin säkin toinen taimi oli tehnyt ensin pienen mutkan ja vasta sitten alkanut edetä säkistä poispäin, ja katsellessa olin siltä kysellyt, miksei sovi tehdä kurkkuja kun toinenkin taimi osaa. Nyt silmä osui tukikepin taakse jääneen lehden takapuolelle, ja kas, siellähän pullisteli ihan kaksi täysikokoista kurkkua!
Hylsystä on tämänpäiväisen "askartelun" seurauksena jäljellä enää puolet, joten voi arvata, että oleilumme tässä kerroksessa päättyi vesikupille menoon, on se sen verran kuivaa purtavaa. Wilmalla on kyllä kokemusta pahvirullista, jopa lompakoistakin ennestään.....
Tänään on ollut aikaa mennä taas kangaspuiden luo kokeilemaan luovuutta. Wilmakin kiipeää mielellään yläkertaan, koska siellä on hänellä mukava lelu, jota sopii hampailla jyystää, nimittäin kalalankarullan sisältä löytynyt ydin, pahvinen hylsy, mukava pureskeltava, jonka kimpussa on aika kulunut jo kolmatta viikkoa.
Minun projektini, matto, on nyt noin puolivälissä. Tällä viikolla näyttäisi ennusteissa nyt olevan jopa joka päiväksi tippoja, joten vesaikonraivaus keväisellä puunkaatorinteellä voi edistyä vain toveittain ja aikaa matontekoon jää.
Uusi vesirännin kohta pääsi osoittamaan toimivuuttaan illalla, mutta kun sade oli niin hiljaista, rännistä tuleva vesi painui suoraan kaivoon, eikä lainkaan saaviin, joten talveksi varattu pellinkappale piti panna johtajaksi sille välille. Muut tehdyt toimet näyttivät asiallisilta eivätkä vaatineet korjauksia.
Rapunpielen sulostuttaja, amppelitomaatti muistaa pikkumarjoillaan kerran-pari viikkoon. Ensi vuonna ehkä tällaisia on kaksikin!

perjantai 5. elokuuta 2011

Jokohan kuuman kesän erikoistarjoukset loppuivat?

Niinhän luulin jo aiemminkin, mutta eilinen ja toissapäiväinen ulkotyöahertaja kyllä huomasi, että hellerajat paukkuivat! Ja ainoat nestepisarat, jotka tontilleni ovat sataneet, ovat olleet hikikarpaloita silmäkulmista. Säkkiviljelmien kastelua pitäisi olla pari kertaa päivään, sillä sekä kurkulla että kesäkurpitsalla nuorten lehtien reunat jäävät jo tullessaan kurttuun ja lehti on pienempi. Onneksi on herukkain aika, ja työtaukojen ja kävelylenkkien aikana voi ottaa muutaman askelen pensaiden suuntaan! Ensi viikoksi on tiedossa vain parin kymmenen asteen pintaan nousevia päiviä, saapa nähdä sitten toteutuneet lämmöt.

Tämän viikon askartelujen työmaa. Kaiteenkin voisi rappujen kohdalle laittaa, että paremmin muistaisi niiden olemassaolon. Nythän ne erottuvat helposti, mutta eipä varmaan kestä kauan, kun maahumala alkaa verhota murskepintaa. Sen mielestä tässä on mukava kasvaa. Ennen kaiteen tilaamista pitänee merkitä rautakangella kokeillen tukirautojen paikat, kun juuria on niin tiheässä.
Kaikesta huolimatta ainakin aamupäivällä on ollut kohtuullisia työilmoja, kun muutama yö käytiin jopa alle +10 asteen. Niinpä voin ilokseni ilmoittaa, että ränni- ja rappuprojektit ovat päätöksessä! Tämä ensi sijassa tarkoittaa sitä, että niihin varattu murske tuli käytettyä kokonaan. Olo on onnellinen, kun pitkään hiertänyt etupihan kävelyväylällä asunut keskeneräinen kasa lakkasi olemasta! Muuten varsinkin rappuaiheisia askarteluja olisi edelleen, sekä lähi- että pitkän tähtäimen näköaloissa.

Syvemmälle upotettujen harkkotiilien lisäksi nurkkaa tekevät samaan tasoon saatetut ulkosyrjän irtotiilet. Jos sattuisi aurauskalusto osumaan liian lähelle, niin ei heti osuisi harkkoon. Ämpärin etumaaston tienoille pitää kyllä upottaa syksyllä aurausviitta.
Sadevesikaivon projekti etenikin niin, että rappusiksi hakemani muutamat Agrimarketin harkkotiilet menivät sadevesikaivon reunuksiksi, kun ne olivat siihen parhaiten sopivia, ja vesisaavitkin istuivat paikkoihinsa hyvin.

Vasemman laidan pyöreät kivet antavat syrjäänsä hieman istutustilaa muutamalle vuorenkilvelle, kunhan alkaa sataa. Yksi onneton nelikulma-harkkotiili niiden vieressä saa vaihtua kiveksi, kunhan löytyy sellainen, jonka muoto sopii siinä olevien juurten koloon. Oikeaa puolta pitäisi myös lujittaa isommilla lohkareilla, kunhan sopivia löytyy, ehkäpä ylämäen suunnalta.
Nurkalta vapautuneet kivet ja muu ennestään tontilla oleva materiaali meni rappujen tekoon. Ei puhettakaan, että rappuja olisi voinut saada aikomallani tavalla tämän hiekkakumpareen oikealle syrjälle, siellä oli liian paljon koivunjuuristoa. Siispä metsänistutuskuokka pääsi kaívelemaan tätä alapuutarhalle menevää polkua, jossa jyrkin kohta tuli jotenkuten tehdyksi. Voi kyllä olla, että tämä on vain määräaikainen ratkaisu, kun kylälle on joskus odotettavissa viemäriverkon teko, ja jostakin putken pitäisi tontille tulla. Niinpä en istuta ainakaan pensaita oikean puolen rinteelle, korkeintaan vuorenkilpiä, jotka tuntuvat viihtyvän näillä tienoin.

Vaikka ylimmän kuvan oikeassa laidassa kasvaneen ison koivun kaadosta on jo noin parikymmentä vuotta, juuret olivat hyvin sitkeää ja kovaa laatua vieläkin. Melkein kuin lusikalla sovitellen sain sentään muutaman astinkiven paikalleen, ja paljon mursketta kului. Pari metriä ylempänä oli kasvanut toinenkin koivu, se kaadettiin hieman alle 10 vuotta sitten, ja sen juuria oli varsinkin siinä ensin kuvittelemassani rapun kohdassa. Onneksi tuli tehtyä tämäkin rappu, sillä nyt koirankin kulkuvauhti rinteessä tuli hiljaisemmaksi. Huomisillan rantakala-ilta, Radansuun tyttöjen keittämää soppaa ohjelmien säestyksellä, tuntuu kovin houkuttavalta vaihtoehdolta viikonlopun ohjelmaksi.

Ei elämä ole sentään pelkkää kivenpyöritystä, tapahtumiin mahtui maanantainen mukava vierailu, kun entisiä oppilaita vuosikymmenien takaa hurautti brunssille. Niin ne ajat muuttuvat, silloiset nuoret neidon alut, vanhimmaiseni luokkatoverit ovat jo saaneet mittariinsa viisikymppiset, mutta yhä vaikuttivat samanlaisilta kuin silloinkin! Olipa tosi kiva tavata heidän seuraavaa polveaankin ja haastella.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Viileämpien päivien hurmaa

Wilma esittelee eilisen päivän tapahtumakenttää. Hänhän on hiljattain käynyt oikealla trimmerillä, joten kuono on enemmän villakoiramainen.
 Hurmaa monella tavalla, sillä vanha koiralle Wilmalle, 13 v, alkoi hiljan juoksuaika, ja se on sitä aivan sananmukaisesti! Koira ravasi eilisenkin päivän tuvassa ja ulkona, varmaan oli kahden viikon edestä liikuntaa. Jo aamuvarhaisella oli saatu kaksi pitkää lenkkiä aikaiseksi, eikä ulosmenon tahti hiljentynyt kuin vasta illan suussa. Ja sehän johti sitten aivan poikkeuksellisiin lopputuloksiin, kuten että yösija haettiin minun nukkumapaikastani eikä mistään sängyn alta! Ensi kertaa. Lisäksi solmittiin vahvaa suhdetta naapuriini, joka tuli vierailulle, ja joutui suorastaan liehakoinnin kohteeksi. Aiemmin oli aina tervehditty pikku räksytyksellä. No, diagnooseihin taipuvaisempi olisi kyllä kuullut melkoisen murinan, jota koiran maha pitää, sitä sattuu muutaman kerran kuussa, ja sekin tietysti aiheuttaa koirassa rauhattomuutta. Mutta juoksuajalle on muitakin tunnusmerkkejä.

Varhaisen aamun tunteina on erikoisia kulkijoita kylänraitilla, kovaa vauhtia porhaltavien autojen lisäksi. Sekä eilen että tänään läheisen hautausmaan etelänpuolisella ajotiellä, keskellä tietä on nukkua nököttänyt rusakko, tänään yksi sellainen tuli myös meidän puutarhastamme paluumatkalla. Jäätelökioskin penkkien alla sikeitä veteli mustavalkoinen kissa. Kuhankeittäjällä taas on aamukuuden aikaan paljon seliteltävää tonttini isoimman koivun latvassa.

Murskekasa tulee kuin tuleekin häipymään lähiaikoina etupihan kulkuväylästä!
Kuvissa näkyy myös osa minulle koituneesta hurmasta, sillä kolmannella ulospyyntökerralla, hieman jälkeen aamuseitsemän, en enää lähtenyt autotallia pidemmälle, vaan otin sieltä sen oivallisen metsänistutuskuokkani, ja suunnistin talon alakulman toisen rännin kohdalle. Siihen ostettu sadevesikaivo nimittäin oli jo toista vuotta odottanut Non-Food-osastolla sopivaa tilaisuutta päästäkseen toimiin. Niinpä nostin vähiin vesiin huvenneet vesisaavit ja muut viritelmät pois, ja aloin vetää kuokalla niin syvää ojaa kuin suinkin, eli n. 30-35 cm tiemaahan, rinteen viettosuuntaan. Ojan valmistuttua sen pohjalle tuli 6,2 m:n mittainen ja n. 10 cm:n halkaisijaltaan oleva salaojaputki, jonka toinen pää sadevesikaivon alasyrjässä.

Sadevesikaivo jo paikoillaan, alla olevasta maasta löytyi iso myyrän tunneli, joka näyttää johtavan yläpihalle, ja liikennettä siinä hoitivat lukuisat muurahaiset...  Kun maaliskuulla maa on vielä jäässä ja lumen sulamisvesiä tulee katolta, tulee kaivon tilapäiseksi avuksi seinustalla odottava peltikourun pala, joka johtaa vesiä nurkalta poispäin. Sadevesien keruu saaveihin vaatii vielä ympäristölle omat korokkeensa, jotta rännisaavin paino ei riko muovista kaivonsuuta. Nelikulmaiset kevytsora-reikätiilet ovat siihen oikein hyviä!
 Putken sivuille, ojan pohjalle laittelin ensin pienempää kiveä ja sen jälkeen mursketta, niin paljon kuin oli siihen varaa, ja lopuksi tiesorat päälle. Tämän nurkan tasamaa, jossa huoltotie nyt kulkee, on 1960-luvun lopussa tuotua täytemaata. Kun talon alapuolelle tehtiin jätevesikaivo ja lähellä oleva kalliopohja taas määrää, kuinka syvän kaivon voi kaivaa, piti nostaa maanpintaa lisämaalla. Nyt talon alatasanne on ulommasta reunastaan lähes metrin korkeampi kuin luonnostaan. Talon alaovelta ei alkanutkaan heti alamäki, vaan vasta parin kolmen metrin päästä, hiekkapenkan reunasta.

Kokeilin paria reikätiiltä rappujen paikalle, mutta niillä astinkorkeus tulee liian suureksi, tiedossa siis aivotyötä ja käyntiä Agrimarketin poikia ilahduttamassa....
 Kun nyt uusi salaojaputki päättyy jyrkähköön rinteen osaan tien reunassa, maantien puolella, joudun tekemään jonkun ratkaisun myös sille kohtaa. Veden tulo niille nurkille on vaahteran kannalta varmaan mieluisaa, mutta rinteessä kulkeminen tarvitsee ehkä rappukiven tai kaksi-kolme. Onneksi on noita kevytsoraharkkoja, joita naisihminenkin jaksaa helposti nostella, muutama niitä lopun murskeen kanssa... Ja aina voi istuttaa vettä rakastavan pensaan, jos kulkuväylän teko ei onnistu. Vanhan kompostin pohja on hieman haasteellinen, varsinkin kun se on isoja koivun juuria täynnä, mutta hoitokäytäviäkin olisi hyvä olla. Tarttee tuumailla ensin.

Varastoitavien murskesäkkien sijaintipaikka sai komistukseksi tuulen taivuttelemia ukonhattuja viereisestä penkistä.
Jotta hoitokäytävien teko rinnetontilla olisi mahdollista seuraavankin "hurman"puuskan ilmaannuttua, olen varastoinut mursketta muutamiin säkkeihin odottamaan, ylätasanteelle autotallin taakse johtavien rappujen kunnostusta. Juuri nyt raput eivät liiku tai aiheuta vaaraa, mutta lähiaikoina siinäkin kyllä on työskenneltävä, jo senkin takia, että jasmikkeet tuppaavat tyveltään leviämään, ja polkua saisi hieman muuttua siltä kohtaa. Minulla on toinen polun luonnos, jo aikoja sitten tehty, rinteessä säkkien tienoilla, mutta tuolloin ei ollut mursketta eikä oikein käsitystä polusta. Sen tekeminen loppuun voisi olla helpointa.

Pitää nyt miettiä, olivatko koreansyreenien kasvupaikat sittenkin liian lähellä toisiaan, ja pitääkö kynitty pensas vielä kaivella ylös (jos se on mahdollista?) Vai oliko taipuminen vain lumesta johtunutta?
Kaivuuinnon laannuttua oli Wilmalla edelleen ulkoilutarpeita, joten seuraaville reisuille otettiin raivaussakset mukaan, ja jo keväästä odottaneet pensaiden siivoustalkoot saivat alkaa. Toinen maantienvarren koreansyreeneista oli taipunut talvisten lumikuormien alla uhkaavasti kenolleen, joten taipuneiden oksien poisto uusien suoraan kasvavien saamiseksi oli tehtävä. Samalla reisulla sai moista kaltoin kohtelua myös moni punalehtiruusu, joille kuuma kesä on huono, lehdet ja uudet versot homehtuvat, ja seuraavana vuonna on tuloksena kuivuneita rankoja. Niillä oli ollut samanlaista epäonnea jo viime kesänä, mutta kevätkiireiden takia oksien poisto jäi tekemättä.