Olen isäni Tatun puolelta sysmäläistä juurta, ja olen parilla eri tavoin myös asunut Sysmässä. Ensimmäinen perioidi oli toimia luokanopettajana Rapalan koululla 1960-63. Rapala on entisiä (ainakin 1600-luvulta) Tandefeltin kartanoita, joka siihen aikaan oli kenraalitar Anni Waldenin ja hänen lastensa hallussa. Waldenit saivat omistajuuden 1915, mutta Sysmän kunnan esitteestä voi lukea, että Tandefelt-suvun omistajuus päättyi kauppaan 1896. Sen jälkeen tilaa omisti Anni Waldenin isä Severius Konkola Valkeakoskelta, joka seilasi laivalla Päijänteen yli kartanolleen. Kun kuitenkin vävy Rudolf Waldenin suvussa on myös Tandefelteja, niin tavallaan 1915 omistaja vaihtui ja ei vaihtunut...
Rapalan kartanon maat olivat hyvin laajat, mutta maa-alueiden luovutus siirtoväen asuttamiseksi lohkaisi suuren osan siitä kylästä, niin, että suurin osa tapaamistani kyläläisistä oli näitä uusia asukkaita.
Toisenlainen asumistapa minulle ja perheelleni kehkeytyi jatkumona tuosta edellisestä, sillä Mauri Haapasen vanhemmat tulivat parilla kesälomallaan viettämään aikaa koululle, jolloin meidän perhe oli puolestaan muualla. Eipä kestänytkään montaa vuotta poismuuton jälkeen, kun jo appi Eino poikansa Maurin kanssa oli hankkimassa omaa kesämökkiä samaisesta kylästä! Mauri oli valmistunut juuri Heinolasta opettajaksi, oma kakkosurakin oli jo edessä, kun sain Helsingissä opinnot loppuun ja työpaikka aukeni Turengissa. Kesät tulisivat teoriassa olemaan pitkiä vapaita. Eino ja Irja taas olivat tulossa eläkeikään.
Tontin myyjä, Kannakselta tullut Väinö Virolainen omisti perheineen Kaitaniemen, jossa oli puutavaran lastauspaikka uittoja varten siellä kärjessä, lopulla osalla oli lehmien metsälaidunta. Siihen aikaan metsälaitumet olivat tavallisin tapa karjan hoitoon sulan maan aikana. Kaitaniemen länsipuolelta irtosi sen kokoinen määräala, että sai rakennusluvan. Alun perin kahdelle perheelle (= kaksi pientä makuukammaria) suunniteltu hirsitupa tuli melkein avaimet käteen - periaatteella niille entisille Tandefeltin maille. Myöhemmin ostettiin omalle perheellemme uusi tontti Väinöltä ja se ensimmäinen jäi kokonaan appivanhempien haltuun.
Sysmässä oltiin sitten 1960-luvun loppuvuosista alkaen kesämökkiläisinä. Kuitenkin niihin aikoihin Maurin toinen sisar Marja oli miehineen ja lapsineen asettunut elämäntyötään tekemään Sysmän kirkonkylään. Kun olivat saaneet Väihköläntien varteen talonsa valmiiksi, niin Irja ja Eino päättivät myös eläketalonsa rakentamisesta sinne. Paikka oli hyvin lähellä Sysmän kirkkoa, muttei kuitenkaan Päijätsaloon vievän tien varressa länteen vaan Suurenkyläntien, josta tie jatkuu pohjoiseen Luhangan maantienä.
Suurikylä ja Väihkölä olivat aikoinaan ratsutiloja, jotka historiankirjan mukaan 1700-1800-luvuilla kuuluivat luutnantti Antti Wijkmanin ja hänen perillistensä omistukseen. Antin isä Kustaa oli majoitusmestari, Porvoon pormestari Jaakon poika ja omisti Suurenkylän ennen Anttia. Myöhemmin omistajaksi tuli Strengin suku.
Strengit muuttivat Sysmään Päijänteen länsipuolelta Jämsästä, jossa oli 1600-1700-luvuilla kirkkoherrana Joonas Streng, ja hänen poikiaan (tai pojanpoikia?) muutti Sysmään. Ensin tuli Antti 1762 Hartolan sivuseurakunnan pitäjänapulaiseksi eli apupapiksi. Häntä seurasi nuorempi veli Kaarle, hänkin ensin Hartolassa apupappina, ja hänestä tuli sitten Sysmän kirkkoherra 1790. Kolmaskin veli muutti lähelle, hän oli Hartolan nimismies 1800-luvun alkupuolella.
Miksi juuri tänne, niin ehkä siksi, kun Jämsän kirkkoherra Joonas oli naimisissa sysmäläisen Gååsmanin tyttären kanssa, jonka monta lukkaria kasvattanut suku asui Käenmäen tilaa kirkonkylällä. Mutta tämä Sysmään tullut Kaarlekin sai sysmäläisen vaimon luutnantti Antti Wijkmanin suvusta, joka oli sotilasuralle pyhittäytynyttä sukua. Heidän kaksi vanhinta poikaansa Antti Joakim ja Kaarle Kustaa ottivat myös pappisuran ja jopa toimivat myös Sysmässä. Edellinen oli kirkkoherrana, jälkimmäinen pappina vähemmän aikaa, sillä hän meni Lemille 1840 kirkkoherraksi.
1970-luvulla historia oli näkyvillä enää katujen niminä. Muistan kyllä talonrakennuksen aikoihin anoppini puhuneen Strengin hevoshaasta, mutta kun siihen aikaan oli muita asioita päällimmäisinä, puheet jäivät "arkistoon". Einon ja Irjan Sysmän uusi koti valmistui 1970-luvun alussa, kun eläkeaika koitti ja Juurikorvesta oli muutettava pois, sehän oli virka-asunto. Samoihin aikoihin valmistui oma kotimme Turenkiin Jokitielle Liinalammen lähelle.
Juuri on Mikon tutkimuksissa selvinnyt, että isäni äidin Annan suku on Päijänteen länsipuolella kytkeytynyt Strengien sukuun. Muutama vuosi sitten etsittiin maastossa näitä vanhoja sukulaisten asumuksien sijaintipaikkoja mm. Liikolanlahden perukoilla pohjois-Sysmässä. Tämä on hyvin pitkä vuonomainen Päijänteen lahti, jota myöten on ollut helppo soudella, kun aallot eivät ole nousseet korkeiksi. Pääsy toiselle puolelle isoa järveä on ollut helpompaa kuin Tehinselän kohdalta, joka on yli 10 km leveä.
Kävelin vuosia sitten muutaman kerran näiden Sysmän kirkonkylän tuttujen kotien takana nousevalla korkealla mäellä, jonka nimi kartalla on Taivaanranta. Siellä laidunmaana olevalla laella oli niin kiinnostavaa kasvillisuutta, että luulenpa vanhimman sysmäläisen asutuksen sijoittuneen sinne päin, aurinkoiselle etelärinteelle kaloja syömään...
lauantai 26. maaliskuuta 2016
sunnuntai 13. maaliskuuta 2016
Kotihommia ammoin, viime vuosisadalla
Eilen oli Hesarissa Raimon muistelmia ensimmäisistä äitiysavustuksena annetuista tavaroista, jotka taisivat olla vauvan pesuun tarkoitetut pesuvati ja saippua. Hänellä oli vielä tallella yksi sellainen, jonka hän arvioi Suomen vanhimmaksi emalivadiksi! Raimon tietojen mukaan niitä sai Pohjanmaalla jo ennen sota-aikaa eli 1930-luvun lopulla, ja kohteena oli vähävaraisia perheitä.
Tästä innostuneena Helena rupesi kyselemään minun muistamiani, mutta tuollaisia tietoja minulla ei ollut omien sisarusteni kohdalta, ilmeisesti Iitti oli eri maata. Kaikki vauvan hoitoon ja pukemiseen tarkoitettu tavara oli varmasti ihan itse hankittua, Elsa oli taitava ompelija ja valmisti vaatteet itse, antoipa sitten vielä ohjeet minullekin, kun 1961 vuoden pääsiäisen tienoilla tulin kotiin elämään viimeisiä aikoja ennen vauvan tuloa.
En muistanut mitään tarviketta, joka olisi tullut muualta kuin omasta kaapista. Vain diakonissan 1948 jouluksi Elsalle tuoma vaaleanpunainen ihana villaviltti nousee mieleen, siinä oli oikein kiiltosilkkiset kanttaukset. Se oli peräisin ns. amerikanapu- paketista eli siis merentakaisten lahja suomalaisille pulakauden vaikeissa oloissa. Näin jälkeenpäin ajateltuna viltti oli enne Raija-vauvan tulevista elämänvaiheista...
Miksi meille ei saatu pesuvateja tai saippuoita, johtui varmaan siitä, kun niitä oli jo ennestään. Meillä oli valkoinen iso emalivati, jonka halkaisija oli lähes 60 cm, ja se oli käytössä vauvanpyykin hauduttelua varten hellankulmalla. Vadille oli käyttöä päivittäin, sillä kun perheessä oli kapaloikäisiä, sideharso- ja flanellivaippa vaihdettiin monta kertaa päivässä.
Housuja pikkuvauvat eivät käyttäneet. Eikä tietysti ollut mitään kertakäyttöistä. Kuulin kyllä sitten paljon myöhemmin, että vauvan vuoteessa voi olla kuivatettua rahkasammalta kosteutta imemässä, mutta sellaista en koskaan meillä nähnyt. Navettakuivikkeena korkeintaan.
Muovia ei oltu keksitty, joten jos pissa tuli, niin "paketti" kastui ja vaipat ainakin piti huuhdella ja kuivattaa. 1960-luvun alussa myytiin tuoreille äideille ns. kuivavaippoja, materiaalina kerilon, eli synteettinen kuitu, joka vaippa päästi kosteuden läpi, mutta tuntui koko ajan kuivalta iholla. Niitä oli minunkin ensimmäisellä vauvallani. Mikäli ilmaantui sitä kiinteämpää tuotetta, niin vaipat tuli pestä liottelun jälkeen keittämällä. Liotusvesi oli käypää tavaraa pihalla kesäisin, kyllä kukat kasvoivat, kun tuli lannoitukset. Vielä 1960-luvulla sain tästä luonnontuotteesta vinkin eräältä upeita orvokkeja kasvattavalta rouvalta Töysässä.
Siinä isossa vadissa olisi hyvin voinut ihan pienen vauvan pestäkin. Muistelen kuitenkin, että meillä oli sinkkipeltinen soikea vauvan amme kylpyhetkiin saunan lauteilla. Pienempiä valkoisia emalivateja oli myös, yhden nimi oli naamavati, kun sitä käytettiin aamupesujen suorittamiseen. Kun hankittiin uusi vati, vanha siirtyi asteikossa alaspäin, vanhimmat vadit olivat kanan ruokien tekoon pyhitettyjä. Emaliin tulleet läpireiät voi paikata tunkemalla tiukasti tilkkua aukkoon, sillä lailla vettä pitämätön kampe voi jatkaa palveluaan hieman eri käytössä.
Pienin valkoinen vati oli alapesujen suorittamiseen. Silloin ennen vanhaan myös kuukautissuojat oli itse tehtyjä, usein virkattuja, niitäkin siis piti pestä. Muistaakseni Elsalla oli jossain pesutuvan nurkassa huomaamaton liotusämpäri, ja kun hän meni aina viimeiseksi saunaan, niin samalla reisulla hoitui tuo naiseuspyykki. Minun nuoruudessani 1950-luvulla voi jo mennä kemikaalikauppaan ostoksille.
Muuhun päivittäiseen taloudenhoitoon tarvittiin myös vateja, tiskaamiseen kaksi. Ne olivat sinkkisiä, tiskisoikko oli kaksikorvainen. Vielä tarvittiin lisää vateja, oli käsivati ja jokapäiväinen perunainkuorinta vaati oman vatinsa. Ihan tuoreessa muistissa on se kohta päivästä, kun tulin keskikoulusta. Pian oli edessä se perunankuorinta, istuin jakkaralla nenä melkein kiinni hellassa ja kuorin. Perunankuoret menivät pestyinä vadista sianruokaa keräävään jäteämpäriin siinä lähellä. Hellassa ihan kohdallani oli lämminvesisäiliö, siitä sitten kraana auki ja hieman vadin pesuvettä lopuksi. Homma hoitui siinä lattialla, koska työtasoja ei ollut tiskipöydän lisäksi. No, olisi puulaatikon kannella ollut jokunen neliödesimetri, mutta siinä ei olisi mahtunut toimimaan muuten.
Seinän ja hellan välissä oli sopiva kolo, jossa tyhjät vadit olivat varastoituina. Vesijohtojen tultua Tatu nikkaroi vativaraston tilan lisähyllyillä sopivammaksi. 1960-luvulla sinkkivadit olivat muuttuneet alumiinisiksi, ne olivat paljon kevyempiä käsitellä. Saunavadit olivat emalisia pitkään. Kattilatkin vaihtuivat alumiinisiin. Stipendimatkallani Kieliin 1958 toin tuliaisina omaan huusholliin pienen alumiinikasarin, se oli melkein ilmainen, mutta rahaa ei ollut juuri mitään.
Vanhempamme asuivat perheen perustamisen aikoihin 1930-luvulla lähellä Viipuria, ja asuinkunnan Johanneksen markkinoilta sai ostaa kaikenlaista tarviketta, mitä talouksissa tarvittiin. Se aluehan oli Suomen edistyksellisimpiä kolkkia. Isä-Tatukin oli palkattu Viipurin läänin maanviljelysseuran töihin sen takia, kun siellä pidettiin suuri maatalousnäyttely 1930-luvun alkupuolella.
Pesuvadit olivat hyvin tärkeässä asemassa sellaisissa kotitalouksissa, joissa ei ollut vesijohtoa. Tiskipöytä oli pellillä päällystetty pariovinen kaappi, sellainen oli meilläkin. Kaappi oli ilmeisimmin taloa rakentaneen kirvesmiehen tekemä. Sen ovet oli tehty paksusta puukuitulevystä (tiukaksi puristettua sahanpurua), joka oli maalattu tummanpunaiseksi. Kun sain talon hoitooni 1980-luvun alussa, tuo pöytä oli vielä pohjakerroksen puuliiterissä isäpapan työkalujen varastona, meillehän oli tullut vesijohto ja sen mukana altaallinen tiskipöytä parikymmentä vuotta aiemmin.
Mietin, millä pesuaineella astiat saatiin puhtaiksi. Kun äsken etsin tietoa netistä, niin tuli vastaan Marttojen keskustelupalsta, jossa joku muisteli ensimmäisten nestemäisten tiskiaineiden olleen merkkiä Teps, vaikutti kovin tutulta korvissa. Fairykin tuli aika pian, sitä on ollut markkinoilla jo 1960-luvulla. Sitä ennen käytettiin ruskeaa palasaippuaa. Marttakerhon väki muisteli, että alkuun saattoi tiskiainekin tulla jauheena navetalta, sillä maitoastioiden puhdistus oli tarkkaa, jos vei maitoa meijeriin.
Melkein kaikilla oli pesupöydän reunalla vesiämpärien ohella kaksi saippuakuppia, toisessa oli se puhdistusainesaippua, joka saattoi olla itsekeitettyäkin, kuten meillä, ja toinen kuppi oli varattu naamasaippualle. Siinä hellan kulmalla aamutoimetkin hoituivat, meillähän ei ollut silloin sisävessaa, kun ei ollut sitä vesijohtoa.
Naamasaippua oli tavallisesti valkoinen, nimi Palmolive muistuu mieleen. Rexonaa ei ollut vielä tullut markkinoille. Oli myös läpikuultavaa ruskeahkoa munanmuotoista glyseriinisaippuaa. Vaikka nimi oli naamasaippua, niin aniharvoin olen saippuoinut naamaa. Se on kyllä koettu, sillä kun Tatu pesi lapset saunareisulla, niin oltiin jonossa ja kaikille sama kohtelu. Silmiä kirveli!
Lisäksi muistuu mieleen käsite pyykkisaippua, sehän oli tärkeä apu, kun ennen pesukoneiden aikaa saippuoidut pyykit piti hangata pyykkilaudan uraista pintaa vasten ennen keittoa. Elsa valmisti itse pyykkisaippuat käyttämällä teurasjätteitä. Niitä keitettiin alakerran suuressa padassa rasvan erottamiseksi ja sitten keitinlientä muokattiin edelleen. En kyllä koskaan ollut todistajana siinä hommassa.
Hiusten pesu saunassa oli ihan oma lukunsa, saunasaippua oli meillä sitä ruskeaa palasaippuaa ainakin 1940-luvulla. Sitä saippuaa myytiin kahden palan pötköinä paperikääreessä, kuten nykyisin vielä mäntysuopaa myydään. Mäntysuopaakin käytettiin lähinnä mattojen ja lattianpesussa, joka tapahtui kuurausharjan kanssa.
Sampoota ei ollut vielä markkinoilla. Niinpä päätä saippuoitiin, ja varmaan koskaan ei kaikki lähtenyt huuhtomalla ainakaan kantovesien aikaan. Vettähän oli vain saunavadeissa, pari kauhallista kullekin. 1950-luvun alkaessa kemikaalikaupat möivät pienissä paperipakkauksissa kertakäyttöön tarkoitettua Swartzkopfin Hiuskiille-jauhetta, joka pantiin huuhteluveteen, sitä oli ehkä lusikallinen. Ilmeisesti se oli hyvin emäksistä, ja se poisti rasvat ja saippuajäämät. Minä sain karmean ihottuman.
Isompi pyykkäys oli talvisin harvinainen homma, koska huuhtelu vaati paljon vettä. Sitä siirrettiin niin paljon kuin mahdollista. Paljolla lumella on vaikea laittaa pyykkinarujakaan, koska alle pitäisi jäädä tila pyykin heilumiseen. Meillä oli yläkerrassa talvikuivatukseen narut, alkuun ne olivat eteläpäädyn kylmävintillä, josta syystä sillä tilalla on edelleen mielessäni nimi pyykkivintti. Kun vanhimmat lapset lähtivät kotoa, narut vedettiin tilaan, jota sanottiin halliksi, siis nykyiseen kangaspuiden alueeseen. Siellä kuivivat isot vaatekappaleet ja liinavaatteet.
Pikkupyykin, kuten vauvanpyykkien kuivatus sujui paljon nopeammin. Hellan takana olleessa muurissa oli rako, hieman iso siinä olevalle savupellille. Rakoon pantiin kuivatusta varten ulospäin tököttämään ohuita puutikkuja, n. 35-40 cm pitkiä, jotka ottivat hoiviinsa kuivatettavat tarvikkeet. Muistelen, että sukkapyykki kuivi myös aina niillä tikuilla. Äkkiä tuli kuivaa, kun hellassa oli melkein aina lämpöä ruoanlaiton ja vedenlämmityksen takia. Joskus harvoin tikut joutivat tilapäisvarastoon vatipiilon päälle. Vintin siivouksessa on hiljattain löytynyt noita tikkuja iso nippu.
Näin elettiin koko lapsuus- ja nuoruusaikani, se oli ennen vesijohtojen aikaa. Ehdin jo perustaa oman perheenkin ja tehdä kahdet eri opintoni Helsingissä. Vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen Iitin taloon tuli toisenlainen käytäntö. Pyykkiä pestiin toki 1950-luvulla jo Upon pulsaattorikoneella, vaikka vesi olikin kantamisella tullutta. Omissa kodeissanikaan Lehtimäellä ja Sysmässä ei ollut kummempaa vesihuoltoa kuin ne kahdet ämpärit. Opettelin pesemään myös omia liinavaatepyykkejä padassa keittäen niihin aikoihin.
Merkittävää on, että kukaan ei marissut vaivalloisista ajoista tai omasta työmäärästään, se asenne on tullut vasta myöhemmin muotiin. Tietysti, jos oli yllättävää sairautta esim. liikkumisen takia, tuli sanottua, mutta onhan se eri asia. Mielestäni monenlaiset päivittäisaskareet auttoivat suhtautumaan ongelmien olevan normaaleja ja elämään kuuluvia kuvioita, jotka vain suoritettiin "ensin tieltä pois". Siitä asenteesta on ollut varsin paljon apua elämän varrella, vaikka olisi perusluonteeltaan impulsiivinenkin.
Tästä innostuneena Helena rupesi kyselemään minun muistamiani, mutta tuollaisia tietoja minulla ei ollut omien sisarusteni kohdalta, ilmeisesti Iitti oli eri maata. Kaikki vauvan hoitoon ja pukemiseen tarkoitettu tavara oli varmasti ihan itse hankittua, Elsa oli taitava ompelija ja valmisti vaatteet itse, antoipa sitten vielä ohjeet minullekin, kun 1961 vuoden pääsiäisen tienoilla tulin kotiin elämään viimeisiä aikoja ennen vauvan tuloa.
En muistanut mitään tarviketta, joka olisi tullut muualta kuin omasta kaapista. Vain diakonissan 1948 jouluksi Elsalle tuoma vaaleanpunainen ihana villaviltti nousee mieleen, siinä oli oikein kiiltosilkkiset kanttaukset. Se oli peräisin ns. amerikanapu- paketista eli siis merentakaisten lahja suomalaisille pulakauden vaikeissa oloissa. Näin jälkeenpäin ajateltuna viltti oli enne Raija-vauvan tulevista elämänvaiheista...
Miksi meille ei saatu pesuvateja tai saippuoita, johtui varmaan siitä, kun niitä oli jo ennestään. Meillä oli valkoinen iso emalivati, jonka halkaisija oli lähes 60 cm, ja se oli käytössä vauvanpyykin hauduttelua varten hellankulmalla. Vadille oli käyttöä päivittäin, sillä kun perheessä oli kapaloikäisiä, sideharso- ja flanellivaippa vaihdettiin monta kertaa päivässä.
Housuja pikkuvauvat eivät käyttäneet. Eikä tietysti ollut mitään kertakäyttöistä. Kuulin kyllä sitten paljon myöhemmin, että vauvan vuoteessa voi olla kuivatettua rahkasammalta kosteutta imemässä, mutta sellaista en koskaan meillä nähnyt. Navettakuivikkeena korkeintaan.
Muovia ei oltu keksitty, joten jos pissa tuli, niin "paketti" kastui ja vaipat ainakin piti huuhdella ja kuivattaa. 1960-luvun alussa myytiin tuoreille äideille ns. kuivavaippoja, materiaalina kerilon, eli synteettinen kuitu, joka vaippa päästi kosteuden läpi, mutta tuntui koko ajan kuivalta iholla. Niitä oli minunkin ensimmäisellä vauvallani. Mikäli ilmaantui sitä kiinteämpää tuotetta, niin vaipat tuli pestä liottelun jälkeen keittämällä. Liotusvesi oli käypää tavaraa pihalla kesäisin, kyllä kukat kasvoivat, kun tuli lannoitukset. Vielä 1960-luvulla sain tästä luonnontuotteesta vinkin eräältä upeita orvokkeja kasvattavalta rouvalta Töysässä.
Siinä isossa vadissa olisi hyvin voinut ihan pienen vauvan pestäkin. Muistelen kuitenkin, että meillä oli sinkkipeltinen soikea vauvan amme kylpyhetkiin saunan lauteilla. Pienempiä valkoisia emalivateja oli myös, yhden nimi oli naamavati, kun sitä käytettiin aamupesujen suorittamiseen. Kun hankittiin uusi vati, vanha siirtyi asteikossa alaspäin, vanhimmat vadit olivat kanan ruokien tekoon pyhitettyjä. Emaliin tulleet läpireiät voi paikata tunkemalla tiukasti tilkkua aukkoon, sillä lailla vettä pitämätön kampe voi jatkaa palveluaan hieman eri käytössä.
Pienin valkoinen vati oli alapesujen suorittamiseen. Silloin ennen vanhaan myös kuukautissuojat oli itse tehtyjä, usein virkattuja, niitäkin siis piti pestä. Muistaakseni Elsalla oli jossain pesutuvan nurkassa huomaamaton liotusämpäri, ja kun hän meni aina viimeiseksi saunaan, niin samalla reisulla hoitui tuo naiseuspyykki. Minun nuoruudessani 1950-luvulla voi jo mennä kemikaalikauppaan ostoksille.
Muuhun päivittäiseen taloudenhoitoon tarvittiin myös vateja, tiskaamiseen kaksi. Ne olivat sinkkisiä, tiskisoikko oli kaksikorvainen. Vielä tarvittiin lisää vateja, oli käsivati ja jokapäiväinen perunainkuorinta vaati oman vatinsa. Ihan tuoreessa muistissa on se kohta päivästä, kun tulin keskikoulusta. Pian oli edessä se perunankuorinta, istuin jakkaralla nenä melkein kiinni hellassa ja kuorin. Perunankuoret menivät pestyinä vadista sianruokaa keräävään jäteämpäriin siinä lähellä. Hellassa ihan kohdallani oli lämminvesisäiliö, siitä sitten kraana auki ja hieman vadin pesuvettä lopuksi. Homma hoitui siinä lattialla, koska työtasoja ei ollut tiskipöydän lisäksi. No, olisi puulaatikon kannella ollut jokunen neliödesimetri, mutta siinä ei olisi mahtunut toimimaan muuten.
Seinän ja hellan välissä oli sopiva kolo, jossa tyhjät vadit olivat varastoituina. Vesijohtojen tultua Tatu nikkaroi vativaraston tilan lisähyllyillä sopivammaksi. 1960-luvulla sinkkivadit olivat muuttuneet alumiinisiksi, ne olivat paljon kevyempiä käsitellä. Saunavadit olivat emalisia pitkään. Kattilatkin vaihtuivat alumiinisiin. Stipendimatkallani Kieliin 1958 toin tuliaisina omaan huusholliin pienen alumiinikasarin, se oli melkein ilmainen, mutta rahaa ei ollut juuri mitään.
Vanhempamme asuivat perheen perustamisen aikoihin 1930-luvulla lähellä Viipuria, ja asuinkunnan Johanneksen markkinoilta sai ostaa kaikenlaista tarviketta, mitä talouksissa tarvittiin. Se aluehan oli Suomen edistyksellisimpiä kolkkia. Isä-Tatukin oli palkattu Viipurin läänin maanviljelysseuran töihin sen takia, kun siellä pidettiin suuri maatalousnäyttely 1930-luvun alkupuolella.
Pesuvadit olivat hyvin tärkeässä asemassa sellaisissa kotitalouksissa, joissa ei ollut vesijohtoa. Tiskipöytä oli pellillä päällystetty pariovinen kaappi, sellainen oli meilläkin. Kaappi oli ilmeisimmin taloa rakentaneen kirvesmiehen tekemä. Sen ovet oli tehty paksusta puukuitulevystä (tiukaksi puristettua sahanpurua), joka oli maalattu tummanpunaiseksi. Kun sain talon hoitooni 1980-luvun alussa, tuo pöytä oli vielä pohjakerroksen puuliiterissä isäpapan työkalujen varastona, meillehän oli tullut vesijohto ja sen mukana altaallinen tiskipöytä parikymmentä vuotta aiemmin.
Mietin, millä pesuaineella astiat saatiin puhtaiksi. Kun äsken etsin tietoa netistä, niin tuli vastaan Marttojen keskustelupalsta, jossa joku muisteli ensimmäisten nestemäisten tiskiaineiden olleen merkkiä Teps, vaikutti kovin tutulta korvissa. Fairykin tuli aika pian, sitä on ollut markkinoilla jo 1960-luvulla. Sitä ennen käytettiin ruskeaa palasaippuaa. Marttakerhon väki muisteli, että alkuun saattoi tiskiainekin tulla jauheena navetalta, sillä maitoastioiden puhdistus oli tarkkaa, jos vei maitoa meijeriin.
Melkein kaikilla oli pesupöydän reunalla vesiämpärien ohella kaksi saippuakuppia, toisessa oli se puhdistusainesaippua, joka saattoi olla itsekeitettyäkin, kuten meillä, ja toinen kuppi oli varattu naamasaippualle. Siinä hellan kulmalla aamutoimetkin hoituivat, meillähän ei ollut silloin sisävessaa, kun ei ollut sitä vesijohtoa.
Naamasaippua oli tavallisesti valkoinen, nimi Palmolive muistuu mieleen. Rexonaa ei ollut vielä tullut markkinoille. Oli myös läpikuultavaa ruskeahkoa munanmuotoista glyseriinisaippuaa. Vaikka nimi oli naamasaippua, niin aniharvoin olen saippuoinut naamaa. Se on kyllä koettu, sillä kun Tatu pesi lapset saunareisulla, niin oltiin jonossa ja kaikille sama kohtelu. Silmiä kirveli!
Lisäksi muistuu mieleen käsite pyykkisaippua, sehän oli tärkeä apu, kun ennen pesukoneiden aikaa saippuoidut pyykit piti hangata pyykkilaudan uraista pintaa vasten ennen keittoa. Elsa valmisti itse pyykkisaippuat käyttämällä teurasjätteitä. Niitä keitettiin alakerran suuressa padassa rasvan erottamiseksi ja sitten keitinlientä muokattiin edelleen. En kyllä koskaan ollut todistajana siinä hommassa.
Hiusten pesu saunassa oli ihan oma lukunsa, saunasaippua oli meillä sitä ruskeaa palasaippuaa ainakin 1940-luvulla. Sitä saippuaa myytiin kahden palan pötköinä paperikääreessä, kuten nykyisin vielä mäntysuopaa myydään. Mäntysuopaakin käytettiin lähinnä mattojen ja lattianpesussa, joka tapahtui kuurausharjan kanssa.
Sampoota ei ollut vielä markkinoilla. Niinpä päätä saippuoitiin, ja varmaan koskaan ei kaikki lähtenyt huuhtomalla ainakaan kantovesien aikaan. Vettähän oli vain saunavadeissa, pari kauhallista kullekin. 1950-luvun alkaessa kemikaalikaupat möivät pienissä paperipakkauksissa kertakäyttöön tarkoitettua Swartzkopfin Hiuskiille-jauhetta, joka pantiin huuhteluveteen, sitä oli ehkä lusikallinen. Ilmeisesti se oli hyvin emäksistä, ja se poisti rasvat ja saippuajäämät. Minä sain karmean ihottuman.
Isompi pyykkäys oli talvisin harvinainen homma, koska huuhtelu vaati paljon vettä. Sitä siirrettiin niin paljon kuin mahdollista. Paljolla lumella on vaikea laittaa pyykkinarujakaan, koska alle pitäisi jäädä tila pyykin heilumiseen. Meillä oli yläkerrassa talvikuivatukseen narut, alkuun ne olivat eteläpäädyn kylmävintillä, josta syystä sillä tilalla on edelleen mielessäni nimi pyykkivintti. Kun vanhimmat lapset lähtivät kotoa, narut vedettiin tilaan, jota sanottiin halliksi, siis nykyiseen kangaspuiden alueeseen. Siellä kuivivat isot vaatekappaleet ja liinavaatteet.
Pikkupyykin, kuten vauvanpyykkien kuivatus sujui paljon nopeammin. Hellan takana olleessa muurissa oli rako, hieman iso siinä olevalle savupellille. Rakoon pantiin kuivatusta varten ulospäin tököttämään ohuita puutikkuja, n. 35-40 cm pitkiä, jotka ottivat hoiviinsa kuivatettavat tarvikkeet. Muistelen, että sukkapyykki kuivi myös aina niillä tikuilla. Äkkiä tuli kuivaa, kun hellassa oli melkein aina lämpöä ruoanlaiton ja vedenlämmityksen takia. Joskus harvoin tikut joutivat tilapäisvarastoon vatipiilon päälle. Vintin siivouksessa on hiljattain löytynyt noita tikkuja iso nippu.
Näin elettiin koko lapsuus- ja nuoruusaikani, se oli ennen vesijohtojen aikaa. Ehdin jo perustaa oman perheenkin ja tehdä kahdet eri opintoni Helsingissä. Vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen Iitin taloon tuli toisenlainen käytäntö. Pyykkiä pestiin toki 1950-luvulla jo Upon pulsaattorikoneella, vaikka vesi olikin kantamisella tullutta. Omissa kodeissanikaan Lehtimäellä ja Sysmässä ei ollut kummempaa vesihuoltoa kuin ne kahdet ämpärit. Opettelin pesemään myös omia liinavaatepyykkejä padassa keittäen niihin aikoihin.
Merkittävää on, että kukaan ei marissut vaivalloisista ajoista tai omasta työmäärästään, se asenne on tullut vasta myöhemmin muotiin. Tietysti, jos oli yllättävää sairautta esim. liikkumisen takia, tuli sanottua, mutta onhan se eri asia. Mielestäni monenlaiset päivittäisaskareet auttoivat suhtautumaan ongelmien olevan normaaleja ja elämään kuuluvia kuvioita, jotka vain suoritettiin "ensin tieltä pois". Siitä asenteesta on ollut varsin paljon apua elämän varrella, vaikka olisi perusluonteeltaan impulsiivinenkin.
torstai 3. maaliskuuta 2016
Maaliskuussa jo ollaan
Sinisen taivaan kuvat ovat eilisen satoa. Tänään ollaan pilvisessä maailmassa. |
Sorvin ääressä eli sukankutimen seurassa olen ajatellut aikaa viettää vielä parisen viikkoa, ehkä sitten jo voisi alkaa miettiä askareita kangaspuiden kanssa. Kun pakkaset ovat olleet vaatimattomia, pohjakerroksen uuneille ei tarvitse tehdä päivittäin tulia, hyvä, jos edes joka toisena. Mutta jos menen vintille kangaspuita kolistelemaan, niin joka päivä alkaa lämmittämällä noita uuneja.
Hissutteluviikkoja rytmittävät omat, auton ja kiinteistön huollot. Auto tuli kolmen vuoden ikään, ja se sai alkaa käydä katsastusaseman treffeillä. Ensi viikolla tulee hammaslääkärin vuosittainen tapaamisjakso päätökseen, seuraavalle viikolle osuu silmälääkärin kontrolli.
Huomasin katsoa alkuviikolla kalenteria koko maaliskuulle ja kas, kuun lopullahan onkin jo pääsiäisviikko. Perinteisesti pääsiäisenä pitää olla talven pölyt siivottuina, joten jo aamusta heitin tuvan matot pihalle hangella hakattavaksi, kun on pakkasta. Nyt kun siivous on tehty, ei pääsiäisviikolle jää muuta kuin marssi narsissikaupoille! Helppoa tehdä siivoilupäätös, kun vaihtoehtoisia päiviä oli vain kaksi ja jo Ullakin oli alkanut hommat...
Tämä pieni kylmä jakso tekee menoaan, sääennusteiden mukaan viikonlopulta alkaen on maan pinta päivisin kosteampi, kun plussalle mennään. Mutta ei puhettakaan, että tuo lumi nopeasti lähtisi, kuten parina edellisenä keväänä, se on tiukasti pakkautunutta.
Lunta on itse asiassa niin paljon, että se haittaa hautausmaa-rutiineja. Viimeisten isojen sateiden jälkeen aurausvallit ovat käytävän reunassa nousseet niin korkeiksi, ettei enää jalka noussut niiden päälle. Kynttilänsytytyksestä oli luovuttava, kun ajattelin järkevästi, ettei tämän ikäisen ehkä kannata konttaamalla mennä... No jospa pääsiäiseksi hanki antaisi myöten.
Pöytäkin sai mittaa lisää, kun jatkolevy tuli kunnostettuna tuolien kanssa samalla kyydillä. |
Kauan projektia on riittänytkin. Vuosien ajan vähän kerrallaan korjauksia ja verhoiluja. Paitsi omia kalusteita on verstaalle viety talosta löytynyttä perintökalustoakin, yksi kerrallaan. Jos kaikkia osia ei ole löytynyt, kuntamme taitavat kädet ovat loihtineet lisää. Kiitokset siis myös Petterssonin Päiville ja Ristan Pertulle! Tuossa kuvassa vasemmanpuoleisesta tuolista puuttui aikoinaan jalkaa ja pienaa, Ullalle aiotuista pikkutuoleista puolestaan selkänojan osia. Hyvin tulivat vintin kutterinpurujen joukkoon hylätyt raadot kuntoon.
Tännehän kaikki ei olisi mahtunut, mutta tyttärien ja seuraavan polven eli Emmin kotoa on löytynyt tilaa. Vain yksi esine, Elsan kiikkutuoli on mennyt erään tämän kylän perheen kotiin. Lopuilla kaluillani ei ole juuri nyt kunnostustarpeita.
Ja mikä parasta, "tautia"on jälkipolvissa. Itse asiassa Helena aloitti nämä kunnostuskierteet jo ammoin 1980-luvulla, kun Tatun vanhempi kirjoituspöytä ja pikkuruinen kirjakaappi siirtyivät auton sisuksiin Varkaudessa korjattaviksi ja siitä edelleen hänen kotinsa osiksi. Kun hain eilen tuoleja, niin eikös vain verstaan ovensuussa ollut soma pieni senkki odottamassa vuoroaan, josta Marja mainitsi, että sehän on Helenan uusin löytö, siinä kuivumassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)