sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Mitäs läksitte sinne?

Ennenkuin jatkamme tämän otsikkojuonen asiassa eteenpäin, on syytä sanoa, että Tertun tontilla jatkuu tammikuusta 2020 toisena postausjonona. Pääset niihin uudempiin kirjoittamalla hakukenttään Tertun tontilla http/ blogspot.terttu.haapanen.com, tämä entinen on haun blogspot/vierula.com. Siinä on käytössä vierula, joka on tämän taloni nimi.

Mieleen jäänyt tokaisu on peräisin 1990-luvulta, kun koulumme oppilas- ja opettajaryhmä vieraili Virossa Rakveren kaupungissa, joka käynti oli minulla kolmas etelänaapuriin suunnattu. Olin päässyt ihailemaan erikoista laakeaa ja erittäin viljelykelpoisen näköistä kalkkikiven maisemaa, joka pursusi eteläisempien seutujen tapaan tuntemattomia kasveja ja eläimiä, ja kehuinkin sitten suureen ääneen majoitusemännälleni Annelle maan kauneutta. Olin nimittäin saanut pariksi yöksi kotimajoituksen hänen luonaan, kun hänkin oli biologian opettaja, ja suurin tuliaismääräni, oppikirjat oli päätynyt hänen haltuunsa. Anne tokaisi tuon otsikonlauseen vastaukseksi.

Jotenkin se tuntui oudolta vastaukselta. Olin siihen asti ollut siinä ajatusmaailmassa, että Suomi ja suomalaiset on jotain ikuista. Lause vihjasi, että ollaan enemmänkin Viron suunnasta lähtöisin. Olen jälkeenpäin pohtinut, että se on varmaan sopinut heikäläisen ajatusmaailman jatkumoksi. Olihan Virossa siihen aikaan Neuvostoliiton hallinto, mutta Suomessa ei. Se sisälsi rajoituksia ja varsinkin halun katsella suomalaisia TV-ohjelmia, joista sikäläiset kuvittelivat, että mainokset kuvaavat todellista elämää Suomessa. Olisi ollut halua muuttaa Suomeen parempien elinolojen perään.

Toisaalta lause sisältää vihjauksen, että Virosta päin oli ehkä ikimuistoisesti lähdetty veden yli Suomenniemelle, joko uudisasukkaiksi tai kauppa- ja metsästysmatkoille. Kun Rakveren koulun vastavierailun aika koitti joitain vuosia myöhemmin, oli heillä tarkkaan jo mietitty, että mennessä on varmasti mukana kotiin vietäväksi kahvinkeittimiä ja suurin toive leipäkone, joka silloin oli muotia. (Leipäkonemainoksia ilmaantui 1980-luvun puolivälistä alkaen ja meillä sen suosio oli kiivaimmillaan 1990-luvun alun laman aikoihin, joka 10. talous omisti sellaisen. Viron puolella oli saatavissa edullista jauhoa, eikä äitien aika riittänyt kaikkeen, kun käytiin töissä.)

Mistäpä niihin aikoihin olisin asiasta tiennyt, kun sukuasioita on tutkittu vasta tällä vuosituhannella tarkemmin. Nythän on selvinnyt poikani Mikko Haapasen ansiosta, että nurmijärveläisen äidinäidin Henrikan puoleinen esi-isä on 1700-luvun alussa muuttanut Virosta Espooseen, joko kalastaja-Matti, tai renki-Matti, ovat melkein saman ikäisiä. Jos varovasti arvioidaan, että sataan vuoteen mahtuu 3-4 sukupolvea ja äidinäitini on syntynyt 1800-luvun puolivälissä, niin tuo Matti on 5-6 polvea aikaisemmin tullut Suomeen, eli jälkeläiset sieltä Espoosta ovat minulle ainakin 8-9 polvea aikaisempaa sukua. Sukupolvia toki saattaa olla enemmän tai vähemmänkin. Varsinkin 1700-luvulla ihmiset elivät lyhyemmän ajan, se oli sotaisempaa aikaa Suomen kannalta. Aiemmin aikuisuuden ikä oli 25 vuotta, joka toisaalta tarkoitti, että miespuoliset hankkivat perhettä vasta sen jälkeen, kun saivat aikuisuusiän täyteen.

Ajatteluainekseksi mahdollinen virolaistaustani ei vielä ole päätynyt, vaikka tiedän, että monet tuntevat henkisiä siteitä Suomenlahden eteläpuolelle ja pitävät rikkautena saada oppia vironkielen sekä alkeet että enemmänkin. Onhan siihen nykyisin toki paljon paremmat mahdollisuudet kuin 1980-luvulla, kun naapurimaakin on nykyisin itsellinen ja Tallinnanlaivat kulkevat kuin junat Helsinki-Tampere-akselilla. Monet tuttavani käyvät kuukausittain, jotkut jopa tiheämminkin ostosmatkalla Suomenlahden yli. Mauri Haapanen, entinen puolisoni ja lasteni isä, oli myös hyvin kiinnostunut vironkielestä ja osoituksena siitä mm. hänen puhelinvastaajassaan oli vironkielinen viesti.

13 06 2012 olen kirjoittanut blogipostauksen, jossa kerron puolestaan isäni Tatu Vierulan suvun, varsinkin isän äidin Anna Kolun taustan selvityksistä, jota silloin oli Raija-sisareni tutkinut. Se oli tosi kiinnostava matka Sysmässä Liikolanlahden- Soiniemen tienoisiin. Myöhemmin asioita on selvitellyt myös Mikko, jonka ansiosta nyt tiedämme, että muuttoliikettä siitä sukuhaarasta Päijänteen yli länsipuolelle Jämsään tapahtui jo aikaisemmin. Varsinkin Tehinselän pohjoispuolella selät ja salmet ovat kapeampia ja helpompia etappeja soutuveneellä tehden. Muuttaneet jatkoivat asettautumista mm. Jämsänkosken ja Padasjoen suuntiin, ja eikös vaan löytynyt minulle 12. polven takainen serkku Tapio, joka samalla on nuoremman tyttäreni appi! Sekä tyttäreni Ulla että aviomies Jari asuivat tutustuessaan Tampereella, ja yllätys siis suuri, kun jälkeenpäin määrittyivät sukulaisikseen.

Sysmäläisyyden juurista yleisesti olen tehnyt blogipostauksen viimeksi 03 12 2018, tiedot saivat vauhtia hiljattain ilmestyneistä eurooppalaisten DNA-selvityksistä tiedelehdissä.

26 03 2016 olen tehnyt toisen blogipostauksen Sysmän ja Päijänteen länsipuolen muuttoliikkeestä silloin kuitenkaan tietämättä, että kirjoittelin sukuhaaroista ja henkilöistä, jotka kuuluvat osin isänäidin Anna Kolun kautta myös omaan sukulaisryhmäämme. Asia koski Severus Konkolan tytärtä Annia, josta avioliiton kautta tuli Anni Walden, Rapalan kartanon kuningatar (1855-1962). Puoliso oli kenraali Rudolf Walden (1878-1946). Isä oli antanut tyttärelleen avioliiton solmimisen aikaan hankkimansa Rapalan kartanon maineen kaikkineen, yli 10 000 ha metsiä ja hieman peltojakin. Kartanoon kuului iso navetta, laivalaituri vuorolaivojen poikkeamista varten ja kasvihuone, josta tomaatit ja kurkut voi käydä hankkimassa. Isä Severus Konkola (nuorempi Severus,1857-1898) oli ratsutilallinen ja liikemies Jämsästä, ja hän aloitti höyrylaivaliikenteen Päijänteellä laivallaan Jämsä. Reitin toinen pää oli Lahden Vesijärvellä, toinen Jyväskylässä. Laivoihin kuului myös 5 hinaajaa, jotka kuljettivat rahtiliikenteenä uittopuuta. Annin ja Rudolfin yksi lapsista on Valkeakoskella pitkään vaikuttanut patruuna Juuso Walden.

Kun olin luokanopettajana Rapalan tiluksille rakennetussa kansakoulussa 1960-1963, tutustuin tietysti lähes ensimmäiseksi kenraalskaan eli Anni Waldeniin, joka huolehti opettajasta aivan ihmeellisesti. Muutaman päivän päästä saapumisesta tuli kartanolta traktorikuorma huonekaluja lainaksi, ettei tarvinnut istua tyhjässä olohuoneessa. Sängyt ja keittökalusteet olin jo ehtinyt hankkia heti alkuun Sysmän Askosta. Tuojana oli sittemmin kovin tutuksi tullut tilanhoitaja Esko Ala-Tuuhonen, jonka perheeseen, Inkeri-vaimoon ja tytär Anna-Maijaan tutustuin tuota pikaa. Tätä aikaa olen käsitellyt postauksissani  02 11 2011, 19 04 2014 ja 02 01 2015. (Ne löytyvät klikkaamalla sivupalkin takaa, jossa on sisällysluettelo vuosittain ja kuukausittain. Kuukauden aloittaa tuorein eli viimeksi kirjoitettu. Mitä pienempi luku päivällä, sen vanhempi teksti ja alempana tekstissä.)

En ole noissa kirjoituksissa ole kuitenkaan maininnut, että Anni Waldenin lähisukulainen, serkku isän puolelta asui kesäisin myös Rapalassa. Hän oli herttaisista herttaisin valkokiharainen Kaisu Antonintytär Melartin os. Konkola, joka asui miehensä Kaarlo Jonatan Melartinin kanssa omassa pikku niemessään koulun rannan ja Väinö Virolaisen tilan välisellä rannalla. Meidän kesämökkipaikka Kaitaniemi sijaitsi saman lahdelman rannalla itäkoillisella puolella. Melartinien huvila oli varmaan vanhimpia alueen kesämökkikäyttöön tehtyjä kohteita. Kaarlo oli ammatiltaan lääkäri ja Kaisukin oli kouluttautunut sairaanhoitajaksi. Heillä oli tässä viimeisessä sodassa paljon tehtävää sotavammain hoitamisessa sekä rintamalla että rauhan aikana.

Heiltä tietysti haettiin tarvittaessa apua kartanoon tai kun myöhemmin kylä asutettiin siirtoväellä, muidenkin toimesta. Kaarlon hallintaan kuului iso musta henkilöauto jostain 1930-luvulta, jota kansa osasi väistää, kun tien reunat olivat pehmeät eikä ollut varaa ajaa isoa ja painavaa autoa liian lähelle ojanpiennarta. Monet reisut sillä autolla tietysti tehtiin kylän olemattomia teitä pitkin, kun aluksi ei ollut kauppaa, ruoka oli käytävä hankkimassa tiloilta. Varsinainen maantie saatiin Virtaan- Saarenkylän suunnasta vasta 1950-luvulla, se oli aika tuore asia silloin, kun meidän muuttokuorma pakettivolkkarin muodossa elokuussa 1960 kylälle ajoi.

Kaisu Melartin on jäänyt muistiin myös Helenalle, joka syntyi ollessani Rapalassa ensimmäistä työvuotta ja joka oli kesämökkiaikanamme ensin isompi lapsi, sitten teini ja aikuinen. Helena sanoi, että joskus hänet kutsuttiin leikkimään Kaisun tyttären ottolapsen Eeva Tammisen kanssa, ja hän sanoi saaneensa tosi hienon kohtelun vaikka oli vain naapurin lapsi. Olipa tehty kerran Kaarlon kyydillä reisu Valkeakoskellekin, jossa oli käyty ravintolassa ruokailemassa. Eipä silloin kesämökkiaikoina tiedetty, että oltiin sukulaisten kanssa tekemisissä!

Noin 1,5 v sitten vierailin Helenan kanssa Rapalassa entisellä koululla, jonka koulutehtävä oli jo aikaa sitten lakkautettu ja toimi niihin aikoihin vielä kunnan leirikeskuksena. Näistä asioista kerroin 19 07 2018 julkaistussa blogipostauksessa. Kuulimme silloin, että monet olisivat olleet kiinnostuneita ostamaan paikan kesämökikseen, mutta asiassa oli joitakin muttia. Maa oli Waldenin aikoinaan mailtaan osoittama alue koulun paikaksi ja luovutuskirjassa on maininta, että kunta saa sen hallintaansa nimenomaan koulua varten. Silloin kesällä 2018 puhuttiin, että maa tuon ehdon takia peruuntuisi Waldenin perikunnalle, jos tilan käyttö muuttuisi ratkaisevasti ja myyntiaikeet olivat tyssänneet. Kuulin kuitenkin Sysmässä pidetyn sukukokouksemme aikana viime kesänä, että talon kulmaan oli ilmaantunut isännänviiri liehumaan, joten asiassa on kai menty eteenpäin.

Kun vanhempani olivat lähtöisin eri maakunnista, isä sydän-Hämeen vesistöisistä lehdoista ja äiti hiljan syntyneen teollisuuskylä Hyvinkään liepeiltä, ja itse synnyin Karjalan kannaksella Johanneksessa isäni ensimmäisen työpaikan ollessa siellä, olen tavallisesti sanonut, etten ole oikein mistään kotoisin. Iitin lisäksi olen asunut sekä Pohjois-Savossa, Pohjanmaan laidalla Lehtimäellä, Helsingin seudulla, Lahdessa että pisimpään Janakkalassa. Kaikilla asumillani seuduilla on ollut siirtoväkiasutusta, joten ole myös tutustunut karjalaisuuteen monin tavoin sekä lapsuus- että aikuisaikana. Tunnen siis jollain lailla itseni tavalliseksi yleissuomalaiseksi. Sukututkimukset sen vielä vahvistavat, kun jo esi-isät ovat olleet liikkuvaa kansaa. Nyt piiri on kyllä laveampi, puoli maapalloa...

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Historiaa uudella tavalla TVssa

Heippa, arvoisat seuraajani! Olin niin innokas tekemään tuota tämän päivän postausta, etten taaskaan muistanut katsoa, kumpaan blogiini se meni. Nyt tämä historiakatsaus on päättänyt asua tertunkasvimaailma.blogspot. com- nimisessä tiedostossa. Jos kiinnostaa, niin mene sinne, esimerkiksi tuon oikean laidan sivupalkin kautta. Eikä ollut ensi kerta.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

80 vuotta sitten

Sytytin eilen kynttilät muistamaan talvisodan aikaa ja ennen kaikkea sitä itseensä luottavaa ja vahvaa pariskuntaa, joiden lapsena kasvoin tässä talossa. Kaikki kuvat ovat tältä aamulta.

Marraskuun lopussa 1939 syttyi talvisota. Eilen olivat sen 80-vuotismuistojuhlat. Isä-Tatu oli lähtenyt muiden Iitin poikien kanssa rintamalle. Hän täytti kohta joulukuun alkupuolella (11.12) 37 vuotta. Perhe oli juuri loppusyksyllä muuttanut tähän taloon, joka valmistui sinä syksynä sen verran asuttavaan kuntoon, että päästiin siirtymään. Pärekatto oli saatu tiiviiksi, joka aukossa oli ikkunat ja huoneissa lattiat ja ovetkin toimivat. Tuvan nurkkaukseen oli hellaa vastapäätä tekaistu paksusta kuitulevystä tiskipöytä, jonka päällä oli vettä pitävä pelti.

Taloon ei saatu kuitenkaan vesijohtoja tai viemäriä yli neljännesvuosisataan, kun ei löytynyt kuin vähävetinen kaivo alarinteen puolelta. Siitä vesi piti ämpärillä noutaa, ja käytetty ns. likavesi samalla tavoin ämpärillä avokompostiin, jota meillä nimitettiin tunkioksi. Tunkion paikkoja on löytynyt tontilta useista kohdin, niissä oli aika nopea ravinteiden hajoaminen ennen vanhaan, kun oli tuo päivittäinen vedenlisäys. Jossain alarinteen suunnalla oli laudan jäännöskappaleista rakennettu ulkohuusikin, sen näköä tai paikkaa en yhtään muista, mutta kaivon yläpuolelle ei kuitenkaan, sen sanoo jo maalaisjärkikin. Muutamaa vuotta myöhemmin meille tehtiin navetta talon lähelle, silloin ulkohuusi purettiin ja uusi käymälä tuli navetan yhteyteen niin, etta saatiin tehtyä betonista allas sekä lantalalle että käymälälle.

Liukkaita polkuja riittäisi käveltäväksi vuosikymmeniksi eteen päin tuohon rinteelle vesitaakkojen kanssa. Joka ei ole koskaan talvella ottanut vettä kaivosta, ei voi kuinkaan käsittää, mikä taidonnäyte se oli. Nostettava vesihän aina läikkyi ja siinä tullessaan liukasti kaivon ympäryksen varottavaan kuntoon. Se puinen varsi, jossa noutoämpäri oli kiinni, oli myös tavallisesti jäässä. Kaivon kansikin oli usein jäätynyt kiinni aukkoonsa vedenhakujen välillä. Lapset eivät saaneet mennä siihen hommaan, se oli liian vaarallista. Vasta pitkälti toisella kymmenellä, kun voimat karttuivat, voitiin asiaa harjoitella ensin kesäaikaan.

Tämän tien paikalla oli 1939 kapea polku, jota pitkin taaempana näkyvän Niemelän talon asukkaat kulkivat kotiinsa. Oikealle erkanevasta haarasta mentiin Nyströmille. Kaikki tontit olivat seurakunnan vuokramaalla. Oleellista oli, että talon ympärillä oli sen verran maata, että voitiin ylläpitää kotitarveviljelyä, ehkä vähän kotieläimiäkin.

Talo oli kuitenkin helpompi hoitaa kuin se, josta tultiin. Lämmitysuuneja oli vain yksi, nimittäin keskuslämmityshella. Sen avulla saatiin lämmintä kiertovettä pattereihin, joita oli asuinkerroksen sisäseinillä. Se myös säästi polttoainetta ja antoi lisätilaa kamarihuoneisiin, kun ei ollut niitä pystyuuneja. Isossa tuvassakin olisi pitänyt olla joku muu lämmön lähde kuin pelkkä hella. Sauna oli pohjakerroksessa, sinne tehtiin leivinuuni, joten kellarikerroksen raput oli valettu betonista pitäviksi siihen uunien kylkeen.

Kuinkahan heidän lämmityspuiden tilanteensa oli syksyllä 1939, oliko yhtään kuivaa puuta? Rakentamisen jämiä ei niihin aikoihin varmaan pantu tulen ruoaksi kovin helpolla, vaan kaikki, mikä vähänkin oli suoraa, pantiin talteen. Halot olisi pitänyt muistaa hankkia jo keväällä, ei kai tässä silloin voinut klapipinoja olla? Tatu oli kyllä kovin järkevä, ehkä asiaa oli ajateltu. Keskuslämmityspuolelle voitiin saada metrisestä halosta sahaamalla kolme palaa, eikä niiden kokoa paljon tarvinnut pienentää, kun luukun kita oli melkein 20 cm leveä ja korkea. Hellapuu oli pienempää kokoa, siinä kirves sai monta kertaa tehdä töitä yhtä halkoa käsitellessä. Kun Tatu lähti, puiden pilkkominen pienemmäksi oli Elsan tehtäviä.

Talon nykyisessä puuliiteriosastossa ei alkuun ollut seiniä, vain harmaatiilisiä pilareita, joiden varaan oli tehty betonista valamalla seuraavan kerroksen huoneille alapohja, ja sen päälle sitten asuinkerros hirrestä. Puuliiterin pohjana oli tietysti vain soraa. Sinne pilarien muodostamaan sateensuojaan oli pantu tarvittava polttopuuaines, sahapukki ja hakkuupölkky. Siellä olivat myös pyörät ja kelkat. Ulko-ovi oli siinä, missä nyt on vain väliovi.

Pitkään mietin, kun lapsena katselin sitä väliovea, jonka väärällä puolella oli lamppu, pitkä käytävä kun jäi ihan pimentoon. Mutta sehän olikin ulkolamppu, jonka tarkoitus oli auttaa kaivolla kävijää pimeän aikana. Kun sitten vuotta myöhemmin liiteri sai harmaatiiliset seinänsä, tuli uusi ala-ovi ja sen pieleen uusi ulkolamppu. Noissa kylmissä tiloissa sähköjohdot olivat paksueristeiset ja pinnaltaan oranssinpunaista tekstiilikudosta. Sisätiloissa oli alumiinipäällysteistä harmaata johtoa.

Talo tehtiin melko jyrkkään rinteeseen, koska tasaisempi viljelymaa oli pyhitettyä, niihin aikoihin arvokkaampaa kuin rakennuksien alla olevat joutomaat. Ja eihän se ollut alkuun näin korkea. Puolivälistä alkoi jo vinokattoinen vintti, jonka kulma  eli A oli maantielle päin, tälle etupuolelle oli räystäs. Nyt kun ajattelee joskus hankkia talokohtaisia energian nappaajia katolle, se suunta olisi tehokkain...

Elsa 33 v jäi kolmen tenavan kanssa kohtaamaan synkkää tulevaisuuttaan. Pertti, vanhin, oli muuton alkaessa jo neljävuotias, itse täytin kolme tässä talossa. Pentti oli vielä pari kuukautta 1-vuotias, kun oli tammikuun loppupuolella 1938 syntynyt. Ainakin hän tarvitsi vielä pukemisapuakin ja oli pihalla autettava taluttamalla. Naapurista Nyströmiltä löytyivät kahdelle vanhimmalle lapselle saman ikäiset leikkitoverit, Pertille Osmo, joka sanottiin nimellä Jai, minulle Maija. He olivat sen perheen nuorimmaiset, me taas oman perheemme vanhimmaiset lapset. Käytiin päivittäin toisissaan monta vuotta. Sitten vasta tuli muutosta, kun Maijan serkut Annikki ja Meeri Sorvali tulivat evakkoon ja asettuivat asumaan kirkolle heille osoitetun Vikströmien kesähuvilan asukkaiksi. Meidän kylässä oli monta samanlaista kesäkotia, joten evakkoaikana kylän väki melkein kaksinkertaistui.

Pihaleikeissä oli lumen tultua käytössä pieni mahakelkka, ja tietysti voi lasketella rinteellä myös pahvinpala takapuolen alla. Muistaakseni en uskaltanut sillä kelkalla koskaan, meidän kotitie päättyy maantiehen ja sillähän oli liikennettä, vaikkei nyt niin tiuhaa. Menin sen pahvinpalan kanssa maantien toiselle puolelle, jossa oli sopivan kokoinen rinne Suonmäki. Siinä uskalsi laskea, ainakin sen jälkeen, kun maat jäätyivät ja suo muuttui kantavaksi. Äidillä oli talviliikkumiseen potkukelkka eli potkuri, siinä sai kyytiä sellainen, joka ei saattanut vielä omin jaloin taapertaa. Nuorempaa sisarusta voi liikutella mahakelkassa sitten, kun vakaa istuminen oli hallussa. Sellaisia kuvia on nostalgisissa Martta Wendelinin tauluissa, me elimme realitynä sellaista.

Isossa tuvassa oli lapsilla lämmin paikka kirmailla ja leikkiä keskenään. Kaikenlainen piirtely oli suosittua, koska kyniä riitti. Paperiksi kelpasi sanomalehden valkoinen marginaalireunus. Pertillä oli karjalanmuistona keltainen polkuhevonen, se oli hänen yksinomaan. Pentti oli liian pieni vielä, hädin tuskin käveli kunnolla. Itselläni oli nukke, jonka olin saanut Hyvinkäällä asuvalta Impi-tädiltä, äidin sisarelta. Sitä en kyllä muista, milloin sen olisin saanut, joten ilmeisesti se oli aika vanha. Siihen aikaan nukke oli muuten omatekoinen, mutta nuken pää oli ostettu, joko pahvista, posliinista tai guttaperkkasta tehty. Myöhemmin osallistuin äidin seurana joulunalusviikkojen nukketalkoisiin, kun siskoja syntyi ihan kolme lisää tässä talossa.

Maijalla oli suosikkileikkinä perustaa leikkikoti, ja siinä roolit, jos oli vain kaksi, niin isä ja äiti. Jos leikkijöitä oli enemmän, niin he olivat perheen lapsia. Tärkein ohjelmanumero oli laittaa ruokaa, ja ainakin Nyströmillä ollessa Esteri-äidiltä löytyi aika pian pari pikkulautasta eli tassia, joihin annosteltiin sitä kuuluisaa kalakeittoa. Siten ohjelman huippu oli ruokailu. Kesäaikana kodin teko oli monipuolisempi, siihen  tarkoitukseen mentiin metsänlaitaan, josta löytyi pehmeitä sammalpaakkuja. Niistä sai nopeasti irti tuolin tai vuoteen, ja talon ulkoseinät pikkukivistä. Se leikki kesti useita päiviä, ennenkuin kaikki oli tehty. Sinne soppalautaset eivät kuitenkaan kulkeutuneet, kestit olivat marjoista koostettu heti, kun ahomansikat vähänkin alkoivat kypsyä. Ja niitähän riitti kaikilla pientareilla.

Tuon ikäiset lapset vaativat paljon huolenpitoa, mutta siinä ei ollut kaikki. Elsa oli viimeistä kuukauttaan raskaana, seuraava vauva syntyisi kohta, ensimmäinen tässä talossa. Jos junat kulkisivat, äidinäiti Henrika tulisi apulaiseksi lapsen syntymän ajaksi Hyvinkäältä. Niin sitten kävikin, noin 70-vuotias mummu tuli sukankutimineen keinutuolin asukkaaksi. Elsa oli ollut Henrikan nuorin lapsi, syntynyt 42-vuotiaalle äidille 1906. Henrika kutoi ensi töikseen valkoisesta langasta Tatulle päänsuojaksi kypärän alla pidettävän naaman ja kaulan suojuksen, jossa oli aukko vain silmien korkeudella. Se oli niin kallis säilytettävä, että myöhemminkään Elsa ei sitä antanut purettavaksi muuhun käyttöön, kuten siihen aikaan oli tapana.

Marja-Leena syntyi noin viikkoa ennen joulua, joten uusi koti sai ensimmäisen uuden vauvansa heti kohta. Syntyi terve ja napakka tyttö. Minulle kaveriksi sitten joskus, kunhan siitä vielä kasvaisi. Vauvan vaunut olivat Pertille Viipurista hankitut ja vanerista tehdyt. Kaipa niissä oli kuomukin, vaikka en muista toimiko se laite kuinka hyvin. Kuomun materiaali oli vedenpitävää pegamoidia.

Isukkia ei tainnut näkyä, hän oli rintamalla sinä jouluna, sillä sota kesti noin 100 päivää (tarkemmin ottaen 105, kun tehtiin Moskovan rauhansopimus 13 03 1940). Henrika oli onnistunut tulemaan hyvissä ajoin, ja jollain konstilla oli kunnan kätilö saatu tietämään asiasta. Sitä en kyllä tiedä, oliko päässyt itse tapahtumaan, vai tuliko vasta jälkeenpäin. Äitiysvuodeaikaa pidettiin silloin vähintään viikko, ja Henrika hääräsi minkä ehti. Siellä kotona Hyvinkäällä piti emännyyttä kotona asuva Impi, Elsan vanhempi sisko. Hyvin Henrika jouti olemaan joitakin viikkoja.

Minulle vanhimpana tyttärenä oli yleensä delegoitu tuo käytettyjen vaatteiden purkuhomma, joka kyllä ei ollut helppoa, jos oli jo parsittu tuote kyseessä. Piti ymmärtää,miten kohta oli syntynyt ja ottaa pois vahvikelangat, sillä katkeamaton lanka oli aina paras tulos. Kintaisiin käytettiin tavallisesti kahta ohuemmaksi kulunutta purkulankaa, joten saatiin tweed-pintaista neuletta. Muunlaisia en taida lapsuudesta muistaakaan, myös lasten nilkkasukissa se oli käytäntönä. Sain purkaa myöhemmin myös käytettyjä vaatteita, jos palasista ajateltiin tehdä jotain lapsille. Mummu teki lapsille talvijalkineiksi tallukat, jotka oli tehty takeista purettuja pieniä kappaleita yhteen tikkaamalla. Muistuttivat nykyisiä varsilenkkareita aika lailla. Kyllä niillä kuivalla lumella hyvin tarkeni, ja ne kuivivat siinä hellan antamassa lämmössä aika pian.

Henrika toi myös kokemuksensa antamaa turvaa, hän oli ollut perheellinen aikuinen jo edellisen sodan aikana. Saippuankeitto syksyllä oli niistä hurjimpia hommia näin jälkikäteen ajateltuna. Ei sitä kuitenkaan 1939 tehty, koska olisi pitänyt kasvattaa kesäpossua sitä ennen, se saippua tehtiin nimittäin teurasjätteista keittämällä ja lipeää käyttämällä. Possu oli hyvä kierrättäjä, sen ruoka koostui pääasiassa ruoanvalmistuksen tähteistä, perunankuorista, jotka olivat puolestaan pääasiallinen jäte. Ne pantiinkin valmistamisen yhteydessä lajiteltuina suoraan ns. sikaämpäriin, joten niitä jätesankoja oli kaksi. Ainakin kesällä 1940 meillä jo oli possu. Kun ilmat tulivat niin kylmiksi syksyllä, että possua alkoi palella, se teurastettiin, kun ei ollut talvikotia sille. Yleensä se oli hengissä vielä syyskuulla, kun perunannostosta tuli ns. pikkuperunoita, liian pieniä kuorittaviksi, niin ne keitettiin suoraan isossa saunan padassa. Possulla oli silloin oikein ruokajuhlia pävittäin.

Onneksi oli tuo iso hella! Sen päälle mahtui ikuinen kuumavesilähde, alkuun emalikattila, mutta aika pian (ehkä vuodesta 1945?) 5 litran tasapohjainen rautapata. Sen lisäksi oli isohko emalinen pesuvati, jossa vauvan aikaansaamia lisäpyykkejä voisi viedä eteenpäin. Muurin rakoon sai tungettua uunipellin ohella pienen puisen kepin tai useampia, jotka toimivat ripustusortena. Ei ollut kuivan huoneilman ongelmaa.

Pitkään vielä rakennustöitä riitti seuraavana keväänäkin, kunhan ilmat lämpenivät. Varmaan vuorausten täydennystä, ja ehkä oli kesken vielä Tatun työhuoneen kohta eli nykyinen vierashuone. Pohjakerroksen kellariosastokin taisi syntyä vasta silloin, sinne tuli juures- ja  hillokellari erikseen. Ja ne pilarien väleihin tehdyt seinät. Kantolan pappa jostain päin Iittiä oli pyörällään tullut viimeistelemään taloa, mutta esim. vinttikerroksessa olivat lämpöeristeet eli kutterinpurut rakenteiden väleissä pitkään näkyvillä, sinne ei ollut lapsilla asiaa.

Vintin orsilla riippui talvisin ruokalähteeksi 1-2 palvattua sianjalkaa, muut osat olivat isossa saavissa suolattuina veteen. Kerran vintille vietiin kuivattua haukeakin, se oli jotain välirauhan aikaa. Hiiriä ei liikkunut siellä ylhäällä, saivat olla ihan rauhassa. Puolukkasaavi kuului myös kerätä täyteen syksyisin, se taas oli hillokellarin lattialla, jossa lihasaavikin aika usein. Niihin aikoihin ei oltu kuultukaan vielä jääkaapista, se tieto saavutti Suomen vasta 1960-luvulla. Kaikki säilytettävä piti syödä nopeasti. Meillä ei ollut varsinaista ruokakomeroa, joka vanhemmissa uunilämmitystaloissa oli aina talon kylmimmässä nurkassa.Jos jotain piti säilyttää, se vietiin pohjakerroksen hillokellarin hyllyille, jotka ainakin kesäaikaan olivat ihan tyhjillään.

Ruoka tehtiin korkeintaan kahta- kolmea ruokailua varten jauhoista ja perunoista, joskus mukana myös munia tai lihaa, muttei läheskään aina. Pääasiallinen kestoruoka oli leipä, se ei loppunut koskaan. Leivät säilytettiin suljetuissa saaveissa pohjakerroksessa. Elsan lajit olivat ruisreikäleipä muille aterioille ja limppumainen kauraleipä aamiaiselle. Pullaa oli yleensä vain viikonloppuisin, se kuivui nopeasti korpuksi. Hyvin tultiin toimeen!

Kesäaikana maito oli ongelmista suurin. Avuksi otettiin kaivo, jonne maitohinkki narun varassa riippumaan niin, että pohja otti veteen ja jäähtyi sitä kautta. Osasta maitoa tehtiin viiliä, jolloin se jätettiin tekeytymään yön yli avonaiseen astiaan vanhemman viilin osan kanssa (ns. viilin siemen) ja oli seuraavana päivänä syötävän hapanta, jos astia oli tarpeeksi pieni. Meillä viilit tekeytyivät tiskipöydän toisessa alakaapissa, jossa ne olivat pölyltä suojassa. Viilin joukkoon pantiin aina talkkunajauhoa, se teki maidosta ruoka-annoksen lämpimänä aikana, ei tarvinnut virittää hellan tulia puuron keittoon.

Tella päättää tämän muistelman aamunokosillaan. Hän viettää ehtoopuolen aikaansa tässä talossa, joka tarjoilee etuovesta ulos mentäessä minimimäärän rappuja huonoille takajaloille. Kyllä se vielä toistaiseksi jaksaa pohjakerroksen raputkin kulkea, mutta hitaammin menee.

lauantai 9. marraskuuta 2019

Melkein isä

Isäinpäivän aaton muistelmia, kynttilät läheisille isille.

Äitini läheisin veli oli Lauri Villiam (toisissa todistuksissa Viljam?). Hän syntyi 1897. Koko elämänkaari kului Hyvinkäällä. Kouluaika osui vuosien 1906- 1910 väliin, jonka loppuessa hän sai päästötodistuksen ( 8 lukukautta). Nuoruuden erilaisten työpaikkojen (asemalla, maataloustyötä Uudenkartanon = Honkalan tilalla 1914-22 ja mm. Hyvinkään verkatehtaalla värjärinä) jälkeen hän pääsi Hyvinkään rautatieasemalle asemamiehen oppiin ja suoritti töissä oppien erilaiset vaadittavat kurssit 1930-luvulla. Senjälkeen hän oli vuodesta 1935 pysyvästi töissä Hyvinkään asemalla eri tehtävissä. Hän sai Mannerheimin muistomitalin osallistumisestaan sotaan 1939-40. Asemamiehen työmaata riitti koko elämänajalle työksi, se muuttui 1959 junamiehen työksi. Siitä hän siirtyi noin 70-vuotiaana eläkkeelle.

Laurin kuva on peräisin vuodelta 1952. Kuvaaja on varmaan sisko Impi, hänellä oli suvun ainoa laatikkokamera. Laurin tontin koko oli peräti 2 ha, siihen kuului eläintenhoitoon tärkeätä heinämaata ja pieni laidunkin. Tila koostui Laurilasta ja ostetusta toisesta Anttilan tilasta.
Hän asui kaiken sen ajan, jonka hänet tunsin, omassa kodissaan Hyvinkään Mutilassa. Talo oli hänen itse rakennuttamansa ja sen nimi tietysti oli Laurila. Kun opin hänet tuntemaan, hänen kotonaan asuivat jo iäkäs äitinsä Henrika Sofia ja sisarensa Impi Helena. Molempien naisten sukunimi oli Jahnsson, mutta Laurin sukunimi oli Jana, hän oli vaihtanut sukunimensä maistraatin päätöksellä 1935. Perheen vanhimmista lapsista osa kuului niihin suomalaisiin, jotka saivat valita ruotsalaisen sukunimensä tilalle jotakin muuta suomalaista. Suurin nimenmuutto tapahtui vuosina 1906 ja 1907 Snellmanin syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Kansakoulunopettaja avusti tässä prosessissa. Velipuolet ja vanhin täysveli ottivat joko nimen Nurmi, toiset Suomalainen. Ehdotus ei koskenut tyttöjä, joiden sukunimi tulisi avioliiton kautta kuitenkin muuttumaan.

Talossa oli myös navetta, jossa asui lehmä, jokunen lammas, kanoja ja kesäpossu. Ja tietysti koira, jonka nimi aina oli Nalle. Ennen kaikkea talossa oli upea puutarha, no eihän se nyt ollut ihme, kun oli kyse puutarhurin pojasta. Ja kun työpaikaksi muodostui Hyvinkään rautatieaseman vaihteet ja muu tekniikka asemamiehenä, niin oli mahdollista saada ostaa VR:n Nuppulinnan puutarhasta myös taimia, niitähän myydään nykyisinkin sesongin loppuessa alennuksella. Koko piha tuoksui, kun oli valkoisten leimukukkien aika, niitä oli pitkässä kukkapenkissä taloon johtavan tienpätkän varressa. Syksyisin marja- ja hedelmäpuutarha antoivat runsaan sadon. Koko pikku talo oli aina viimeisen päälle huollettu ja siisti, kuin taivas lapsen mielestä. Näin ei kuitenkaan ollut ollut aina.

Lauri oli avioitunut 1930-luvulla Kiteeltä kotoisin olevan 1898 syntyneen Hilma Juvosen kanssa. Kumpikin oli jo hyvässä keski-iässä. Silloin talokin valmistui. Sähkötöiden asennuslaskusta ilmeni, että valmistumisvuosi oli 1936. Hilma oli taitava ja osaava naisten askareissa, hänelle Lauri hankki omat kangaspuut, jolla kodin tekstiilien laitto sujui kepeästi. Siinä samalla Lauri auttoi äitini myös koulutusputkeen, kun hänet lähetettiin Tampereelle oppia saamaan. Äitini avioitui myös 1930-luvulla, hän sai häälahjakseen Laurilta kangaspuut, jotka ovat nyt minulla käytössä. Vanha äiti eli mummoni Henrika Sofia asui perheineen niihin aikoihin Hyvinkään Vehkojalla (leskenasunnossa jo 1910-luvun alkupuolelta alkaen).

Laurin perheeseen tuli iloisia uutisia, kun saatiin tietää, että Hilma oli talvisodan jälkeen 1940 raskaana. Hän oli vanha silloiseksi ensisynnyttäjäksi, ikää yli 40 v. Mikäs olisi vauvan tullessa valmiiseen kotiin. Asiat eivät sujuneet kuitenkaan toivotusti. Tuli kauhistuttava käänne. Monen sen aikaisen äidin tapaan Hilma sai lapsivuodekuumeen, bakteeritulehduksen, joka johti kymmenessä päivässä hänen äkkikuolemaansa 13.3. 1941. Myös vastasyntynyt poikavauva, joka sai hätäkasteessa nimen Arvo Johannes, menehtyi paria viikkoa myöhemmin verenmyrkytykseen (septicaemia) 01.4. 1941. Isyydestä tuli peruttu asia ennenkuin se oli oikeastaan alkanutkaan. Näistä tapahtumista olen kuullut äidiltäni vain lyhyesti, sillä meidän perheemme asui Iitissä ja kirjeet kulkivat sota-aikana harvoin.

Voi vain aavistaa sitä surun määrää, joka tuolloin astui valkoisena hohtavaan taloon. Tämän raskaan vaiheen takia Henrika Sofia ja Impi-sisko muuttivat Vehkojalta talon emännyyttä hoitamaan, sillä sen aikaiseen tapaan miespuolinen ei ollut saanut mitään oppia ruoanlaitossa eli ns. keittämisessä. Oli vaarana, että mies kirjaimellisesti nääntyy suruunsa, kun ei ole leipääkään. Lauri ei koskaan myöhemmin halunnut perustaa uutta perhettä.

Laurista kasvoi näin lähisukulaistensa turvaverkon turvin toisen maailmansodan aikana oman läheisjoukkonsa huoltaja, jonka toiminta oli kaikinpuolin aina kiitettävää. Impikin kävi töissä Verkatehtaalla, joten talossa oli kaksi ansiotyössä käyvää. Kaikki ajatellut pikku hankkeet saatiin järjestettyä. Näin elettiin vuoden 1953 alkuun, jolloin äiti Henrika kuoli 90-vuotiaana. Sen jälkeen emäntiä oli vain yksi, Impi-sisko. Asuivat kaksin, kumpikin vielä toistakymmentä vuotta työelämässä. Lauri siirtyi eläkkeelle 1967. Varsinkin sisarussarjan vanhimman tytön, Elin Salon perhettä oli Hyvinkäällä paljon ja yhteyttä pidettiin heihin ja muihin sukulaisiin monella tavoin. Apua riitti myös Elsan asioiden muistamiseen, vierailimme varsinkin 1940-luvulla, kun junayhteys oli olemassa.

Impin ottama kuva vuodelta kesältä 1955. Paraativaatteet päällä. Ikävä kyllä, en osaa sanoa, kuuluiko tuo rakennus Laurilaan, mutta joka tapauksessa se on sillä tontilla seisten otettu.
Tämä kuva on juhlapuvun vaihdon jälkeen Laurilan seinustalla. Lakki oli vieläkin kuvassa mukana, se pantiin Impin työtoverin pikkutytön päähän, joka oli silloin hoitolapsena äitinsä työvuoron takia. Impi kuvasi taas.
Olin päässyt ylioppilaaksi Lahden yhteiskoulusta keväällä 1955. Lakkiaisjuhla pidettiin Lahden uudessa konserttitalossa, jonne myös Lauri matkusti Hyvinkäältä mukanaan onnittelulahjansa. Se oli ällistyttävästi upea rannekello kultadubleeta, kuten asia silloin muotoiltiin. Siinä tilaisuudessa sain useita stipendejä sitkeydestä voittaa vaikeuksia. Sain kunnian pitää myös kiitospuheen opettajille. Olin suvun ensimmäinen valkolakki, ja Lauri katsoi, että se oli eräs tärkeimpiä saavutuksia vaihtaa yhteiskunnallista asemaa. Ja vielä naisihminen... Myöhemmin kesällä matkustin jonain viikonloppuna Hyvinkäälle, sillä olin kesän töissä Lahdessa. Mukaan piti pakata näytille se lakki ja myös juhlissa olleet parhaat tamineeni, niin oli toivomus. Vierailu oli lyhyt, koska silloin viikonloppu oli yhtäkuin sunnuntai, lauantaisin oltiin töissä. Tapasin tietysti Impin ja Laurin ja joitakin hyvinkääläisserkkuja.

Lauri kirjoitettiin Meilahden sairaalaan 01 07 1974 osastolle 82. Sieltä vierailtiin Yliopistollisella Sädehoitoklinikalla mm. saamassa tele-hoitoja ainakin kahteen otteeseen lähetteiden mukaan, elokuussa ja lokakuussa..

Laurin elämä päättyi jo 1974. Hän oli oppinut jo nuorena tupakoimaan, Lauri ja pilli-Klubi kuuluivat aina yhteen. Varmaan suru vahvisti tätä tapaa. Se koitui turmioksi, kun keuhkosyöpä alkoi elää omaa elämäänsä. Kuolema muutti asiat myös talon suhteen, koska se oli yksin Laurin. Impi muutti sitten pikkuosakkeeseen kerrostalossa säästöjensä turvin. Pesänselvittäjä myi Laurin talon Hyvinkään kaupungille, joka niihin aikoihin havitteli yläasteen koululle uutta rakennusta viereiselle mäntykankaalle. Koulu siihen sitten nousikin. Laurilla ei ollut testamenttia eikä rintaperillisiä, joten kaikki hänen omaisuutensa jaettiin sisarusten tai heidän jälkeläistensä kesken. Irtaimisto myytiin huutokaupalla. Serkkuni Martta ja Anikka Salo ovat hoitaneet hänen ja isovanhempieni hautaa.

Vielä kuoltuaankin Lauri siis auttoi sisaruksiaan, kun juuri kukaan ei ollut kummoisissa varoissa. Minun äitini osuus perinnöstä tuotti kotiimme väritelevision, jota ei ennestään ollut. Muiden osuus oli vastaavaa luokkaa, kun 8* sisaruksesta oli yhteensä elossa 5, sisar- ja velipuolten osuus oli lisäksi 4 osaa. Kaukaisin perijä oli vanhin täysveli Bernhard, joka asui vielä niihin aikoihin Petroskoissa  Neuvostoliitossa. Hänellä ei ollut oikeaa käsitystä suomalaisen rahan ostovoimasta, perinnöstä kun hupeni enin osa hakumatkalla, jonka aikana matkustettiin taksilla ympäri Suomea omia sukulaisia ja vaimon sukua tapaamassa.

*Lisäys tuohon edelliseen: Sain Mikolta tietoja lisää 10.11: Laurilla oli vähän aikaa pikkuvelikin nimeltä Arvo Valteri. Sisaruksia olikin siis 9 eikä 8. Hän oli syntynyt 17.03 1904 ja kuoli 12 01 1907 siis vajaan 3 vuoden ikäisenä, kun Elsa oli silloin vain reilun 1/2 vuoden iässä. Lauri varmaan antoi pikkuveljeltään käyttämättä jääneen nimen omalle pojalleen, mutta toiseksi nimeksi tuli Johannes.


Tutkin juuri muutama päivä sitten muista syistä yläkerrassa sijaitsevaa isäni arkistoa, ja kas, siellähän oli pari kansiota myös Laurin kuolinpesästä pelastettuna. Harmi, kun ei ennen löytynyt aikaa perehtyä niihin, mutta siellähän olivat. Ilmankos olen ajatellut Lauria monena päivänä, alitajunta on tehnyt työtä, jotta tämä kirjoitus saatiin aikaiseksi. Löysin muutamia tietoja äsken uudelleen arkistossa käydessä ja ennen kaikkea sain muutaman kuvan tähän postaukseen.

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Marraskuulla päätetään toimintasuunnitelmista

Aamuinen sumu on haihtunut, aurinko hieman pilkahteli ennen laskemistaan pilvien raoista. Papulanruusuaidan kellertävä sävy kului pakkasilla pois, tilalla on syvempi ruskeanpunaisen sävy.

Olen viikonvaihteessa katsellut ajan mittaan kertyneitä tapahtumia hieman toiselta kantilta kuin ennen. Kun dokumentointi on nykyisin niin helppoa, on parina viimeisenä vuosikymmenenä kertynyt muistoja entistä enemmän. Melkein aina, vuodesta 1983 alkaen on kyllä tullut kirjoitettua päiväkirjaa, mutta nykyisin apuna on digitaalinen kuvavarasto, joka lähes kymmenen vuoden ajan on muistettu merkitä kuvauspäivän tarkkuudella. Ja viimeisen kymmenen vuoden ajalta on myös tehty sähkön avulla blogipostauksia, joiden avulla sattuneet tapahtumat ovat saaneet muuta viitekehystä ympärilleen. Tekstin kuvat on talletettu Tellan kanssa 03 11 2019 ja kello oli silloin noin 14.


Varhaisemmalta ajalta on varsinkin yksi jäänyt kirkkaana mieleen, se oli vuoden 1961 syksy, kun olin vaihtanut luokanopettajan työ- ja asuinpaikan Pohjanmaalta Sysmään. Olin katsellut elämääni siinä ammatissa viitisen vuotta ja tullut siihen tulokseen, että tulisi vaihtaa alaa, koska vain noin puolet luokkahuoneessa vietetystä ajasta oli mielestäni tyydyttävää. Mielessä kangasteli muinoinen 1956 hylätty biologian opiskeluala, jonne en sitten pyrkinytkään, olin korvannut 1956-58 sen päteväksi luokanopettajaksi hankkiutumiseen. Mutta seuraavana keväänä 1962 olinkin hakenut ja valmis uusiin pääsykokeisiin. Niistä selvisin ja sain kutsun opintoihin syksystä. Kun olin vastaanottanut aiemmin luokanopettajan tehtävät Sysmässä vielä lukuvuodeksi eteenpäin, sain lykkäystä opintojen alkamisesta. Helsinkiin matkustettiin vasta syyskuussa 1963, jolloin tuntui, kuin maailma olisi kääntynyt radallaan...

Vuorenkilpien lehdet ja komeamaksaruohot vertailevat punavärejään, aika samaan on päädytty.

Näyttäisi, että kekriin tai pyhäinpäivään päättyvä vuodenkierto on luontaista tilinpäätöksen aikaa. Sadonkorjuuta ei kyllä ole enää aikoihin ollut, eikä milloinkaan sellaista oikeata, jota edeltäisi suunnittelu ja järjestäytynyt toiminta. Sadon tuotanto on pikemminkin ollut vain seikkailua muun ohella. Leipätyöni on mennyt tietysti ensimmäisenä, kaikki muu on enemmän vapaa-aikana ja viihteen puolella tapahtuvaa. Eihän ollut viljelymaatakaan huoneenalaa enempää aikaisemmin, vasta vuoden 1982 jälkeen, siirryttyäni hallinnoimaan tätä Vierulan tonttia alkoi olla sen verran, että sen tohti ajatella suunnitelmia tehtäväksi.

Kun katselen muistiinpanojani ja kuviani, huomaan, että selvää ryhdistäytymistä tulevaisuuteen ja asioiden muuttamiseen on pitkältä ajalta juuri syksyisin. Voi tietysti olla, että syyskaudella kirkastuu taloudellinen tilanne paremmin kuin muulloin. Melkein aina olen maksanut liikaa veroa, joten pienempikin veronpalautus on ollut omiaan auttamaan talousasioiden suunnittelua.

Pensashanhikki jatkaa kukkimistaan

Listaanpa tähän muutamia viimeisimpiä nykyhetkestä taaksepäin. Talon pesuhuoneen rakentaminen entiseen keskeneräiseen kolkkaan alkoi tyhjentämisoperaatioilla marraskuun 6 pnä 2017. Talon ulkovuorausta pohdittiin kuukausikaupalla syksyllä 2015, valmista tuli toukokuussa 2016. Ikkunaremontin suunnittelua piti käydä 2009 melkein koko syksyn, että se 2010 saatiin toimeksi. Vessaremontti ja ovien sadekatokset tehtiin samalla kaavalla 2006, silloin päätettiin myös ilmalämpöpumpuista, mutta ne tulivat käyttöön vasta keväästä 2007. Keittiön täyskunnostus vei suunnitteluaikaa myös koko syksyn vuonna 2004. Sitten olikin vain tekemistä toukokuulla 2005.

Itse asiassa vain saunan vesiputkien suunnittelu ja vaihto on tapahtunut kesäaikaan, vuonna 2016, samoin kiukaiden vaihto-operaatiot muutamia kertoja. Auton vaihtoa on alettu pohjustaa aina syyskaudella, koska melkein katsastukset ovat olleet kevätpuolella, ja on pitänyt päättää mitä jatkossa vanhan auton suhteen.

Samoin alapihan orvokit.

Tietysti on niin, että jos suunnitelma koskee rakennustyötä, se on varattava hyvissä ajoin, kuukausia aiemmin, että tekijä voi suunnitella töittensä rytmin järkeväksi. Tai jos on terveydenhoidosta kyse ja aikaan voi vaikuttaa, kesälomakausi ei ole järkevä vaihtoehto, kun tekijöitä on vähemmän. Jos terveysprobleema ilmaantuu yllättäen, niin sitä tietysti on heti hoidettava, mutta molemmat syöpätapaukseni 2014 ja 2015 ovat myös syksyisen tarkastelun seurausta ja pantu toimeen heti vuoden alkaessa.

Pikkutalven ensimmäinen näytös on ohitettu, valkoisuus vaihtui viime yönä vihreyteen.

On luonnollista, että uuden oppiminen saa sysäyksen syksyisin, sillä kansalaisopistot alkavat toimintakautensa. Muutamassa viikossa ehtii jyvälle, ja mukaviakin päätöksiä syntyy tuota pikaa. Kuten nyt osallistuminen Lumi Tirrosen pitämälle blogikurssille syksyllä 2010. Jo kuukauden kuluttua avasin tämän tonttiblogin taipaleen, ja hieman myöhemmin myös tertunkasvimaailma alkoi ilmestyä.

Piharuukut ovat luovuttaneet kesähepenet. Kanervat odottelevat lupaamiani havuja, nyt olisi tarpeeksi pehmeä multa.

Vuosi sitten oli yksi tärkeimpiä elämäni päätöksiä. Lähtö kaihileikkaukseen oli aivan ovella, se olisi 13 11 2018. Tämä oli niin erilaista kuin ennen, sillä silmät ovat ihmisen tärkein apulaisosasto, ilman niitä joka minuutin kesto on moninkertainen ajallisesti. Sitä varten täytyi suunnitella monenlaista varaksi, eihän kukaan ensi kertaa sinne mennessä tiedä, miten kauan joutuu sokkona olemaan, ja mitä muuta pitääkään ottaa huomioon kuin kotiin selviäminen leikkauksesta. Hyvät ystävät ja tuttavat antoivat kyllä toiveikkaita lausuntoja, että turhaan jännität.

Olin varannut jääkaapinkin täyteen, jos ei tulisi mentyä heti kohta kauppaan kotiin palattua. Jääkaappi oli eri mieltä, se lakkasi jäähdyttämästä, ja edellisiltana jouduin keksimään tilat tavaroille muualta, osa pohjakerroksesta ja tietysti kylmänä vuodenaikana taloista löytyy viileämpiä kohtiakin. Oli sattunut jokin virtapiikki yhtaikaa, ja sähköjärjestelmä oli ns. vetänyt sulakkeen alas. Oikeasti se oli vikavirtakytkin. Sähkömies ehti pyörähtää kaappia kurkkaamassa lähtöpäivän aamuna.

Maantien suunnasta puutarhaan päin.

Näkemiseni oli muuttunut vaivalloisemmaksi vähitellen, mutta sellaista, minkä olisin ymmärtänyt silmän mykiöstä johtuvaksi, ei tullut edes mieleen. Pikemmin arvelin olevan vikaa silmän liikuttajalihaksissa, jotka eivät jaksaneet pelata yhteen tuottamaan hyvää kuvaa. Oli nimittäin paremman katselun päiviä, kun oli levännyt eikä aurinko häikäissyt, huonointa oli väsyneenä tai kirkkaalla sivu- tai vastavalolla. Matkojen suunnittelu oli hankalaa, kun ei tiennyt etukäteen, onko hyvä päivä vai ei. Toinen vaihtoehto taka-alalla häämötti mahdollisena ikävämpänä versiona, ehkä jokin kasvain tuottamassa kaksoiskuvaa. Takana oli kesä, jolloin peräti kaksi pitkäaikaisen työtoverin hautaus- ja muistotilaisuutta tuli niillä näkimillä tehtäväksi, matkat eivät olleet helppoja, kun keliä ei voinut kuinkaan valita.

Meidän tontin viimeiset  hoidetut lumimarjat. On niitä kyllä rikkaruohoina syreenipensaissa, mutta pyritään poistamaan.

Onneksi oli vielä yksi valttikortti, hyvä naapuri, jonka kanssa sain tehtyä vuosi sitten pyhäinpäivää edeltävän hautausmaamatkan. Se oli jo kolmas matka sinä vuonna Janakkalaan. Naapurin Ahti tarttui autoni rattiin, ja reippaasti tehty projekti oli jo kohta puolen päivän jälkeen valmis. Mikä suunnaton helpotus, kun ei tarvinnut itse ajaa! Jo vuotta aiemmin olin pyrkinyt karsimaan näitä matkoja sopimalla hautojen kesäaikaisen hoidon seurakunnalta ostetuksi palveluksi. Itselle jäisi talviaikainen hoito kanervineen ja kynttilöineen.

Makedonianmänty lintujen ruokapaikalla. Joka oksanpää taipuu hieman alemmas.

Oli oikeastaan suuri yllätys kuulla silmälääkäriltä lokakuun lopulla, että asia voitaisiin korjata mykiöiden vaihdolla, koska luonnollinen kudos käyttäytyi nyt eri lailla, kuin olisin osannut arvata. Mitään sameutta tai hämäryyttä en kokenut näkeväni koko aikana, ainoa riesa olivat ne kaksoiskuvat.

Leikkauspäivä koitti, asiat olivat muuten hyvässä järjestyksessä. Tytär Helena oli tullut mukaan, hoiti sairaalaan ja sieltä pois, ja viipyi kotonakin vielä pari päivää. Sitä en olisi voinut edes ajatella, niin hankalalta se olisi tuntunut pyydellä. Toinenkin tytär Ulla oli järjestänyt asioitaan ollakseen käytettävissä, jos tilanne pitkittyisi. Kun silmät voitiin leikata yksi kerrallaan tai molemmat samalla kertaa, en yhtään epäröinyt, vaan valitsin jälkimmäisen. Koko järjestely voitaisin nyt kuitata samoilla vaivoilla, ainoastaan sairaalassa olo vei tunnin enemmän.

En olisi voinut paremmin selvitä, kuin mitä tässä prosessissa tapahtui, apu oli aivan ihmeellistä ja uskomatonta. Toipuminen ja leikkauksen jälkiseuraukset olivat uskottua paljon helpommat. No pääsinkö kaksoiskuvista eroon? En pelkästään sillä leikkauksella, vaan myös sen jälkeisellä oppimisella.


Lääkäri selitti, että silmät olivat ennen leikkausta eri vahvuiset, joten oppimisprosessit olivat määränneet mykiöiden muuttuessa kaihista nuo kaksoiskuvat. Parempi silmä oli voittanut heikomman tuottaman kuvan. Ja nyt, kun silmäni taas olisivat tasavahvat, pitäisi oppia näkemään myös yhtenä. En uskonut heti, mutta kun oli sovittu, että muutaman kuukauden opettelen ja sitten tilaan korjaavat lasit, jos ei tule toivottua apua, niin ryhdyin kuitenkin yrittämään. Tammikuulla 2019 jälkitarkastuksessa tästä asiasta sovittiin, ja kuinka ollakaan, parin kuukauden kuluttua huomasin, että sehän toimii! Nyt ei tarvitse lainkaan silmälaseja ajellessa eikä kotioloissa ollenkaan. Paitsi pienemmässä tekstissä mennään ihan market-laseilla, tai jos silmä tippuu puikkotöissä.

Maantielläkin syksyinen ilme. Pyhäpäivän iltapäivällä kuultiin kirkonkellojen soittoa.

Ai mitäkö olen suunnitellut ensi keväälle? Valmistelutyöt on jo tehty, vanhimman viemärin alkupää pohjakerroksessa saa pientä laittoa.  Ainakin se on tiedossa, kun putkimiehen aikaa ei löytynyt tänä syksynä. Talon kattopinnan uusimisesta on kulunut ensi keväänä 20 vuotta, se on miettimisen paikka myös. Mutta kun katolla ei liikuta lumien poiston yms. suhteen, se ei kulu kuin sateiden voimasta. Nuohoojan silmät ovat välittäneet viestiä, että näyttää toimivalta.

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Pikkutalveen kääntyi

Tämä kuva on aamupäivällä tänään, siis 30 10 2019. Pakkasta pari astetta. Eilisen lumisateen tulokset jäivät maahan. Lehtikuusen neulaset ovat vielä puissa kiinni, muuten paljasta.
Samalta reisulta on tullut tämä ylämäen näkymä, jossa meillä kasvaa mäntyjä, kuivalle paikalle luontaisia puita. Niiden lähituntumaan on istutettu rodoja. Oikeanpuoleinen etualalla oleva mänty on oma istuttamani, se kasvoi itse siemenestä taimena liian lähellä autotallia ja siirrettiin sen takia kauemmas.

Kuvien innoittamana on haettu koneiden muistin kätköistä lokakuun lopun marraskuun alun kuva niin monelta vuodelta kuin niitä on löytynyt. Tässä ensimmäinen, joka on vuodelta 2007, jolloin olin hankkinut ensimmäisen digikameran.
Aukeat ovat maisemat! Vanhojen ikkunoiden aikaa. Kuvan etuvasemmalla kiinnostava tilanne purppurakuusesta, joka kasvoi monena vuonna vain lumen alle jäänein osin. Tästä näkee, että latvaa on tehty joitakin vuosia, tallin seinää vasten näkyvät viimeiset tulokset, kuin kukkavihko pitkän varren päässä. 

Viikon sisällä on saatu runsas annos arktisia ilmoja, ihan pidemmäksi aikaa. Selvähän se on, että niin tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, tämä vuosi on siitä varhaisemmasta päästä parin viime vuosikymmenen aikana. Tavallisesti saadaan vain viileitä maistiaisia ja jopa halloja syyskuussa, mutta  pysyvät lumet satavat yleensä marras- joulukuun vaihteessa. Pikkutalveksi nimitän syksyn  ensimmäistä lumista jaksoa, joka alkaa sitä ennen ja jonka lumet ovat pian kaikkoavaa lajia..

Eräs syksy on jäänyt mieleeni, se oli 13 10 1992 alkanut jakso. Silloin talvi alkoi rytinällä ja kesti marraskuun loppuun. Alkoivat vesikelit, lumet häipyivät ja samaa laatua oli pitkälle helmikuuhun 1993. Silloin puhuttiin El Nino-ilmiöstä.  Meidän pihasyreeniaita maantien varressa oli syksyllä täydessä lehdessä, kun paksut räntäsademassat laskeutuivat niille. Rungot taipuivat maahan päin katketen lopulta tai ainakin jäädessä palautumattomiksi lähelle maata. Noin kolmasosa aidasta poistui tällä tavalla. Samaa laatua kaikki muutkin lähialueiden pensaskasvit.

Seuraavina keväinä oli paljon aidan alasleikkuuta! Silloin kaadettiin myös aitaan kasvaneet melkoisen kookkaat vaahterat. Veljeni Pertti oli kuollut 1997 keväällä. Kun vuotta myöhemmin leikkasin aidan maan tasalle ja perkailin, muistan miettineeni, mitä Pertti olisi mahtanut tuumia tullessaan. Mutta eipä hän silloin ollut enää kulkijain joukossa
.
Kuva on vuodelta 2009. Pikkupakkasen päivä, mutta osa lehdistä on vielä puissa. Kuvattu pyhäinmiesten päivänä.

Kaikki nämä vuodet, joita olen aktiivisesti seurannut, ovat paria poikkeusta lukuunottamatta jatkuneet samoin: Pikkutalvea seuraa sitten toinen mutta pimeämpi syysjakso, joka saattaa kestää seuraavan alkuvuoden puolelle, tammikuun lopullekin asti. Mitä aikaa eletään, johtuu "hyvän ja pahan ilman" keskinäisistä suhteista. Lapsuudesta muistan mustavalkoisia piirroksia, joissa äkäinen paha eli pohjatuuli yrittää viimallaan riistää palttoon kulkijan niskaa lämmittämästä. Aurinkoa kuvaava lämmin hymy voittaa kuvassa tuulen, ja ilmat muuttuvat mukavammiksi.

Vuosi on 2010, päivä 29.10. Papulanruusuaita on yli metrin korkuinen ja täynnä kiulukoita. Syreeneissäkin on vielä lehtiä.

Reaalielämässäkin on näin, pohjoisilla ja eteläisillä leveyksillä taistelevat arktiset napailmat ja lauhkeammat subpolaariset ilmat. Polaarista eli napailmaa sisältävä alue on aina kylmempi, useimmiten pakkasellinen, subpolaarinen taas kosteampi ja sisältää liikkuvia matalapaineita sateineen ja tuulineen. Tämä jälkimmäinen on lähempänä kääntöpiirejä olevien alueiden rajapintaa, joka saa lämpimiä annoksia ns. keskileveyksiltä päiväntasaajan kahtapuolta, joissa kohdataan jatkuvasti aurinkoisia päiviä ja ilmat ovat läpi vuoden vähintäänkin lauhkeita.

Vuosi 2011, 03 11. Märkää syksyä vietettiin.

Napojen lähellä kummankaan ilmamassan paikka ei ole mikään vakio, vaan on sidoksissa meriin ja mantereisiin: Napailmat ovat yleensä mantereiden juttuja, korkeapaineita, ja meitä lähinnä tässä ovat joko Grönlannin tai Islannin itäpuoliskot tai Siperian seutu. Subpolaariset ilmat eli matalapaineet kehkeytyvät tavallisimmin merien päällä, ja vaikuttavat ensimmäisinä ja voimakkaimmin mantereiden länsilaitoihin, koska maapallo pyörii idästä länteen ja tällä korkeudella suunta on yleisesti ottaen pyörimissuuntaa vasten.

Vuosi on 2012. Ensimmäinen lumi oli satanut pari päivää aikaisemmin lokakuussa, kuva on marraskuun alusta, ja lumet olivat kohta häipyneet sateiden mukana. Uusia ja pysyviä tuli vasta joulukuun 1. viikon kuluessa.

Korkeapaine, jota viime aikoina on nimitetty jopa sanalla kupoli, on paikka, jossa ilmamassojen suunta on korkealta (ilmakehän ylemmät osat) alaspäin, josta seuraa, että herkät mittarit tunnistavat ilmassa olevan enemmän tiheyttä eli painoa kuin sitä on lähiseuduilla. Mitä kylmempää, sitä varmemmin painavampaa ilmaa. (No, tämä tietysti koskee vain lähintä ilmakehää eli trosfääriä, joka ulottuu 10 -12 km maan pinnasta, navoilla n. 8 km. Siinä tapahtuvat sääilmiömme.)
Mittareissa ilmanpainetta kuvaava pylväs kohoaa korkeammalle vain mitta-asteikossa. Kumpikin sana, sekä kupoli että korkeapaine aiheuttavat vääriä mielikuvia, joten termien kehittäjille olisi töitä tarjolla! Minun tietomaailmassani kupoli on nimittäin ylöspäin pyöreästi kohoava rakennelma, ja kun tässä reaalimaailmassa korkeapaineessa ilmat liikkuvat alaspäin, niin kupoli on vaihtoehto, joka ei koskaan tulisi mieleen.

Vuosi on 2013, ja päivä on 30 10.  Märkää syksyä tämäkin. Lehdet ovat lähteneet. Lumisia kuvia on vasta 1 12 alkaen.

Subpolaarisessa vyöhykkeessä on liikkuvia matalan keskuksia, jotka ajautuvat pohjoisella pallonpuoliskolla länsilounaasta itäkoilliseen heiketen samalla. Matala saa nimensä matalapaineesta, joissa ilmamassojen liike on maasta ylöspäin. Ja jälleen kyse on vain siitä, missä ilmanpainemittarin viisari on, se jää matalammalle tasolle, kun ilma nousee ylös eikä siis paina mittarin rekisteröivää kohtaa. Mitä lämpimämpää ilma on, sitä herkemmin se on liikkeessä ylöspäin.

Lokakuun 26 päivänä vuonna 2014. Lehdet pääosin kadonneet, paitsi syreeneistä ja jasmikkeista. Purppurakuusi näyttää puulta!

Isojen vesistöjen lähellä on myös vuorokauteen liittyviä ilmanpaineen vaihteluita. Kun vesi on usein öisin lämpimämpää kuin ilma, sen yllä pyrkii veteen varastoitunutta lämpöä siirtymään myös läheiseen ilmaan. Tästä seuraa ilman liikettä ylöspäin ja vastavuoroisesti mantereen päältä sieltä tulee viileämpää ilmaa tilalle. Saadaan maa- ja merituulia, ja niihin saattaa liittyä myös sateisuuden sitoutumista tiettyihin aikoihin vuorokaudesta.

Vuonna 2015 saatiin katsella keittiön ikkunasta tällaisia näkymiä kirkkoon päin. Koivuissakin on vielä lehtiä. Pysyvämpää lunta näkyy vasta 22 11 alkaen kuvissa.

Keskimäärin meidän alueilla ei juuri aurinkoisia päiviä ole, ne ovat enemmänkin pilkahduksia pilvisten jaksojen välissä. Valokuvien ottamista pitää silloin mitä tarmokkaimmin kiirehtiä, koska ehkä minuutin kuluttua koko show saattaa olla menetetty.
Näkymä 31 10 2016. Pikkutalven saimme marraskuun kahdelle ensimmäiselle viikolle, ja joulukuussa on taas lumisten kuvien aikaa. 

Ennustajatahot ovat olleet pitkän ajan sään kehityksestä sitä mieltä, että kaikkinensa tuleva talvi Skandinaviassa on kuitenkin melko leuto. Kohtahan se nähdään, pari kuukautta on vielä tätä vuotta katseltavaksi.

Vuoden 2017 syksy oli siitä poikkeuksellinen, että on/off tilanne lumen suhteen oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus lokakuun lopun - joulukuun alun välillä. Sen takia kuva onkin tuon ajanjakson puolivälistä 15 11 2017. Aurauslumia kaupan!
Lopuksi muisto viimevuotisesta, kuva on marraskuun alkupäivinä otettu. Lunta näkyy kuvissa vasta joulukuun alkupuolella.

perjantai 4. lokakuuta 2019

Kesä kääritään paketiksi varastoon

Loput matot kuivumassa 02 09
Eräs aiempi satsi mattopyykkejä kuivui 31 08 patiolla.
Kesä venyi pitkälle syyskuuhun. Oli syyskuun alkaessa jopa niin lämpimiä aikoja, että tohti mattopyykkäystäkin toimittaa! Sitä ei joka vuosi satu. Sateiden alkua saatiin odotella, ja tulivathan ne lopulta juuri, kun mattojen kuivumisaste oli lähellä sopivaa. Mutta nyt, kuukautta myöhemmin olemme sen tosiasian edessä, että lämpötilat hipovat nollaa yöt päivät ja luetaan varoituksia liukkaista keleistä jo ihan lähinurkilla.

Koiran kissanpäivät omassa sohvassa 24 08...
Miten se nyt niin pian hupsahtikaan?  Olen toki tässä Tellan kanssa aikaa viettäessä useasti tuuminut, että kovin nopeasti nuo iltatoimet taas ovat edessä, eihän päivälle paljonkaan vielä ehditty aikaan saada. Muutaman kerran syyskuussa ehti ruohonleikkuria ulkoiluttaa... Se suunniteltu viemäriputkien kuvaus ja harjaus järjestyi jo elokuun loppupuolella, nyt ollaan mietintävaiheessa jatkojen suhteen.

Viemärien harjaus alkuvaiheessaan 21 08. kuvaukset oli tehty jo pari viikkoa ennen tässä osastossa. Harjauspäivänä tutkittin kuvaamalla pohjakerroksenkin harmaavesien viemärin tila.

Tella esittelee rannikastöiden kertymää 07 09.
Muurahaisten torjuntaa sisällä on saanut toimitella sadekauden alettua. Se on teettänyt myös ylimääräistä siivoilua. Onneksi Helena päätti kesällä hankkia itselleen Dyson johdottoman varsi-imurin ja kysäisi, tilataanko meillekin samanlainen. Siitä on ollutkin paljon apua, yksi akullinen kestää sen verran kuin oma selkänikin, ja siivoustyö nopeutuu! Varsinkin rappujen ja eteisen kohdalla, jotka roskaantuvat nopeasti.

Kesällä hankin ruohotrimmerinkin, mutta sitä en ole ehtinyt juuri ollenkaan, kun koiralla on niin usein tarve pihaan eikä siihen yhdistelmään sovi enää trimmeri. Olisi vielä paljon toimiteltavaa, muun muassa kukkapenkkien perkauksia ja se kahden kilon narsissisipulien pakkaus multaan.  Ja polttopuitakin alakertaan tallista, niin kauan kuin mäki ei luista jalan alla. Olen sentään saanut alakerran vuosisiivoukset tehtyä ja mahdollinen pohjakerroksen lattiakaivon vaihto on valmisteltu niin pitkälle kuin on tarvis. Se tarkoittaa, että koska tahansa sen voi alkaa, kun peseytyminen on nykyisin asuinkerroksen tilassa.

Syyskuun 19 päivän aamuna käytiin veden valkoisella puolella, ja siitähän ruskan kehitys sai hyvää vauhtia.
30 09 vaahterain ruska on ylimmillään ja vienokirsikalla viimeisiä päiviään
03 10 kuva maantien länsipuolen laidan vaahterasta. Tuossa on entinen kellarinkuoppa, tehty joskus 1900-luvun alkupuolella viimeistään, koska en muista nähneeni enää rakenteita 1940-luvulla.
03 10 oman parkkipaikan mongolianvaahterat alkoivat reilusti varistaa.
Tämä helakka kuva on 04 10 eli kirjoitteluaamuna. Pimpinellaruusu on mennyt tulipunaiseksi, hansaruusut pitäytvät kellertävässä asussa. Oikeassa laidassa on katsura, "suihkulähde"- mallisesti oksia tekevä puu.

Kuulemma tänä vuonna on pitkästä aikaa hyvin onnistunut viljasato, ja korjuuta on tehty viime päiviin asti. Siitäkin huolimatta, että on näyttänyt sateiselta, on puimurien onnistunut tehdä töitään kantavilla pelloilla. On viime viikkoina saatu elää mahtavat ruskavärien päivät, jotka saivat lisävoimaa parista pakkasyöstä syyskuun loppupuolella. Ja koivujen tai lehtikuusten kohdalla keltaisuus on vasta alkamassa.

Syksyn parhaat ruokapöydät tulevat tuoreiden perunain ja juuresten myötä. Italialaisesta ruokakulttuurista jääkaappiini on pesiytynyt ikuisesti erilaisia pestopurkkeja. Keitettyjen perunain kanssa menee melkein aina vihreä pesto, mutta muun laisille ruoille punaisten pestojen valikoimista löytyy paljon herkullista lisää.

Valtaisat hanhilaumat ovat kokoontuneet naapurikylien korjatuille viljapelloille ja pikkujärville muuttoa odottelemaan, ja ihan parina päivänä auroja on ollut jo korkealla taivaallakin kertomassa isommasta siirtymisestä. Juuri viime sunnuntaina havahduin Lyöttilässä, että itse asiassa melkein maantiehen asti oli Hietalahden viljelyaukea mustanaan hanhia, tuhansittain, jotka ilmeisesti vain lepäsivät hiljaa kyhjötellen. Mistähän asti olivat siihen tupsahtaneet.

15 09 oli päivä, kun korvasin kulahtaneita orvokkeja kanervaostoksilla
Olihan niitä jo hankittu pari viikkoa aiemmin, kuten kuva 02 09 kertoo. Lähinnä postilaatikon ja hautausmaan tarpeet olivat syynä, jokunen jäi yli odottamaan pihan kohteita.
Päivät ovat lyhentymässä monen minuutin vauhdilla, ja parin - kolmen viikon päästä kellonaikoja taas siirrellään talviajan merkiksi. Jos sataa, monet ulkohommat pysähtyvät, esimerkiksi sellaiset, joissa on tiedossa vaatteiden ja työkalujen likaantuminen. No, niinpä melkein kaikki puutarhan syystyöt siirtyvät. Ruohonleikkuukin, koska märkä ruoho pakkautuu teräkoteloon ja on hankala puhdistettava. Käännetään siis kukkaruukuista se parempi puoli esille ja lisätään kanerva sinne tänne, jos on aukkoista.

Naapurin hieno valkoinen aita valmistui lokakuun vaihteeseen ja korvaa nyt toistaiseksi ikivanhan pihasyreenipensaikon. Se oli muuttunut lumimarjan leveäksi kasvustoksi ajan kuluessa.  Talon klassiset piirteet näkyvät nyt hyvin! Kuva on tältä aamulta 04 10, jolloin ulkolämpötila on +1 C ja sade osittain hyhmää. Itä-Suomeen onkin ennustettu enemmälti räntäsadetta.
Tella hoitelee oman osansa ulkotöiden valinnasta, käymme siis vain katsastamassa, sillä koiran mielestä kaikkein tärkeitä on ollut nyt seurata naapuritontilla tehtävän aidan työvaiheita ja edistymistä. Se kuulee sisälle, koska työ tuottaa vähäisenkin ääntä, ja alkaa tahtoa pihalle. En uskalla olla menemättäkään, koska koiran vanhuuteen on ilmaantunut selvästikin liiallinen vedenjuonti, josta seuraa pissahätä.
Syyskuun kolmannen viikon loppuessa oli aika kuurata pation laatoilta pois ruukuista ja penkeistä varissutta multaa. Ei ihan kokonaan lähtenyt, vaikka kuvassa kyllä on enimmäkseen märkyyttä.
Ylimääräiset ja tyhjennettävät ruukut pois patiolta ennen kuurauksen alkua. Ne ajautuivat autotallille arvioitaviksi ja täytyy odotella, että kotilot tulevat esille, ennenkuin niitä enempiä siirrelläänkään.

Kuva on 11 09, jolloin "lehtisade" oli tosiasiaa sisätiloissa varmuuden vuoksi
Tilanteen helpottamiseksi hankin muutaman nopsaan kuivuvan muovimatonkin, mun lattialaminaatti on aika liukasta. Kuva on 07 09, niihin aikoihin olin juuri bongannut torikauppiaan, joka teki uransa lopettajaisia alemyynnillä.
Elo-syyskuun taitteessa asia muuttui kiusalliseen suuntaan, kun öisin alkoi tuvan lattialle syntyä iso lätäkkö johonkin kohtaan kulkuväylälle. Onneksi siitä on päästiin parissa viikossa eroon, mutta jouduttiin toiseen "allikkoon" eli keskellä yötä pitää ottaa pieni ulkoilutovi asian helpottamiseksi. Vaikka veden ja syötäväin annostelussa on oltava tarkkana illan suussa, eläimellä tulee olla tarjolla tai kohta saatavana suun kostuketta. Kyllähän tuon itse nahoissaan tietää, vanhana on itselläkin tarve yöllä nousta vessaa katsastamaan ja suutaan kostuttamaan. Samassa junassa ollaan. Ja niin hiippaillaan yön pimeinä hetkinä muutama minuutti pihanurkilla taskulampun kanssa.

Lokakuun alun ohuemman langan sukkaa.
Ja näitä paksummasta langasta tehtiin syyskuun lopulla.
Jostain syystä nyt saaliloimi vieläkin odottelee. Tehdään sohvan nurkassa sukkapuikkohommia. Ehkä perimmäisin syy on se, että Tella ei mielellään kulje yläkerran rappuja enää, ei ole koko syyskesässä kertaakaan sinne enää mennyt. Pohjakerroksen raput se kyllä valitsee silloin, kun poistun kauppareisulle, vaikka betoniset raput ovat paljon liukkaammat kuin nuo neulahuovalla päällystetyt yläkerran raput. Takajalat eivät ole enää kovin vahvat, mutta toimeen on tultu toistaiseksi.

Tytöt malliksi 31 08 näyttämässä, kuinka yöt sujuvat. Huomaa Tellan omistava tassun paikka!
Helena käy aika usein meitä katsomassa, koiran varpaankynnet ja terveydentilan seuranta aina ohjelmassa. Erityisherkkua hänelle on vierailun kruununa Tellan petikaveruus, johon tottuivat niin monena vuonna. Tellan pitää joka yö löytää ihan tiukka kylkikontakti tunteakseen itsensä rennoksi. Sitähän siellä kotona ei portaiden takia enää voinut tapahtua. Ja nyt minä olen perinyt madamen yöseuran.

Poikien kuva on jo vuoden takaa, 07 08 2018 talletettu.
Vieraitakin on ehkä lähiviikkoina odotettavissa, sillä suvun nuorimmat ovat usein käyneet syyskylässä. Nythän Ben on astunut jo opintielle ja suorittaa ekaluokan oppimäärää, Tobias puolestaan on vielä pikkulapsi-iässä. Kumpaakin mummulaa tarvitaan kuitenkin viikon päivistä selviämiseen, Beninkin kohdalla vielä useita vuosia. Onneksi on mummulat ja toisessa ekstra-bonuksena myös vaari-pappa.
Lopuksi tämän aamun kuva eilen bongatusta ihmeestä, aurausviitta oli kasvanut maasta aamuyön aikana.