Melkein isä

Isäinpäivän aaton muistelmia, kynttilät läheisille isille.

Äitini läheisin veli oli Lauri Villiam (toisissa todistuksissa Viljam?). Hän syntyi 1897. Koko elämänkaari kului Hyvinkäällä. Kouluaika osui vuosien 1906- 1910 väliin, jonka loppuessa hän sai päästötodistuksen ( 8 lukukautta). Nuoruuden erilaisten työpaikkojen (asemalla, maataloustyötä Uudenkartanon = Honkalan tilalla 1914-22 ja mm. Hyvinkään verkatehtaalla värjärinä) jälkeen hän pääsi Hyvinkään rautatieasemalle asemamiehen oppiin ja suoritti töissä oppien erilaiset vaadittavat kurssit 1930-luvulla. Senjälkeen hän oli vuodesta 1935 pysyvästi töissä Hyvinkään asemalla eri tehtävissä. Hän sai Mannerheimin muistomitalin osallistumisestaan sotaan 1939-40. Asemamiehen työmaata riitti koko elämänajalle työksi, se muuttui 1959 junamiehen työksi. Siitä hän siirtyi noin 70-vuotiaana eläkkeelle.

Laurin kuva on peräisin vuodelta 1952. Kuvaaja on varmaan sisko Impi, hänellä oli suvun ainoa laatikkokamera. Laurin tontin koko oli peräti 2 ha, siihen kuului eläintenhoitoon tärkeätä heinämaata ja pieni laidunkin. Tila koostui Laurilasta ja ostetusta toisesta Anttilan tilasta.

Hän asui kaiken sen ajan, jonka hänet tunsin, omassa kodissaan Hyvinkään Mutilassa. Talo oli hänen itse rakennuttamansa ja sen nimi tietysti oli Laurila. Kun opin hänet tuntemaan, hänen kotonaan asuivat jo iäkäs äitinsä Henrika Sofia ja sisarensa Impi Helena. Molempien naisten sukunimi oli Jahnsson, mutta Laurin sukunimi oli Jana, hän oli vaihtanut sukunimensä maistraatin päätöksellä 1935. Perheen vanhimmista lapsista osa kuului niihin suomalaisiin, jotka saivat valita ruotsalaisen sukunimensä tilalle jotakin muuta suomalaista. Suurin nimenmuutto tapahtui vuosina 1906 ja 1907 Snellmanin syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Kansakoulunopettaja avusti tässä prosessissa. Velipuolet ja vanhin täysveli ottivat joko nimen Nurmi, toiset Suomalainen. Ehdotus ei koskenut tyttöjä, joiden sukunimi tulisi avioliiton kautta kuitenkin muuttumaan.

Talossa oli myös navetta, jossa asui lehmä, jokunen lammas, kanoja ja kesäpossu. Ja tietysti koira, jonka nimi aina oli Nalle. Ennen kaikkea talossa oli upea puutarha, no eihän se nyt ollut ihme, kun oli kyse puutarhurin pojasta. Ja kun työpaikaksi muodostui Hyvinkään rautatieaseman vaihteet ja muu tekniikka asemamiehenä, niin oli mahdollista saada ostaa VR:n Nuppulinnan puutarhasta myös taimia, niitähän myydään nykyisinkin sesongin loppuessa alennuksella. Koko piha tuoksui, kun oli valkoisten leimukukkien aika, niitä oli pitkässä kukkapenkissä taloon johtavan tienpätkän varressa. Syksyisin marja- ja hedelmäpuutarha antoivat runsaan sadon. Koko pikku talo oli aina viimeisen päälle huollettu ja siisti, kuin taivas lapsen mielestä. Näin ei kuitenkaan ollut ollut aina.

Lauri oli avioitunut 1930-luvulla Kiteeltä kotoisin olevan 1898 syntyneen Hilma Juvosen kanssa. Kumpikin oli jo hyvässä keski-iässä. Silloin talokin valmistui. Sähkötöiden asennuslaskusta ilmeni, että valmistumisvuosi oli 1936. Hilma oli taitava ja osaava naisten askareissa, hänelle Lauri hankki omat kangaspuut, jolla kodin tekstiilien laitto sujui kepeästi. Siinä samalla Lauri auttoi äitini myös koulutusputkeen, kun hänet lähetettiin Tampereelle oppia saamaan. Äitini avioitui myös 1930-luvulla, hän sai häälahjakseen Laurilta kangaspuut, jotka ovat nyt minulla käytössä. Vanha äiti eli mummoni Henrika Sofia asui perheineen niihin aikoihin Hyvinkään Vehkojalla (leskenasunnossa jo 1910-luvun alkupuolelta alkaen).

Laurin perheeseen tuli iloisia uutisia, kun saatiin tietää, että Hilma oli talvisodan jälkeen 1940 raskaana. Hän oli vanha silloiseksi ensisynnyttäjäksi, ikää yli 40 v. Mikäs olisi vauvan tullessa valmiiseen kotiin. Asiat eivät sujuneet kuitenkaan toivotusti. Tuli kauhistuttava käänne. Monen sen aikaisen äidin tapaan Hilma sai lapsivuodekuumeen, bakteeritulehduksen, joka johti kymmenessä päivässä hänen äkkikuolemaansa 13.3. 1941. Myös vastasyntynyt poikavauva, joka sai hätäkasteessa nimen Arvo Johannes, menehtyi paria viikkoa myöhemmin verenmyrkytykseen (septicaemia) 01.4. 1941. Isyydestä tuli peruttu asia ennenkuin se oli oikeastaan alkanutkaan. Näistä tapahtumista olen kuullut äidiltäni vain lyhyesti, sillä meidän perheemme asui Iitissä ja kirjeet kulkivat sota-aikana harvoin.

Voi vain aavistaa sitä surun määrää, joka tuolloin astui valkoisena hohtavaan taloon. Tämän raskaan vaiheen takia Henrika Sofia ja Impi-sisko muuttivat Vehkojalta talon emännyyttä hoitamaan, sillä sen aikaiseen tapaan miespuolinen ei ollut saanut mitään oppia ruoanlaitossa eli ns. keittämisessä. Oli vaarana, että mies kirjaimellisesti nääntyy suruunsa, kun ei ole leipääkään. Lauri ei koskaan myöhemmin halunnut perustaa uutta perhettä.

Laurista kasvoi näin lähisukulaistensa turvaverkon turvin toisen maailmansodan aikana oman läheisjoukkonsa huoltaja, jonka toiminta oli kaikinpuolin aina kiitettävää. Impikin kävi töissä Verkatehtaalla, joten talossa oli kaksi ansiotyössä käyvää. Kaikki ajatellut pikku hankkeet saatiin järjestettyä. Näin elettiin vuoden 1953 alkuun, jolloin äiti Henrika kuoli 90-vuotiaana. Sen jälkeen emäntiä oli vain yksi, Impi-sisko. Asuivat kaksin, kumpikin vielä toistakymmentä vuotta työelämässä. Lauri siirtyi eläkkeelle 1967. Varsinkin sisarussarjan vanhimman tytön, Elin Salon perhettä oli Hyvinkäällä paljon ja yhteyttä pidettiin heihin ja muihin sukulaisiin monella tavoin. Apua riitti myös Elsan asioiden muistamiseen, vierailimme varsinkin 1940-luvulla, kun junayhteys oli olemassa.

Impin ottama kuva vuodelta kesältä 1955. Paraativaatteet päällä. Ikävä kyllä, en osaa sanoa, kuuluiko tuo rakennus Laurilaan, mutta joka tapauksessa se on sillä tontilla seisten otettu.

Tämä kuva on juhlapuvun vaihdon jälkeen Laurilan seinustalla. Lakki oli vieläkin kuvassa mukana, se pantiin Impin työtoverin pikkutytön päähän, joka oli silloin hoitolapsena äitinsä työvuoron takia. Impi kuvasi taas.

Olin päässyt ylioppilaaksi Lahden yhteiskoulusta keväällä 1955. Lakkiaisjuhla pidettiin Lahden uudessa konserttitalossa, jonne myös Lauri matkusti Hyvinkäältä mukanaan onnittelulahjansa. Se oli ällistyttävästi upea rannekello kultadubleeta, kuten asia silloin muotoiltiin. Siinä tilaisuudessa sain useita stipendejä sitkeydestä voittaa vaikeuksia. Sain kunnian pitää myös kiitospuheen opettajille. Olin suvun ensimmäinen valkolakki, ja Lauri katsoi, että se oli eräs tärkeimpiä saavutuksia vaihtaa yhteiskunnallista asemaa. Ja vielä naisihminen... Myöhemmin kesällä matkustin jonain viikonloppuna Hyvinkäälle, sillä olin kesän töissä Lahdessa. Mukaan piti pakata näytille se lakki ja myös juhlissa olleet parhaat tamineeni, niin oli toivomus. Vierailu oli lyhyt, koska silloin viikonloppu oli yhtäkuin sunnuntai, lauantaisin oltiin töissä. Tapasin tietysti Impin ja Laurin ja joitakin hyvinkääläisserkkuja.

Lauri kirjoitettiin Meilahden sairaalaan 01 07 1974 osastolle 82. Sieltä vierailtiin Yliopistollisella Sädehoitoklinikalla mm. saamassa tele-hoitoja ainakin kahteen otteeseen lähetteiden mukaan, elokuussa ja lokakuussa..

Laurin elämä päättyi jo 1974. Hän oli oppinut jo nuorena tupakoimaan, Lauri ja pilli-Klubi kuuluivat aina yhteen. Varmaan suru vahvisti tätä tapaa. Se koitui turmioksi, kun keuhkosyöpä alkoi elää omaa elämäänsä. Kuolema muutti asiat myös talon suhteen, koska se oli yksin Laurin. Impi muutti sitten pikkuosakkeeseen kerrostalossa säästöjensä turvin. Pesänselvittäjä myi Laurin talon Hyvinkään kaupungille, joka niihin aikoihin havitteli yläasteen koululle uutta rakennusta viereiselle mäntykankaalle. Koulu siihen sitten nousikin. Laurilla ei ollut testamenttia eikä rintaperillisiä, joten kaikki hänen omaisuutensa jaettiin sisarusten tai heidän jälkeläistensä kesken. Irtaimisto myytiin huutokaupalla. Serkkuni Martta ja Anikka Salo ovat hoitaneet hänen ja isovanhempieni hautaa.

Vielä kuoltuaankin Lauri siis auttoi sisaruksiaan, kun juuri kukaan ei ollut kummoisissa varoissa. Minun äitini osuus perinnöstä tuotti kotiimme väritelevision, jota ei ennestään ollut. Muiden osuus oli vastaavaa luokkaa, kun 8* sisaruksesta oli yhteensä elossa 5, sisar- ja velipuolten osuus oli lisäksi 4 osaa. Kaukaisin perijä oli vanhin täysveli Bernhard, joka asui vielä niihin aikoihin Petroskoissa  Neuvostoliitossa. Hänellä ei ollut oikeaa käsitystä suomalaisen rahan ostovoimasta, perinnöstä kun hupeni enin osa hakumatkalla, jonka aikana matkustettiin taksilla ympäri Suomea omia sukulaisia ja vaimon sukua tapaamassa.

*Lisäys tuohon edelliseen: Sain Mikolta tietoja lisää 10.11: Laurilla oli vähän aikaa pikkuvelikin nimeltä Arvo Valteri. Sisaruksia olikin siis 9 eikä 8. Hän oli syntynyt 17.03 1904 ja kuoli 12 01 1907 siis vajaan 3 vuoden ikäisenä, kun Elsa oli silloin vain reilun 1/2 vuoden iässä. Lauri varmaan antoi pikkuveljeltään käyttämättä jääneen nimen omalle pojalleen, mutta toiseksi nimeksi tuli Johannes.

Tutkin juuri muutama päivä sitten muista syistä yläkerrassa sijaitsevaa isäni arkistoa, ja kas, siellähän oli pari kansiota myös Laurin kuolinpesästä pelastettuna. Harmi, kun ei ennen löytynyt aikaa perehtyä niihin, mutta siellähän olivat. Ilmankos olen ajatellut Lauria monena päivänä, alitajunta on tehnyt työtä, jotta tämä kirjoitus saatiin aikaiseksi. Löysin muutamia tietoja äsken uudelleen arkistossa käydessä ja ennen kaikkea sain muutaman kuvan tähän postaukseen.

Marraskuulla päätetään toimintasuunnitelmista

Aamuinen sumu on haihtunut, aurinko hieman pilkahteli ennen laskemistaan pilvien raoista. Papulanruusuaidan kellertävä sävy kului pakkasilla pois, tilalla on syvempi ruskeanpunaisen sävy.

Olen viikonvaihteessa katsellut ajan mittaan kertyneitä tapahtumia hieman toiselta kantilta kuin ennen. Kun dokumentointi on nykyisin niin helppoa, on parina viimeisenä vuosikymmenenä kertynyt muistoja entistä enemmän. Melkein aina, vuodesta 1983 alkaen on kyllä tullut kirjoitettua päiväkirjaa, mutta nykyisin apuna on digitaalinen kuvavarasto, joka lähes kymmenen vuoden ajan on muistettu merkitä kuvauspäivän tarkkuudella. Ja viimeisen kymmenen vuoden ajalta on myös tehty sähkön avulla blogipostauksia, joiden avulla sattuneet tapahtumat ovat saaneet muuta viitekehystä ympärilleen. Tekstin kuvat on talletettu Tellan kanssa 03 11 2019 ja kello oli silloin noin 14.

Varhaisemmalta ajalta on varsinkin yksi jäänyt kirkkaana mieleen, se oli vuoden 1961 syksy, kun olin vaihtanut luokanopettajan työ- ja asuinpaikan Pohjanmaalta Sysmään. Olin katsellut elämääni siinä ammatissa viitisen vuotta ja tullut siihen tulokseen, että tulisi vaihtaa alaa, koska vain noin puolet luokkahuoneessa vietetystä ajasta oli mielestäni tyydyttävää. Mielessä kangasteli muinoinen 1956 hylätty biologian opiskeluala, jonne en sitten pyrkinytkään, olin korvannut 1956-58 sen päteväksi luokanopettajaksi hankkiutumiseen. Mutta seuraavana keväänä 1962 olinkin hakenut ja valmis uusiin pääsykokeisiin. Niistä selvisin ja sain kutsun opintoihin syksystä. Kun olin vastaanottanut aiemmin luokanopettajan tehtävät Sysmässä vielä lukuvuodeksi eteenpäin, sain lykkäystä opintojen alkamisesta. Helsinkiin matkustettiin vasta syyskuussa 1963, jolloin tuntui, kuin maailma olisi kääntynyt radallaan...

Vuorenkilpien lehdet ja komeamaksaruohot vertailevat punavärejään, aika samaan on päädytty.

Näyttäisi, että kekriin tai pyhäinpäivään päättyvä vuodenkierto on luontaista tilinpäätöksen aikaa. Sadonkorjuuta ei kyllä ole enää aikoihin ollut, eikä milloinkaan sellaista oikeata, jota edeltäisi suunnittelu ja järjestäytynyt toiminta. Sadon tuotanto on pikemminkin ollut vain seikkailua muun ohella. Leipätyöni on mennyt tietysti ensimmäisenä, kaikki muu on enemmän vapaa-aikana ja viihteen puolella tapahtuvaa. Eihän ollut viljelymaatakaan huoneenalaa enempää aikaisemmin, vasta vuoden 1982 jälkeen, siirryttyäni hallinnoimaan tätä Vierulan tonttia alkoi olla sen verran, että sen tohti ajatella suunnitelmia tehtäväksi.

Kun katselen muistiinpanojani ja kuviani, huomaan, että selvää ryhdistäytymistä tulevaisuuteen ja asioiden muuttamiseen on pitkältä ajalta juuri syksyisin. Voi tietysti olla, että syyskaudella kirkastuu taloudellinen tilanne paremmin kuin muulloin. Melkein aina olen maksanut liikaa veroa, joten pienempikin veronpalautus on ollut omiaan auttamaan talousasioiden suunnittelua.

Pensashanhikki jatkaa kukkimistaan

Listaanpa tähän muutamia viimeisimpiä nykyhetkestä taaksepäin. Talon pesuhuoneen rakentaminen entiseen keskeneräiseen kolkkaan alkoi tyhjentämisoperaatioilla marraskuun 6 pnä 2017. Talon ulkovuorausta pohdittiin kuukausikaupalla syksyllä 2015, valmista tuli toukokuussa 2016. Ikkunaremontin suunnittelua piti käydä 2009 melkein koko syksyn, että se 2010 saatiin toimeksi. Vessaremontti ja ovien sadekatokset tehtiin samalla kaavalla 2006, silloin päätettiin myös ilmalämpöpumpuista, mutta ne tulivat käyttöön vasta keväästä 2007. Keittiön täyskunnostus vei suunnitteluaikaa myös koko syksyn vuonna 2004. Sitten olikin vain tekemistä toukokuulla 2005.

Itse asiassa vain saunan vesiputkien suunnittelu ja vaihto on tapahtunut kesäaikaan, vuonna 2016, samoin kiukaiden vaihto-operaatiot muutamia kertoja. Auton vaihtoa on alettu pohjustaa aina syyskaudella, koska melkein katsastukset ovat olleet kevätpuolella, ja on pitänyt päättää mitä jatkossa vanhan auton suhteen.

Samoin alapihan orvokit.

Tietysti on niin, että jos suunnitelma koskee rakennustyötä, se on varattava hyvissä ajoin, kuukausia aiemmin, että tekijä voi suunnitella töittensä rytmin järkeväksi. Tai jos on terveydenhoidosta kyse ja aikaan voi vaikuttaa, kesälomakausi ei ole järkevä vaihtoehto, kun tekijöitä on vähemmän. Jos terveysprobleema ilmaantuu yllättäen, niin sitä tietysti on heti hoidettava, mutta molemmat syöpätapaukseni 2014 ja 2015 ovat myös syksyisen tarkastelun seurausta ja pantu toimeen heti vuoden alkaessa.

Pikkutalven ensimmäinen näytös on ohitettu, valkoisuus vaihtui viime yönä vihreyteen.

On luonnollista, että uuden oppiminen saa sysäyksen syksyisin, sillä kansalaisopistot alkavat toimintakautensa. Muutamassa viikossa ehtii jyvälle, ja mukaviakin päätöksiä syntyy tuota pikaa. Kuten nyt osallistuminen Lumi Tirrosen pitämälle blogikurssille syksyllä 2010. Jo kuukauden kuluttua avasin tämän tonttiblogin taipaleen, ja hieman myöhemmin myös tertunkasvimaailma alkoi ilmestyä.

Piharuukut ovat luovuttaneet kesähepenet. Kanervat odottelevat lupaamiani havuja, nyt olisi tarpeeksi pehmeä multa.

Vuosi sitten oli yksi tärkeimpiä elämäni päätöksiä. Lähtö kaihileikkaukseen oli aivan ovella, se olisi 13 11 2018. Tämä oli niin erilaista kuin ennen, sillä silmät ovat ihmisen tärkein apulaisosasto, ilman niitä joka minuutin kesto on moninkertainen ajallisesti. Sitä varten täytyi suunnitella monenlaista varaksi, eihän kukaan ensi kertaa sinne mennessä tiedä, miten kauan joutuu sokkona olemaan, ja mitä muuta pitääkään ottaa huomioon kuin kotiin selviäminen leikkauksesta. Hyvät ystävät ja tuttavat antoivat kyllä toiveikkaita lausuntoja, että turhaan jännität.

Olin varannut jääkaapinkin täyteen, jos ei tulisi mentyä heti kohta kauppaan kotiin palattua. Jääkaappi oli eri mieltä, se lakkasi jäähdyttämästä, ja edellisiltana jouduin keksimään tilat tavaroille muualta, osa pohjakerroksesta ja tietysti kylmänä vuodenaikana taloista löytyy viileämpiä kohtiakin. Oli sattunut jokin virtapiikki yhtaikaa, ja sähköjärjestelmä oli ns. vetänyt sulakkeen alas. Oikeasti se oli vikavirtakytkin. Sähkömies ehti pyörähtää kaappia kurkkaamassa lähtöpäivän aamuna.

Maantien suunnasta puutarhaan päin.

Näkemiseni oli muuttunut vaivalloisemmaksi vähitellen, mutta sellaista, minkä olisin ymmärtänyt silmän mykiöstä johtuvaksi, ei tullut edes mieleen. Pikemmin arvelin olevan vikaa silmän liikuttajalihaksissa, jotka eivät jaksaneet pelata yhteen tuottamaan hyvää kuvaa. Oli nimittäin paremman katselun päiviä, kun oli levännyt eikä aurinko häikäissyt, huonointa oli väsyneenä tai kirkkaalla sivu- tai vastavalolla. Matkojen suunnittelu oli hankalaa, kun ei tiennyt etukäteen, onko hyvä päivä vai ei. Toinen vaihtoehto taka-alalla häämötti mahdollisena ikävämpänä versiona, ehkä jokin kasvain tuottamassa kaksoiskuvaa. Takana oli kesä, jolloin peräti kaksi pitkäaikaisen työtoverin hautaus- ja muistotilaisuutta tuli niillä näkimillä tehtäväksi, matkat eivät olleet helppoja, kun keliä ei voinut kuinkaan valita.

Meidän tontin viimeiset  hoidetut lumimarjat. On niitä kyllä rikkaruohoina syreenipensaissa, mutta pyritään poistamaan.

Onneksi oli vielä yksi valttikortti, hyvä naapuri, jonka kanssa sain tehtyä vuosi sitten pyhäinpäivää edeltävän hautausmaamatkan. Se oli jo kolmas matka sinä vuonna Janakkalaan. Naapurin Ahti tarttui autoni rattiin, ja reippaasti tehty projekti oli jo kohta puolen päivän jälkeen valmis. Mikä suunnaton helpotus, kun ei tarvinnut itse ajaa! Jo vuotta aiemmin olin pyrkinyt karsimaan näitä matkoja sopimalla hautojen kesäaikaisen hoidon seurakunnalta ostetuksi palveluksi. Itselle jäisi talviaikainen hoito kanervineen ja kynttilöineen.

Makedonianmänty lintujen ruokapaikalla. Joka oksanpää taipuu hieman alemmas.

Oli oikeastaan suuri yllätys kuulla silmälääkäriltä lokakuun lopulla, että asia voitaisiin korjata mykiöiden vaihdolla, koska luonnollinen kudos käyttäytyi nyt eri lailla, kuin olisin osannut arvata. Mitään sameutta tai hämäryyttä en kokenut näkeväni koko aikana, ainoa riesa olivat ne kaksoiskuvat.

Leikkauspäivä koitti, asiat olivat muuten hyvässä järjestyksessä. Tytär Helena oli tullut mukaan, hoiti sairaalaan ja sieltä pois, ja viipyi kotonakin vielä pari päivää. Sitä en olisi voinut edes ajatella, niin hankalalta se olisi tuntunut pyydellä. Toinenkin tytär Ulla oli järjestänyt asioitaan ollakseen käytettävissä, jos tilanne pitkittyisi. Kun silmät voitiin leikata yksi kerrallaan tai molemmat samalla kertaa, en yhtään epäröinyt, vaan valitsin jälkimmäisen. Koko järjestely voitaisin nyt kuitata samoilla vaivoilla, ainoastaan sairaalassa olo vei tunnin enemmän.

En olisi voinut paremmin selvitä, kuin mitä tässä prosessissa tapahtui, apu oli aivan ihmeellistä ja uskomatonta. Toipuminen ja leikkauksen jälkiseuraukset olivat uskottua paljon helpommat. No pääsinkö kaksoiskuvista eroon? En pelkästään sillä leikkauksella, vaan myös sen jälkeisellä oppimisella.

Lääkäri selitti, että silmät olivat ennen leikkausta eri vahvuiset, joten oppimisprosessit olivat määränneet mykiöiden muuttuessa kaihista nuo kaksoiskuvat. Parempi silmä oli voittanut heikomman tuottaman kuvan. Ja nyt, kun silmäni taas olisivat tasavahvat, pitäisi oppia näkemään myös yhtenä. En uskonut heti, mutta kun oli sovittu, että muutaman kuukauden opettelen ja sitten tilaan korjaavat lasit, jos ei tule toivottua apua, niin ryhdyin kuitenkin yrittämään. Tammikuulla 2019 jälkitarkastuksessa tästä asiasta sovittiin, ja kuinka ollakaan, parin kuukauden kuluttua huomasin, että sehän toimii! Nyt ei tarvitse lainkaan silmälaseja ajellessa eikä kotioloissa ollenkaan. Paitsi pienemmässä tekstissä mennään ihan market-laseilla, tai jos silmä tippuu puikkotöissä.

Maantielläkin syksyinen ilme. Pyhäpäivän iltapäivällä kuultiin kirkonkellojen soittoa.

Ai mitäkö olen suunnitellut ensi keväälle? Valmistelutyöt on jo tehty, vanhimman viemärin alkupää pohjakerroksessa saa pientä laittoa.  Ainakin se on tiedossa, kun putkimiehen aikaa ei löytynyt tänä syksynä. Talon kattopinnan uusimisesta on kulunut ensi keväänä 20 vuotta, se on miettimisen paikka myös. Mutta kun katolla ei liikuta lumien poiston yms. suhteen, se ei kulu kuin sateiden voimasta. Nuohoojan silmät ovat välittäneet viestiä, että näyttää toimivalta.